Laineet, yhä heittelivät laivaa kuin pientä lastua vaan. Mutta Aune
sanoi, ettei hän pelkäisi sittenkään, vaikka laiva sortuisi aaltojen
alle ja peittyisi sinne, syvälle meren syvyyteen.
Sillä kuolemata ei olekkaan olemassa niille, jotka odottavat "uusia
taivaita ja uutta maata".
* * * * *
Muutamia viikkoja sen jälkeen kulki suuri laiva taas meren aukeata
ulappaa. Oli kirkas kesäpäivä. Meren maininki nousi ja laski tyynesti
ja tasaisesti. Kullalle ja hopealle hohti veden kalvo ja leppoisat
laineet hyväilivät laivan laitoja.
Mutta laivan peräkannella istui vanha herra tyhjän pyörätuolin
vieressä. Ja sanaton suru oli painanut pyhän leimansa hänen
kasvoihinsa.
Niin laiva teki äkkiä käänteen niemen nenitse. Ja rannalla siellä
hohti Helsinki auringon valossa ihmekaupunkina niinkuin ennenkin
tornineen ja huippuineen.
Ja kun ranta läheni, nostettiin laivalla lippu liehumaan. _Mutta_ se
nostettiin vaan puoliväliin tankoa murheen merkiksi, sillä laivalla
oli ruumis. --
Matkustajien joukossa oli pieni tyttö. Ja kun hän kuuli, että
laivalla oli ruumis, kävi hän kovin totiseksi. Hän tuli Leenan luo,
joka istui yksinään mustiinsa puettuna, ja kysyi hiljaa:
-- Kuka on kuollut?
Niin Leena otti sen pienen tytön käden käteensä ja vastasi surun
sortamalla äänellä:
-- Rakas lapseni, pikku Aune on kuollut.
Ja Leena kertoi nyt siinä, laivan laskiessa Helsingin tyyneen
satamaan, -- hän kertoi siinä kuuntelevalle tytölle pikku Aunen
elämän tarinan.
-- Sahattiinko sen jalka sitten poikki? Kysyi lapsi pyyhkien
kyyneleet poskeltaan.
-- Ei sitä sahattu. Ennenkun ennätettiin sahata, lähti Aune pois,
levähytti siipensä lentoon aivan kuin muuttolintu vieraalla maalla.
18
Monta vuotta on kulunut. On kevät. Hanget ovat sulaneet pohjolan
metsistä, joissa kevätpurot nyt iloisesti lirisevät. Ja muuttolinnut
ovat palannet pesilleen etelän mailta.
Helsingin esplanaadissakin on vieno vihanta jo alkanut paistaa.
Ja aavalta meren selältä tulee leppoisa tuulenhenki iloisesti
liihoitellen, löyhytellen. Uutta elämän toivoa tuo se mukanaan. Ja
puut aukovat nuppujaan. Ja kukka nostaa varttaan maasta.
Esplanaadissa kävelee parvi ylioppilaita, uuden uutukaiset,
vasta voitetut valkolakit päässä. Kuin pohjolan keväinen päivä,
niin valoisana on elämä heidän edessään. Kevään toiveet kutovat
kultakangastaan tuolla taivaanranteella. Ja heidän mielensä palaa
suuriin sankaritöihin siinä sodassa, jota valkeus käy pimeyden
valtoja vastaan. Ja kaikki se kauneus, mikä ihmismieltä voi
ihastuttaa, nostaa heidät ihanteiden maahan ylemmäs arkielämän pikku
puuhia ja vähäpätöisyyksiä.
Runebergin patsaan luo jouduttuaan, pysähtyvät he siihen ja laulun
sävelinä nousevat keväiset tunteet kohti taivaan korkeata kantta.
Pohjoisesplanaadilla on patsaan kohdalla kivitalon ensimmäisessä
kerroksessa ikkuna, jossa illan hohde välkkyy. Ja Lauri katsoo
siihen ja lapsuusajan muistot heräävät hänen mielessään armaina ja
ihanaisina.
-- Ennustuksesi on käynyt toteen. Nyt minä seison täällä.
Mutta ei avaudu ikkuna. Eikä ilmesty siihen armaita kasvoja.
Lauri jää siihen seisomaan vielä sittenkin, kun toverit lähtevät
toisaalle. Hän ei ole kuullut sanaakaan Aunesta sen illan jälkeen,
jona se armoton laiva vei hänet kotimaan rannasta kauvas vieraille
maille. Sillä muutaman päivän perästä Aunen lähdettyä kiikkui
Laurikin meren aalloilla -- "Aavasaksa" vei hänet silloin Ouluun.
Eikä hän ole käynyt Helsingissä sen koommin. Ja harvoin on hän enään
viime vuosina muistanutkaan pikku Aunea.
Mutta kun hän nyt seisoo siinä katsellen kuinka illan hohde välkkyy
ikkunassa, tuntuu siltä kuin hän ei voisi liikkua paikaltaan,
ennenkun hän on nähnyt Aunen.
Ja kuinkahan onkaan -- vaikkei hän tietensä olekkaan viime aikoina
ajatellut Aunea, niin tuntuu nyt ihan siltä, kuin kaikki hänen
ponnistuksensa näitten vuosien kuluessa olisivat olleet vaan sitä
varten, että hän kerran saisi seisoa patsaan juuressa Aunen ikkunan
alla päässään valkea lakki.
Mutta ei tule Aune ikkunaan.
Lauri lähtee kävelemään. Poikkee aivan kuin tietämättään sisään
tutusta portista ja avaa raskaan oven, joka vinkuu saranoillaan
niinkuin ennenkin. Ja hän tuntee ne portaat joihin hän kerran
kompastui puukengissään. Mutta ovessa, jota hän etsi, on outo nimi,
tuntematon aivan, vieras vainen.
Hän palaa takaisin, seisoo portilla, tuntee katuvierustan terävän
syrjän, johon pyörätuoli tärähti, silloin kun he lähtivät
hautuumaalle. Ja hän alkaa astua niitä samoja katuja. -- Välitorin
reunassa aukeaa leveä Bulevardi hänen eteensä vanhoine vaahteroineen,
joitten latvoissa iltatuuli humahtelee.
On aivan kuin joku toinen veisi häntä, taluttaisi hellästi kädestä.
Ne on lapsuusajan armaat muistot. Muisto, jostain ihanasta, jota ei
koskaan voi unohtaa ja joka ei milloinkaan tule takaisin.
Ja ne vievät häntä ne muistot, kuljettavat Albertinkatua
Lapinlahdenkadulle. Hän pysähtyy tutun rakennuksen portille. Ja monta
pientä tytönpäätä ilmestyy ikkunaan. Ja kaikki on aivan niinkuin
ennenkin.
Niin hän tulee hautuumaalle ja kulkee vähän matkaa valtatieltä
oikealle, eikä siellä olekkaan kaikki entisellään.
Sinne on tumman muistomerkin vierelle ilmestynyt pieni risti
valkeinta marmoria. Ja siinä valkeassa ristissä on kultaisilla
kirjaimilla:
/*
AUNE.
*/
-- -- -- Oli jo myöhä, kun Lauri sinä iltana tuli kotiinsa. Vanhemmat
asuivat vielä siinä samassa huoneessa. He olivat jo odottaneet häntä.
Isä ei voinut kyllikseen katsella Lauriaan. Oliko se todellakin sama
pieni poika, joka ennen kulki siinä ryysyvaatteissaan surullisena ja
kalpeana? Nyt oli hän pitkä ja sorja, mutta hänen kasvonsa olivat
vielä viattomat ja puhtaat kuin lapsen. Isää ihan itketti ilosta, kun
hän katseli Lauria.
Ja entäs se lakki sitten! Isä katseli sitä aivan kuin jotain pyhää
kapinetta. Sellaista ei hän milloinkaan ollut pidellyt kädessään. Hän
otti varovaisesti käteensä Laurin lakin, käänteli ja katseli sitä
joka puolelta.
Laurikin tarkasteli isäänsä. Hän oli tehnyt sen huomion, että isän
kädet vapisivat paljoa enemmän entisestään ja että otsaan oli
ilmestynyt monta uutta poimua. Mutta muuten oli hän nyt onnellisemman
näköinen kuin ennen ja hänen katseensa oli kirkas ja rauhallinen.
Oi, sitä rakasta isää! Lauri tiesi, ettei hän milloinkaan voisi
valehdella eikä koskaan tehdä toiselle vääryyttä, ennen hän kuolisi.
Mutta Laurin sydäntä ahdisti sinä iltana kalvava suru. Hän nousi
kävelemään edestakaisin sen pienen huoneen lattiata ja pysähtyi
väliste ikkunan alle. Katse kulki tuttua uraansa sinne vastapäätä
olevaan maakerrokseen ikäänkuin nähdäkseen lukiko Janne, vai tekikö
taulunpuitteita.
Laurin kysymättä sanoi isä:
-- Janne ei asu enään siellä. He muuttivat pois huoneen kosteuden
tähden. Häntä sinun heti pitää tavata. Hän pääsi ylioppilaaksi jo
viime kevännä. Kuka olisi luullut hänen tulevan niin terveeksi ja
reippaaksi? Kyttyrää ei huomaa juuri ensinkään. Hän vaan ei liioin
herrastele. Väliste tulee hän työpaikalleni, ottaa vasaran kädestäni
ja hakkaa monta tuntia miehen tavalla.
-- Te olette vanha ja väsynyt -- sanoo hän. Ja kun ensin estelin
häntä, jotta:
-- Mitäs herra tällaista työtä, hän vastasi:
-- Mikäs herra minä teille ja samallaisia herrojahan me ollaan kaikki.
-- Ja usein olen nähnyt hänen vetävän äitinsä raskasta pyykkitiinua
käsirattaissa rantaan.
-- Voi, sitä kunnon poikaa! -- Puhkesi Lauri sanomaan. Ja hän hehkui
halusta päästä puristamaan Jannen kättä.
Oo, hän muisti kyllä sen ajan, jolloin Janne valjuna vapisi kelkan
perässä, kuin hän veti häntä kouluun, sen ajan jolloin hän näki
nälkää huoneessa, josta löyhähti vastaan kellarinhaju. --
Emintimä oli tehnyt tilan Laurille heidän omaan sänkyynsä ja heidän
piti itsensä nukkua lattialla. Mutta Lauri sanoi, ettei sellainen
asiain järjestys voinut tulla puheeksikaan. Juuri entisillä
yötiloillaan tahtoi hän nukkua. Piti koetella näkeekö siinä vielä
yhtä hyviä unia kuin ennen.
Lauri auttoi emintimää vuoteitten valmistamisessa.
Hän oli heti huomannut, että se kova ja tyly ilme oli kadonnut
äitirukan kasvoista ja sijaan oli tullut jotain hyvää ja lempeätä.
Ennenkun he kävivät nukkumaan, istuutui äiti Laurin viereen, otti
häntä kädestä ja pyysi sydämmestään anteeksi entisen kovuutensa häntä
kohtaan. Hän ei ollut tietänyt paremmasta silloin. Ikuinen rakkaus ei
ollut silloin vielä päässyt paistamaan hänen jäiseen rintaansa.
Ja hän meni piironginlaatikolle ja otti sieltä esille -- pikku
Annin kengät, jotka olivat ostetut Laurin Oulusta lähettämillä
säästörahoilla. Ne olivat kovin sievät pikku kengät. Kärjissä oli
vähän kiiltonahkaa niinkuin Lauri kirjeessään oli määrännyt. Ja
näkyi, että niissä oli kävellä tallusteltu, sillä toinen oli kannalta
vähän läntistynyt. Ne olisivat voineet kestää vielä kauvan, mutta
pikku Anni ei tarvinnut sitten enään kenkiä, ei kenkiä eikä muuta.
Lauri oli hellitä itkuun, mutta se ei olisi ollut miehekästä. Hän
nousi kävelemään ja koetti puhua muuta. Hän kertoi siitä, kuinka hän
tervaveneessä oli laskenut Oulujoen kuohuvia koskia, kuinka siellä
vesi nousee vaahtopylväinä paasista ja valtava pauhu estää ihmisäänen
kuulumasta.
Mutta yli kosken pauhun kuului nyt hänen sydämmensä vaikeroiva ääni,
ja se huusi takaisin pikku Annia -- pikku Annia ja sitä toista. Oi,
kuinka olisi tehnyt hyvää, jos kaksi hentoa käsivartta nytkin olisi
kietoutunut hänen kaulaansa niinkuin muinen, kun hän iltasella tuli
kotiin surulliselta matkalta! -- --
Niinpä hän nyt lepäsi siinä entisillä yötiloillaan. Ja hän ajatteli,
että siinä sentään oli ollut hyvä nukkua. Se oli kumminkin ollut
hänen kotinsa lattia ja kodin lattia on pehmeä ja lämmin. Ja siinä
oli ollut niin hyvä levätä puhtaalla omallatunnolla ja rinta täynnä
rauhaa.
-- Oi, onnellinen hän, jos aina voi säilyttää sydämmensä niin vapaana
kaikesta saastasta kuin oli sen pienen pojan, joka muinen nukkui
ryysyvuoteellaan seinivieressä lattialla! -- --
Mutta vaikka siinä olikin hyvä levätä, pakenivat unenhenget
kumminkin hänen vuodettaan. Ja väikkyi siinä vaan pieni valkea risti
kultakirjaimineen.
Kenties se olikin ollut vaan hairahdus. Kenties sitä ei ollutkaan
todellisuudessa. Olisi pitänyt koetella kädellään. Mutta sitä hän ei
olisi rohjennut. Hän oli vaan seisonut sen edessä paljastetuin päin,
hengessään koettaen kohota Aunen luo.
Mutta missä oli hän? Ja kuka hän oli? Ja oliko häntä ollenkaan?
Tähtitarhain riemujako hän katseli katoamattomassa kirkkaudessa?
-- Ooh, ja minä matelen täällä maan tomussa!
Ja oliko häntä ollutkaan?
Oliko hän ehkä ollut sen kaikkein korkeimman ja pyhimmän ilmaus, sen
joka pakenee pois jo silloin, kun yrittää sitä nimeltään mainita,
saatikka sitten käsin kosketella.
Ooh, Laurin täytyi hypätä pystyyn ja itkeä ahdistustaan yön
hiljaisuudessa. Hänen täytyi langeta maahan kasvoilleen sen pyhimmän
eteen, joka poltti hänen sielussaan, joka vaati häntä pudistamaan
pölyt jaloistaan ja jonka edessä hän vapisi -- ja joka pakeni häntä,
mutta jota kuitenkin aina täytyi tavoitella. Sillä se oli ihaninta
kaikesta!
-- -- Hän lepäsi jo tyyntyneenä vuoteessaan, mutta unenhenget vaan
vielä väistyivät häntä.
Aikaisen aamun sarastus valaisi jo itäistä taivaanrantaa. Kohta se
hehkui kultana ja purppurana. Ja vihdoin lensi sieltä kultaiset
nuolet suoraan heidän huoneeseensa.
Lauri alkoi katsella ympärilleen. Pöydällä siellä, johon isä sen
oli asettanut illalla, oli hänen valkea ylioppilaslakkinsa, jonka
voittamista hän oli pitänyt elämän korkeimpana onnena.
Mutta hänen täytyi nousta kädellään koettamaan oliko se todellakin
siellä.
Oli se, eikä se edes yrittänytkään paeta. Mutta se olikin vaan
palanen vaatetta eikä sillä semmoisenaan voinut olla mitään
merkitystä hänen elämänsä onnen mittaajana.
Pöydällä lakin vieressä oli se pieni puulaatikkokin, jonka äiti
illalla oli tuonut vinniltä. Siihen Lauri Ouluun lähteissään oli
kätkenyt kalleimmat tavaransa, ja kannen oli hän naulannut kiinni
suurilla rautanauloilla.
Hän yritti nyt kantta auki ja saikin siihen senverran rakoa, että sai
pistetyksi kätensä sisään.
Ensimmäiseksi tuli sieltä esille pienet punaiset kintaat, jotka
olivat kuluneet rikki peukaloista ja kärjiltä.
-- Oi sentään! Lauri vei ne huulilleen ja suuteli hellästi.
-- Toden totta ne olivat hänen kalleimpia tavaroitaan!
Sitten otti hän sieltä paksun paperitukun. Kylläpä siinä oli
kääreitä. Mutta viimein tuli sieltä esille iso paperiarkki. Lauri
levitti sen eteensä pöydälle. -- Se oli se Jannen tekemä tärkeä
piirustus. Lauri jäi istumaan sen eteen pää käden varassa. Hän
katseli kuinka lemmenkukat sinersivät siinä ikkunan alla.
Ja hän tiesi nyt, minkätähden hän oli ponnistellut ja minkätähden
pyrkinyt pysymään hyveen ja totuuden tiellä. -- Sentähden vainen,
että hän kerran kelpaisi olemaan opettajana siinä koulussa, jonka
Aune laittaa niille lapsille. --
Aurinko oli jo kohonnut täyteen loistoonsa taivaanranteelle. Se
valaisi nukkuvan kaupungin hiljaiset kadut. Se valaisi sen pienen
huoneen, jossa Lauri istui miettien elämänsä korkeinta kysymystä. Ja
sen lempeät säteet kuiskailivat hänelle:
-- Minä olen Aune...
Mutta minkätähden oli Aune nyt oikeastaan ilmestynyt hänelle?
Minkätähden oli hän saattanut hänen sielunsa vapisemaan ahdistuksen
tulessa? -- Senkötähden, että Lauri muistaisi pysyä uskollisena hänen
asialleen?
Ja Lauri ymmärsi nyt, että Aunen asia oli hänenkin elämänsä korkein
tarkoitus. Ja ollakseen sille uskollisena ei hänen tarvinnut rakentaa
taloja, ei linnoja kivestä eikä puusta.
Sillä Aunen asia puhui hänelle lemmenkukan sinisilmästä siinä ikkunan
alla. Se puhui hänelle pienen kintaan kuluneista silmukoista.