Kaukana Mikä-Mikä-Mikä-maassa asuivat Kadonneet pojat syvällä
metsässä. Lähellä oli merenneitojen järvi, jossa nyt oli jäitä.
Puissa ei ollut ainoatakaan kesän lehteä.
Sudet ulvoivat vähän kauempana metsässä ja villejä eläimiä piileskeli
pensaikossa. Merirosvot väijyivät laivassaan, mieli täynnä ilkeitä
ajatuksia, ja Punanahka-intiaanit, jotka olivat poikien ystäviä,
elelivät wigwamiensa kätköissä metsän pimennoissa.
Kadonneet pojat olivat puettuina paksuihin karvaturkkeihin ja
muistuttivat enemmän karhunpoikia kuin ihmisiä. He odottivat
jännittyneinä kapteeniansa Pekkaa kotiin. Heitä oli kuusi:
Hoikkajalka oli vanhin, sitten oli Totteli ja Piikki ja Pörrö ja
Kaksoset, jotka olivat niin toistensa näköiset, että sama nimi
kelpasi kummallekin.
Pojat asuivat kuin myyrät pienessä huoneessa maan alla, jossa he
parhaiten olivat turvassa pedoilta ja merirosvoilta. Jokaisella oli
oma rappukäytävänsä, joka oli kaivettu puun runkoon. Siihen he voivat
helposti pujahtaa ja pääsivät puun juuria pitkin kotiinsa.
Tällä hetkellä he olivat ulkona talostaan ja leikkivät kaikessa
rauhassa, vaikka eivät voineetkaan käsittää, miksi Pekka viipyi
niin kauan. Hoikka puhalteli pilliin ja tanssi suuren strutsilinnun
kanssa. Mutta silloin rupesi äkkiä kuulumaan merirosvojen karkeita
ääniä. Piikki, joka oli hyvin rohkea poika, lähti vakoilemaan
puiden väliin, mutta toiset ehtivät hädintuskin livahtamaan alas
maanalaiseen kotiinsa.
Suuret, rumat merirosvot tulla tömistivät paikalle vetäen isolla
kelkalla kapteeniaan, joka istui siinä mahtavana ja pöyhkeänä. Ette
voi ajatella ilkeämmän näköistä roistoa kuin tuo kapteeni. Hänen
nimensä oli Janne Koukkunen, ja se nimi sopi hänelle. Hänen toinen
kätensä oli poikki, ja sen sijalla oli kaksinkertainen rautakoukku.
Hänellä oli häijyt, mustat silmät, hänen julmat partaiset kasvonsa
olivat mustat kuin muste, ja sysimusta tukka riippui kasvoilla
pitkinä, rasvaisina suortuvina. Hän lauloi kauheata laulua ja
löi tahtia rumalla koukkukädellään. Tämä mies oli ilkein rosvo
mitä koskaan on elänyt. Hän suorastaan ui pahuudessa! Hänen omat
miehensäkin pelkäsivät häntä, ja he olivat melkein yhtä ilkeitä.
Ihmekö siis, jos Kadonneet pojat juoksivat koloonsa kuin kaniinit.
Kapteeni Koukkunen tahtoi ennen muita saada käsiinsä Pekka Poikasen.
Pekka se oli joka kerran, kauan sitten, Kadonneitten poikain ja
merirosvojen välisessä taistelussa oli hakannut poikki hänen oikean
käsivartensa ja heittänyt sen krokotiilille. Krokotiilin suussa
Janne Koukkusen käsi oli maistunut niin hyvältä, että peto kovin
mielellään olisi ottanut lisää. Se oli siitä saakka vaeltanut maasta
maahan ja merestä mereen lipoen kieltään ja toivoen saavansa loputkin
kapteenista.
Olihan kapteenilla siis syytäkin vihata Pekkaa. Oli kauhean
vaivalloista aina vain juosta pakoon ahnasta krokotiilia. Peto
vainusi hänen jälkensä ja tuli hirmuisena ja pelottavana hänen
perässään, minne hän ikinä meni. Kapteeni pääsi edelle vain silloin
kun krokotiili nukkui. Ja koska hänellä oli nopeakulkuinen laiva, oli
hän tähän saakka aina onnistunut pääsemään pakoon. Mutta kauheata
elämää se oli!
Kapteeni Koukkusen onneksi oli krokotiili kerran vahingossa sattunut
nielemään herätyskellon. Se oli niin hyvä kello, että se ei koskaan
lakannut käymästä, oli se sitten missä tahansa. Krokotiilin
vatsassakin se kävi ja tikutti niin kovaa, että kapteeni aina saattoi
kuulla, kun krokotiili oli tulossa, ja tiesi livistää pakoon.
Janne Koukkunen nousi kelkasta ja istahti suurelle sienelle
(Mikä-Mikä-Mkä-maassa sienetkin kasvavat jättiläiskorkuisiksi). Hän
ajatteli, kuinka hän parhaiten voisi vahingoittaa Pekkaa.
Samassa hän huomasi, että sieni oli lämmin, eikä vain lämmin, vaan
suorastaan polttava, eikä se ollut ihmekään. Kun kapteeni raivoissaan
hyppäsi pystyyn, huomasi hän, että sieni, jolla hän oli istunut,
olikin Kadonneitten poikien talon savupiippu, jonka Pekka niin oli
koettanut piilottaa. Hän arvasi kohta, että Kadonneet pojat asuivat
kaikessa rauhassa tuolla alhaalla.
Kapteeni Koukkusella oli heti paikalla valmiina ilkeä suunnitelma.
Hän päätti leipoa suuren, ihanan kaakun, joka päältäpäin olisi
kauniisti koristeltu vihreällä sokerilla ja sisältä myrkytetty. Hän
oli varma, että Kadonneet pojat, joita ei kukaan äiti paimentanut,
ahmisivat kaakun suoraa päätä ja kuolisivat hirvittäviin tuskiin.
Kapteeni Koukkusen lähin mies, jonka nimi oli Kiero, oli kovin
mielissään tästä tuumasta, ja nauraa hohotti suureen ääneen.
"Kättä päälle", sanoi Koukkunen, mutta Kiero ei tahtonut ja koetti
keksiä esteitä.
"Tassu tänne, Kiero", huusi Kapteeni hirmuisella äänellä.
Ja Kieron ei auttanut muu kuin ottaa tuo kauhea koukku käteensä, ja
sitten he tanssivat. Koukkunen irvisteli ilkeästi ja lauloi rumalla
äänellään.
Mutta juuri kun hän oikein iloitsi häijystä tuumastaan, alkoi kuulua
omituista ääntä. Oli kuin ruisrääkkä olisi lentänyt kahisevan laihon
läpi ja tullut yhä lähemmäksi. "Tik tak tik tak tik tak."
"Krokotiili! Krokotiili!" ulvoi rosvokapteeni ja lähti juoksemaan
henkensä edestä.
Kun rosvot olivat kadonneet metsän syvyyksiin krokotiili
kintereillään, tulivat intiaanit paikalle hiljaa hiipien ja lähtivät
ajamaan takaa rosvoja. Etunenässä oli Tiikeri-Lilja, heidän
kuningattarensa, joka juoksi ketterästi puiden lomitse ja painoi
korvansa maahan kuullakseen, mitä tietä viholliset olivat menneet.
Tiikeri-Lilja piti paljon Pekka Poikasesta, niinkuin Helikello ja
Vendi, ja Pekan viholliset olivat hänenkin vihollisiaan.
Punanahat hiipivät rosvojen jäljissä ja heidän askelensa olivat
niin hiljaiset, että kovakuoriaiset ruohikossa eivät liiku sen
hiljaisemmin. Pian he olivat kokonaan hävinneet näkyvistä ja silloin
rupesivat Kadonneet pojat yksitellen kurkistelemaan puunrunkojensa
alta.
Kun pojat näkivät, että kaikki oli rauhallista, palasivat he
vähitellen leikkipaikalleen pensaikossa. Mutta kauan he eivät saaneet
olla rauhassa. Rupesi kuulumaan vihaista susien ulvontaa, ja Piikki,
joka oli lähtenyt yksin ulos, juoksi takaisin vallan hengästyneenä.
Hän syöksyi toisten poikain joukkoon, ja hänen kintereillään tuli
lauma laihoja ja nälkäisiä susia, joiden silmät kiiluivat kuin
hehkuvat hiilet.
Mitä piti Kadonneitten poikien nyt tehdä? He olivat joutuneet pahaan
kiipeliin, ja johtajakin oli poissa. Onneksi joku heistä muisti, mitä
Pekan oli tapana tehdä, kun tällaista sattui. Aina kun villit eläimet
hätyyttivät Pekkaa, juoksi hän niitä vastaan selkä edellä ja kovasti
tömistellen ja katsella mulkoili niihin jalkainsa välistä.
Kadonneet pojat tekivät nyt tämän tempun kaikki yhdessä, ja
tosiaankin sudet säikähtivät siitä niin, että pakenivat kauhusta
ulisten takaisin koloihinsa.
Sitten Piikki kertoi toisille pojille, että hän oli nähnyt
ihmeellisen kauniin valkoisen linnun.
"Se lensi tänne päin", sanoi Piikki. "Se näytti niin väsyneeltä ja
sanoi: 'Vendi parka!'"
"Oletko varma, että se oli lintu?" kysyivät toiset.
Piikki oli siitä aivan varma, ja melkein samassa he näkivät Vendin,
joka valkeassa yöpaidassaan lensi metsän läpi. Helikello lensi hänen
vieressään, mutta syöksähti edelle ja tuli sanomaan pojille, että
Pekka tahtoi heitä ampumaan tuon linnun. Helikello oli väliin oikein
ilkeä pieni keijukainen. Hän ei pitänyt Vendistä, koska Pekka oli
suudellut Vendiä.
Totteli sieppasi kohta jousensa ja nuolensa ja ampui tuota
kummallista lintua. Lintu putosi maahan. Silloin pojat huomasivat,
että se ei ollutkaan lintu, vaan pieni tyttö, ja kenties juuri se
äiti, jonka Pekka oli luvannut tuoda heille.
Pojat säikähtivät kovin ja ymmärsivät heti tehneensä hyvin pahasti.
Ja juuri silloin tuli Pekka lentäen Jukan ja Mikaelin kanssa ja kysyi
Vendiä.
"Hän lensi tänne, oletteko nähneet häntä?" kysyi Pekka.
"Olemme kyllä", sanoi Totteli ja viittasi Vendiin, joka makasi maassa
liikkumattomana.
Pekka kumartui katsomaan ja näki, että Vendi oli kuollut. Hän huomasi
nuolen ja tunsi sen Tottelin nuoleksi. Pekka oli kovin vihoissaan
ja aikoi samalla nuolella lyödä Tottelin kuoliaaksi. Kahdesti
hän jo kohotti kätensä, mutta hän ei voinut lyödä, jokin pidätti
hänen kättään. Ihmeellistä kyllä se oli Vendi, joka oli heikosti
liikauttanut käsivarttaan. Silloin he kaikki tulivat hyvin iloisiksi,
sillä he näkivät, että Vendi ei ollutkaan kuollut, niinkuin he olivat
luulleet. Hän oli vain pyörtynyt. Nuoli oli sattunut samaan nappiin,
jonka Pekka oli hänelle antanut ja jota hän kantoi kaulassaan.
Vendi toipui pian, mutta hän oli vielä kovin heikko ja väsynyt
pitkän lentonsa jälkeen. Pojat eivät oikein tietäneet, mitä tehdä
hänelle. Heidän mielestään ei olisi ollut oikein sopivaa viedä häntä
maanalaiseen taloon, mutta eivät he voineet häntä siihenkään jättää.
Viimein he päättivät rakentaa talon hänen ympärilleen. He eivät vain
oikein tietäneet, minkälainen talo heidän piti rakentaa. Silloin
Vendi puolinukuksissa lauloi, minkälaisen talon hän tahtoisi.
"Kun sievän talon saada vois
ja vallan pikkuisen!
Sen katto sammalvehryt ois
ja seinä punainen."
Pojat rupesivat paikalla rakentamaan. He kantoivat metsästä puuta ja
sammalta ja toivat maanalaisesta asunnostaan parasta mitä keksivät.
He ahersivat kuin räätälit ennen häitä, ja pian nousi Vendin
ympärille kaunis, pieni talo. Sen seinät olivat oksista, joissa oli
kirkkaan punainen kaarna, ja katto oli vihreätä sammalta. Pojat
löivät nyrkillään seinään reikiä, joista tuli ikkunat, ja suurista
keltaisista lehdistä saatiin ikkunaverhot. Ei enää puuttunut muuta
kuin savupiippu. Se oli tietenkin saatava jostakin, ja silloin Pekka
keksi hatun, jonka Jukka oli ottanut päähänsä kotoa lähdettäessä.
Pekka löi hatusta pohjan pois, ja siinähän se oli savupiippu! Hattu
pantiin katolle, ja voi ihmettä! Uudesta savupiipusta alkoi kohta
nousta savu.
Kun talo nyt oli valmis, asettuivat pojat juhlallisesti oven eteen
ja Pekka koputti. Vendi oli nyt noussut ylös ja tuli avaamaan ovea.
Kaikki pojat nostivat hattua, ja Vendi oli hyvin ihastunut taloonsa.
Pojat polvistuivat nyt hänen eteensä ja pyysivät hartaasti, että
hän rupeaisi heille äidiksi. He pyysivät, että hän peittäisi heidät
iltaisin ja kertoisi satuja. Vendi oli kovin mielissään, mutta
pelkäsi vain, ettei hänellä ollut tarpeeksi kokemusta. Hän lupasi
kuitenkin koettaa parhaansa.
"Tulkaa heti sisään, tuhmat lapset", sanoi hän. "Ihan varmaan teillä
on jalat märkinä. Ja ennenkuin panen teidät nukkumaan, ehdin juuri
kertoa Tuhkimon loppuun."
Pojat menivät sisään. He olivat hyvin isoja, ja talo hyvin pieni,
niin että he mahtoivat olla sullottuina kuin sardiinit purkissaan.
Mutta Mikä-Mikä-Mikä-maassa on kaikki mahdollista, ja luulen että
he olivat kaivanneet juuri sellaista kodikkuuden tunnetta. Lamppu
sytytettiin ja he olivat hyvin onnelliset. Vähitellen vei Vendi
heidät kaikki nukkumaan maanalaiseen taloon ja peitti heidät sänkyyn.
Itse hän meni nukkumaan omaan uuteen taloonsa.
Pehmeä ilta lankesi yli metsän. Oli pimeätä ja hiljaista, joskus vain
kuului suden ulvahdus. Kaikki muut nukkuivat, mutta Pekka Poikanen
tuli ulos miekka vyöllä ja asteli Vendin tuvan edustalla kuin
vahtisotilas. Hän vartioi kaikilta vaaroilta uutta pikku äitiä, jonka
hän oli tuonut Kadonneille pojille.