Sitten iltasella, kun Aune jo oli asettunut yötiloilleen, alkoivat
kaikki ne asiat, jotka hän päivällä oli kokenut, uudelleen
kiertokulkunsa hänen aivoissaan.
-- Jossain se on syrjemmässä -- soi Laurin surullinen ääni. Voi,
miksi piti sen olla syrjemmässä? Minkätähden sielläkin vielä tehdään
eroitus?
Leenan täytyi olla siinä lähellä lohduttelemassa.
-- Eihän siinä oikeastaan mitään eroitusta tehdä. Mutta haudat kun
ovat kalliita näin kaupungissa, niin varakkaammat voivat lunastaa
parempia paikkoja. Ja yhdentekevähän aivan on, missä ruumis lepää,
kunhan henki vaan on ijäisessä ilossa.
-- Aivan, aivan varmaan on Laurin äiti siinä ilossa -- riemuitsi Aune
-- hän kun oli niin hurskas ja hyvä. Ja se Aunea kanssa lohdutti,
että he sitten istuttavat kauniita kukkia hänen haudalleen -- Vaikka
se onkin syrjemmässä.
Uudelleen kulki siinä ruumissaattokin hautuumaata kohden
kirkonkelloin soidessa.
-- Ai, ai sentään, kuinkahan, kuinkahan kovasti sen äidin sydäntä
särkee?
Aune oli ihan tuskassa ja Leena koetti lohduttaa häntä sillä, että on
sanottu: autuaat ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.
-- Niinpä nyt lohduttakoon häntä se suuri Lohduttaja, ainoa ja
korkein!
Aune näki niin elävänä edessään sen äidin kalpeat kasvot, joihin
sanaton suru oli painanut pyhän leimansa. Niin, pyhän, sillä jotain
pyhää ja korkeata on sellaisessa suuressa surussa, jota ihmiskieli ei
kykene kertomaan. Eiköhän vaan lienekkin se korkeinta kaikesta siitä,
mitä ihmissydän voi tuntea!
Aunekin olisi tahtonut sellaisen suuren surun sydämmeensä. Tosin oli
hän ikänsä kaiken kantanut murhetta jalkainsa tähden. Mutta se tuntui
nyt niin itsekkäältä ja vähäpätöiseltä.
No, mikäs esti suremasta? Mikäs esti surulla saattamasta pienokaista
multiin ja itkemästä itkevän äidin kanssa!
Aunen päänalainen kastui taas ihan märäksi sinä iltana ja hentoset
sormet liittyivät ristiin peitteen alla.
Kun hän jo oli uniin uupumassa, ojennettiin vielä kahta pientä
kättä hänen jälkeensä lastenkodin ikkunasta. Mutta hänen viimeinen
ajatuksensa oli:
-- Oi, sinä pieni lintukulta, joka lauloit lohdutusta orpopojalle
haudan partaalla!
-- Oi, jos olisikin aina joku pieni lintunen livertämässä uutta
toivoa murheen yössä!
17
Kevät edistyi edistymistään luonnossa, mutta Aunen poski kävi yhä
kalpeammaksi. Näytti siltä kuin elinvoimat päivä päivältä olisivat
laskeneet. Mutta isä toivoi, että kesä taas korjaisi kaikki. Oli vaan
heti ruvettava hankkimaan maalle.
Mutta eräänä päivänä tuli tohtori tavallista synkempänä Aunen
kamarista ja selitti isälle, että nyt oli koetettava viimeistä keinoa
ja lähdettävä -- ulkomaille.
Se tuli kuin ukkosen isku.
-- Viimeistä keinoa, ja auttaisiko sekään? Mutta täytyihän sen
auttaa, koska se oli _viimeinen_. Luoja tiesi, Hän yksin tiesi! Vielä
oli toivomisen syytä. Ja toivoa täytyi, sillä muuten ei jaksaisi elää.
Se oli heti ilmoitettava Aunelle, sillä matkaan oli päästävä niin
pian kuin suinkin.
Aune tuli ensin kovin surulliseksi. Hän oli uneksinut niin valoisia
kesäunelmia ja nyt ne kaikki raukeisivat tyhjiin. Mutta Leena
lohdutteli, että niin oli usein elämässä, että juuri ne valoisimmat
melkein aina raukesivat tyhjiin ja että siihen oli tottuminen jo
ajoissa.
Ja isän mielestä Aunesta olisi pitänyt tuntua oikein hauskalta päästä
omin silmin näkemään etelä-Euroopan kauniita maita. Ja entäs sitten
matka ensin meren yli! Aavalle merellehän Aunen aina oli tehnyt mieli
päästä, sinne missä ei näy rantoja ei ääriä, ei muuta kuin taivaan
korkea kansi. Ja liittyihän siihen matkaan pääasiana heidän elämänsä
iloisin ja ainoa toivo -- Aunen paranemisen toivo.
Mutta Aune hymyili surumielisesti sille ilolle.
Kannettiin nyt sisään matkalaukut. Täytyi vaan alkaa keräillä kokoon
kapineita, sillä kahden päivän päästä piti sen suuren laivan, joka
veisi heidät kotimaan rannasta, lähteä matkaan.
Aune oli ennen aina keväisin tahtonut itse olla mukana matkalaukkuja
täytettäissä. Hän oli tahtonut omista tavaroistaan itse määrätä
jokaisen kapineen joka laskettiin sinne. Ja hänestä oli ollut ylen
tärkeätä, missä järjestyksessä kirjat olivat ja mikä joutui äidin
valokuvan naapuriksi. Ja siinä kaikessa oli hänestä ollut ihan
omituinen viehätyksensä. Nyt oli hän ihmeellisesti välinpitämätön
kaikesta siitä. Leena sai panna matkalaukkuun mitä ikinä tahtoi ja
missä järjestyksessä tahansa.
Leena oli ensin ihan ymmällä, sillä hänenkin piti nyt mukaan sille
pitkälle ulkomaanmatkalle näin äkkiarvaamatta. Mutta siinä vaan ei
ollut pitkiä arvelemisen aikoja.
Toisen päivän iltapuolella olivat kaikki kapineet jo hyvissä ajoissa
valmiina eteisessä matkaa varten. Aunekin oli jo matkapuvussa,
tummansinisessä leningissään ja helminauha kaulassa.
Hän oli lähettänyt kutsumaan Lauria puheilleen ja odotti nyt
jännityksessä hänen tuloaan. Mutta Lauri viipyi kauvan.
-- Kenties hän ei pääse ensinkään, ajatteli Aune. Ja hänen sydäntään
alkoi jo ahdistaa se ajatus.
Kaikkein rakkaimmat ja kauniimmat kertomus- ja kuvakirjansa oli
hän laittanut paperikääröön ja kirjoittanut päälle Laurin nimen ja
osoitteen, sillä hän oli päättänyt antaa ne muistiksi hänelle.
Siinä Lauri arvon tulikin ihan viimeisessä hetkessä. Ilonkyynel
herahti Aunen silmään -- ilon vaiko surun?
-- Niin se nyt kävi -- sanoi hän. -- Mutta, jos Jumala suo -- niin me
kerran vielä vietämme kesää Ahtolassa.
Laurin täytyi silloin luvata, että hän säilyttää ne Jannen tekemät
tärkeät piirustukset kalleimpana tavaranaan ja ettei hän milloinkaan
unohda heidän yhteistä tuumaansa, heidän elämäntehtäväänsä.
Lopuksi uskoi Aune ne kolme jäljellä olevaa kultarahaansa Laurin
huostaan. Hän kyllä tietäisi, miten ne parhaiten olisivat käytettävät.
Eikä auttanut enään muuta kuin lähteä laivalle. Lauri sai nyt tehdä
viimeisen palvelluksensa pikku Aunelle -- lykätä hänet pyörätuolissa
rantaan.
Kun he kulkivat patsaan ohi, nyökkivät hyasintit jäähyväisiään
iltatuulessa, aivan kuin lähettääkseen suloterveisensä etelän
kukkasille. Aunekin nyökki niille armaille ystävilleen, joitten
kehitystä hän niin hartaasti oli seurannut.
Samaan liittoon tulivat serkutkin ajaen. He olivat pelänneet
myöhästyvänsä ja ottaneet hevosen. Hiljalleen ajoivat he nyt
pyörätuolin jäljessä. Heillä oli kummallakin iso kukkavihko mitä
kauniimmista ruusuista. Mutta heistä tuntui vaan niin kummalliselta,
aivan kuin olisivat kulkeneet ruumissaatossa.
Saimi itki katkerasti. Hän sanoi tietävänsä ihan varmaan, ettei
Aune enään milloinkaan palaa siltä matkalta ja hän katui, että oli
panettanut ainoatakaan punaista ruusua kukkavihkoonsa.
Rantaan päästyä sanoi Aune kiireesti hyvästi saattajilleen ja isä ja
Leena kantoivat hellävaraa pyörätuolin laivan peräkannelle.
Aunesta tuntui taas niin oudolle, aivan kuin joku vieras olisi
istunut pyörätuolissa ja hän itse jostain loitommalta olisi katsellut
liikettä rannalla ja merelle lähtevän laivan kannella.
Mutta kun laivamiehet olivat irroittaneet paksut köydet ja laiva
hiljalleen rupesi etenemään laiturista, tunsi Aune sydämmensä
ahdistuksesta, että hän siinä istui pyörätuolissa ihan itse.
Monta oli siinä matkaan lähtijää, mutta vielä useampia jäi rannalle.
Serkutkin seisoivat siellä huiskuttaen nenäliinojaan, mutta Aunen
silmä etsi väentungoksesta pientä punaista lakkia, jossa oli tupsu
päänlaella.
Siellä sen omistaja seisoikin surullisena ja kalpeana. Aune ajatteli,
että tulikohan Laurin yhtään ikävä häntä. Hän ei ollut puhunut
mitään, kun Aune sanoi lähtevänsä, ei sanaakaan.
Eron hetkenä, kun laiva eteni etenemistään ja ihmiset rannalla
yhä pienenivät, tunsi Aune oikein kuinka paljon, paljon hän piti
Laurista. Olisi tehnyt mieli sanoa vielä edes sanan, huutaa sinne
rannalle:
-- Jumalan haltuun!
Mutta se ei olisi kuulunut enään. Aune kohotti nyt vaan kättänsä
taivasta kohden merkiksi ja Lauri näkyi ymmärtävän hänen sanatonta
kieltään, sillä rannallakin nousi pieni kätönen kohti korkeutta.
Sitten ei enään voinutkaan eroittaa mitään. Kaikki ihmiset sulivat
yhteen mustaksi juovaksi, joka viimein näytti vaan pieneltä pilkulta.
Ja lopuksi ei näkynyt sitäkään.
Mutta rauha oli jälleen palannut Aunen sydämmeen. Se olikin poistunut
sieltä vaan sentähden, että hän hetkeksi oli unohtanut taivaallisen
Isän. Oli unohtanut, etteivät mitkään merten aallot voi eroittaa
niitä, joilla on yhteinen matkan määrä Hänen luokseen.
Ilta oli lämmin ja ihana. Laiva kiiti jo täyttä vauhtia meren
hiljalleen aaltoilevaa pintaa, jossa ilta-aurinko kimalti ja välkkyi.
Auringon valossa jäi Helsinki sinne rantaselle loistamaan
ihmekaupunkina. Valkeat kivimuurit heijastivat kirkkautta ja tuhannet
ikkunat säteilivät kuin puhtain timantti.
Kuka olisi luullut surun ja kärsimyksen milloinkaan vaeltavan niitä
katuja!
Sielläkö todella hän, Aunekin, oli asunut? Sielläkö hän oli
kuunnellut myrskyn ulvovaa ääntä pilkkopimeinä talviöinä?
Sielläkö vainen puukenkäpoika otsansa hiessä oli juoksuttanut
sanomalehtiä kylminä aamuina ja sielläkö istui sairas lapsi lukien
läksyjään ja tehden taulunpuitteita pyykkimuijan kosteassa kamarissa?
-- --
Hetken loisti Helsinki vielä ilta-auringossa tornineen ja
huippuineen, mutta sitten laiva teki käänteen aukeammalle ulapalle,
jossa ei näkynyt ääriä ensinkään.
Aune katseli kotimaansa katoavaa rantaa hiljainen kaiho sydämmessään.
Sinne nyt jäivät kotimaan käet kukkumaan ja nuoret tuomet tuoksumaan
tyynillä rannoilla.
Mutta Jumala on kaikkialla ja Hänen rakkautensa rakentaa sillat
tähdestä tähteen. Ja Hänen kätensä ohjaa ihmistenlapsia heidän
teillään ja poluillaan, ja hyvä on olla Hänen turvissaan!
Nyt ei Suomesta enää näkynyt muuta kuin kaitainen juova taivaan
rannalla. Aune sulki silmänsä säilyttääkseen sen kuvan niin kauvan
kuin suinkin.
Ja kun hän nyt istui siinä silmät suljettuina katsellen kaitaista
juovaa taivaan ranteella, ilmestyi siihen pieni poikanen, joka
kohotti kättään korkeuteen.
Ei Aune nyt enään kysynyt hänen nimeään. Mutta hän tunsi hänet siksi
veljekseen, jonka hän kerran oli nähnyt unissaan. Ja Aune tunsi
sielussaan taivaallista riemua siitä käden asennosta, sillä hän
tiesi, mitä se merkitsi.
Ja hän tiesi nyt, että todellisesti onnellinen on ihmistenlapsista
ainoastaan se, jonka silmä tähtää ijäisiä asuntoja. Ja se onni ei
riipu mistään maallisista ehdoista ja eduista.
Kun Aune vihdoin aukaisi silmänsä, ei näkynyt enään mitään juovaa
taivaan ranteella. Aurinko meni siellä vähitellen mailleen, ilta
alkoi hämärtää ja tuuli tuntui kiihtyneen. Mustia pilviä ajeli
taivaalla ja yhä kovemmin alkoivat aallot heiluttaa laivaa.
Pyörätuoli ei tahtonut enään pysyä paikoillaan. Sentähden isä
ottikin Aunen käsivarrelleen ja kantoi hänet hyttiin, jossa he
heti laittoivat hänet levolle. Mutta nukkumisesta ei voinut olla
puhettakaan. Laiva pyöri nyt niin, että isä ja Leena vaan seiniin
nojailemalla voivat pysyä pystyssä ja ulkoa kuului meren pauhu ja
laivan rytinä ja ryske. Aallot tuntuivat heittelevän sitä kuin lastua
vaan. Oi, kuinka ihmisvoima taas tuntui vähäiseltä.
-- Noin juuri elämänkin ulappa ihmisen pientä purtta heittelee --
sanoi Leena -- ja onneton se, jonka peräsintä ei pitele voimakkaampi
käsi.
-- Pelkääkö lapsikultani? Kysyi isä.
-- En vähääkään, sillä minun peräsintäni pitää se Voimallisin.
Aunen kasvot olivat vastapäätä hytin pientä, pyöreätä ikkunaa. Ja hän
tuijotti siihen, mutta siitä katseli vaan pilkkopimeä sisään. Väliste
sentään oli aivan kuin jotain valkeata olisi väipähtänyt ohi. Se oli
varmaan korkean aallon vaahtopäinen harja.
Ja kun Aune katseli sinne pilkkopimeään, ilmestyi ikkunaan vanha
tuttava ja ystävä. Se oli iltatähti, joka oli noussut taivaan
ranteelle ja pääsi pilkistämään pilvien lomasta. Nyt hän oli aivan
kuin omassa sängyssään. Noin juuri oli sama tähti katsellut hänen
huoneensakin ikkunasta sisään.
Kenties näytti sen loisto vieläkin lempeämmältä nyt, kun se oli
tullut lohduttamaan yön vaaroissa harhailevia. Ijäisen rakkauden
kieltä se puhui.
Niin se on -- missä ei ole pientä lintua laulamassa, siellä nousee
kirkas tähti taivaan vahvuudelle valottamaan. Mutta Jumala on kaikki
kaikissa.
Aunella oli isän käsi toisessa kädessään ja Leenan toisessa. Hän
likisti niitä hellän hellästi hentosilla käsillään. Ja hän puhkesi
nyt kiittämään heitä heidän rakkaudestaan häntä kohtaan, jota hän ei
ollut ansainnut, mutta jossa hän oli saanut lämmitellä ikänsä kaiken.
Ja hän ymmärsi, että sekin rakkaus säteenä lähti siitä suurimmasta.