WAIMONI.

Olin kerran asiaini tähden matkustamassa. Oltuani kaukana kodistani,

oudossa paikkakunnassa, tulin iltasella suureen talonpojan taloon. Heti

kartanolle tultuani huomasin, että kaikki talon rakennukset osoittiwat

warallisuutta ja hywää järjestystä. Kaksi wankkaa asuinrakennusta oli

kartanossa, jotka kaiken puolesta oliwat hywässä woimassa: seinät

oliwat wuoratut ja maalatut, akkunat kaksinkertaisilla laseilla

warustetut, sawutorwet katoilla oliwat eheät, rapatut ja walkeiksi

kalkitut, ja toisen rakennuksen edessä oli kauniisti rakennettu ja

paljoilla Laseilla warustettu kuisti; muut huoneet oliwat myös hywässä

woimassa ja järjestyksessä. Kun olin jo mielestäni liiaksikin ajellut

sinä päiwänä hewosellani, päätin olla talossa yötä. Menin siis sille

puolelle, jossa talon wäki näytti asuwan, ja pyysin yösijaa, jonka

perheentuwassa olewa renki kohta lupasikin. Kannoin siis kaikki

kapineeni huoneeseen. Heti sisään tultuani weti talonwäen ja

erittäinkin isännän käytös huomioni puoleensa. Wäki käyttäytyi niin

hiljaisesti kuin jossain hywin surullisissa hautajaisissa. Nuoren

wäenkään kaswoilla ei näkynyt sitä hilpeyttä eikä iloisuutta, joka

elämän tawallisesti tekee niin wilkkaaksi ja hauskaksi perheissä

iltasilla, kun he työstä tulewat, ja joka poistaa kaikki elämän surut

ja huolet ja päiwän ponnistusten waiwat. He puheliwat toisillensa wain

kuiskaamalla ja kaikkea kolinaa näkyiwät he wälttäwän niin paljon kuin

mahdollista; toisiansa silmiin katsoiwat he usein kysywästi ja ujosti.

--Isäntä oli noin keski-ikäinen mies; hän oli pitkähkö, laiha ja

kuihtuneen näköinen. Hän istui penkillä kymärässä, molemmat kyynäspäät

polwilla; käsiinsä turwasi hän milloin koko kaswojansa, milloin wain

otsaansa, ja tuossa asennossa näytti hän sywiin ajatuksiin waipuneelta.

Wäliin hän kohotti itsensä suoraksi, mutta jälleen waipui hän pian taas

entiseen asentoonsa. Hänen silmänsä kiilsiwät niin kummasti, ikäänkuin

ne olisiwat olleet lasittuneet; hän katsoa tuijotti lakkaamatta yhteen

paikkaan lattiaa, ja silloin tällöin puhkesi hänen rinnastaan sywä,

kumisewa huokaus, joka tuntui siltä kuin se olisi haudasta tullut.

Isännän tila tuommoisena näytti mielestäni hywin arweluttawalta ja

wieläpä kauhistawan kammottawaltakin. Ei kukaan talon wäestä kysynyt

minulta mistä ja mikä minä olin ja mihinkä minä menin, jotka aina owat

tawalliset kysymykset ja joista pitää tehdä selitykset wieraan tultua

taloon. Tuo kaikki teki oloni talossa ikäwäksi.

Luulottelin että isäntä mahtoi olla jotenkin sairas, joka tekisi hänen

noin alakuloiseksi ja sitten waikuttaisi muuhun wäkeen tuon sywän

umpimielisyyden, joka heissä niin sywästi kuwasti.

Nyt juuri tuli huoneeseen eräs henkilö, jota ei ollut ennen siellä

näkynyt. Tullut oli arwiolta noin kuuden= tai seitsemäntoista wuotta

wanha neito, joka kohta weti huomioni puoleensa. Hän loi surullisen

silmäyksen kaikkiin tuwassa olijoihin ja minua hän katseli oudolla

katseella. Hänellä oli kauniit kaswojen piirteet, mutta hänen

waalenneesta, laihtuneesta muodostansa selwästi huomasi, että suru oli

kokenut jo noin aikaisin ryöstää häneltä pois sitä kauneutta, jota

Luoja oli hänen osaksensa niin runsaasti lahjoittanut. Näitä surun

jälkiä lisäsi wielä tuo hänen ennen mainitsemani surullinen katseensa

ja käytöksensä. Hän toimitti äänetönnä joitakin asioitaan tuwassa, loi

wielä surullisen silmäyksen isäntään ja poistui sitten keweästi kuin

keijukainen pois huoneesta. Silmäsin hänen mennessään wielä hänen

jälkeensäkin: hänellä oli kookas ja sorea ruumis, joka säännöllisesti

notkahteli hänen kuulumattomasti astellessaan.

Kaikessa tuossa talonwäen käytöksessä oli mielestäni jotain niin

surullista salaperäisyyttä ja umpimielisyyttä, että se nosti

uteliaisuuteni korkeimmalleen, mutta tuota salaisuutta en woinut

itselleni selittää, waikka kuinkakin olisin koettanut päätäni waiwata.

Tosin luulottelin, että isäntä oli sairas ja että tuo tuwassa käynyt

neito oli isännän tytär, mutta nuo oliwat wain luulojani eiwätkä

semmoisinaan woineet paljon selittää outoa näköä, eiwätkä tyydyttää

uteliaisuuttani.

Wiimein menin isännän tykö ja aioin hänen kanssaan alottaa puhetta

mistä hinnasta hywänsä.

"Oletteko sairas?" kysyin häneltä, istuessani hänen wiereensä penkille.

Isäntä näkyi säpsähtäwän tuosta kysymyksestäni. Hän oikaisi itsensä

suoraksi ja katsoa tuijotti silmiini sanaakaan wastaamatta. Sitten

kääntyi hän katsomaan lähinnä olewan henkilön silmiin, ikäänkuin

kysyäkseen: onko tässä ollut mistään puhetta. Katsottu näkyi hywin

käsittäneen tuon mykän kysymyksen, sillä hän kallistui warowasti

isännän puoleen ja kohti=lujalla äänenpainolla sanoi wakawasti

isännälle: "wieras kysyy oletteko te sairas?"

Sywä huokaus nousi isännän rinnasta, hän nousi werkalleen ja sanoi

sywällä, kumisewalla äänellä: "wieras on niin hywä ja tulee tänne!" ja

samassa alkoi hän hitaasti astuskella huoneesta ulos. Minä seurasin

ilolla perästä, sillä hartain haluni oli saada jotenkin liewittää hänen

murheellista ja raskasta tilaansa. Hän astui kartanon poikki tuohon

toiseen, kuistilla warustettuun rakennukseen. Sisälle tultuamme sain

heti nähdä kummia: rakennuksen awaroissa ja hywästi sisustetuissa

huoneissa wallitsi haudan hiljaisuus ja kaikkialla näkyi hywä siiwo ja

järjestys. Kaikki huonekalut, oliwatpa ne mitä nimeä ja laatua hywänsä,

oliwat täydessä kunnossa ja kukin paikallaan, sillä ne owat elottomia

kappaleita, jotka eiwät tiedä omistajiensa puutoksista ja waiwoista

mitään.--Ikkunoilla oli useita kukkaruukkuja, joissa kaikissa oli oma

kaswinsa. Useimmat kukat ja kaswit näkyiwät olewan melkein kuolleessa

tilassa ja selwästi näkyi ettei niistä oltu pidetty towiin aikaan

mitään huolta, waikka toisaalta taas näkyi, että talossa oli ennen oltu

suuria kukkien rakastajia. Nuo kukat saiwat siis elää wointinsa mukaan

omaa kuihtunutta ja kuolemaa ennustawaa elämäänsä!--Minua kummastutti

tuo kukkien wastakohta huoneissa wallitsewan muun järjestyksen suhteen.

Waikka oli kewätkesä, ei myrttikään näyttänyt wielä mitään elon merkkiä

ja ruusu oli peräti kellastunut ja kuihtumaisillaan. Selwästi näki,

että balsamiinit oliwat jo aikaiseen kylwetyt ja istutetut, mutta

siihen ne sitten oliwat jääneet onnensa nojaan kuiwuuden käsiin

nääntymään, jonkatähden ne oliwat surkastuneita ja auringon kulun

mukaan sinne tänne kiertyneitä; ainoastaan muratti ja pelargonia

näyttiwät jotain elon merkkiä, sillä edellinen oli kiemuroinut ympäri

seiniä ikäänkuin olisi hakenut jotain läpeä päästäksensä pois tuosta

surullisesta ja wähän toiwoa antawasta paikastaan; jälkimäinen ei taas

näkynyt huoliwan mitään, oliko hänellä kuiwa wai märkä, hoidetaanko

häntä wai ei, sillä se näytti wain wiheriäisen ja eläwän näköiseltä; se

ei näyttänyt olewan surun lapsi.--Näyttipä siltä mielestäni kuin tuo

kaswi=kuntakin olisi osannut yht'aikaa sairastaa täydellisempien

elollisten olentojen--ihmisien kanssa.

Noita kaikkia oli minulla aikaa kyllin katsella ja miettiä, sillä

isäntä ei puhunut yhtäkään sanaa, istui wain äänetönnä ja katsoi

synkästi eteensä.

Nyt juuri kuului toisesta, salin perällä olewasta kamarista kimakka--

lapsen itku!--Isäntä kawahti heti ylös niin äkkiä kuin olisi saanut

käärmeen piston. Hän riensi kamarin owea kohden ja awasi sen, ja mitä

silloin näin? Siellä sama surullinen, nuori, kaunis nainen, jonka äsken

olin tuolla tuwassa nähnyt, istui hoitelemassa pientä kätkyessä olewaa

lasta!--Lapsi wiihtyi pian, isäntä painoi owen jälleen kiinni ja palasi

samalle sijalle, josta hän oli lähtenyt, ja istui siinä yhtä äänetönnä

kuin ennenkin.

"Herra Jumala", ajattelin minä, "onko lankeemus, rikos ja häpeä

painanut tuon surullisen kuwan noin kauniiseen, ikäänkuin wiattomuuden

esikuwaan ensin, ja sitäkö isäntä langenneen isänä suree, ja siitäkö

tuo suru ja umpimielisyys koko talon wäkeen? oliwat kysymyksiä, jotka

niinkuin salaman iskut leimahteliwat sieluni läwitse. Mutta ei, ei; ei

se woi niin olla, sillä olisi mahdotonta, että noin puhtaassa ja

wilpittömän näköisessä Jumalan luodussa saattaisi niin sywä lankeemus

tapahtua. Hänen kaswojensa juonteissa en hawainnut yhtään niitä jälkiä,

joita turmelus painaa walloittamansa ihmisen kaswoihin--hyi, te ilkeät

ajatukset, mitä te mieleen hyökkäätte!----niin, mutta jos tuo nuori

nainen olisi isännän----waimo? Ei, ei, sekään hän ei ole, sillä minä

selwästi huomasin--tahi olin ainakin huomaawinani, että isännän ja tuon

naisen näössä oli jotain yhdenkaltaisuutta.--No mikä hän sitten on?--

Sitä en warmaan tiedä, mutta luulenpa hänen kumminkin olewan isännän--

tyttären, lienee hänen asiansa miten lieneekin." Ne oliwat taas

sekaisia kysymyksiä ja wastauksia, jotka yhtä nopeasti meniwät kuin

tuliwatkin ja jotka kiihoittiwat uteliaisuuteni korkeimmalleen.

Minä menin isännän tykö, otin häntä kädestä hiljaa kiinni ja kysyin

häneltä taas, samassa katsoen häntä silmiin: "oletteko te mitenkään

kipeä?"

"Kipeä, kowin kipeä", sanoi isäntä, ja minä oikein säikähdin, kun

kuulin hänen taas ääntäwän niin pitkän ajan päästä.

"Ettekö saattaisi minulle ilmoittaa sairauttanne? Kenties woisin teitä

jotenkin auttaa", sanoin hänelle.

"Minä en ole ruumiillisesti sairas, mutta ruumiskaan ei woi kestää

sisällistä sielun tuskaa--oih! Sydämeni on kowin kipeä", wastasi

isäntä, painaen kätensä sydämelleen ja samassa waieten.

"Kuka iski sydämeenne tuon turmiollisen haawan?" kysyin taas.

"Oma lyömäni on se, oma haawoittamani on tuskainen sydämeni", sanoi

isäntä taas waieten ja raskaasti huoaten.

Nyt pääsin jäljelle. Edessäni ei ollutkaan ruumiillisesti sairas, waan

sairas semmoinen, jonka henki oli sairas ja haawoitettu. Nyt huomasin,

että edessäni oli--murtunut, särkynyt sielu, joka useinkin on waikeampi

parantaa kuin pahatkin wammat lihassa ja weressä. Minä hawaitsin että

edessäni oli rikas ala tutkia pirstaantunutta ja waiwoistansa lähes jo

uupunutta ihmissydäntä.

"Puhukaa minulle ujostelematta kaikki surunne ja waiwanne! Se

helpoittaa paljon tuskaista sydäntä. Minä olen itsekin paljon kärsinyt

tässä maailmassa, jonkatähden hywin tiedän mitä omantunnon waiwa

ihmiseen waikuttaa. Murhe on waikea yksin kantaa, sentähden ilmoittakaa

surunne minulle, niin koetamme sen panna kahtia, ja niin kannamme

raskasta taakkaanne yhdessä tämänkään lyhyen ajan, joka on sallittu

meidän yhdessä olla", sanoin tuolle murtuneelle miehelle sääliwästi,

katsoen häntä osaaottawasti silmiin ja pitäen häntä hellästi kädestä

kiinni.

"Jospa te, wieras=kulta, saisitte joksikaan minuutiksi sydämeni

kewenemään, niin en tietäisi mitä teille antaisin", wirkkoi isäntä

tuskissansa.

"Minä toiwon woiwani olla teille joksikuksi lohdutukseksi", sanoin

hänelle luottawasti, sillä minä huomasin, että ystäwällinen ja

osaaottawainen käytökseni oli jo sen werran tunkeutunut hänen

sydämeensä, että hän saattoi puhua.

"No kuulkaa sitten kertomus kaikkein wiheliäisimmästä, onnettomimmasta

ihmisestä ja suurimmasta syntisestä, minkä maa koskaan on päällään

kantanut! Kenties siksikään ajaksi lieweneisi hiukankaan kauhea

omantunnon waiwani. Sitten kun kaikki olette kuullut, tehkää minulle

mitä tahdotte, sillä niin suurta rangaistusta ei kukaan woi

ajatellakaan, ett'en minä enempää olisi ansainnut.

Minä olen warakasten wanhempaini ainoa poika, ja tämä talo, jonka tässä

näette, on heiltä saatu perintö. Ennenkuin olin täyttänyt wiisitoista,

kuoli äitini, ja isä murehti häntä niin kowin, että hänkin kuoli

muutamain wuosien perästä. Minä jäin siis nuorena suuren ja rikkaan

talon haltijaksi, jota hoidin huolella ja uutteruudella, ja

warallisuuteni kaswoi kaswamistaan. Minulla itselläni oli näköä ja

kokoa, eikä minusta tiedetty mitään pahoja tapoja mainita. Se on

tietty, että kaikki nuo yhteensä tekiwät sen, että minusta tuli

kuuluisin poika paikkakunnassa, joka seikka ei jäänyt itseltänikään

huomaamatta. Kaikissa nuorien leikeissä ja huwituksissa olin minä aina

ensimäinen ja ylimäinen, eikä sitä huwia ja kisaa ollut nuorison

joukossa, jossa ei olisi minulta neuwoa kysytty, ja tuolla tawalla

tulin minä kerrassaan nuorison johtawaksi päämieheksi. Tuommoinen

kunnianosoitus waikutti minuun wahingollisesti jo nuorena, sillä se

synnytti minuun itserakkautta.

He katsoiwat kaikki minuun, mutta minä en heihin, sillä salainen

ylenkatse oli ottanut sijansa sydämeeni heitä kohtaan, kun eiwät he

kyenneet minun sijalleni, ja niin minä käytin wäärin waltaani heihin.

Tuon kaiken lisäksi ei ollut itselläni salassa, että olin rikas ja että

toiset nuorukaiset oliwat köyhempiä, jonkatähden opin jo aikaisin

panemaan arwon tawaroihini, ja tuo teki sen, että sydämeni kowettui,

ett'ei siinä ollut sijaa hellemmille ihmistunteille. Mitään erinomaista

ei kumminkaan tapahtunut, sillä nuo pahat puoleni eiwät koskaan tulleet

näkywiin, jonkatähden toiset nuorukaiset eiwät siitä tienneet mitään,

enkä minä itsekään, ennenkuin wasta näinä kowina aikoinani.

Likimäisessä naapurissamme oli ihan minun ikäiseni Kerttu niminen

tyttö, jonka kanssa kaswoimme aiwan yhtärintaa. Me olimme yksissä joka

päiwä ja wietimme iloisia, murheettomia aikoja, wiattomissa lasten

leikeissä ja huwituksissa. Tuo naapuri oli wähäwarainen talo,

jonkatähden isäni täytyi usein auttaa heitä, mutta tuossa wiattomuuden

tilassa ollessani ei johtunut kertaakaan mieleeni, että Kerttu oli

köyhä ja minä rikas.--Oi, jospa ihminen wielä pääsisi tuohon

lapselliseen wiattomuuteen, lapsuuden paratiisiin, jossa ei paina

mitkään murheet ja huolet, jossa sydän on wielä puhdas ja turmelematon,

niin ettei siihen wielä ole ylettynyt maailman pahentawat myrskyt. Jos

pääsisi takaisin tuohon aikaan, jolloin sydän on niin wiaton ja

iloinen, kun ei mammona ole opettanut sitä katsomaan muita ihmisiä

ylön!"--Näin kertoeli isäntä ja purskahti itkuun, muistellessaan tuota

onnellista lapsuuden aikaansa.

Minä en hennonut häntä häiritä hänen sydäntään wuodattaessaan, sillä

itku kewentää kowin waiwattua sielua. Kun hän oli waiennut ja

tyyntynyt, pyysin häntä jatkamaan kertomustansa.

"Niin me kaswoimme Kertun kanssa", alkoi hän, "isommiksi, siihen asti

että ujous pakotti meidät olemaan harwemmin yksissä. Kumpikin meistä

muodostui nyt eri tawallaan ihmiseksi: minä rikkaana, uljaana, ylpeänä

ja yleiseen ylistettynä, rikkaan talon ainoana poikana; Kerttu

kauniina, siweänä, hiljaisena ja nöyränä, melkein unohdettuna, paljoin

sisarusten joukossa kaswaneena pienen ja köyhän talon tyttärenä. Noin

me wierausimme Kertun kanssa toisistamme aina enemmän ja enemmän, eikä

koskaan joutunut mieleeni, että Kertulla olisi sen enempää sijaa

sydämessäni kuin sisarella, waikka usein kyllä tunsin outoa,

käsittämätöntä halua tawata häntä ja olla hänen parissansa--ei, jopa

kaiketi, siihen olin liian rikas ja Kerttu liian köyhä.

Aikojen kuluessa Kerttu kaswoi ja edistyi hywissä tawoissa ja opissa

päiwä päiwältä, ja kun hän kehkeytyi oikein aika=ihmiseksi, oli hän

kaunein ja siwein neito koko paikkakunnassa.

Minä rupesin tuntemaan sisällistä halua aina enemmän ja enemmän Kertun

puoleen, mutta koetin tukahuttaa ja kuolettaa tuota sydämeni ääntä!

Minä haapuilin naimaan ja kosin yhtä ja toista, sieltä ja täältä,

tietysti rikkaita, ja myöntäwiä, järkeni mielestä edullisia

tarjoomuksia ei suinkaan puuttunut, ei neitojen eikä wanhusten

puolelta; mutta sydämeni pysyi kuitenkin kylmänä kosimiani neitoja

kohtaan, jonkatähden olin oikein wihainen itselleni ja pidin tuon

kylmyyteni pahan hengen kiusauksena. Mitä Kerttu ajatteli, sitä en

tiennyt, mutta luulinpa huomaawani että hänellä oli mielessä

lapsuutensa ystäwä, ja minä olin oikein wihainen hänelle sydämessäni ja

koetin wälttää niin paljon kuin mahdollista hänen seuraansa ja hänen

tulisia, lempeitä katseitaan.

Erään kosioimani neidon kanssa oli meillä naimiskauppa jo aiwan walmis,

ja tuuma oli, että pian laittaisimme itsemme kuulutuksille; mutta tuo

mielestäni tarkoin harkittu kauppa pikemmin harmitti kuin miellytti

minua, waikka sen kautta tiesin saawani useampia tuhansia markkoja.

Olen unohtanut mainita, että Kertullakin oli paljon ja loistawiakin

kosijoita; mutta hän hylkäsi kaikki nuo tarjoukset, ja näyttipä siltä

kuin olisi hän ijänkaiken aikonut elää yksinänsä; ja minä milt'en

wihannut häntä mielessäni, kun hän ei ottanut wastaan niin otollisia

tarjouksia kuin hänelle tehtiin, että olisin itsekin päässyt siitä

rauhattomuudestani, joka powessani asui Kertun tähden.

Juuri nyt kun minun piti mennä kuulutuksille walitun morsiameni kanssa,

tuli tiedokseni, että Kertulle oli tullut loistawa kosija wieraasta

paikkakunnasta. Hän oli mahdottoman rikkaan talon ainoa poika, samoin

kuin minäkin. Hän oli hywänmaineinen ja hywännäköinen, uljas

nuorukainen, eikä kylän juorukellotkaan wielä tienneet sanoa, suostuuko

Kerttu tuohon loistawaan tarjoukseen wai ei. Silloin tunsin oudon ja

wastustamattoman äänen sydämessäni, ett'en woisi Kertutta elää. Tuota

tunnettani wastaan koetin taistella minkä woin ja ärjäsin tuolle

sisälliselle sydämeni äänelle; 'wiisituhatta markkaa!' Mutta tuo wakaa

ja omaoikkuinen poweni asukas ei liene ollut lahjakoira, sillä hän ei

ollut milläänkään koko tuosta tarjoamastani summasta. Minä koetin

muistella morsiantani ja wiittätuhatta markkaa ja wieroittaa Kerttua

pois mielestäni, mutta tunnon rauhaa ei minulle tullut. Lähdin kylään

wiihdyttämään rauhattomuuttani, sillä oli eräs kesäinen pyhäilta.

Tiellä tapasin kylän nuorison koolla. Heitä juuri olin lähtenytkin

hakemaan, ja kaikki olisi ollut hywin, mutta woi hirmua!--Kerttukin oli

siellä, mitä en osannut aawistaakaan, sillä ei hän juuri usein ollut

nuorenwäen kokouspaikoissa. Kun huomasin hänet, säikähdin kowin ja weri

nousi niin tuimasti päähäni ja kaswoihini, että luulin sen oikein

tipahtawan. Joku joukosta huomasi hämmästykseni ja sanoi: 'Kah! Mikä

Pontelan Matille nyt tuli, kun lensi noin tulipunaiseksi?' Minä koetin

salata hämmästystäni, ja ajatuksissani sanoin taas tuolle mielestäni

joutawalle mielen häiriölleni: 'wiisituhatta markkaa!' Mutta toinen

paljon wäkewämpi ääni sydämessäni sanoi: 'enempi kuin wiisituhatta

markkaa on kätkettynä tuohon kultaa puhtaampaan olentoon, joka tuolla

muista taempana noin lempeän näköisenä seisoo'.

Kerttu oli woittanut sydämeni. Ei siellä enää painanut mitään

wiisituhatta markkaa Kertun rinnalla. Koetin asettaa suuren wuoren

kultaa ajatuksissani Kertun rinnalle ja sitten walita, mutta keweä oli

kultawuorikin hänen suhteensa: kaikki mailmassa tuntui mielestäni niin

joutawalta ja mitättömältä, ainoastaan Kerttu saattoi mielestäni tehdä

tuon kolkon ja ikäwän maailman iloiseksi ja hupaiseksi. Ja tosiaankin

sopi salaa katsella tuota tyttö heitukkaa, joka wilpittömänä, puhtaana

ja ujona seisoi yksinänsä, ajatuksiinsa waipuneena, wähän ulompana

muista, kauniina, wartewana ja werewänä, niinkuin täysin kehkeytynyt

ruusun kukka, ja sitä kauneutta lisäsi wielä kesäauringon iltasäteet,

jotka se lähetti Kertun lumiwalkoisille kaswoille ja punottawille

poskille ikäänkuin jäähywäissuudelmaksi, samassa kullaten ne

wiehättäwämmiksi.

Nyt oli Kerttu woittanut minut, mutta toinen kysymys oli: woitanko minä

Kertun? Tuo, jota minä ennen melkein ylenkatsoin hänen köyhyytensä

tähden, tuo sama oli tullut minulle nyt niin kalliiksi, että pelkäsin

hänen katsowan minut ylön. Niin muuttuu ihmissydän! Oikein minä

kauhistuin, kun ajattelin: jos tuo wieras kosija on jo woittanut Kertun

sydämen. Minä katselin, näkyisikö nuorison joukossa tuota wierasta

kosijaa, mutta ketään outoa ei siinä näkynyt. Minua pyydettiin ottamaan

osaa heidän leikkeihinsä ja johtamaan niitä niinkuin ennenkin, mutta ei

mikään minua huwittanut, ei leikit eikä muut. Kerttu sen kyllä olisi

woinut tehdä, mutta tietämätöntä oli tekisikö hän sitä minulle koskaan,

ja tässä se oli aiwan mahdoton tehtäwä.--Minä kieltäysin ottamasta osaa

leikkeihin ja johtamasta niitä ja seisoin mykkänä.

'Kas wain! kuinka ahkerasti ja sywästi Pontelan Matti ajattelee rikasta

morsiantansa, kun ei enää malta ottaa osaa meidän huwituksiimmekaan!'

sanoi eräs poika joukosta. Tuo lause käwi sydämeeni kipeästi kuin

puukon pistos. Ihme kumma! nyt en olisi suonut kuulewanikaan enää

mitään tuosta rikkaudesta, jota niin hartaasti olin koettanut itselleni

lisätä ja jonka rinnalla ei mikään mielestäni maailmassa ollut minkään

arwoista. 'Mitähän Kerttu ajattelee tuommoisia kuullessaan?' arwelin

minä ja katsahdin hänen tietämättänsä hänen silmiinsä. Kerttu seisoi

wain wakawana ja uljaana, eikä näyttänyt tietäwän tahi pitäwän koko

huliwilisesta lauseesta yhtään mitään.

Minulle tuli kowin waikeaksi siellä olla. Kuuma hiki juoksi

ruumiistani, ja otsaani poltti niin kowin kuin kuumalla raudalla olisi

sitä painettu. Minä lähdin yksin pois toisten nuorikkojen leikki= ja

kisapaikalta, mykkänä kuin kiwi ja tietämättä mihin oikeastaan menisin.

Kun pääsin pois muiden nähtäwiltä, rupesin miettimään tilaani. En

tullut missään aikaan, ellen saanut tawata Kerttua ja oikein pian,

mutta missä ja milloin, sillä sydämeni oli kowin rauhaton, niin ett'ei

se sietänyt wiiwytystä. Minä tiesin, että Kerttu tuolta kokouspaikalta

menee kotiinsa metsäpolkua myöten; sinne aioin mennä häntä wartomaan.

Menin siis tuolle metsäpolulle, jossa pistäysin erään ison kuusen alle,

jäähdyttääkseni tiheän metsän siimeksessä polttawaa otsaani. Siinä

istuin ja odotin minä, saadakseni kuulla Kertulta tuomioni. Jokainen

pieninkin risahdus metsässä, jokainen linnun pyrähdys säikähytti minua,

sillä nyt, juuri nyt, luulin Kertun tulewan, ja sydämeni tykytti

kowasti. 'Jospahan Kerttu tulisi nyt yksin, että saisin pitkittä

mutkitta hänelle sydämeni aukaista!' ajattelin minä, ja tuo aika tuntui

odottaessa niin pitkältä. Samassa rupesi kuulumaan hiljaista laulun

hyminää. Minä kuuntelin: se oli Kertun ääni. Hän hyräili taas tuota

mielilauluaan, jota hän muulloinkin niin usein lauleli, kun hän wain

oli yksinäisyydessä. Sydämeni tykytti niin kowasti, että sen jyske

kuului aiwan selwästi omiin korwiini ja että ainakin pelkäsin sen

hyppääwän ulos rinnastani. Minä koetin tehdä itseni niin lewollisen

näköiseksi kuin mahdollista ja menin polun wiereen kiwelle istumaan,

etten olisi tulijaa mitenkään säikähdyttänyt. Nyt juuri tulla

heijotteli pitkin polkua hento, wartewa olento, joka keweänä ja

notkeana hyppeli kiwi kiweltä. Se oli Kerttu, mutta ah! hän ei

ollutkaan yksin; hänellä oli kumppanina hänen wielä keskenkaswuinen

sisarensa.--He läheniwät, ja minä koin rauhoittaa itseäni. Kun he

tuliwat lähelleni, sanoin: 'hywää iltaa, Kerttu!'

Kerttu näytti ensin wähän joutuwan hämilleen, mutta toipui pian

jälleen.

'Sinäkö, Matti, täällä!' sanoi hän, ja samassa seisahtuiwat he minun

kohdalleni.

'Minulla olisi sinulle, Kerttu, jotakin asiaa kahdenkesken sanottawaa;

ole sinä, Tiina, hywä ja mene edeltäpäin kotiisi, me tulemme Kertun

kanssa wähän jäljestä!' sanoin rohkeasti, waikka henkeni ahdisti kowan

sydämenlyönnin wuoksi.

Tiina totteli.

Nyt olimme kahdenkesken. Silmäsin Kertun kaswoihin: ne oliwat niin

rauhaisan ja tyynen näköiset. Ei kummallakaan tahtonut olla sanoja

puheen aluksi, kun hiljakseen käwelimme Kertun kotia kohden.

'Joko pian saamme häitä?' kysyi Kerttu wiimein.

'Milloin wain sinä tahdot', wastasin hänelle.

'Eihän sinun hääsi ole minun wallassani', sanoi Kerttu.

'Ja kuitenkin on minun pääni aiwan sinun wallassasi', sanoin, ja ääneni

hieman wärähti.

'Mitenkä se on ymmärrettäwä?' kysyi Kerttu.

'Ennenkuin wastaan kysymykseesi, kysyn wuorostani sinulta jotakin:

milloinkas sinun häitäsi pidetään tuon wiimeisen loistawan kosijasi

kanssa?'

'Ei koskaan', sanoi Kerttu kuiwasti.

Minä katsoin Kerttua silmiin; hän oli lewollisen ja tyynen näköinen,

eikä mitään mielenliikutusta eikä hämmennystä näkynyt hänen kirkkaissa

kaswoissansa.

'Ei koskaan! Eikö sydämessäsi sitten olekaan sijaa kenellekään?' sanoin

hänelle.

Kerttu ei wastannut mitään, loi wain katseensa maahan ja päästi tuskin

kuuluwan huokauksen, ja pieni toiwon säde lensi sydämeeni.

'Etkö todellakaan ole wielä sydäntäsi antanut kenellekään?' kysyin

häneltä.

'En kenellekään', wastasi Kerttu ujosti.

'Saattaisitko sydämesi antaa lapsuutesi ystäwälle?' kuiskasin minä

hiljaa.

'Mitä sanot? Ei minulla ole rikkautta, jota sinä niin ahneesti olet

hakenut. Köyhä, pieni on Kertun koti, ja Kerttu itse wielä köyhempi, ei

hänestä ole sinulle', sanoi Kerttu melkein nuhtelewasti.

'Se on tosi, että olen wäärin tehnyt sinua wastaan siinä, kun en ole

totellut sydämeni sisällistä ääntä, waan olen muualta hakenut sinun

wertaistasi, jota kumminkaan en ole löytänyt. Minulla on kyllin

rikkautta, ja kaikki, mitä on minulla, on myös sinulla', sanoin hänelle

katuwaisesti.

'Mutta nuo wiisituhatta markkaa olisiwat kumminkin niin runsaasti

lisänneet muutenkin jo isoja tawaroitasi', sanoi Kerttu hieman

pistelewästi.

Nuo wiisituhatta markkaa, kuultuna Kertun suusta, wihlasiwat sydäntäni,

niinkuin joku terä=ase olisi työnnetty sen läwitse. Ennen olin tuon

wiidentuhannen kanssa hekumoinut ajatuksissani ja yötä päiwää laskenut

lukua niiden arwosta ja tuottawaisuudesta, mutta nyt ne tuntuiwat

sydämessäni polttawalta raudalta ja uhkasiwat ryöstää onneni. Mieleni

murtui ja kyyneleet herahtiwat silmiini. Minä otin Kertun kädestä

hiljaa kiinni ja sanoin hänelle wärisewin äänin: 'älä murra enää jo

ennen murrettua sydäntä. Minä olen ollut wäärässä ja tehnyt wäärin,

minä kadun sitä ja pyydän sinulta anteeksi! Nyt wasta olen huomannut

mitä kadottaisin, jos jäisin ilman sinua. Minä tahdon kuulla tuomioni

sinun suustasi tänä iltana ja wielä tässä paikassa, tulkoon se

minkälainen tulkoonkin. En jaksa enkä kestä pitempää odotusta',

puhkesin Kertulle sanomaan.

Me olimme jo ennen istuneet mättäälle, sillä olimme jo tulleet Kertun

kodin näkösälle.

Kerttu ei wetänyt kättään pois minun kädestäni! Hän kallisti päänsä

minuun päin ja purskahti itkuun; minutkin walloitti itku, ja siinä

itkeä nyyhkytimme yhdessä. Sydämeni tunsi nyt niin sekanaisia tunteita,

että sitä on mahdoton selittää: Ilo, suru, katumus, woitto, autuus

aaltoeliwat sielussani sekaisin niin että koko ruumiini wapisi!

Tyynnyttyään tuosta sanoi Kerttu wiimein: 'Jumala sen yksin tietää,

ett'ei sydämessäni ole ollut sijaa muille kuin yhdelle: lapsuuteni

ystäwälle; mutta tuo sija on ollut aina--tyhjä! Nyt on ikäwöity,

kaiwattu, odotettu tullut, ja auki on sydämeni sija wielä hänelle,--

hänelle yksin, eikä kenellekään muulle.'

Sitä autuutta ei woi yksikään kuolewainen kuwailla, jonka nyt tunsin

sielussani. Päätimme ensi pyhänä laittaa kuulutuksille, sillä asia ei

tuntunut sietäwän wiiwytystä. Ilta oli jo kulunut myöhäiseksi ja meidän

oli aika erota; otimme siis hellät jäähywäiset toisiltamme, hellästi

likistäen sydämen sydäntä wasten, jotka nyt wasta oliwat löytäneet

toisensa, ja niin me erosimme siksi kerraksi.

Ensimäinen tehtäwäni kotiin päästyäni oli se, että lähdin noutamaan

kihlani pois entiseltä wiidentuhannen markan morsiameltani, joka oli

toisessa pitäjässä. Siellä sain kokea häwytöntä kohtelua, josta

tulin huomaamaan kuinka aiwan toisellainen sielu oli tuolla

wiidellätuhannella markalla kuin Kertullani.

Kaiken sen wiikon oli koko kylä ikäänkuin häiriössä, sillä itsekullakin

oli jotakin puhetta noista kahdesta maan waliosta parikunnasta, jotka

tulewana pyhänä kuulutetaan, nimittäin minusta ja wiidestätuhannesta,

sekä Kertusta ja hänen loistawasta kosijastaan. Kylän lentäwät lehdet,

juorutädit, eiwät woineet koko wiikolla pysyä kotonaan, waan he

kulkiwat talosta taloon puhumassa noista mainioista kihlajaisista,

tulewista loistawista kuuliaisista ja wielä loistawammista häistä,

mahdottomista rikkauksista j.n.e.

Pyhä tuli. Uteliaina katsahtiwat ihmiset ylös, kun pappi oli saarnansa

lopettanut ja rupesi kuolleitten kiitoksia lukemaan ja sitten

parikuntia kuuluttamaan, mutta--woi taiwasten teillä! Pontelan Matti ja

Kerttuhan wain kuulutettiinkin, eikä mitään muuta! Kaikki oliwat

ihmeissään niinkuin pilwistä pudonneet."

"Entäs sitten?" ehätin minä sanomaan, ennenkuin isäntä kerkesi

puhettaan jatkaa, ja tuo kiirehtimiseni tuli aiwan pelkästä

uteliaisuudestani, sillä mitä hän oli tähän asti kertonut, ei ollut

mielestäni sitä laatua, että siitä olisi tarwinnut noin sywään suruun

waipua.

"Mitäpä siinä oli", alkoi isäntä taas, kuulutuksemme toimitettiin

tawallisessa järjestyksessä, ja kauaa ei siekailtu ennenkuin pidettiin

häät, ja komeat. Ei niistä puuttunut ruokaa eikä juomaa, ja wäkeä oli

kaikki awarat huoneemme täynnä, sillä niitä oli kutsuttu monesta

pitäjäästä. Kaikki käwi säännöllisesti ja juhlallisesti, ja Kerttu oli

morsianna niin kaunis, että luulenpa melkein kaikkien kadehtineen minun

onneani. Minä itsekin myös tunsin, että olin onnellinen ja--rikas mies.

Ja wiimein häät loppuiwat, ja Kerttu oli nyt minun ja minä Kertun, ja

minä rakastin häntä sydämestäni ja hän minua.

Nyt ryhdyimme yksissä neuwoin taloudellisiin toimiimme; minä toimitin

isännän ja Kerttu emännän työt. Hän oli walpas, wireä ja työteliäs

kaikissa asioissaan, ja hywä siiwo ja järjestys wallitsi kaikkialla.

Kaikissa toimissamme näkyi olewan onni ja siunaus. Oi kuinka hywä oli

illoin tulla kotiin raskaan päiwäntyön päätyttyä, kun kartanolla jo oli

wastaanottamassa hellä, lempeä olento, joka hymysuin tuli

säälittelemään, ja itse edellä mennä heijotellen kehoitti perässänsä

tulemaan lämpymään ja puhtaasen kamariin, ja joka siellä jo talwisna

aikana oli walmis päältäni riisumaan lumisia waatteitani ja

jäätymisestä kopisewia kenkiäni; joka kesäisnä aikana päiwän helteen ja

työn pakottawan hien kuiwasi ja pyyhki lumiwalkoisilla liinoilla pois

polttawalta otsaltani, ja oli walmis aina kellarista tuomaan kylmää ja

raitista juomaa, kostukkeeksi janosta ja helteestä halkeilewalle

kielelleni.--Oi sitä autuasta aikaa! Jos tuli jotakin murhetta ja

kiusausta, oli Kerttu kohta walmis lohduttamaan ja poistamaan huolia,

ja sen hän teki niin herttaisesti, ett'ei mikään suru woinut kestää sen

autuaallisen hohteen edessä, waan sen täytyi haihtua niinkuin sawu

tuuleen.

Jonkun ajan kuluttua hawaitsin minä, että waimoni oli siunatussa

tilassa, jota hän huolellisesti oli koettanut minulta kainoudessaan

salata; se hawaintoni lisäsi wielä iloani ja onneani kaksinkertaisesti.

Kun tuossa onnessamme oli häistämme kulunut noin puolitoista wuotta,

syntyi meille terwe ja kaunis tytär, ja nyt wasta oikein onnellinen

olin, niin onnellinen, ettei kielin woi kertoa.--Waimoni parani pian

sen werran että kykeni itse pienokaistansa hoitamaan; eikä hän sitä

muiden haltuun uskonutkaan. Sopipa katsella tuota näkyä, kun Kerttu

istui lumiwalkeissa ohuissa waatteissa puhtaan lapsiwuoteensa laidalla,

kukoistawana kuin ruusu, pieni, terwe, kaunis lapsi sylissään, jota hän

hymysuin hellästi hoiteli. Muistuipa silloin aina mieleeni Rafaelin

'Madonna', sanoi isäntä, ja samassa hän loi silmänsä sitä kuwaawaan

tauluun, heitti puheensa pois ja näytti waipuwan taas entiseen

synkkämielisyyteensä.

Hän oli elämänsä tähän asti kuultujani wiimeisiä osia kertoessaan

nähtäwästi unohtanut surunsa, sillä hänen äänensä ja kaswonsa saiwat

iloisemman muodon, ja hänen puheensa wirtasi sujuwasti ja heleästi.

Silmäsin häntä kaswoihin. Mutta nyt kun hän katsoa tuijotti seinällä

olewaan Madonnaan päin, silmissä kimalteli kyyneleet eikä hän tahtonut

ollenkaan lakata katselemisestaan. Minä mietin keinoja miten saisin

hänen taas heräämään ja jatkamaan kertomustansa, sillä en ollut wielä

tullut tietämään syytä tuohon kauheaan ja salaperäiseen suruun. Menin

siis hiljaa hänen tykönsä, laskin käteni hänen olkapäillensä, katsoin

häntä silmiin ja sanoin: "elämännehän on ollut pelkkää onnea ja

autuutta, eihän teillä olisi syytä noin kowin surra".

Isäntä lakkasi Madonnaa katsomasta, loi katseensa minuun ja sanaakaan

sanomatta katsoa tuijotti silmiini hywän aikaa; selwään huomasin, ettei

hän towiin aikaan käsittänyt mistä kysymys oli. Wiimein selkeni hän,

loi katseensa alas, käwi istumaan ja näkyi käsittäneen mitä ma sanoin.

"Woi hywä wieras!" alkoi hän. "Elämäni onkin tosiaan ollut pelkää onnea

ja autuutta, niinkuin sanoitte, siihen asti, johon kertomukseni loppui.

Tuon osan elämästäni olenkin kertonut teille sen tähden että paremmin

tuntisitte, paremmin käsittäisitte minun tilani.--Minä rukoilen teitä:

kuunnelkaa wielä eteenpäin minua! Minä tahtoisin nyt puhua, sillä

tosiaankin on sydäntäni helpoittanut sen werran että woin wapaasti

puhua, jota en ole kyennyt kaukaisiin aikoihin tekemään."

"Puhukaa, puhukaa wain! minä kuuntelen ja koen ottaa osaa suruunne",

sanoin hänelle hätäisesti.

"Noin elimme wielä moniaita wuosia eteenpäin tuossa onnellisessa

tilassa. Lapsi kaswoi ja wahwistui ja hänestä muodostui oikea äitinsä

kuwa, jonka nimenkin hän sai pyhässä kasteessa. Meille syntyi taas

poika, mutta Jumala katsoi hywäksi korjata hänet pienenä pois täältä

tätä murhetta ja tuskaa kärsimästä.

Mutta tähän aikaan alkoi minuun salainen pahe yhä enemmän juurtua. En

ollut poikana, enkä wielä nuorena awiomiesnäkään ollessani ihmisten

mielestä mikään juoppo, sillä kukaan ei ollut nähnyt minun kertaakaan

olleen juowuksissa. Mutta kun olin poissa kotitienoilta outojen

ihmisien parissa, taikka jos woin salaa sen tehdä, olin usein

juowuksissa, sillä jo nuorena olin saanut taipumuksen siihen, kun

wanhempanikin kuoliwat wielä lapsena ollessani, niin ett'ei heidän

tarkat silmänsä woineet tarpeeksi kauan walwoa kaswatustani. Jos muut

minulle tarjosiwat wäkewiä juomia, hylkäsin tawallisesti palowiinan

tarjoukset ja annoin samassa tietää, ett'en minä niin raakaa ja

siwistymätöntä juomaa pane suuhuni, mutta että punssia, konjakkia ja

rommia kyllä ottaisin, joita maaseuduilla ei usein kellään ollut.

Waikka näin olin ulkokullattu, teki kuitenkin mieleni ryyppiä

palowiinaa, ja ukkeilin mielessäni ihmisten tuhmuutta, kun he owat niin

ahdasmielisiä, ett'ei heidän moittimattaan ja ylönkatsomattaan saa

noita lyhyitä, hupaisia hetkiä wiettää, jotka wäkewien juomien

nauttiminen myötänsä tuopi.--Kuuselassa oli wanha isäntä, jota

pidettiin yleiseen kylässä wiisaana. Kun hän sai kuulla minun

palowiinan inhoamiseni ja muiden hienompien juomien kelpaamisen, oli

hän wakaisesti lausunut:

'Tuo ei ikäpäiwänä merkitse mitään hywää'. Kun minä sain kuulla tuon

Kuuselan isännän lauseen, käwi se kowin wihakseni, sillä minä luulin

sen olewan ilkeää kunniani alentamista, jota hän koetti tehdä niin

siiwoa ja siistiä miestä waataan, kuin minä olin mielestäni,--kenties

jostakin kateudesta--rikas kun olin! Niin suuri oli sokeuteni, että

wihasin sydämestäni tuota kunniakasta wanhusta.--Jospa olisin silloin

noista wiisaan miehen ennustawista sanoista ottanut waarin ja ruwennut

miettimään tilaani, jospa silloin en olisi tuota itseeni jo melkoisesti

juurtunutta pahetta pitänyt niin luwallisena ja wiatonna, niin ei se

olisi minussa päässyt kaswamaan siksi myrkylliseksi kyyksi, joka

wiimein oli ryöstäwä elämäni onnen ja saattawa minut wiheliäisimmäksi

ja onnettomimmaksi ihmiseksi maailmassa, jopa wiimein syöksewä

kadotukseen--ijäksi kaikiksi!

No niin! Ensimäisinä yhdessäolo=wuosinamme koetin minä Kertulta

huolellisesti salata pahaa taipumustani, mutta kauan en woinut pettää

hänen tarkkaa silmäänsä. Kun hän ensi kerran hawaitsi minun olewan

pöhnässä, luuli hän sen tapahtuneen jonkun tapaturman eli sattuman

kautta, warsinkin kun minä koetin kaikenlaisilla koukuilla ja walheilla

häntä siihen uskoon saattaa, sillä minä wielä kowasti häpesin siweää

waimoani. Hän hoiteli ja waali minua surkutellen hellästi, ja minä

lupasin, etten muka enää koskaan ottaisi liiaksi wäkewiä juomia. Mutta

tuo lupaukseni oli wain kawalan sydämeni wapaaehtoinen walhe, jolla

aioin pettää waimoni huolehtiwan sydämen.

Kauan ei tuo petos kumminkaan menestynyt, sillä minun sattumiseni,

tapaturmani tulla juowuksiin tiheniwät tihenemistään! Waimoni oli

kristillisesti kaswatettu ihminen, sentähden näki hän minulle olewan

tulossa kaksinkertaisen waaran. Hiljaisesti ja nöyrästi muistutti ja

nuhteli hän minua tuosta sekä sielulle että ruumiille turmelusta

tuottawasta paheestani ja koki Jumalan sanasta näyttää kuinka wäärällä

tiellä olin. Kyynel silmissä rukoili hän minua luopumaan pois pahasta

tawastani, joka wiimein oli tekewä lopun meidän hywästä ja onnellisesta

elämästämme. Minä en sättinyt enkä wastustanut waimoani, mutta

sydämessäni arwelin, että hän joutawasta nurkuu minua, koska en ole

wielä mikään juoppo, sillä muita on paljonkin pahempia!

Kylässä ei tietty wielä mitään minun juomisestani, sillä minä koetin

sitä hywin huolellisesti kyläläisiltä salata; mutta kotona nähtiin

tuota nyt yhä useammasti, ja yhä huolellisemmaksi käwi waimoni. Kauan

ei kumminkaan onnistunut tuo kyläläistenkään pettäminen, ja kaikkialla

kylässä alkoi wiimein kuulua: 'Pontelan Matti on ruwennut juomaan!'

Tuosta kyläläisten hawainnoista saimme tiedon erään juoruakan kautta.

Hän kertoi samassa myös Kuuselan ukon sanoneen: 'Walitettawasti on siis

minun ennustukseni toteen käynyt!' Tämä Kuuselan ukon puhe, kun hän

toisen kerran otti puhuaksensa juomisestani, waikken ollutkaan muka

mikään juomari, käwi minulle kaikkein enimmin wihaksi, ja minä

ajattelin hänelle oikein kostoa.

Waimolleni teki tuo huhun lewiäminen kowin kipeää. Hän puhui minulle

kahdenkesken, että nyt alkoi asia olla aiwan auttamattomissa. 'Jos

kuinkakin olisit kotona juowuksissa', sanoi hän, 'niin minä jaksaisin

sen wielä kenties kärsiä, mutta kun asia on jo niin laajana, että

ihmisillä on siitä puheenainetta, niin silloin on jo miehen kunnia ja

arwo ja rauha minun rinnastani mennyt'.

Tuo waimoni puhe ei ollut mielestäni oikea, koska arwoa oli minulla

mielestäni kylläksi, sillä minä olin rikas ja usea kyläläinen oli

minulle welassa. Usein kysyttiin minulta neuwoa sekä yksityisissä että

yhteiskunnallisissa asioissa. Kaiken tuon tähden luulin waimollani

olewan oikeuden pitää rauhan rinnassaan.

Näinä aikoina ensi kerran yhdessäolomme aikana lensi mieleeni, ett'ei

waimoni pitäisi niin paljon nureksia minua, jos kohtakin minä joskus

otan tilkan mielelläni, koska hän ei ole kumminkaan tuonut mitään

taloon.

Nyt tapahtui wielä se seikka, että Kertun isä kuoli, jonkatähden heidän

talonsa ja muu omaisuutensa tuli myötäwäksi ja melkein kaikki siitä

saatu hinta meni welkojen maksuksi. Heitä kun oli paljon perillisiä, ei

jäännöksestä tullut juuri paljon mitään osaksi. Usea tyttäristä oli jo

naimisissa, ja kaksi, jotka oliwat naimatta, meni palwelukseen; poikia

ei ollutkaan kuin yksi ja se meni maailmalle. Noiden tapausten johdosta

jäi Kertun äiti aiwan turwattomaksi. Kerttu pyysi hartaasti ja

lempeästi, että ottaisin hänen äitinsä hoidettawaksi ja elätettäwäksi

kotiimme. Minä en saattanut wastustaa waimoni harrasta, nöyrää ja

oikeutettua pyyntöä, sillä minä todellakin rakastin Kerttuani, koska

hän aina oli yhtä lempeä, rakas ja siweä olento ja palweli minua ja

hoiti taloutta samalla alttiiksiantawaisuudella kuin ennenkin; sanalla

sanoen: hän oli kaikissa muissa suhteissa yhtä rakastettawa

kuin ennenkin, mutta tuossa alinomaisessa nurkumisessaan ja

rukoilemisessaan, etten ryyppisi, olin minä näkewinäni liikoja! Kertun

äiti otettiin meille, ja Kerttu häntä hoiteli ja helli totisella lapsen

rakkaudella, sillä mummo oli jo wanha, huono ja kiwulloinen. Mutta tuo

mummon ottaminen taloomme lisäsi yhden säikeen tuohon pirulliseen,

salaiseen ajatukseeni, ett'ei Kerttu ole tuonut mitään taloon,

nimittäin sen: muuta kuin elätettäwiä! Kumminkaan en tuota ajatustani

koskaan sanonut Kertulle, siksi oli minulla wielä kuitenkin omaatuntoa.

Noin kului taas joku wuosi. Kerran wiiwyin koko päiwän kylässä

asioillani; siellä tulin iltapäiwällä taas--juowuksiin! Koska

kotomatkalla tulin likelle Kuuselaa, pääsi silloin kostonpyyntö tuota

kielensä hillitsemätöntä Kuuselan ukkoa wastaan minussa walloilleen.

Minä astuin horjuen tupaan, jossa ukko oli weistelemässä jotakin astian

lautaa. Heti sisään tultuani ärjäsin pistelewästi: 'se ei merkitse

mitään hywää'.

Ukko loi minuun teräwän silmäyksen ja sanoi: 'mitä tuo sitten

merkitsee?'

'Sitä se merkitsee, että minä opetan sinua ihmisten kunniaa polkemaan

ja pitämään mahtia ihmisten juomisesta'.

'Jumalani! Näinkö kauas?' sanoi ukko ja katsoi minuun teräwästi.

'Näin kauas', tiuskasin hänelle, ja wanuin kunnianarwoisen wanhuksen

rinnuksiin kiinni!

Ukko oli aikoinaan tunnettu mainion wahwaksi mieheksi ja hän oli ihan

yksin kaatanut monta kontiota lyhyt= ja paksuwartisella keihäällään.

Hän ei wastannut sanaakaan, tarttui wain wuoroonsa kiinni kauluksiini,

ja silmänräpäyksessä olin minä kumossa kompuroimassa porrasten päässä!

'Perikadossa olewa häwytön', lausui ukko wain portailta ja meni sitten

tupaan niin rauhallisena kuin ei olisi mitään tapahtunut. Minä nousin

raiwossani ylös hammasta purren ja nyrkkejäni puristellen. Heristelin

palata tupaan wielä ukkoa löylyttämään, mutta nuo usean karhun painissa

koetellut suonikkaat, jäntewät, luisewat ja wahwat käsiwarret

pelottiwat minua, joiden woimasta ja uupumattomuudesta minulla oli niin

tuore todistus. Lähdin siis wihapäissäni horjumaan toiseen taloon. Woi

kuinka mielelläni olisin suonut, että Kuuselan ukko olisi ollut minulle

welassa, että olisin taloudellisesti woinut hänelle kiusaa ja häiriötä

saattaa. Mutta hän oli omistansa hywästi toimeen tulewa eläjä, eikä

siis ollut minulle eikä muillekaan welassa, jonkatähden ei sekään keino

auttanut.

Ennen kotiintuloani oli Kerttu jo saanut tiedon kaikista noista

tapauksista, sillä tuo juoruakka oli hengen kiireesti hypännyt meille,

Kertulle kertomaan päiwän tapauksia niinkuin hywiäkin asioita.

Kun minä wihdoin wiimeinkin wetäysin kotiin, ollessani wielä hywästi

hujakassa, hawaitsin heti, että Kerttu oli waaleana, sillä waikka ei

hän antanut mitään arwoa semmoisille juoruakoille, tiesi hän kuitenkin,

ett'eiwät heidän puheensa kumminkaan kaikkea perää wailla olleet. Hän

loi surullisen silmäyksen minuun ja käski hiljaisesti minut kamariin,

ett'ei kotiwäki olisi ennättänyt huomata juowuksissa oloani. Minä

tottelin, mutta kiukku oli mielessäni.

Kamariin tultuamme tarttui Kerttu minun kaulaani, purskahti itkuun ja

sanoi: 'Woi isä kulta?' (Hän sanoi minua isäksi perhe=elämässä.) Nyt

sinulta on mennyt wiimeinenkin häpy ja kunnian tunto, kun julkisesti

kylissä ihmisien nähden ajelehtelet juowuksissa ja wieläpä teet niin

rajattomia töitäkin että julkeat mennä rauhattomuutta tekemään niin

kunniakkaalle wanhukselle kuin Kuuselan ukolle!--Ajattele, isä kulta,

kuinka waarallinen sinun tilasi ja siinä samassa meidänkin tilamme on,

ja tee joutuin parannus! Muista waimoasi, lastasi ja muista itseäsikin,

sillä warma on, että jos wain tuota menoa wielä kestää, niin sinä

saatat itsesi ja meidät perikatoon. 'Joka ei parane, se pahenee', ja

hän katsoi niin lempeästi ja rukoilewasti silmiini, että olisi luullut

kiwenkin siitä heltywän.

Minä olin wielä hywin kärtytuulella tuosta huonosti onnistuneesta

Kuuselan ukon nöyryytyksestä ja wielä enemmän hänen antamastaan

kyydistä, sillä minä hywin tiesin, että tuolle Kuuselan ukon antamalle

matkapassilleni naurettiin ympäri kylää. Minä irtautin waimoni hiljaa

itsestäni ja sanoin: 'Ei sinun sowi olla noin usein minun herranani,

eikä mestaroida ja käristä minulle, joka et ole tuonut taloon muuta

kuin elätettäwiä.'

Waimoni waaleni tuon kuultuaan kuoleman kalpeaksi. Hän wapisi ja

horjahti askeleen--nyt toisen, sai sohwan korwasta kiinni ja sen awulla

auttoi itsensä sohwalle istumaan. Hän ei wastannut puheeseeni mitään,

istui wain sohwan kannella herwotonna ja waaleana kuin palttina, ja

siinä hengittää nykytti hän. Minä huomasin, että puheeni waikutti, ja

iloitsin sydämessäni, että olin arwannut oikean walttini lyödä esille,

enkä käsittänyt sitä, että olin lyönyt kuolettawan haawan hellään,

kärsiwään, lempeään, rakkaaseen ja perheensä ja minun onneani

sääliwään--sydämeen!

Sinä iltana ei puhuttu asiasta mitään, eikä wielä toisenakaan. Minä

elin wain entistä elämääni eteenkin päin: join, kun niin sopi, tulin

juowuspäissäni kotiin milloin wain tahdoin, eikä waimoni nurkunut minun

käytöstäni enää koskaan. Hiljaisena, kärsiwäisenä kantoi hän raskasta

taakkaa, ja minä iloitsin sydämestäni, että olin woittanut ja että sain

häiritsemättä wiettää synnillistä ja turmiollista elämää.

Mutta waimoni terweys rupesi nyt huononemaan päiwä päiwältä ja aika

ajalta. Hän waaleni ja kuihtui kuihtumistaan, eikä hänen syömisestään

tullut juuri paljon mitään. Minä kyselin usein syytä hänen

sairaaloisuuteensa, mutta hän sanoi wain: 'et sinä, isä, woi minua

parantaa'. Minä luulin häntä rakastawani entisellä rakkaudella ja

säälin hänen tilaansa. Tuohon rakkauteeni luulin olewan sen enemmän

syytä, kun olin mielestäni asiat nyt wasta saanut oikeaan reilaan,

nimittäin: että waimo taipui ehdottomasti miehensä tahtoon ja

elämänlaatuun murkumatta, oliwatpa ne sitten hywät tahi pahat. Meillä

oli yltäkyllä ruokaa, rahaa ja muuta ajallista tawaraa, ja minä koetin

pitää silmällä, ettei häneltä puuttuisi mitään elämän tarpeita, ja

koetin laittaa hänelle apua taloudellisissa toimissa. Mutta ei mikään

woinut wirkuttaa hänen synkkä= ja raskasmielisyyttään, eikä mikään

näyttänyt huwittawan eikä ilahuttawan häntä.

Noin sai joku wuosi kuluneeksi, ja hän synnytti taas lapsen, mutta se

kuoli kohta maailmaan tultuansa.

Kun waimoni wähäisen toipui, rupesin minä oikein todenteolla ottamaan

waaria hänen terweydestänsä, sillä minua rupesi kauhistuttamaan

ajatellessani häntä kuolewaksi. Mutta ulkonaista elämääni en minä

kuitenkaan parantanut! Erään kerran minä oikein kyynel silmissä kyselin

häneltä eikö hän woisi ja saattaisi sanoa missä hänen wikansa ja

tautinsa oikeastaan olisi? Silloin hän otti kädestäni kiinni, weti sen

sydämellensä ja sanoi: 'Täällä sydämessä!'

Minua rupesi kalwamaan huolettomuuteni hänen sairaudestaan, jonkatähden

esittelin, että lähtisimme lääkärin luo etsimään hänen apuansa.

'Saa tuota koettaa, mutta ei minua woi parantaa kukaan', sanoi waimoni

surullisesti.

Me lähdimme kaupunkiin ja menimme heti erään kuuluisan lääkärin tykö.

Hän tutki waimoni tilaa hywin huolellisesti ja kauan; hän tuli hywin

huolekkaan näköiseksi, otti nuuskarasiansa, pyöritteli sitä wäliin

hypeissään, wäliin taas seisautti sen, ja mietti miettimistään. Kauan

noin mietittyään seisahtui hän wakawaan ja päättäwään asentoon ja

sanoi: 'Niin! Tauti on waarallista laatua ja semmoinen, ett'ei sitä woi

ihminen parantaa: wika on----sydämessä'.--Lääkäri kyllä määräsi

joitakin rohtoja, joiden kanssa lähdimme kotiin ja joita Kerttu siellä

koki ottaa; mutta apua ei niistä lähtenyt.

Waimoni huononeminen käwi hywin hitaasti, sillä hengenhaawa on

kiduttawa ja pitkällisesti tuskallinen. Taas synnytti hän pojan, mutta

se kuoli kohta syntymisensä jälkeen niinkuin edellinenkin lapsi. Minä

rupesin suremaan lastemme kuolemaa, mutta waimoni sanoi: 'Ei sinun

pidä, isä, toiwoakaan, että meidän lapsemme enää tulewat niin wahwoja,

että eläisiwät'.

Toipui hän wielä laillaan siitäkin lapsiwuoteesta, ja niin elettiin

taas entistä kituwaa ja surullista elämää.

Nyt tuli se tapaus, että Kertun äiti sairastui. Waikka itsekin huono ja

woimaton oli Kerttu kuitenkin yötä päiwää äitinsä wuoteen wieressä

hellästi waalimassa ja hoitamassa, eikä häntä saatu siitä pois, waikka

kuinkakin olisi kehoitettu. Mummon sairaus oli kuolemaksi, ja

sydämessään suri ja itki Kerttu äitiänsä.

Hänen oma tilansa tuli myös aina arweluttawammaksi, ja hänen murheena

näkyi yhä lisääntywän. Kerran, kun hän näytti olewan erinomaisen

raskaalla mielellä ja sywissä ajatuksissaan, kuulin hänen sanowan:

'armas äitini! Sinä olet jo päässyt rauhaan ja lepoon tämän

katoowaisuuden murheita maistamasta, kohtapa tulee köyhä, murtunut

Kerttusikin perässäsi!'

Nuo sanat lausui hän puoliääneen, minua ollenkaan huomaamatta. Mutta ne

käwiwät kuin puukon pistokset sydämeeni, ja salaman nuolena lensiwät

mieleeni sanat: 'täällä sydämessä' ja 'wika on sydämessä'.

'Kuka on tuon sydämen haawoittanut ja wian siihen saattanut?' kysyin

itseltäni, ja wastaukseksi en saanut muuta kuin: minä, minä itse olen

sen tehnyt. Minä olen pahalla, raa'alla, törkeällä ja syntisellä

elämälläni särkenyt kalleimman ja puhtaimman astian, joka koskaan on

Luojan kädestä lähtenyt. 'Köyhä Kerttusi' ja 'täällä sydämessä' oliwat

wasarat, joilla kowa, paatunut ja tunnoton sydämeni tuli murretuksi.--

Olihan waimoni kosiessani jo sanonut: 'köyhä on Kertun koti, ja Kerttu

itse wielä köyhempi'. Mutta silloin minä en halweksinut hänen

köyhyyttään, sillä mikään ei ollut mielestäni hänen wertaisensa, ja

siweyttä, puhtautta, lempeyttä ja rakkautta toi hän kyllä runsaasti

tullessaan, jota minä kaipasinkin; mutta niitä en pitänyt pyhinä enkä

siinä arwossa, jossa ne olisi tullut pitää.--Juomisellani olin iskenyt

haawan ensin tuohon puhtaaseen sydämeen, joka niin kauan taisteli,

hehkui ja paloi rakkaudesta minua ja perhettänsä kohtaan, mutta jonka

woima wiimein katkesi, taistellessaan rakkauden taistelua, woittamatta

ja saawuttamatta kumminkaan sitä autuasta päämäärää, jonka edestä hän

oli henkeen asti taistellut. Toisen kerran olin repinyt isommiksi nuo

ennen isketyt haawat, kerskaamalla tawaroistani ja ilmoittamalla, ettei

hän ole muuta tuonut taloon kuin elätettäwiä.--Jumalani! Nythän

elätettäwä on jo mennyt, ja jos menee wielä waimonikin kowuuteni ja

tuhmuuteni uhrina--niin, niin, muistanhan että juuri tuosta tuhmasta

puheestani hänen sairautensa alkoi--'täällä sydämessä'----'köyhä

Kerttusi'. Tuommoisia ajatuksia lensi myrskynä sieluni läwitse, ja

kaikki omantuntoni ja helwetin waiwat rupesiwat kaikilta tahoilta

wyörymään päälleni, ja nyt wasta rupesin täydessä walossa käsittämään

mitä olin tehnyt ja mitä silloin kadottaisin, jos waimoni kadottaisin.

Ensi kerralla, kun noita tunteita rupesi sieluuni ilmestymään, olin

waimoni kanssa kahden kamarissa. Hän maata riuotti waate päällä

wuoteessa--sillä hän hiwui jalkaselta--puoli=unessa, kalpeana ja

waljuna, niin heikon näköisenä, ettei hänessä näyttänyt elinwoimaa

olewan muualla kuin sydänkuopassa. Minä istuin pienen pöydän päässä ja

koetin lukea hiljaa erästä kirjaa, mutta lukemisesta ei tullut mitään,

sillä waimoni surullinen näky tuossa wuoteessa ja omat sisälliset,

riehuwat tunteeni tekiwät ajatukseni niin hajamielisiksi, etten woinut

kirjan sisältöä käsittää. Heitin siis lukemisen pois ja rupesin

surkumielellä tarkastamaan riutunutta waimoani. Siinä hän makasi niin

kärsiwän ja wiattoman näköisenä, ja tuo tunto lisäsi sielussani jo

alkanutta tuskaa. En enää woinut wastustaa sisällistä ääntäni, waan

kallistuin hänen tietämättään likelle häntä ja sanoin hywin hiljaa:

'sinä et saa kuolla, Kerttu! minä en woi elää sinutta!'

Hän kuuli puoli=unensa läpi sanani ja raotti puoleksi jo lakastuneita

silmiänsä. Kun hän hawaitsi minun olewan niin lähellä itseänsä

kumarruksissa häneen päin, ummisti hän jälleen silmänsä; hänen suunsa

wetäysi surulliseen hymyyn, ja hän ojensi minulle lakastuneen kätensä.

Minä otin sen omaani ja tunsin, että hän hiljaa puristi kättäni.

Kumpikaan meistä ei puhunut sen enempää. Tuo näkö, tuo tunto, waimoni

raollaan olewat silmät, surullinen hymy, kuihtuneen käden ojentaminen

ja hiljainen, tuskin tuntuwa puristus, uudistunut entinen raukeus ja

kahdenpuolen waikeneminen oliwat asioita ja kohtauksia, jotka eiwät

suinkaan wähentäneet alkanutta sisällistä tuskaani, waan päinwastoin

enensiwät sitä. En hennonut häiritä hänen raukeaa ja surullisen wienoa

tilaansa, waan äänetönnä pidin kauan hänen kättänsä omassani ja mietin

sekä omaa että waimoni tilaa. Wiimein laskin hiljaa hänen kätensä hänen

siwullensa wuoteeseen, eikä hän näyttänyt tietäwän siitä mitään. Niin

kauan kuin minulla tätä katoowaisuutta kestää, ei tuo tapaus mene

mielestäni!

Tuota lewotonta mieleni tilaa kesti yhä wain eteenpäin. Olin usein

ollut tunnustamaisillani waimolleni sisällisen tuskani, jolloin aioin

anoa häneltä anteeksi pahan käytökseni häntä kohtaan ja parantaa

elämäni. Mutta ihmisten häpy esti minua aina sitä tekemästä. 'Mitä

ajattelisiwat ja sanoisiwat ihmiset, kun kuulisiwat että Pontelan

Mattikin on ruwennut hulluttelemaan, samoin kuin jotkut mielenwikaan

tulleet itku=ämmät', ajattelin minä, ja niin tuo hywä aikomukseni jäi

aina aika ajalta täyttämättä. Ja niin kannoimme kumpikin suruamme

mykkänä, mutta hän niin murtuneena, että oli jo aiwan haudan partaalla.

Minä koetin salata mieleni tilaa niin kanan kuin suinkin mahdollista,

mutta tuo kowin pakottawa tuska särki wiimein sulkunsa. Olimme taas

waimoni kanssa kahden kamarissa, ja hän oli yhtä surullisessa tilassa

kuin ennenkin. Minä tartuin häntä kädestä kiinni ja yritin hänelle

puhua; mutta itku tukehdutti sanat kurkkuuni, eikä puhumisesta tullut

towiin aikaan mitään. Hän ei näkynyt ymmärtäwän mitä tarkoitin. Mutta

tuo paljas näkökin, että olin murtuneella mielellä, näkyi jo tekewän

hänelle hywää, sillä hän koetti wäkisinkin hymyillä, katsoi lempeästi

silmiini ja sanoi: 'mikä sinulla nyt on waiwana, Matti? Minun on paha

olla, kun ma näen, että joku asiasi ei ole hywin'.--Itkuni seasta sain

wiimein änkätyksi: 'rakas Kerttuni! Minä olen elänyt pahasti sinua ja

kaikkia ihmisiä kohtaan. Minä olen saattanut sinut kärsimään sielun ja

ruumiin puolesta, sentähden kun olet tahtonut suojella minun kunniaani

ja perheemme onnea! Minä olen tuhmuudessani sättinyt sinua köyhyydestä,

mutta nyt näen, ettei rikkaus ole minkään weroinen hywien tapojen ja

puhtaan omantunnon suhteen; sinulla on nuo molemmat ollut, minulla ei

kumpaakaan! Minä olen kauhistuen huomannut olewani wäärässä--minä olen

murtunut mies, minä tiedän mistä sairautesi on tullut--minusta, minusta

on kotoisin sydämesi kipu, minä olen sen haawoittanut, ja aiwan

hywyytesi tähden, siweytesi--wiattomuutesi, puhtautesi tähden--woi

minua onnetonta! Minä kadun, minä rukoilen sinua: anna minulle

anteeksi, unhota minun rikokseni ja paha käytökseni!--minä lupaan

parannusta, minä parannan itseni--toisen kerran elämässäni tunnen

kuinka kallis olet minulle.--Oi Kerttu! anna minulle anteeksi!'

Puheeni ajalla ei waimoni puhunut eikä ennättänyt puhua mitään, niin

kiireinen ja hätäinen oli tunnustukseni hänelle. Puheeni loputtua

irroitti hän hiljaa kätensä minun kädestäni ja mennä hiwui wuoteen luo,

jonon hän oikaisihe makuulle. Hän oli nyt entistä waaleampi, entistä

woimattomampi, sillä nähtäwästi koski puheeni häneen sywästi. Hänen

siinä towin maattuansa ja waiti oltuansa rupesi wieno puna nousemaan

hänen kalpeille kaswoilleen, jota niissä ei ollut enää kaukaan aikaan

näkynyt--sisälliset tunteet liikkuiwat tuimasti tuossa murtuneessa

sydämessä.

'Jumalani! mitä puhuit, mitä sanoit', alkoi hän wienosti puhua.

'Sydämelleni tekee nyt niin hywää--oih! siihen käy kipeääkin. Sieluni

tahtoisi nyt wielä elää, mutta ruumis on kowin paljon kärsinyt hengen

haawoista, se ei kestä enää kauaa. Luulenpa, että Jumala on minun

antanut elää näinkin kauan sen tähden että sain sinun suustasi kuulla

katumuksen ja että olet huomannut wäärän synnillisen tiesi. Jumala

olkoon kiitetty, joka sinun sydämesi silmät on awannut totuuden

käsittämään, ennenkuin minä silmäni ummistan! Ota waari Jumalan

kutsuwasta äänestä ja rukoile häneltä sowitusta ja anteeksi saamista

Poikansa kautta; ei ole wielä myöhäistä sieluasi pelastaa. Paljon,

paljon on Kerttusi kärsinyt rakkaudesta sinua ja lastamme kohtaan,

mutta paljon, tuhatta kertaa enemmän woin sinulle anteeksi antaa. Oi

kuinka mielelläni eläisin wielä sinun ja lapsemme tähden, mutta minä

tunnen, että aikani on kohta lopussa. Jospa tämä kohtaus olisi ollut

pa-pa-ri-a wuot-ta en-nen!' Hänen äänensä rupesi katkeilemaan ja hän

raukesi woimattomuuteen, ummisti silmänsä ja ojensi minulle kätensä,

jonka minä otin hiljaa omaani. Siinä istuin hänen wuoteensa wieressä ja

wuodatin runsaasti katkeria kyyneleitä, sillä hänen sanansa oliwat

tunkeneet sywälle sydämeeni ja aina selkeämmästi näin ja tunsin nyt

mitä olin tehnyt.

Nyt wasta huomasi kotiwäkeni mikä muutos minussa oli tapahtunut, ja

pian lewisi tieto siitä ympäri kylää.

Eräänä päiwänä näin Kuuselan ukon wakawin askelin astuskelewan meidän

taloa kohden. Kylmä wäristys käwi ruumiini läwitse, sillä omatuntoni

sanoi, että olin tehnyt wäärin häntäkin kohtaan, ja luulin, että hän

tulee nuhtelemaan minua, jonkatähden pelolla odotin hänen tuloansa.

Heti huoneeseen astuttuansa tuli hän tyköni, otti kädestäni kiinni ja

sanoi: 'Jumalan rauhaa! olen kuullut, että elämäsi on parempaan päin;

Jumala olkoon kiitetty!' Minä purskahdin itkuun ja pyysin häneltä

anteeksi törkeätä käytöstäni. Olisin suudellut hänen kättänsä, halannut

häntä, mutta hän irroitti puoliwäkisin kätensä minun kädestäni, sanoen:

'kernaasti!' ja lähti astelemaan kotiansa kohden yhtä wakawasti kuin

oli tullutkin.--Lyhyitä oliwat hänen lauseensa aina, mutta painawia, ja

painawa oli hänen kätensäkin, jonka kokemuksesta hywin tiesin.

Ihme kumma! Oli waimoni taas siunatussa tilassa, waikka hänen woimansa

oli niin huono, eikä hänen synnyttämisensä aika ollut enää kowin

kaukana. Hänen terweytensä muuttui päiwä päiwältä huonommaksi, ja ennen

pitkää käwi hän aiwan wuoteen omaksi. En lähtenyt enää koskaan pois

hänen wuoteensa wierestä, waan yötä päiwää istuin siinä hoitelemassa ja

waalimassa häntä.

'Woi kuinka minun nyt on hywä olla, isä! Kuolemakaan ei tunnu nyt

waikealta, kun ma näen että katumuksesi on oikea, ja kun tunnen, että

rakkautesi minua kohtaan on wilpitön', sanoi hän eräänä päiwänä.

'Sinä et saa kuolla; minä en woi elää sinun jälkeesi, waan kuolema

tulkoon silloin minullekin!' sanoin hänelle.

'Woi kuinka mielelläni eläisin wielä sinun ja lastemme tähden, mutta en

woi--kuulitko, isä? sanoin lastemme, waikk'ei meillä ole kuin yksi

lapsi elossa, mutta minä lahjoitan sinulle wielä lapsen, ja minä tunnen

että se jää--elämään, ja heidän tähtensä täytyy sinun myös elää.--

Kaswata heitä Jumalan pelwossa!'

Kului taas aika joku määrä tuossa tilassa, ja meille syntyi taas

poikalapsi--tällä kertaa eläwänä! Tosin oli lapsi synnyttyään hywin

heikko, mutta huolellisesti hoidettuna jäi se kumminkin elämään

niinkuin waimoni oli ennustanut.

Siitä herranhetkestä pitäen, kun awasin sydämeni waimolleni ja

tunnustin hänelle rikokseni, rupesi hänen terweytensä nähtäwästi

kiiruummasti huononemaan, sillä hänen heikko ruumiinsa ei kestänyt sitä

sisällistä iloa, jota hän silloin sydämessään tunsi. Katoowainen sortui

katoomattoman äkkinäisistä ja yli rajainsa kuohuwista tunteista. Tuohon

sitten wielä lisäksi tuli lapsen synnytys. Nuo molemmat seikat

jouduttiwat hänen heikontumistaan.

Kaiketi olen unohtanut mitään mainita ensimäisen lapsemme kaswamisesta

ja kaswatuksesta. Niinkuin ennen olen jo sanonut oli wanhin lapsemme

tytär, joka pyhässä kasteessa nimitettiin äitinsä kaimaksi. Lapsi

syntyi ja kaswoi elämämme onnellisimpina aikoina, ja molemmat hellimme

ja rakastimme häntä kaikella rakkaudella, jolla wanhin on koskaan

lastansa rakastanut. Niin kauan kuin elämäni oli ulkopuolisestikaan

nuhteeton, rakasti lapsi meitä molempia yhtä hellällä rakkaudella;

mutta kun pieni Kerttu alkoi nähdä, että olin usein juowuksissa, ja

ymmärtää, että se oli pahaa, wierausi hänestä lapsellinen rakkaus

kohtaani ja sijaan jäi häneen wain orjallinen pelko. Hän otti aikaisin

osaa äitinsä suruun ja pysyi minulle mykkänä ja pelkääwäisnä. Mitä

enemmän pikku Kerttu kaswoi, sen selwemmästi näkyi hänessä äitinsä kuwa

sekä ruumiin että sielun puolesta.--Jospa hän olisi terwe, woisitte

hänessä nähdä armaan waimoni ilmi=eläwänä."

"Mitä? Eikö hänkään ole terwe?" kysyin häneltä melkein hätäisesti.

"Ei ole pikku Kerttunikaan terwe; sairas on hänkin ruumiin ja sielun

puolesta.--Minä pyydän teitä: kuunnelkaa minun kertomustani

kärsiwällisesti loppuun asti, niin saatte kuulla kaikki!"

"Kertokaa, kertokaa!" sanoin hänelle hätäilewästi, sillä haluni oli

suuri saada tietooni loppupäätös tuosta surullisesta tapauksesta; ja

jokaisen sanan, joka lähti tuon murtuneen ja kärsiwän miehen suurta,

minä melkein nielin.

"Kun waimolleni tunnustin wääryyteni, käskin pikku Kertunkin tyköni, ja

kahdenkesken ilmoitin hänelle kuinka olin pahalla elämälläni rikkonut

raskaasti Jumalaa, lähimäisiäni, waimoani ja lastani wastaan ja kuinka

nyt mielikarwaudella tunsin sywän lankeemukseni, ja sanoin tahtowani

parantaa pahan elämäni. Tuo puheeni oli niin mieleen pikku Kertulle,

että hän heti kawahti kaulaani ja itki, nojaten päänsä minun rintaani

wasten. Wiaton, turmelematon lapsi itki silloin langenneen isänsä

parantumisen ja palajamisen tähden! Woi, woi! Tuon tapauksen jälkeen

sai pikku Kerttu takaisin entisen lapsellisen rakkautensa minua

kohtaan, ja entinen orjallinen ja kammoowa pelko lakkasi hänestä. Mutta

toiselta taholta sai hän nyt tosisuruunsa uutta ja huolettawaa aihetta,

nimittäin waimoni arweluttawasta tilasta. Hänkin huomasi, että rakas

äitinsä huononi ja riutui päiwä päiwältä yhä huonommaksi, ja tuo tieto,

tuo tunto, että hänen tulisi erota siitä armaasta hoitajasta, joka

häntä oli niin hellästi kaswattanut ja waalinut ja joka hänelle oli

opettanut noita ihmiselle niin kalliita elämän welwollisuuksia--tuo

tunto hänen jo noin nuorena saattoi maistamaan elämän murheita, joita

maailmalla on niin runsaasti tarjota ihmislapsille. Hänkään ei lähtenyt

pois koskaan äitinsä wuoteen wierestä ensi aikoina, kun tämä makuulle

tuli. Ainoastaan kun wäsymys ja uni kowin waiwasi paljon walwomisen

tähden, täytyi hänen silloin aina nukahtaa.

Usein, kun pikku Kertun kanssa istuimme waimoni sairaswuoteen wieressä,

puhui hän meille kuolemasta ja tulewaisesta elämästä. 'Te olette

paljon nähneet waiwaa minusta, hellästi hoitaessanne minua pitkän

tautiwuoteeni ajalla. Jumala teitä palkitkoon! Minä olen tällä ajalla

saanut nauttia sydämen rauhaa ja iloa, jota ei minulla ole moneen

Herran aikaan ollut. Nyt ei minulla ole enää lapsistani sitä huolta,

joka minua wiimeaikoina niin paljon on waiwannut; sillä minä uskallan

heidät heittää nyt tyynellä mielellä sinun huoleesi ja haltuusi, isä.

Kaswata heitä kurituksessa ja Herran nuhteessa! Opeta heitä tuntemaan

Jumalaa ja hänen pyhää tahtoansa. Warjele heitä maailman pahentawilta

myrskyiltä, joka niin monta ihmislasta turmelee! Minä menen kohta pois,

sinne, jossa surulla ei enää ole sijaa, sinne, jossa rauha ja rakkaus

wallitsee ijankaikkisesta ijankaikkiseen! Siellä saamme kohdata

toisemme; siellä saamme alkaa yhdessä semmoista iloista elämää, jota ei

koskaan mikään murhe katkeroita, jos wain tekin puhdistetulla

omallatunnolla ja uskossa Jumalan Poikaan kuolette.' Näin puheli

waimoni kerran minulle ja pikku Kertulle, kun istuimme molemmin hänen

wuoteensa wieressä. Molemmat itkimme silloin niin että olimme wedeksi

raueta.

'Älkää itkekö! Paremmin iloitkaa siitä, kun Jumala on meille kaikille

niin suuren armonsa osoittanut, että hän on kutsunut meitä

parannukseen', lohdutteli meitä waimoni.

Tuo hänen puheensa oli heikontanut hänen ennestäänkin jo heikot

woimansa niin että hän raukesi ihan herwottomuuteen ja näytti waipuneen

uneen. Minä en ollut nukkunut moneen wuorokauteen yhtään silmäntäyttä,

jonkatähden uni rupesi minuakin waiwaamaan. Pikku Kerttu hawaitsi sen

ja kehoitti minua menemään lewähtämään, luwaten itse silläaikaa hoitaa

sairasta. Minä tottelin kehoitusta ja menin lewähtämään.

Mutta paljosta walwomisesta olin tullut niin honteloksi, ett'ei unta

tahtonut tulla. Aina kun olin unenwiettoon menossa, oli edessäni

waimoni riutunut näkö ja kalpeat kaswot, ja samassa säpsähdin ja

hyppäsin ylös. Wiimein pääsin kumminkin nukkumaan, mutta unikin oli

hywin rauhatonta, sillä yhä säikähtelin ja wawahtelin, josta heräsin

puoli=horroksiin, kohta kuitenkin waipuen jälleen, sillä luonto waati

tiukasti saatawiaan. Tuossa tilassa ollessani tuntui uneni läwitse

niinkuin joku olisi hiljaa koskenut käteeni. Minä hyppäsin lattialle ja

hieroin silmiäni. Edessäni seisoi pikku Kerttu palawa kynttilä kädessä,

sillä nyt oli aamupuoli yötä. Hänen silmänsä oliwat wesissä ja hän

sanoi minulle hiljaa: 'tulkaa, isä, äidin kamariin, hän kaipaa teitä!'

Minä aawistin, että waimoni oli kuolemaisillansa, ja kylmä wäristys

käwi ruumiini läwitse. Pikku Kerttu käweli edellä, ja minä seurasin

jäljessä. Hän awasi hiljaa kamarin owen ja niin astuimme molemmat

kamariin. Minä hämmästyin. Waimoni ennestäänkin kalpeat kaswot oliwat

nyt kuolon kalpeiksi muuttuneet ja himeä kalwo peitti hänen silmänsä.

Hän näytti tahtowan jotakin puhua, mutta ääneensä ei hän woinut sitä

tehdä. Minä kallistin korwani liki hänen suutansa ja huokuen kuiskutti

hän minun korwaani seuraawat sanat:

'Minä tunnen että aikani on tullut. Muista mitä olen sinulle wiime

aikoina puhunut ja--muista mitä olet luwannut! Muista pikku Kerttua ja

pikku poikaa! Oih!--'

Hän näytti uupuwan tuon kuiskutuksen jälkeen ja ummisti silmänsä. Towin

ajan päästä awasi hän ne taas, katsoi minuun ja näytti tahtowan ojentaa

minulle kätensä, mutta woimattomuus sen esti. Minä ymmärsin hänen

tarkoituksensa ja otin hänen kätensä omaani. Silloin tunsin hienoa,

hiljaista ja wienoa puristusta, ikäänkuin henki olisi kättäni

puristanut, ja tuon puristuksen tunsin paremmin--sydämessäni kuin

kädessäni. Kallistin taas korwani liki hänen suutansa.

'Hywästi, Matti! Kerttusi kuolee aina--ja--ja nyt si-sinua

ra-kas-ta-wa-na; hy-wäs-ti!'

Hänen kätensä walahti herwottomaksi kädessäni, hänen silmänsä

tummeniwat entistäkin tummemmiksi, hengitys harweni harwenemistaan,

niin ett'ei wiimein näkynyt eikä tuntunut muualla kuin sydänkuopassa

pikkuisen nykytystä; wiimein loppui sekin, ja nyt oli henki hänet--

jättänyt.

Minulla ei ollut enää kyyneliä tuon elämäni kowimman kohtauksen

waralta, sillä sydämeni tunsi nyt niin kowaa tuskaa ja ahdistusta,

ett'ei se kyennyt irroittamaan kyyneleitä erilleen murheesta. En

huomannut heittää irti kuolleen waimoni kädestä, waan yhä istuin hänen

wuoteensa wieressä ja katsoa tuijotin hänen kalpeihin kaswoihinsa,

joista kuolon rautainen käsi oli puristanut wiimeisenkin elon menin.

Jumala tiesi kuinka kauan olisin siinä istunut, jos eiwät muut olisi

tulleet ja muistuttaneet minua lähtemään siitä pois.

Nyt wasta tulin oikein tuntoihini: siinä makasi nyt waimoni kylmänä,

sortuneena elämän raskasten murheitten alle. Siinä makasi hän, joka oli

taistellut jalon ja ankaran rakkauden taistelun, jonka hän wasta

wiimeisellä ajalla oli woittanut--wasta sitten kun hän itse jo oli

haawoittunut, waarallisesti haawoittunut, haawoittunut niin pahasti,

että nuo haawat tuottiwat hänelle itsellensä kuoleman.--Loin taas

silmäni häneen: lempeä hymy näytti lepääwän hänen kaswoillansa, hänen

huulensa näytti liikkuwan ja tuntuipa ikäänkuin hän olisi minulle

kuiskannut: 'Köyhä on Kertun koti, ja Kerttu itse wielä köyhempi'--

'täällä sydämessä'--'köyhä Kerttusi'--'muista pikku Kerttua ja pikku

poikaa!'--'minä kuolen, aina ja nyt sinua rakastawana, hywästi!'

Silloin tuntui powessani kauhea ääni, joka niinkuin ukkosen jylinä

huusi minulle: 'sinä se olet hänet--murhannut'.

Ruumiini wapisi ja wärisi, kummallisia monenkaltaisia säweliä kuului

korwissani, sydämeni jyskytti ja paukutti niin että koko ruumiini

heilui ja minä rupesin wääntymään kieroon niinkuin wäännetty witsa ja

menin tainnuksiin.

Kuinka kauan lienen siinä maannut, en tiedä, mutta kun rupesin taas

jostakin tietämään, oli joukko ihmisiä ympärilläni, jotka ahkerasti

kasteliwat päätäni ja pitiwät poltettua höyhentä nenäni alla. Minä

huomasin taas kuolleen waimoni ja pikku Kertun, joka taempana itki että

oli wedeksi sulaa.--'Sinä olet waimosi murhaaja', kaikui taas

sydämessäni, ja minä olisin pyörtynyt toisen kerran, mutta ihmiset

huomasiwat sen ja estiwät sen kaikenlaisilla wirwoituksilla.--

'Päästäkää minut ulos, minua niin kowin polttaa!' pyysin heiltä, ja he

päästiwätkin. Horjuen menin minä ulos ja istuin portaille, jossa wiileä

tuuli tuntui wirkistäwän polttawaa otsaani. Siinä towin istuttuani

rupesin oikein käsittämään nykyisen tilani: nyt oli hän poissa, joka

maailmassa oli minua kaikkein enimmän rakastanut, rakastanut--

kuolemaansa asti, mutta jonka rakkautta minä en ollut tuntenut; ja

maailma tuntui mielestäni nyt niin tyhjältä, autiolta ja kolkolta. Nyt

rupesiwat kyyneleeni wuotamaan, ja niin annoin niiden wapaasti tulwata,

sillä ei nyt tuntunut sekään häwettäwän, waikka mies itki niinkuin

lapsi.

En kyennyt tekemään enkä toimittamaan mitään, waan itkuni lakattua

menin kamariini, jossa lewottomuuden ja murheen waiwaamana wäännyin

wuoteelleni. Kaikki, mitä kuolleen ja talouden suhteen tarwittiin

toimittaa, oli pikku Kertun ja palkollisten hallussa. Sairaassa

mielen= ja puolikuolleessa ruumiintilassani makasin minä useita

wuorokausia, jolla ajalla ihmiset kokiwat minua lohdutella ja hoitaa,

mutta eiwät nekään ystäwyyden osoitukset woineet suurin liewentää

sisällistä tuskaani. Oliwat ne sen werran kumminkin awuksi, että

kykenin wiimein nousta horjua wuoteestani ylös.

Nyt oliwat asiat jo niin kaukana, että piti ruweta rakasta wainajaamme

hautaan toimittamaan. Olin toki niin paljon toipunut, että kykenin

horjuen menemään maahan saattamaan. Surumielin ja synkkänä kuin tuo

ammottawa hauta tuossa katsoin minä, kun pappi nakkeli lastallaan

multaa arkun päälle ja sanoi: 'maasta sinä olet tullut, maaksi sinun

pitää jälleen tuleman'. Kolkolta kuuluiwat korwiini kumahtelemiset, kun

haudan peittäjät heittiwät multaa lapioillansa arkulle, ja tuo

kumahteleminen ei kuulunut ainoastaan korwiini waan se kuului aina

sydämeeni asti.

Toimituksen loputtua horjuin minä kotiin, johon oli paljon kokoontunut

peijais=wäkeä. Heitä ei näyttänyt suru paljon waiwaawan, eiwätkä he

näyttäneet tietäwän mitä minun sydämessäni liikkui. He puhuiwat, mutta

minä en ymmärtänyt mitä he puhuiwat; he kysyiwät wäliin minulta

jotakin, mutta minä en ymmärtänyt mitä he kysyiwät; he nauroiwat wäliin

keskenänsä puhellessaan, mutta minä en käsittänyt mikä nyt olisi

antanut aihetta nauruun. Korwissani soi wain kumahdukset arkun

kannesta, kun hautaa peitettiin, ja sydämessäni pauhasi: 'sinä olet

waimosi murhaaja!' ja wielä enemmän: 'sinä olet murhannut kaksi--

lastasikin, jotka kenties eläisiwät terweinä tänäkin päiwänä, jos et

olisi niin ankarasti särkenyt waimosi--sydäntä'. Niissä kaiuissa oli

minulle kylläksi, ettei tehnyt mieleni puhua eikä nauraa.

Peijaat loppuiwat ja wieraat meniwät itsekukin kotiinsa, mutta minun

omantuntoni rauha ei palannut, eikä se palaa enää koskaan--woi ei----

koskaan!