Olipa kerran -- Lontoon suuressa kaupungissa -- ihmeen hauska
lastenkamari, jossa oli kolme pientä sänkyä kolmea lasta varten.
Lasten nimet olivat Jukka Napoleon, Vendi Moira Angela ja Mikael, ja
heidän vanhempansa olivat herra ja rouva Darling. Lastenkamari oli
suuri ja ilmava, siinä oli leveä ikkuna, ja takassa paloi iloinen
tuli. Nurkassa tikutti iso kello, ja seinällä oli koreanvärisiä
satukuvia.
Herra ja rouva Darlingilla kyllä oli pieni palvelustyttö Liisa, mutta
lapsia hoiti iso, kiltti koira, jonka nimi oli Nana. Se riisui ja
kylvetti lapset joka ilta, ja sen kopin paikka oli lastenkamarissa.
Sinä iltana, josta kertomuksemme alkaa, torkkui Nana kaikessa
rauhassa tulen ääressä, pää painettuna käpäliin. Herra ja rouva
Darling olivat lähdössä päivälliskutsuihin, ja Nanan piti jäädä
hoitamaan lapsia. Sitten rupesi kello pärisemään ja löi -- yksi,
kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi -- ja silloin oli aika ruveta
panemaan lapsia levolle.
Nana nousi, oikoili jäseniään ja väänsi hampaillaan sähkön palamaan.
Olisittepa nähneet vain, kuinka hyvin ja taitavasti se osasi tehdä
tuon tempun. Sitten se käänsi peitot kauniisti auki ja levitti
pienet yöpaidat tulen ääreen. Ja sitten se meni kylpyhuoneeseen ja
laski vettä ammeeseen. Se koetti käpälällään, oliko vesi sopivan
lämmintä, ja lähti hakemaan Mikaelia, joka oli nuorin lapsista
ja jonka ensimäisenä piti päästä nukkumaan. Mikael sai ratsastaa
kylpyhuoneeseen Nanan selässä kuin ponihevosen. Mikael, niinkuin
pojat tavallisesti, ei ollenkaan olisi tahtonut mennä kylpyyn, mutta
Nana oli luja ja pani hänet muitta mutkitta ammeeseen. Sitten Nana
sulki oven, ettei Mikael saisi vetoa. Äiti tuli katsomaan, kun poika
läiskytteli hyvässä, lämpimässä vedessä.
Kun äiti palasi lastenkamariin, kuuli hän ikkunan takaa heikkoa
rapinaa. Hento poika, noin Jukan kokoinen, koetti avata ruutua,
mutta katosi heti kun rouva Darling huudahti hämmästyneenä. Rouva
Darling avasi kiireesti ikkunan, mutta mitään ei näkynyt, ei muuta
kuin naapuritalojen himmeät katot ja tummansininen taivas niiden
yläpuolella. Äitiä alkoi hiukan peloittaa, sillä hän oli nähnyt
tuon saman pojan edellisenäkin iltana ikkunan takana. Silloin oli
Nana juossut ikkunaan ja sulkenut sen niin äkisti, että pojan varjo
oli jäänyt väliin. Äiti oli löytänyt varjon Nanan suusta, käärinyt
sen huolellisesti kokoon ja pannut talteen. Äiti muisteli nyt
kaikenlaisia juttuja tontuista ja keijukaisista, ja satumaa tuntui
tulevan liian lähelle. Hän olisi mieluummin jäänyt päivälliskutsuista
pois.
Mutta hän rauhoittui taas, kun lapset yhdessä juoksivat sisään. Jukka
ja Vendi leikkivät isää ja äitiä, mikä heidän mielestään oli kaikista
hauskin leikki, ja rouva Darlingin kauniit kasvot säteilivät, kun hän
katseli heitä. Äkkiä syöksyi isä huoneeseen hyvin hermostuneena. Hän
ei osannut solmita kravattiaan -- tiedättehän kaikki kuinka vaikeata
se on! Äiti auttoi hänet pulasta helposti, ja sitten isä alkoi
harppailla ympäri huonetta Mikael selässään. Viimein hän paiskasi
pojan sänkyyn niin että mojahti vain!
Mutta sitten tapahtui niin ikävästi, että kun herra Darling
meni kylpyhuoneeseen, tuli Nana ovessa vastaan ja törmäsi hänen
hyvinsilitettyihin mustiin housuihinsa niin että niihin jäi pari
harmaata, tarttuvaa koirankarvaa. Isot ihmiset eivät pidä karvoista
vaatteissaan, ja herra Darling oli hyvin vihainen Nanalle, uhkasipa
vallan erottaa sen virasta. Mutta silloin äiti Darling kertoi hänelle
pienestä satupojasta, joka oli yrittänyt tulla sisään ikkunasta.
Äiti kertoi kuinka Nana oli haukkunut sitä ja sulkenut ikkunan niin
nopeasti, että pojan varjo oli jäänyt sisäpuolelle. Hän näytti
varjon isälle ja sanoi olevansa kovin onnellinen, kun hänellä oli
lapsenhoitajana sellainen aarre kuin Nana.
"Näet nyt kuinka paljon hyötyä Nanasta on", sanoi rouva Darling, kun
viisas koira samassa tuli sisään ja toi Mikaelin yskänlääkkeen.
Mutta Mikael oli tuhma eikä tahtonut ottaa lääkettä, ja siitä nousi
aika meteli. Vendi, joka oli viisas pikku tyttö, keksi silloin
loistavan keinon.
"Isäpä ottaa omaa lääkettään Mikaelin seuraksi."
"Hyvä on", sanoi isä, "saammepa nähdä kumpi on urhoollisempi." Kaksi
lasia tuotiin ja pantiin täyteen lääkettä. "Yksi, kaksi, kolme!"
laski Vendi, ja Mikael tyhjensi lasin kuin mies.
Mutta isä oli vain tyhjentävinään ja piilottikin oman lasinsa selän
taa. Jukka sai hänet kiinni ja huusi: "Isä ei juonutkaan." Ja Mikael
rupesi itkemään ja parkumaan, kun huomasi, että hänet olikin petetty.
Silloin isä teki jotakin, joka hänen mielestään oli hyvin sukkelaa.
Hän kaatoi lääkkeensä Nanan ruokakuppiin. Nana parka luuli, että se
oli jotakin hyvää ja riensi heti latkimaan. Isä vallan ulvoi naurusta
nähdessään Nanan moittivan katseen. Mutta lapset, jotka pitivät
vanhasta hoitajastaan hyvin paljon, olivat ihan onnettomia, kun se
vetäytyi koppiinsa niin murheellisen ja loukkaantuneen näköisenä
kuin koira ikinä saattaa olla. Isää harmitti, kun ei kukaan nauranut
hänen pilalleen, ja kostoksi hän houkutteli Nanan kopista ulos ja
veti sen kaulanahasta pihalle, joka muka oli koirien oikea paikka. Ja
sinne hän jätti Nana paran, kahleisiin ja epäsuosioon, vaikka lapset
itkivät ja pyysivät sen puolesta.
Äiti koetti lohduttaa lapsia ja suuteli heitä hellästi niinkuin
äitien tapa on. Sitten hän peitti heidät, lauloi uneen ja jätti
yölamput palamaan heidän seurakseen. Ja lopuksi hän hiipi hiljaa
huoneesta ja lähti päivälliskutsuihin isän kanssa.