Lapset oli nyt siis viety rumaan rosvolaivaan. Se oli todella
hirmuisen ilkeän näköinen alus. Siinä oli värjätyt purjeet ja paksut,
mustat köydet. Lippu, johon oli maalattu pääkallo ja kaksi luuta
ristiin, liehui julmana perässä.
Lapsiraukat sysättiin suoraa päätä likaiseen, pimeään ruumaan.
Kapteeni Janne Koukkunen käveli kannella hykerrellen käsiään ja
virnistellen tyytyväisenä. Olivathan lapset nyt vihdoinkin hänen
vallassaan.
"Ovatko kaikki vangit kahleissa niin, että eivät pääse lentämään
pakoon?" kysyi kapteeni Kierolta.
"Ovat, ovat, kapteeni", vastasi Kiero.
"Tuo heidät tänne sitten!" ärjäisi kapteeni.
Hän asettui mahtavasti istumaan valkoisella karhuntaljalla peitettyyn
nojatuoliin. Pojat vedettiin yksitellen ruumasta hänen eteensä.
Heidän ranteensa oli kytketty yhteen.
"Hei pojat!" huusi rosvokapteeni. "Kuusi teistä marssii lankulle tänä
iltana, mutta kaksi saa jäädä tänne laivapojiksi. Kuka tahtoo jäädä?"
Totteli astui kohteliaasti esiin ja selitti: "Hyvä herra, minä en
usko, että äitini tahtoisi minun rupeavan merirosvoksi. Tahtoisikohan
sinun äitisi, Hoikka?"
"En luule", sanoi Hoikka alakuloisena ikäänkuin olisi toivonut
päinvastaista. "Tahtoisikohan sinun äitisi sinun rupeavan
merirosvoksi, Kaksonen?"
"Sitä en luule", vastasi toinen Kaksonen. "Piikki, tahtoisikohan,
sinun äitisi --"
"Lopettakaa jo", ärjäisi Koukkunen ja kääntyi Jukka Napoleon
Darlingiin. "Sinussa taitaa olla vähän enemmän sisua, häh? Eikö
mielesi koskaan ole tehnyt ruveta merirosvoksi?"
Jukka epäröi. Koulupoikapäivinään hän oli kuvitellut
merirosvojen elämää hyvinkin hauskaksi. "Rupeatteko sanomaan minua
Punakäsi-Jaakoksi?" kysyi hän. Rosvokapteeni nauroi mielissään ja
lupasi antaa hänelle sen nimen, jos hän liittyisi laivaväkeen.
Sitten tuli Mikael kapteenin luo ja löi häntä olalle. "Minkä nimen
minä saan, jos liityn laivaväkeen?"
"Sinä saat olla Mustaparta-Mikko", sanoi kapteeni, ja Mikael oli
toistaiseksi hyvin tyytyväinen.
Mutta sitten Jukka tuli ajatelleeksi erästä asiaa. "Olemmeko sitten
vielä kuninkaan rehellisiä alamaisia?" kysyi hän.
"Teidän pitää vannoa: 'Alas kuningas'", mutisi Koukkunen hampaittensa
välistä.
"Silloin minä kieltäydyn", huusi Jukka.
"Ja minä kieltäydyn", huusi Mikael.
"Eläköön Englanti", vikisi Pörrö.
Rosvot olivat raivoissaan, ja kapteeni käski heti paikalla panna
lankun kuntoon.
"Tuokaa heidän äitinsä tänne!" huusi kapteeni.
Pojat olivat vain poikia, ja he tulivat vallan kalpeiksi nähdessään
rosvojen panevan kuntoon tuon hirvittävän lankun, jolta heidät kaikki
ammuttaisiin mereen. Mutta he koettivat näyttää urheilta, kun Vendi
tuotiin sisään.
Kapteeni Koukkunen kysyi Vendiltä, oliko hänellä mitään sanottavaa
lapsilleen, joiden nyt piti kuolla. Ja sinä hetkenä Vendi oli
suuremmoinen.
"Nämä ovat viimeiset sanani, rakkaat pojat", sanoi hän. "Minusta
tuntuu, että tuon teille terveiset oikeilta äideiltänne. Ja he kaikki
tahtovat, että te kuolette englantilaisten gentlemannien tavoin."
Vendin rohkeus innostutti poikia niin, että he kaikki huusivat
tahtovansa tehdä niinkuin äidit toivovat. Ja sitten Vendi sidottiin
julmasti mastoon siksi aikaa kun kapteenin määräykset pantaisiin
täytäntöön.
Näytti siltä kuin ei mikään voisi pelastaa poikia, ja
Koukku-kapteenilla oli oikein hauskaa. Mutta silloin tapahtui jotakin
odottamatonta, joka muutti Koukun riemun kauhuksi. Rupesi kuulumaan:
"Tik, tik, ter-ik, tik, tik", ja kapteeni parkaisi: "Krokotiili!
Krokotiili! Piilottakaa minut!" Surkeasti peloissaan hän syöksyi
erääseen laivan nurkkaan, ja miehet keräytyivät hänen ympärilleen
ajattelematta muuta kuin että kapteenia oli suojeltava hirviöltä.
Pojatkin odottivat kauhusta jännittyneinä. Mutta suuri oli heidän
ilonsa, kun he krokotiilin asemasta näkivätkin rakastetun kapteeninsa
Pekka Poikasen, joka ilmestyi laivan laidan takaa. Hän piti toista
käsivarttaan suorana ja kädessä hänellä oli herätyskello --
krokotiilin kello, jonka peto vihdoinkin oli oksentanut ulos. Pekka
oli löytänyt kellon ja ottanut mukaansa.
Pekka viittasi toisia poikia olemaan hiljaa ja livahti rosvojen
huomaamatta kajuuttaan. Tikutus lakkasi heti, ja Koukku uskalsi
vähitellen tulla esiin piilostaan.
Koska krokotiili näytti menneen matkoihinsa, aikoi rosvokapteeni
toteuttaa julman aikeensa. "Hei lankulle, hei lankulle!" rupesi
hän hoilaamaan, mutta pojat, joiden mieli taas oli täynnä toivoa
ja innostusta, tukahduttivat hänen äänensä laulamalla Englannin
kansallislaulua "Rule Britannia".
Koukku suuttui niin, että aikoi antaa pojille selkään ennenkuin
heidät pantaisiin marssimaan lankkua. Eräs rosvo lähetettiin
kajuuttaan hakemaan "kissaa", mutta tuskin hän oli päässyt
ovesta sisään, kun kuului kova huuto ja heti sen jälkeen iloinen
"kukkokiekuu!" Pekka, joka oli kajuutassa, oli kaatanut rosvon ja
kiekui nyt riemusta.
Mutta toiset rosvot joutuivat taikauskoisen pelon valtaan. Pelko
nousi aivan hirmuiseksi, kun toinenkin mies, joka lähetettiin
kajuuttaan katsomaan, jäi sille tielle ja taas kuului kimakka, kaamea
"kukkokiekuu!"
"Jonkun täytyy tuoda tuo kukko minulle!" mylvi kapteeni raivoissaan,
mutta kukaan ei tahtonut lähteä.
"Olin kuulevinani Vahvan tarjoutuvan", sanoi kapteeni ja viittasi
koukullaan Vahvaan. Vahva parka, joka yhtä mielettömästi pelkäsi
Koukkua kuin tuota kammottavaa elukkaa kajuutassa, juoksi hurjana
ympäri kantta ja heittäytyi vihdoin mereen päästäkseen molemmista.
"Minä haen sen kukon itse!" huusi Koukku raivoissaan. Mutta hänellä
ei ollut parempaa onnea. Hän syöksyi raukkamaisena takaisin jo ovelta
ja huusi: "Joku puhalsi kynttilän sammuksiin."
Mutta sitten välähti hänen päähänsä mainio ajatus. "Ajakaa pojat
sisään -- antakaa heidän taistella kukon kanssa. Jos he tappavat sen,
sitä parempi, ja jos se tappaa heidät, ei vahinko ole suuri."
Tätähän lapset juuri toivoivatkin, mutta he salasivat ilonsa ja
olivat muka hyvin peloissaan, kun heidät ajettiin kajuuttaan. Sillä
välin rosvot painautuivat yhteen pelosta hytisten ja peittivät kasvot
käsillään. Merimiehet ovat yleensä hyvin taikauskoisia, ja nyt
luulivat kaikki, että laiva oli noiduttu. He olivat niin kauhuissaan,
ettei kukaan huomannut, kun Pekka tuli kajuutasta, ja hänen jälessään
muut pojat, jotka kiipesivät hiljaa yläkannelle. Kukaan ei huomannut,
kun Pekka tuli Vendin luo, joka yhä oli sidottu mastoon, katkaisi
hänen kahleensa ja asettui itse hänen paikalleen maston juureen
peittäen itsensä kokonaan Vendin ruskealla vaipalla. Kukaan ei
huomannut, kun Vendi meni yläkannelle poikain luo. Mutta kun tämä
kaikki oli tapahtunut, ei Pekka taaskaan voinut olla kiekumatta
riemusta. Silloin rosvot luulivat, että tuo kaamea kukko oli tappanut
kaikki pojatkin, ja heidän pelollaan ei ollut rajoja.
"Se on tytön vika!" huusi Koukku. "Nainen ei koskaan tuo onnea
rosvolaivaan. Heitetäänpäs tyttö mereen."
Rosvojen mielestä tämä oli aivan oikeata puhetta, ja eräs heistä
rupesi puimaan nyrkkiä ruskeapukuiselle olennolle maston juurella.
"Nyt ei mikään voi pelastaa sinua, neitiseni", huusi hän.
"Voipa kyllä!" huusi heleä ääni. Ruskea vaippa heitettiin pois, ja
heidän edessään seisoi Pekka Poikanen. "Hei pojat, taisteluun!" huusi
Pekka, ja pojat tulla suhahtivat alakannelle, käsissään aseet, jotka
Pekka oli antanut heille kajuutassa.
Rosvot joutuivat oikean pakokauhun valtaan. Hehän olivat luulleet,
että kukko oli tappanut kaikki pojat, ja nyt pojat hyökkäsivätkin
heidän kimppuunsa, asestettuina kiireestä kantapäähän.
Osa laivaväestä juoksi laidalle ja hyppäsi suinpäin mereen. Toiset
rupesivat taistelemaan. Koukkunen itse peräytyi kajuuttaa kohti
taistellen henkensä edestä. "Pois tieltä, pojat, tuo mies on minun!"
huusi Pekka.
Muut pojat taistelivat laivaväkeä vastaan, ja rosvot ajettiin
yksitellen mereen. Pekka ja hänen verivihollisensa Koukkunen
taistelivat kajuutan ovella elämästä ja kuolemasta. Kumpikin oli
päättänyt tappaa toisen. Mutta Koukun oli pakko askel askeleelta
peräytyä laivan laitaa kohti. Hän tunsi voimiensa vähenevän.
Epätoivoissaan hän huusi: "Kuka velho minua ahdistaa? Kuka sinä olet,
Pekka Poikanen?"
"Minä olen nuoruus!" huusi Pekka. "Minä olen pieni lintu, joka on
puhkaissut munankuoren. Minä olen nuoruus! Minä olen ilo!"
Ja samassa hän väänsi miekan Koukun kädestä ja lykkäsi hänet mereen.
Mutta siellä odotti krokotiili, jolla nyt ei enää ollut kelloa.
Koukkunen putosi suoraa päätä krokotiilin kitaan, ja sen pituinen se.
Pojat puhkesivat raikuviin eläköön-huutoihin. Kaikki keräytyivät
Pekan ympärille, joka seisoi kannella kuin mikäkin Napoleon ja
katsoi, kun rosvolippu hinattiin alas.
* * * * *
_Merirosvojen kohtalo_.
Kaikki muut rosvot hukkuivat paitsi Kiero ja Vahva.
Kiero, joka ei ollut niin paha kuin toiset rosvot, pääsi uimalla
rantaan, ja hänestä tuli vähitellen uusi ihminen, ja kelpo merimies
kuninkaan laivastoon.
Vahva, joka ei koskaan ollut vuodattanut verta, mutta joka kyllä oli
syypää moneen muuhun ilkityöhön, joutui punanahkojen vangiksi. Hän
sai viettää melko murheellista elämää. Valkea Pantteri, intiaanien
päällikkö, teki hänestä heimon kaikkien kapalovauvojen hoitajan. Se
on kovaa työtä merirosvolle!