Suuressa lastenkamarissa oli nyt aivan hiljaista. Äkkiä yölamput
rupesivat lepattamaan, himmenivät ja sammuivat yksitellen. Samassa
singahti huoneeseen pieni tulipallo, joka hyppeli levottomana sinne
tänne ja katosi viimein pesukannuun.
Sitten ilmestyi pimeän ikkunan taakse tuo sama hento, notkea olento,
jonka rouva Darling oli nähnyt. Kuului vain napsaus, ikkuna aukeni ja
eräs pieni poika tuli varovasti sisään.
Hän näytti hakevan jotakin, ja helppohan on arvata, että hän haki
varjoansa.
"Heli, missä olet?" kuiskasi hän. Ja kun valopallo loisti
pesukannusta, jatkoi poika: "Heli, tiedätkö mihin se on pantu?"
Tuo pieni valopallo oli keijukaistyttö, joka tiesi kaiken mitä vain
tietää voi. Sellaisia keijukaiset ovat. Koko tyttö ei näyttänyt
muulta kuin tulipallolta, mutta hänen äänensä kuului selvästi ja se
oli kuin hopeakellojen helinää. Senvuoksi oli hänen nimensä Helikello.
Helikello pysähtyi vihdoin piirongin toisen laatikon eteen. Poika
juoksi riemuissaan paikalle, avasi laatikon ja veti esiin varjonsa.
Se oli vielä kauniissa käärössä, aivan niinkuin rouva Darling oli
jättänyt sen.
Varjo oli nyt löytynyt, mutta se oli saatava paikoilleen takaisin.
Poika keksi mielestään mainion keinon: hänpä kiinnittää varjon
saippualla jalkaansa!
Hän istahti matolle, saippuoi jalkansa ja saippuoi varjon. Mutta
varjo ei vain tarttunut jalkaan. Mitä hyötyä on sellaisesta varjosta,
joka ei pysy ihmisessä kiinni? Tehtyään monta turhaa yritystä tuo
pieni miesparka painoi kasvot käsiinsä ja nyyhkytti ääneen.
Silloin Vendi heräsi ja nousi istumaan vuoteessaan. Hän ei ollenkaan
pelännyt, kysyi vain: "Pikku poika, miksi itket?"
Poika hypähti pystyyn, otti lakin päästään ja kumarsi hyvin syvään.
Vendi niijasi, vaikka sängyssä onkin hyvin vaikea niijata.
"Mikä sinun nimesi on?" kysyi pieni poika.
"Vendi Darling. Entä sinun?"
"Pekka Poikanen."
"Missä sinä asut?"
"Toisesta kadunkulmasta oikealle ja sitten suoraan eteenpäin aamuun
asti."
Tämä oli Vendin mielestä hyvin lystikäs osoite, mutta hän oli hyvin
pahoillaan kun kuuli, ettei Pekalla ollut äitiä. Ihmekö sitten,
että hän itki! Mutta Pekka ei itkenyt sitä, hän itki vain, kun ei
saanut varjoansa tarttumaan kiinni. Vendi hymyili sellaiselle ja
selitti pontevasti, että saippuasta ei ollut mitään hyötyä. Varjo oli
ommeltava jalkaan kiinni.
"Ompelenko minä?" kysyi hän ja nousi hakemaan ompelulippaansa. Sitten
hän heti ryhtyi työhön, ja vaikka tekeekin aika lailla kipeätä, kun
varjo ommellaan jalkaan kiinni, kesti Pekka kaiken hyvin urheasti. Ja
nyt varjo pysyikin hyvin paikallaan. Pekka oli kovin mielissään ja
tanssi onnellisena ympäri huonetta. Varjo hyppeli hänen mukanaan ja
teki kauniita kuvioita lattialle.
"Voi kuinka olin viisas!" huusi Pekka haltioissaan ja kiekui aivan
kuin kukko.
"Senkin itserakas", sanoi Vendi loukkaantuneena. "Enkö minä sitten
tehnyt mitään?"
"No niin, teithän sinäkin hiukan."
"Hiukan! Jollei minusta ole mitään hyötyä voin ainakin vetäytyä
pois", sanoi Vendi. Ja hän hypähti takaisin sänkyyn ja painoi päänsä
peiton alle.
"Oi, Vendi, älä mene pois", pyysi Pekka hädissään. "Minä en voi olla
kiekumatta, kun olen tyytyväinen itseeni. Yksi tyttö tekee enemmän
hyötyä kuin kaksikymmentä poikaa."
Pekka oli viisas tällä kertaa, ja nuo järkevät sanat saivat Vendin
taas nousemaan. Hän lupasi antaa Pekalle suukonkin, mutta Pekka ei
tietänyt mitä hän tarkoitti. Hän näki Vendin sormessa sormustimen ja
luuli, että Vendi aikoi antaa sen hänelle.
Silloin Vendille selvisi, ettei tuo poika parka edes tietänyt, mikä
suukko on. Mutta koska hän oli kiltti ja äidillinen pikku tyttö, ei
hän tahtonut loukata Pekan tunteita ja ruveta nauramaan, vaan pani
sormustimen hänen sormeensa.
Pekka piti sormustimesta paljon. "Annanko minäkin sinulle suukon?"
kysyi hän. Hän irroitti napin takistaan ja lahjoitti sen juhlallisena
Vendille.
Vendi kiinnitti napin vitjoihin, jotka olivat hänen kaulassaan.
Sitten hän unohti, ettei Pekka tietänyt, mikä suukko on ja pyysi
häneltä taas suukkoa. Pekka antoi sormustimen takaisin hiukan
suruissaan.
"Oi, en minä tarkoittanut _suukkoa_, minä tarkoitin sormustinta",
korjasi Vendi kiltisti asian.
"Mikä se sitten on?" kysyi Pekka.
"Se on tällainen", vastasi Vendi ja suuteli kauniisti hänen poskeansa.
"Oi!" huudahti Pekka, "kuinka hauskaa!" Ja hän rupesi nyt vuorostaan
antamaan Vendille _sormustimia_, ja tämän jälkeen hän aina sanoi
suukkoa sormustimeksi ja sormustinta suukoksi.
"Kuinka vanha sinä olet, Pekka?" kysyi Vendi.
"En tiedä tarkoin", vastasi Pekka, "mutta kyllä kai minä olen ihan
nuori. Minä karkasin kotoa samana päivänä kuin synnyin."
"Karkasit kotoa -- miksi sitten?"
"Siksi että kuulin isän ja äidin puhelevan, mitä minusta pitää tulla,
kun kasvan mieheksi. Minä en tahdo kasvaa mieheksi. Minä tahdon
aina olla pieni poika ja pitää lystiä. Minä karkasin ja olen asunut
keijukaisten joukossa."
Vendi tuli vallan sanattomaksi riemusta, kun huomasi istuvansa pojan
vieressä, joka tunsi keijukaisia. Sitten hän sanoi: "Pekka, ihanko
totta sinä tunnet keijukaisia?"
"Tunnen kyllä, mutta he ovat kuolleet jo melkein kaikki. Katsos,
Vendi, kun maailman ensimäinen pikkuvauva nauroi ensimäisen kerran,
särkyi sen nauru tuhansiksi kappaleiksi, ja kaikki kappaleet
muuttuivat keijukaisiksi. Siitä saivat keijukaiset alkunsa. Ja
aina kun uusi vauva syntyy maailmaan, tulee sen ensimäisestä
naurusta keijukainen. Pitäisi siis olla yksi keijukainen jokaista
pikku poikaa ja tyttöä kohti, mutta niin ei ole. Tämän ajan lapset
saavat oppia jos jotakin ja tietävät niin paljon. He lakkaavat pian
uskomasta keijukaisiin, ja aina kun joku lapsi sanoo: 'Minä en usko
keijukaisiin', kaatuu jossakin keijukainen kuolleena maahan."
Pekka alkoi katsella ympäri huonetta ikäänkuin häneltä olisi kadonnut
jotakin. Helikello oli poissa! Ennenkuin Pekka kuitenkaan ehti
tulla levottomaksi, rupesi kuulumaan kellojen helinää. Pekka osasi
keijukaisten kieltä ja tiesi heti, mikä oli hätänä. Hän veti auki
saman laatikon, jossa hänen varjonsa oli ollut, ja sieltä Helikello
hyppäsi lattialle. Keiju oli hyvin suuttunut Pekalle, joka oli
vahingossa sulkenut hänet laatikkoon. Hän hyppeli ympäri huonetta,
mutta silloin pääsi Vendiltä sellainen ihastuksen huuto, että Heli
pelästyi ja meni piiloon kellon taakse.
"Mutta, Pekka", sanoi Vendi nyt, "jollet enää asu keijukaisten
joukossa, niin missä sitten asut?"
"Minä asun Kadonneitten poikain kanssa."
"Keitä he ovat?"
"He ovat lapsia, jotka putoavat vaunuistaan, kun hoitajatar katsoo
muualle. Jollei heitä tulla perimään seitsemän päivän kuluessa,
lähetetään heidät Mikä-Mikä-Mikä-maahan kustannusten välttämiseksi.
Minä olen heidän kapteeninsa."
"Voi kuinka hauskaa teillä mahtaa olla!"
"On kyllä", sanoi viekas Pekka, "mutta me olemme vähän yksinäisiä.
Meillä ei ole ollenkaan naisseuraa."
"Eikö kukaan kadonneista lapsista ole tyttö?"
"Ei toki, pikku tytöt ovat vallan liian viisaita -- eivät he putoa
vaunuistaan."
Vendi oli tuosta kovin mielissään. "Mutta, Pekka, minkätähden sinä
tulit lastenkamarin ikkunan taakse?" kysyi hän sitten.
Pekka sanoi tulleensa kuulemaan niitä hauskoja satuja, joita Vendin
äiti kertoi lapsilleen. Kadonneilla pojilla ei ollut äitiä, eikä
kukaan kertonut heille satuja.
"Tiedätkö, mitä varten pääskyset rakentavat pesänsä kattojen räystään
alle? Ne tahtovat kuulla satuja. Oi, Vendi, äitisi kertoi eilen niin
hauskaa satua."
"Mitä sitten?"
"Prinssistä, joka etsi tyttöä, joka oli pudottanut lasikengän."
"Pekka", huusi Vendi innoissaan, "se oli Tuhkimo, ja prinssi löysi
hänet, ja he elivät onnellisina siitä lähtien."
Pekka tuli niin iloiseksi, että hän nousi lattialta ja juoksi
ikkunalle. "Minne lähdet"? kysyi Vendi epäluuloisena.
"Kertomaan toisille pojille."
"Älä mene, Pekka", pyysi Vendi. "Minä osaan niin paljon satuja. Minä
kerron sinulle vaikka kuinka monta, jos vain jäät."
"Voi, Vendi, sinähän tuletkin minun kanssani kertomaan meille
satuja!" huusi Pekka ja rupesi vetämään Vendiä ikkunaan päin.
Vendi oli tietysti mielissään, kun häntä pyydettiin, mutta hän sanoi
kuitenkin: "Pekka, minä en voi! Ajattele äitiä! Ja minähän en osaa
lentää!"
"Minä opetan."
"Voi kuinka hauskaa!"
"Minä opetan sinua hyppäämään tuulen selkään, ja sitten mennään! Ja
sen sijaan, että nukkuisit vaivaisessa sängyssäsi, voit lentää minun
kanssani ja puhella hauskoja asioita tähdille."
"Oi", huusi Vendi hurmaantuneena.
"Ja tiedätkö, Vendi, että siellä meillä on merenneitojakin."
"Oikeinko niillä on pyrstö?"
"Pitkä pyrstö. Ja, Vendi", lisäsi viekas Pekka, "sinä saisit peittää
meidät yöksi! Ketään meistä ei koskaan ole peitetty. Kaikki pojat
ikävöivät äitiä. Ja sinä saisit parsia sukat ja paikata vaatteemme ja
ommella meille taskut. Kellään meistä ei ole taskuja!"
Silloin ei Vendi enää voinut vastustaa. "Pekka, opetatko sinä Jukkaa
ja Mikaeliakin lentämään?"
"Opetan kyllä, jos tahdot."
Vendi herätti kohta Jukan ja Mikaelin. Kun he kuulivat, että
Mikä-Mikä-Mikä-maassa oli merirosvojakin, alkoivat he äänekkäästi
tahtoa mukaan. Pekka näytti heille nyt kuinka lennetään, ja hekin
koettivat lentää, mutta siitä ei tullut mitään.
"Kuinka sitä oikein pitää tehdä?" kysyi Jukka.
"Ajattele vain kauniita, ihmeellisiä ajatuksia, niin ne nostavat
sinut ylös", sanoi Pekka.
Mutta ei siitäkään tullut mitään. Lapset vain hyppivät huoneessa ja
heiluttelivat käsivarsiaan kuin kömpelöt linnunpoikaset.
"Minun täytyy puhaltaa teihin keijukaistomua", sanoi Pekka.
"Liikuttakaa nyt hartioitanne niinkuin minä."
He koettivat ja huomasivat osaavansa lentää, ensin ihan pikkuisen,
sängystä lattialle ja takaisin, sitten sänkyjen yli ja huoneen poikki
ja lopulta melkein yhtä vapaasti kuin Pekka itse.
"Heli, näytä tietä!" huusi Pekka, ja keijukainen kiiti lentoon
kuin pieni tähti. Kellään lapsista ei ollut aikaa pukeutua
päivävaatteisiin, mutta Jukka sieppasi hattunsa lentäessään ulos
ikkunasta. Pekka Poikanen piti Vendiä kädestä, ja niin sitä
lennettiin tummansiniseen tähtiyöhön.
Minuuttia myöhemmin syöksyivät isä ja äiti huoneeseen. Uskollinen
Nana oli vaaraa vainuten temponut kahleensa auki ja juossut hakemaan
heitä kotiin.
Mutta he tulivat liian myöhään. Lapset olivat jo matkalla
Mikä-Mikä-Mikä-maahan.