Päivät kuluivat hauskasti Kadonneitten poikain pienessä kodissa
maan alla. Vendi oli herttaisin pikku äiti ja Pekka paras isä mitä
kuvitella voi. Huone oli suuri ja tilava. Siinä oli tummanruskeat
kallioseinät, ja nurkassa oli kaunis iso takka. Katosta riippui
koreja ja kalastusvehkeitä ja kaikenlaisia kapineita, joista luolan
asukkailla oli hyötyä.
Vendi oli lyhyessä ajassa tehnyt kaikenlaisia parannuksia pikku
talossa, niin että se nyt oli yhtä kodikas ja viihtyisä kuin
lastenkamari kotona. On aivan ihmeellistä, mitä kaikkea viisaat tytöt
osaavat tehdä halvimmistakin aineista. Huoneessa oli nyt iso, leveä
sänky, jossa kaikki pojat nukkuivat, ja vauvan kori Mikaelia varten,
koska hän oli pienin ja koska vauvan kori on niin kovin hauska ja
kodikas kapine. Ja eräässä huoneen nurkassa, pienen punaisen verhon
takana, oli Helikellon oma pikkuruinen huone. Se oli laitettu niin
siroksi ja somaksi kuin keijukaistyttö ikinä voi toivoa.
Poikia varten oli huoneessa sienituoleja, mutta Pekkaa ja Vendiä
varten oli tehty kaksi mukavaa nojatuolia suurista pumpuista. Niissä
saivat vain isä ja äiti istua.
Eräänä lauantai-iltana Vendi ja pojat istuivat alhaalla
luolahuoneessa odottaen Pekkaa kotiin metsästysretkeltä. Luolan
ulkopuolella asteli uskollinen Tiikeri-Lilja punanahkoineen
vartioimassa Pekan taloa merirosvoilta.
Äkkiä kuului oksien rapinaa pensaikosta, ja siitä tiedettiin, että
Pekka oli tulossa. Tiikeri-Lilja meni häntä vastaan, ja Kadonneet
pojat juoksivat puunrunko-portaisiin toivottamaan Pekka-isän
tervetulleeksi.
Pekka oli isistä parhain, eikä hän koskaan kuitenkaan unohtanut, että
hän itsekin oli pieni poika. Hän oli nytkin poiminut taskut täyteen
pähkinöitä niitä poikia varten, jotka olivat olleet kilttejä ja hän
antoi poikien vapaasti myllertää taskuissa ja ottaa niin paljon kuin
tahtoivat.
Sitten hän meni Vendin luo, joka istui takan ääressä niin ahkerana
ja parsi lastensa sukkia. Pikku äiti oli hyvin herttaisen näköinen
ruskeassa hameessaan, joka oli saman värinen kuin syksyn lehdet, ja
punaisia marjoja hiuksissa. Pekka oli onnellinen, kun he antoivat
toisilleen _sormustimia_. Sitten he rupesivat puhelemaan pojista ja
heidän hommistaan ihan kuin todella olisivat olleet isä ja äiti.
Sitten pojat tahtoivat ruveta tanssimaan ja pyysivät isää ja äitiä
mukaan. Mutta Pekka sanoi, että hän on aivan liian vanha sellaiseen
hullutteluun, hänen vanhat säärensä muka vain naksahtelisivat, ja
Vendin mielestä olisi ollut vallan sopimatonta, jos noin suuren
lapsijoukon äiti olisi mennyt lattialle hyppelemään. Mutta koska
he sentään itse olivat pieniä lapsia, teki heidän kovasti mieli
tanssimaan muiden mukana. He huomasivat, että oli lauantai-ilta,
jolloin isä ja äitikin voivat vähän hullutella, ja lähtivät mukaan.
Pekka lauloi: "Piiri pieni pyörii", jota laulua ei Vendin mielestä
kukaan osannut laulaa niin kauniisti kuin Pekka, hänen poikiensa
isä. Ja lapset lauloivat ja tanssivat, kävivät sotaa tyynyillä ja
heittelivät kuperkeikkaa sängyssä ja tekivät kaikenlaisia lystikkäitä
temppuja, joita on hauskin tehdä juuri maatapanon aikana, jolloin
pitäisi ajatella vain nukkumista.
Viimein he rauhoittuivat, ja Vendi lupasi kertoa vielä yhden ainoan
sadun, ennenkuin peittäisi lapset sänkyyn. Pojat painautuivat
innokkaina hänen ympärilleen ja kysyivät yhtäpäätä "minkätähden",
niinkuin lapset aina tekevät.
Satu, jonka Vendi kertoi, oli tuttu Jukalle ja Mikaelille ja Pekalle.
Siinä puhuttiin herra ja rouva Darlingista, noista raukoista, jotka
olivat kadottaneet lapsensa eräänä talvi-iltana. He olivat kovin
suruissaan, ja heillä oli niin yksinäistä. Lastenkamarin ikkuna oli
aina auki siltä varalta että lapset lentäisivät takaisin.
Kun Vendi oli lopettanut, nousi Pekka surullisena tuolistaan. "Ei,
Vendi", sanoi hän. "Niin minäkin kerran luulin, mutta ei sitä voi
olla varma, että ikkuna on auki. Kun minä palasin takaisin äitini
luo, oli ikkuna kiinni, ja minun korissani nukkui toinen pieni
poika." Tämä ajatus sai Vendin hypähtämään kauhuissaan pystyyn.
"Ehkä äiti ei enää surekaan meitä", huusi hän.
"Vendi, mennään heti kotiin!" huusivat Jukka ja Mikael.
Mitä he tekisivätkään, jos huomaisivat tulleensa takaisin liian
myöhään? Entä jos ikkuna olisi kiinni ja heidän sängyissään nukkuisi
toisia lapsia? Entä jos Nana kylvettäisi toisia lapsia? He eivät
uskaltaneet jäädä enää hetkeksikään Mikä-Mikä-Mikä-maahan.
Kadonneet pojat painautuivat kaikki Vendin ympärille ja rukoilivat,
että hän ei lähtisi pois. Mutta Vendi oli luja. Hän ei kuitenkaan
aikonut lähteä takaisin vain Jukan ja Mikaelin kanssa, vaan hän
tahtoi viedä _kaikki_ pojat mukanaan. Äiti kyllä ottaisi heidät
kaikki kasvateiksi.
Kun pojat kuulivat, että he pääsisivät mukaan, tulivat he iloisiksi
kuin leivoset. Nythän he saisivat oikean äidin rouva Darlingista ja
voisivat asua oikeassa talossa niinkuin muutkin pojat. He rupesivat
paikalla pakkaamaan vaatteitaan ja olivat valmiit lähtemään.
Pekka vain ei tahtonut lähteä. Hänestä oli kauhean ikävää, kun Vendi
ja kaikki pojat lähtivät, mutta hän ei _voinut_ suostua kasvamaan
suureksi ja vanhaksi ja saamaan parran, ja hän tiesi, että kaikki
tämä olisi pakostakin edessä, jos hän jättäisi Mikä-Mikä-Mikä-maan.
Ei koskaan, ei koskaan voinut hän suostua siihen! Hänellä ei siis
ollut muuta neuvoa kuin jäädä.
Vendi, kuten huolellinen pikku äiti ainakin, tiputti ennen lähtöään
Pekalle lääkettä lasiin ja otti häneltä lupauksen, että hän joka ilta
muistaisi nauttia lääkettä ja muuttaa liinavaatteita kerran viikossa.
Mutta juuri kun lapset olivat lähdössä, rupesi heidän päänsä päältä
kuulumaan kovaa töminää ja paisketta ja ryskettä. Kuului siltä
kuin joukko isoja, painavia ihmisiä olisi tapellut ja juossut
edestakaisin. Merirosvot olivatkin äkkiarvaamatta hyökänneet
intiaanien kimppuun.
Lapset kuuntelivat henkeä pidättäen ja olivat hiljaa kuin hiiret ja
aika lailla peloissaan. Pekka odotti paljastetuin miekoin.
Taistelu päättyi hyvin pian. Punanahat joutuivat häviölle ja pötkivät
pakoon kuin jänikset. Merirosvot jäivät seisomaan luolan katolle
voitonriemuisina, vaikka hiukan hengästyneinä.
Koukkunen, heidän kapteeninsa, painoi vielä tavallista ilkeämpänä
korvansa sieneen, joka oli luolan savupiippu. "Jos intiaanit ovat
voittaneet", kuuli hän Pekan sanovan alhaalla luolassa, "niin he
lyövät rumpuaan."
"Ahaa", ajatteli Koukkunen ja sieppasi käteensä rummun, jonka joku
pakeneva intiaani oli jättänyt jälkeensä. Ja sitten hän paukutti:
"taratam, taratam, tam, tam, tam!"
"Eläköön!" huusivat lapset luolassa. "Intiaanit ovat voittaneet!"
"Nyt ei ole mitään vaaraa", sanoi Pekka. "Voitte lähteä jo! Heli
näyttää tietä." Lapset sanoivat hyvästi Pekalle ja nousivat kaikki
puunrunko-portaita pitkin metsään.
Rosvot olivat valmiina. Sitä mukaa kun lapset nousivat maanpinnalle,
tarttui heti jokaiseen joku ilkeä, musta rosvo. Heidät siepattiin
kiinni yksitellen ja niin äkisti, ettei kukaan saanut sanaa suustaan.
Sitten heidät sullottiin veneisiin ja vietiin rosvolaivaan, joka
odotti ankkurissa järvellä.
Kaikki oli käynyt niin äkkiä, ettei Pekalla ollut aavistustakaan
ystäviensä surullisesta kohtalosta. Hän tiesi vain, että hän nyt oli
vallan yksin. Vendi oli jättänyt hänet, Vendi ja Jukka ja Mikael
ja kaikki Kadonneet pojat, jotka olivat olleet hänen tovereitaan,
olivat nyt matkalla Mikä-Mikä-Mikä-maasta tavallisten ihmisten
maahan, sinne, missä pannaan korkea hattu päähän ja hännystakki ylle
niin pian kuin suinkin sopii ja missä kaikki vuoronperään kasvavat
suuriksi. Pekka parka heittäytyi sänkyyn ja itki itsensä nukuksiin.
Koukku-kapteeni oli vieläkin väijyksissä luolan katolla. Häntä
kiukutti kovasti, kun Pekka ei ollutkaan lähtenyt luolasta toisten
lasten mukana, vaan oli vielä turvassa. Hän koetti ryömiä alas
luolaan, mutta ovi oli liian ahdas hänelle.
Janne Koukkusen ilkeissä aivoissa oli jo herännyt kavala tuuma.
Hän oli kuullut Vendin viimeiset sanat Pekalle: "Muista vain juoda
lääkkeesi, Pekka!"
Tämä oli nyt kapteenin viimeinen keino. Hän kurkotti käsivartensa
ovenraosta luolan sisäpuolelle ja otti Pekan lääkelasin käteensä.
Siihen hän tiputti pari pisaraa hirmuisen väkevää myrkkyä, joka
varmasti tappaisi Pekan. Voitonriemuinen irvistys rumilla kasvoillaan
hän hiipi sitten pois.
"Tap, tap, tap." Joku koputti ovelle. "Kuka siellä?" kysyi Pekka
puolinukuksissa.
"Tap, tap, tap."
Pekka nousi avaamaan. Helikello syöksähti huoneeseen ja helisi
kiihkeästi: "Rosvot ottivat heidät! Rosvot ottivat heidät!"
Pekka sieppasi tikarinsa ja rupesi heti terottamaan sitä. Ennen
lähtöään hän muisti Vendin lääkkeen ja aikoi juoda sen.
"Älä juo, Pekka, se on myrkkyä!" huusi Helikello, joka oli nähnyt
Janne Koukkusen hommat.
"Mitä vielä", sanoi Pekka ja nosti jo lasin huulilleen, mutta samassa
Helikello lensi ja joi lääkkeen.
"Kuinka uskallat juoda lääkkeeni!" huusi Pekka, mutta Helikello ei
vastannut mitään. Hän hoippui jo ilmassa.
"Mikä sinun on?" kysyi Pekka pelästyneenä.
"Se _oli_ myrkkyä", sanoi Helikello heikolla äänellä, "ja nyt minä
kuolen."
Helikello raukka oli pelastanut Pekan hengen. Hän tiesi liiankin
hyvin kuinka paljon Pekka piti Vendistä. Hän tiesi ettei mikään
varoitus olisi voinut estää Pekkaa täyttämästä lupaustaan.
Pieni keijukaistyttö oli kuolemaisillaan, ja kuollut hän olisikin,
jollei Pekka vuorostaan olisi pelastanut häntä. Kiihkeästi, kyynelet
silmissä huusi Pekka kaikille maailman lapsille: "Uskotteko
keijukaisiin? Taputtakaa käsiänne, jos uskotte, ja Helikello raukka
pelastuu!"
Pekan ääni kuului kautta koko maanpiirin, ja kuin kaikuna seurasi
sitä miljoonien kätten taputus. Oli kuin kaikille maailman lapsille
yhtäkkiä olisi selvinnyt, että _tietysti_ he uskovat keijukaisiin.
Seuraus tästä kättentaputuksesta oli ihmeellinen. Helikello oli
pelastettu. Hänen valonsa, joka jo oli käynyt hyvin himmeäksi,
kirkastui kirkastumistaan. Iloinen, helisevä ääni, jolla hän aina
puhui Pekalle ja jota oli voinut tuskin kuulla enää, vahvistui taas.
Hän oli taaskin tuo loistava pikku keiju, joka oli saattanut Pekan
Darlingin lastenkamariin Vendin luo, ja hänen johdollaan Pekka nytkin
lähti pelastamaan Vendiä ja poikia.