Mutta kotona Darlingilla oli koko tämän ajan vallinnut syvä suru.
Isä oli mielestään kokonaan syypää lasten katoamiseen, hän kun
tuona iltana oli ajanut Nanan pihalle, ja rangaistukseksi hän oli
päättänyt asua Nanan kopissa siihen asti kunnes lapset palaisivat.
Kuukausimääriä hän oli jo asunut koirankopissa, ja koirankopissa
hänet oli joka aamu kannettu virastoon -- suureksi harmiksi talon
nenäkkäälle pikku palvelustytölle Liisalle.
Herra Darlingista oli tullut oikea kuuluisuus ja hienot suuren
maailman naiset pitivät häntä niin ihmeellisenä ja hänen
rangaistustaan niin liikuttavana, että huusivat hänelle aina
ohikulkiessaan: "Oi, tulkaa meille päivällisille, tulkaa
koirankopissa, olkaa kiltti!" Kaikenlaiset sanomalehdet pyysivät
häntä avustajakseen, ja hänen postikorttikuvansa oli joka
paperikaupan ikkunassa.
Oli taaskin ilta, ja isä Darling kannettiin kotiin virastaan. Hänet
vietiin autioon lastenkamariin, jossa äiti Darling nyt vietti
suurimman osan ajastaan muistellen kadonneita pienokaisiaan.
Uskollinen Nana koetti turhaan lohduttaa häntä. Ja lastenkamarin
ikkuna _oli_ auki, eikä sitä koskaan pantu kiinni. Tänä iltana isä
pyysi äitiä soittamaan jotakin. Äiti meni viereiseen huoneeseen ja
rupesi soittamaan pianoa ja isä nukahti pian koppiinsa lastenkamariin.
Ja kun hän nukkui, lensi sisään -- ei Vendi ja Jukka ja Mikael, vaan
Pekka Poikanen ja Helikello.
"Pian, pian, Heli!" kuiskasi Pekka. "Me suljemme ikkunan! Sitten me
menemme ulos ovesta. Ja kun Vendi tulee ja näkee, että ikkuna on
kiinni, palaa hän takaisin minun luokseni."
Pekka ei ollenkaan huomannut, kuinka pahasti hän teki. Hän hyppeli
riemusta vain, ja sitten hän kurkisti katsomaan, kuka soitti
viereisessä huoneessa.
"Se on Vendin äiti", kuiskasi Pekka. "Hän on hyvin kaunis, mutta ei
niin kaunis kuin minun äitini. Hänen suunsa on täynnä sormustimia,
mutta ei niin täynnä kuin minun äitini suu."
Vendin äiti soitti, ja Pekan mielestä hänen soittonsa sanoi: "Tule
kotiin, Vendi!" Sitten soitto lakkasi, ja Pekka näki kaksi suurta
kyyneltä Vendin äidin poskella.
"Hän tahtoo, että minä avaisin ikkunan, mutta minäpäs en avaa,
en!" Ja Pekka rupesi taas hyppelemään, mutta se ei tahtonut oikein
onnistua. Sitten hän kurkisti ovesta uudelleen, ja näki kaksi uutta
kyyneltä Vendin äidin poskella.
"Hän pitää kovasti Vendistä", tuumi Pekka, "mutta niin minäkin pidän.
Me emme voi molemmat saada häntä."
Mutta sitten Pekan kuitenkin tuli paha mieli ja tuntui aivan kuin
jokin olisi koputellut ja naputellut hänen sisässään. Viimein hän
nielaisi jotakin ja sanoi: "Olkoon sitten. Tule pois, Heli, me emme
välitä tyhmistä äideistä." Ja Pekka avasi ikkunan ja lensi tiehensä
Helikellon kanssa. Näin oli ikkuna kuitenkin auki, kun Vendi ja Jukka
ja Mikael hetken päästä lensivät sisään, ja se oli kyllä enemmän kuin
he olisivat ansainneet.
Lapset tulla tupsahtivat lattialle vähääkään häpeämättä tekoaan, ja
nuorin oli jo unohtanut kotinsa.
"Jukka", sanoi Mikael katsellen epäröiden ympärilleen, "minä luulen,
että olen ollut täällä ennen."
"Tietysti olet ollut, senkin tyhmeliini", vastasi Jukka. "Siinä on
sänkysi."
"Niin onkin", sanoi Mikael, mutta ei erittäin varmana.
"Kas siinä!" huudahti Jukka. "Koirankoppi!"
"Ehkä Nana on kopissa", arveli Vendi, mutta Jukka vihelsi pitkään.
Koirankopissa nukkui iso mies.
"Se on isä", huudahti Vendi.
"Mutta ei suinkaan isä ennen nukkunut koirankopissa", sanoi Jukka
pinnistellen muistiaan.
"Ehkä emme sittenkään muista tätä vanhaa elämää niin hyvin kuin
luulimme", sanoi Vendi.
Samassa alkoi äiti Darling taas soittaa.
"Se on äiti", sanoi Vendi kurkistaen ovesta.
"Niin se on", vahvisti Jukka.
"Etkö sinä sitten olekaan meidän äitimme, Vendi?" kysyi Mikael, jonka
mahtoi olla uni.
"Voi hyvä ihminen, kyllä oli aika meidän palata kotiin", sanoi Vendi
ja tunsi ensi kerran pistoksen omassatunnossaan.
Jukka ehdotti, että he hiipisivät äidin taakse ja panisivat kätensä
hänen silmilleen. Mutta Vendin mielestä ei äitiä saanut säikyttää,
ja Vendi oli viisas tyttö. Niinpä he kaikki menivät sänkyihinsä ja
olivat nukkuvinaan, ikäänkuin eivät koskaan olisi olleetkaan poissa.
Kun äiti sitten tuli katsomaan, nukkuiko isä, näki hän, että lapset
makasivat sängyissään. Mutta hän ei huudahtanut ilosta, niinkuin
lapset odottivat. Hän ei suorastaan voinut uskoa, että lapset todella
olivat tulleet kotiin. Vasta sitten kun kaikki kolme hyppäsivät
sängyistään ja juoksivat hänen syliinsä, vasta sitten hän uskoi,
että hän ei nyt nähnytkään unta niinkuin monesti ennen. Lasten
kasvot olivat vielä raikkaat ja kylmät pitkän lennon jälkeen, ne
painautuivat äidin kasvoja vastaan, jotka olivat kuumat kyynelistä.
Voi kuinka äidin oli ihanaa taaskin pitää heitä sylissään ja kuulla
heidän ääniään, jotka kaikki puhuivat samalla kertaa! Isäkin heräsi
ja yhtyi iloon, ja Nana syöksyi sisään. Viimein, kun kaikki olivat
vähän rauhoittuneet, kertoi Vendi Pekka Poikasesta ja Kadonneista
pojista, jotka kaikki odottivat ulkona. Kohta kun rouva Darling näki
heidät ja kuuli, ettei heillä ollut äitiä, otti hän heidät suoraa
päätä kasvateiksi. Vähän ahdasta siitä kyllä tulisi, mutta saliin hän
saattoi laittaa ylimääräisiä vuoteita, ja kun niiden eteen pantaisiin
vieraskäyntien ajaksi varjostin, järjestyisi kaikki vallan mukavasti.
Vaikeuksia aiheutti vain Pekka Poikanen. Me kaikki tiedämme kuinka
paljon hän piti Vendistä, ja Vendin äidistä hän rupesi pitämään
melkein yhtä paljon. Mutta hän ei _voinut_ suostua kasvamaan
suureksi. Eikä siinä auttanut muu, kuin että hänen piti palata
takaisin Mikä-Mikä-Mikä-maahan, mutta Vendin äiti lupasi, että Vendi
saisi kerran vuodessa lentää sinne hänen luokseen kevätsiivoja
tekemään ja viipyä kokonaisen viikon.
* * * * *
_Puiden latvoissa_.
Vendin pieni talo, jonka pojat olivat rakentaneet, nostettiin
korkealle Mikä-Mikä-Mikä-maan puiden latvoihin, ja Helikello järjesti
sen Pekkaa varten. Puiden latvat ovat pehmeät kuin sametti, ja
iltahämärissä kimaltelee niissä hentoisia valoja, sinipunervia,
valkoisia ja sinisiä. Sinipunervat valot ovat keijukaispoikia,
valkoiset keijukaistyttöjä, ja siniset valot ovat noita herttaisia
pikku tyhmyreitä, jotka eivät vielä oikein tiedä, ovatko poikia vai
tyttöjä.
Ja hiljaisen ilman täyttää lintujen laulu ja tuhansien pienten
satukellojen helinä. Mutta kauneimmin helisee Pekka Poikasen huilu,
kun hän istuu pikku talonsa ovella ja pyytää kevättä kiirehtimään,
sillä kevään mukana tulee Vendi.