Lauri aukaisi ikkunan ja joi virvoittavaa aamuilmaa.
Ja alhaalla siellä hohti Helsinki tornineen ja huippuineen. Mutta
Lauri tiesi, että niitten kattoin alla oli paljon ahdistusta ja
tuskaa. Ja hän hehkui halusta päästä sitä lieventämään.
Kauvan käveli hän vielä edestakaisin sen pienen huoneen lattialla.
Hän pysähtyi sängyn eteen ja katseli siinä nukkuvia.
Oi, hänen rakasta isäänsä? Kuinka hänen sydämmensä pitkien vuosien
kuluessa oli palanut halusta päästä häntä näkemään.
Ja se oli todellakin hän! Käsi vapisi nukkuissakin sängyn laidalla.
Ja nurkassa tuolla oli raskas rautamoukari.
Oi, kuinka onnellista, että hän vielä oli eläväin joukossa, ettei
vielä ollut liian myöhäistä! -- --
* * * * *
Mutta kun hän laski polttavan päänsä valkealle tyynynpäälliselle
vihdoinkin nukkuakseen, näki hän edessään vastaisen elämänsä
viitoitetun tien.
Eikä se hukkunut ihaniin utupilviin, vaan se kulki jokapäiväisen
elämän karua maata, kärsiväin ja unhotettuin keskitse.
Itsensäkieltämisen taivalta se kulki voitosta voittoon.
Ja sen tien päässä toivoi hän vielä kerran saavansa nähdä Aunen.