Eräänä kauniina kesäiltana Pekka vei pienen perheensä katsomaan
merenneitojen järveä.
Niinkuin huomaatte, on Mikä-Mikä-Mikä-maa täynnä kummallisia
olentoja. Näistä toiset ovat pelottavia, niinkuin merirosvot,
sudet ja krokotiilit, toiset taas hauskoja ja kauniita, niinkuin
keijukaiset ja merenneidot.
Vendi ja hänen veljensä, jotka eivät koskaan olleet nähneet oikeata
pyrstöllistä merenneitoa, olivat hyvin uteliaita ja innoissaan.
Sattuikin niin hyvin, että juuri kun he pääsivät järvelle, istui
kalliolla merenneito, joka kampasi pitkää tukkaansa.
Aurinko paistoi hänen kutreihinsa, jotka kimaltelivat kuin kulta
ja pronssi. Niissä hiuksissa oli kaunis, vihreävivahteinen väri.
Kammatessaan hän lauloi niin ihmeellistä laulua, että pojille tuli
halu ottaa hänet kiinni. He syöksyivät suinpäin veteen uimaan, mutta
merenneito kiljahti: "Kuolevaisia!" ja sukelsi heidän ulottuviltaan
kauas syvimpiin syvyyksiin.
"Mutta kas tuossa on toinen pieni merenneito! Hänet me varmasti
saamme kiinni!" huusi Jukka, ja vähältä pitikin ettei hän onnistunut.
Mutta merenneitoja on vaikea saada kiinni ja vielä vaikeampi pitää
käsissään. Jukka sai tuon pikku velhon käsiinsä, mutta sekös
luikerteli kuin ankerias ja pääsi livahtamaan tiehensä. Kaikki
lapset nousivat nyt kalliolle hengästyneinä ja innoissaan, kun äkkiä
kuului huuto: "Merirosvot!" Oli kuin koko järvi olisi pimentynyt.
Lapset näkivät veneen, joka lähestyi aika vauhtia. Veneessä istuivat
molemmat rosvoluutnantit Kiero ja Vahva, ja keulaan oli köytetty
vanki, joka ei ollut kukaan muu kuin poikien hyvä ystävä, intiaanien
kuningatar Tiikeri-Lilja. Pekka ymmärsi heti rosvojen ilkeän
tarkoituksen. He aikoivat jättää Tiikeri-Liljan noissa köysissä
kalliolle, joka aina nousuveden aikana joutui kokonaan veden alle.
Siihen Tiikeri-Lilja saisi hukkua.
Mutta Pekka päätti pelastaa hänet. Ykskaks hän ensin komensi väkensä
sukeltamaan veden alle. Kun koko järvi sitten näytti tyhjältä,
rupesi Pekka matkimaan rosvokapteenin ääntä. Rosvot luulivat, että
itse Janne Koukkunen tuli uimalla heidän luokseen. Pekka käski heitä
paikalla katkaisemaan köydet ja päästämään Tiikeri-Liljan vapaaksi.
Rosvot kyllä kovin ihmettelivät, mutta eivät uskaltaneet vastustaa
peljätyn Koukku-Jannen ääntä. He päästivät Tiikeri-Liljan vapaaksi,
ja tämä hyppäsi veteen ja pelastui.
Pekka, joka yhä oli vedessä lähellä Vendiä, aikoi juuri kiekua
riemusta, kun äkkiä kuului _oikean_ Koukku-Jannen ääni. Rosvokapteeni
oli kuin olikin vedessä ja ui rosvovenettä kohti. Kiero ja Vahva
huomasivat kauhukseen, että he olivat antaneet narrata itseään.
Ja pian tuli selville, että Pekka Poikanen se taaskin oli tehnyt
kepposet.
Nyt nousi ankara taistelu poikien ja rosvojen välillä. Toiset pojat
pitivät huolta Kierosta ja Vahvasta ja ajoivat heidät viimein pakoon.
Pekka taas joutui tuolla pienellä kalliolla yksinään vastatusten
Koukun kanssa. Hän oli jo siepannut rosvokapteenin oman veitsen
käteensä ja aikoi lyödä, kun hän huomasikin seisovansa korkeammalla
kuin kapteeni, ja se ei hänen mielestään ollut rehellistä peliä.
Hän ojensi kätensä auttaakseen kapteenia ylemmäksi, mutta samassa
tuo ilkimys jo iski häneen koukullaan ja haavoitti häntä. Sellainen
epäritarillisuus koski Pekkaan enemmän kuin koko kipu, eikä tiedä
kuinka taistelu olisi päättynyt, jollei krokotiilin tikutus taas
olisi ruvennut kuulumaan. Kapteeni pakeni kasvot valkeina, ja Pekka
oli sillä kertaa pelastunut.
Toiset pojat ja Tiikeri-Lilja olivat sillä välin jo lähteneet
soutamaan kotia kohti. He olivat riemuissaan, kun näkivät kapteeni
Koukkusen pakenevan, mutta heitä vähän huolestutti, kun Pekka
ja Vendi eivät olleet veneessä. He olivat kuitenkin tottuneet
rajattomasti luottamaan Pekkaan, ja arvelivat nyt, että Pekka ja
Vendi joko uivat tai lensivät heidän perässään.
Mutta Pekka ja Vendi olivatkin joutuneet suureen vaaraan. He
löysivät toisensa kalliolta, ja Vendi oli niin väsynyt, ettei voinut
ajatellakaan uimista tai lentämistä. Pekka taas oli haavoittunut,
niin ettei hänkään päässyt uimaan eikä lentämään. Venettä ei ollut,
ja vesi nousi minkä ennätti. Kallio pieneni pienenemistään.
Lapset panivat kädet silmilleen, etteivät näkisi. He luulivat
hukkuvansa vallan pian. Silloin jokin kevyt esine kosketti Pekkaa
ikäänkuin apua tarjoten. Se oli suuren leijan häntä. Mikael oli
tehnyt leijan pari päivää sitten, mutta se oli lähtenyt karkuun.
Pekka tuli hyvin iloiseksi, sillä hän muisti, että tuo leija oli
nostanut Mikaelin maasta ylös. Sehän voisi kantaa Vendin maihin.
Pekka tiesi, että leija ei kannattaisi kahta, mutta Vendin
pelastuminen oli hänelle pääasia. Hän sitoi leijan hännän Vendin
ympärille ja lähetti Kadonneitten poikien pikku äidin turvassa
purjehtimaan maihin. "Hyvästi, Vendi!" huusi Pekka urheasti ja jäi
yksin kalliolle.
Vesi nousi, ja Pekka seisoi suorana kalliolla ja ajatteli, että
kuolema sentään olisi hirmuisen suuri seikkailu. Silloin hän
näki oudon veneen ajautuvan kalliolle. Se oli suuri linnunpesä,
Mikä-linnun pesä, jonka myrsky oli puhaltanut kalliolta mereen.
Mikä-lintu itse makasi vielä pesässä ja koetti suojella muniaan,
mutta se oli hyvin vaikeata. Pekka pani munat suureen hattuun, jonka
joku rosvoista oli unohtanut kalliolle. Siinä ne olivat turvassa,
ja Mikä-lintu oli tyytyväinen. Mutta Pekka itse istui tyhjään
pesään, levitti takkinsa purjeeksi ja lähti iloisesti ja nopeasti
purjehtimaan kotiin.