Oi, jos se jo olisi valmis, aika ehtisi, vierähtäisivät vuodet!
-- Onkohan Janne ollut maalla? Vaikea hänen muuten on maalata ilmi
elävätä luontoa. Sunnuntaiksi hänen taideteoksensa nyt siis valmistuu.
Aune laski päivät ja yöt, illat ja aamut, ja niitten vaihdellessa
kasvoi hänen omassa mielessään kuva siitä tulevaisuuden kodista,
kaunis ja ihana.
Jalona nousee sen katto metsikön keskestä aivan kuin ylevän ihmisen
otsa. Sopusointu kuiskailee lempeätä säveltään siinä ympärillä ja
rannalla asuu rauha. -- --
Vihdoin tuli sunnuntai ja silloin saapui Laurikin paperikääröineen.
mielessään miltei ylpeillen ojensi hän sen Aunelle. Niin varma oli
hän Jannen mestaruudesta.
Hämmästyen huomasi Lauri, että Aunen kasvot ilmaisivat pettymystä,
kun hän katseli Jannen työtä.
-- Ei ole Janne ollut maalla -- ajatteli Aune.
Häntä ihan nauratti Jannen koivut, jotka seisoivat kuin sotamiehet
jäykissä riveissä valmiina tekemään kunniaa. Ja niitten välillä kulki
ruskea hiekkakäytävä suorana ja säännöllisenä.
-- Ei niin meidän pihamaalla, vapaasti vihertäköön siinä nurmen nukka
ja rehoittakoon ruoho.
Mutta itse rakennus ei ollut hullumpi ensinkään. Siinä oli suuri sali
keskessä, aivan niinkuin Aune oli tahtonut, ja kamarit kummin puolin.
Janne oli muistanut senkin huoneen, joka Aunelta oli jäänyt ihan
unhotuksiin -- keittiön. Lauri selitti että siellä on suuri
muuripata, jossa parhaillaan keitetään puuroa. Sentähden nouseekin
sankka savu piipusta suoraan ylös kuin Aapelin uhri.
Aune sai heti eteensä kuinka Leena siellä sekoittaa puuroa äärettömän
suurella kauhalla.
Toiseksi Aune oikeastaan oli ajatellut Leenan tehtävän siinä talossa.
Hän oli ajatellut, että Leena parhaiten osaisi puhua sen asukkaille
Jumalasta ja neuvoa heitä ijankaikkisen elämän tielle.
Itse rakennus siis oli hyvä ja se olikin pääasia, sillä sen mukaan
oli tehtävä se toinen.
Portti kanssa kelpaisi. Sattumaltako lie Jannelta tullut sydämmen
kuvat koristeiksi sen yläreunaan. Eivätpä siihen mitkään muut
koristeet niin hyvin olisikaan sopineet. Rakkaasti kuiskaavat ne
siinä jokaiselle:
-- Sydämmellisesti tervetullut tänne!
Kun nyt sitten joku pieni tyttönen kylmänä iltana nöyrästi niiaa
siinä portin takana ja arkaillen anoo yösijaa, niin portti aukee ja
lämpimät kädet taluttavat hänet sisään ja ystävälliset äänet lausuvat
hänelle:
-- Kotonasi toki yösijaa saanet. Oi, että harhailit niin kauvan
siellä kaukana, etkä löytänyt ennemmin tietä tänne!
Ja ryysyinen puku riisutaan pois ja puetaan ylle ihan uusi pehmeintä
villavaatetta.
Ja hän saa juoda lämmitystä omasta pikku kupistaan ja hänen oma
pieni vuoteensa odottaa valmiina sulkemaan kotiutuneen matkamiehen
lämpöiseen helmaansa. -- --
Janne oli tehnyt puitteetkin tähän teokseensa. He olivat Laurin
kanssa ajatelleet, että Aune mahdollisesti tahtoisi ripustaa sen
seinälleen.
-- Ehkei panna sentään seinään kaikkein katseltavaksi, sanoi Aune.
Pidetään vaan omina iloinamme, niinkuin pidetään se, mikä on
sydämmelle kaikkein kalleinta.
Lauri saisi pitää muistonaan tämän paperin, ehkä Janne ottaa
tehdäkseen toisen Aunelle, jossa olisi vaan rakennukset ja portti
sekä kukkalava lemmikkineen. -- --
-- Ja nyt minä ilmoitan sinulle suuren ilon, -- sanoi Aune -- sinä
pääset meidän kanssamme Ahtolaan, jos nimittäin tahdot tulla.
Lauri ei puhunut mitään, mutta suuri ilo kuvastui hänen kasvoistaan
ja hän nyökkäsi päätään myöntymyksen merkiksi.
Aune alkoi nyt kertomaan hänelle Ahtolasta, kiittelemään sen
kauneutta ja suloista rauhaa. Ja kertoessaan näytteli hän
sukkapuikolla kaikki paikat lampun kuvusta aivan kuin kartasta.
-- Tuossa kulkee polku pitkin lahden rantaa. Sitä pitkin sinä
sitten lykkäät minua. Siinä rantasella kasvaa lumpeenkukkia, niin
lähellä, että voisi varsin hyvin rannasta kättään kurkoittaen ottaa
niitä. Mutta emme henno sentään, antaa heidän nauttia siinä lyhyttä
elämäänsä siniaallon harjalla keinuellen.
-- Tässä näet metsän reunan. Sinne nyt katoaa polkumme puitten
runkoin väliin ja sinne mekin sitä seuraamme Tapion suureen saliin.
Puitten oksat yhtyvät päämme päällä vihannaksi katoksi ja joskus
hipasee tuoksuva lehvä kasvojamme.
-- Ei aikaakaan niin alkaa puitten välistä välkkyä jotain sinistä
ja kohta olemme pienen metsäjärven rannalla. Siinä olen istunut
monta kevätpäivää katsellen kuinka rastas rakentaa pesäänsä suureen
koivuun. -- --
Paljon he sitten vielä puhuivat kesästä ja sen riemuista. Laurikin
innostui kyselemään kaikellaista, se kun hänelle oli ihan outo ja
tuntematon maailma.
Kun Lauri sitten alkoi hankkia kotiinsa, tiedusteli Aune Jannen äidin
terveyttä. Ja saatuaan tietää, ettei hän vieläkään jaksanut pestä
pyykkiä, antoi Aune yhden kultarahoistaan vähäiseksi kiitollisuuden
osoitteeksi Jannen suuresta vaivasta.
-- Onkos teillä nyt puita? Kysyi Aune hämillään.
-- On -- vastasi Lauri punastuen.
Hän olisi luultavasti vastannut niin, vaikk'ei heillä olisi ollut
lastuakaan. Mielessään jatkoi hän -- puita kyllä on tällä kertaa,
pikku Annilla vaan ei ole kenkiä.
Mutta siitä hän ei puhunut mitään.
16
Näin kuluivat päivät, viikot ja kuukaudetkin edelleen huonoin ja
hyväin säitten vaihdellessa. Ja niitten vaihdellessa vaihteli
Aunenkin kamarissa tuska ja lepo, kärsimys ja ilo, toivo ja pettymys.
Sulanut oli jo lumi kaduilta ja Laurinkin puukenkäin pohjat olivat jo
kuluneet ohukaisiksi aivan.
Oli sunnuntaiaamu. Pitkästä aikaa oli Aune päässyt pyörätuoliinsa
istumaan ikkunan luo.
Kun hän viimeksi istui siinä, kimalteli hanki vielä esplanaadissa.
Nyt alkoi siinä jo paistaa vieno vihanta ja Runebergin patsaan
juuressa alkoivat kevään ensimmäiset kukkaset avata kupujaan auringon
lämpimässä.
Aune ajatteli, että nyt on siis jo liikkunut mailla hellä
tuulenhenki, jonka lempeätä laulua kuunnellen sortuneetkin nousevat
nauttimaan uutta, ihanaa elämätä. Ja hän ajatteli että sellainen
tuulenhenki sentään on saanut suloisen tehtävän osakseen.
Siihen liittoon tuli Laurikin. Hän oli ihan punainen ja hengästynyt
ja ilo loisti silmistä. Hän kertoi käyneensä satamassa katsomassa,
kun ensimmäinen laiva tuli rantaan.
Juhlallisesti oli se lähestynyt liehuttaen lippujaan ikäänkuin
tuodakseen terveiset kesän mailta. Ja kuitenkin oli sen kyljessä
nimi: "Aavasaksa".
Lauri sanoi, ettei ensimmäisen laivan tulo koskaan ennen ollut
herättänyt hänessä niin suurta riemua kuin tämän saapuminen.
Tuliko se ehkä siitä, että he juuri olivat maantieteessä lukeneet
Aavasaksasta ja hän tuli ajatelleeksi juhannusaurinkoa, joka paistaa
yönkin halki yli pimennossa olleen Pohjolan.
Vai senkötähden sai se hänen sydämmensä niin kovasti sykkimään, että
hän nyt enemmän kuin koskaan ennen odotti kesää.
Kovin Aunea ilahutti se, että Lauri nyt enemmän kuin koskaan odotti
kesää. Jospa hän sitten vaan ei tuntisi pettymystä!
Yhdessä he nyt Aunen ikkunasta katselivat kuinka hyasintit ja
tulpaanit patsaan ympärillä ihan silmissä ylenivät aurinkoa kohden ja
levittivät rusolehtiään.
Aune kertoi isän sanoneen niitä katsellessaan, että on aivan kuin
meidän kylmä maamme kesken hankiaan ja jäitään yltyisi kukkimaan sen
miehen muistolle, joka sitä niin paljon rakasti.
Ja hän oli lisännyt, että mies metallinen siinä hymyilee ylevätä
hymyään kukkain puhjetessa ja lakastuessa ja ihmisvarjoinkin
vaihdellessa aivan niinkuin hymyilee katoavalle katoamaton.
Sillä vielä sittenkin, kun patsaat muruiksi murskautuu, elää se
kauneus, mikä ihmishengestä on heijastanut, sillä se on ijankaikkista
alkujuurta.
Heidän siinä istuessaan katsellen kukkasia ja ihmisiä, jotka yhä
taajenevissa parvissa alkoivat liikkua esplanaadissa, ilmestyi
siihen ihan äkkiarvaamatta sininen lippu ja parvi valkealakkisia
ylioppilaita. He asettuivat patsaan juurelle ja kajahuttivat ilmoille
raikkaan laulunsa kuin kesälinnut ainakin.
Lauri ja Aune aukaisivat ikkunan. Vapaasti aaltoili siitä nyt sisään
kevätilman tuoksu ja laulun säveleet. "Mun muistuu mieleheni nyt
suloinen Savonmaa" soi sieltä.
-- Niin muistuu minunkin mieleeni -- sanoi Aune ja puristi Lauria
käsivarresta. -- Ahtolakin on Savossa!
-- Noin sinäkin kerran vielä seisot sinisen lipun suojassa, päässäsi
valkea lakki -- sanoi Aune. -- Niin, se on varma, minä näen sen.
Lauri sävähti punaiseksi ja kävi taas ihan kalpeaksi. Povea paisutti
niin kummallisesti. Hänkin kerran mukana tuolla! Laulu soi nyt
hänen korviinsa taivaalliselta soitolta. Hänen silmänsä vettyivät.
Ylioppilasten valkeat lakit lyyryineen sulivat nyt hänen silmissään
yhteen yhdeksi ainoaksi suureksi ylioppilaslakiksi ja se oli --
hänen! Ei hän enää tuntenut edes maata jalkainsa alla. Hän oli kuin
huumeessa ja heräsi vasta, kun ylioppilaat reippain askelin alkoivat
kulkea poispäin marssin tahdissa. Kansanjoukko seurasi mukana. Ihan
juoksivat kaikki, pienet ja suuret.
Laurikin hairasi lakkinsa tuolilta, sillä hän ei muistanut muuta,
kuin että hänenkin täytyi juosta ylioppilasten jäljestä.
-- Joko sinä lähdet, Lauri? -- Kysyi Aune surullisesti.
-- Niin, hänhän olikin Aunen luona, ei hän siis voinut eikä edes
tahtonutkaan lähteä sieltä.
-- Juokse vaan sentään sinäkin heidän jäljestään -- kehoitti Aune
ystävällisesti -- niin minäkin tekisin, jos voisin.
Ja sillä hetkellä tunsi hän taas kipeästi jalkainsa puutteen.
-- Enkä lähde, ei tee edes mielenikään, vastusteli Lauri.
-- Voi sinua Lauri, sinä vaan kiellät itsesi taas, ja tällä kertaa
minun tähteni. Mutta sitä et saa tehdä, sinun täytyy nyt mennä.
Lauria ihan itketti. Ajoiko Aune hänet nyt siis pois luotaan ja
hänellä oli kumminkin kaikkein hauskin siellä. Eikö Aune nyt voinut
uskoa sitä.
Ja hän loi Auneen niin uskollisen katseen rehellisistä
sinisilmistään, ettei Aune voinut muuta kuin luottaa hänen sanoihinsa
ja puhjeta sanomaan:
-- Oi, kuinka sinä olet hyvä, kuinka äärettömän hyvä! Jospa voisin
olla yhtä hyvä minäkin!
Ikkuna oli yhä auki ja yhä virtasi siitä sisään kevätilman suloinen
tuoksu. Se täytti huoneen ja lauloi siellä pienelle kalpealle
kukkaselle uuden elämän ihanaa laulua. Sillä väliste tuntui siltä
kuin hänkin kuuluisi niihin sortuneihin, jotka makaavat hangen alla
pitkän ja pimeän talven.
-- Nyt minä tiedän mitä me teemme juuri tällä hetkellä -- huudahti
Aune -- me lähdemme ulos!
Isä ei ollut kotona, mutta Leenan täytyi suostua, varsinkin
kun tohtorikin oli luvannut, että Aune ensimmäisenä lämpimänä
kevätpäivänä pääsee ulos, koska ulkoilma varmaankin taas häntä
vahvistaisi.
Leena toi nyt eteisestä hänen harmaan päällysnuttunsa, joka tuntui
tulleen suuremmaksi talven kuluessa. Samaten otti hän eteisen
hyllyltä pyöreästä vakasta hänen pienen harmaan samettihattunsa,
jossa ei ollut muuta koristetta kuin ruusukkeelle solmittu
silkkinauha ja josta hän niin paljon piti.
Sitten kantoi Leena pyörätuolin porrasten eteen ja vei viimein
Aunenkin sylissään siihen istumaan. Ja niin he lähtivät matkaan
kaikin kolmen.
He päättivät mennä hautuumaalle, jonne Aunen ensimmäinen kevätmatka
ennenkin aina oli suunnattu.
-- On hyvä, että saat koetella voimiasi, onko sinussa meidän
lykkääjää, tuolin ja minun -- sanoi Aune naurahtaen.
Laurin mielestä hänen lykättävänsä tuntui kevyeltä kuin höyhen. Tuoli
tuntui pyörivän ihan itsellään eteenpäin. Hän vaan ohjaili sitä, vei
hellävaraa ja väisteli epätasaiset kohdat katukäytävällä.
Aunesta tuntui taas kovin oudolle olla ulkona niin pitkästä aikaa.
Hänkö itse siinä todellakin istui? Tuntui aivan siltä kuin se olisi
ollut joku toinen.
Ennen oli häntä aina kovin kiusannut se, että ihmiset uteliaina
katselivat häntä aivan kuin jotain kummaa.
Nyt ei hän ensinkään välittänyt siitä. Tuntui taas ihan siltä,
kuin hän itsekkin jostain korkeammalta olisi katsellut sitä
pientä matkamiestä, joka toisten auttamana pyöri eteenpäin pitkin
esplanaadia.
Kuljettiin sitten hiljalleen Välitorin poikki ja sen reunassa aukeni
eteen leveä Bulevardikatu. Siitä Aune aina oli pitänyt kovin paljon.
Kun siitä yläpäästä katseli suoraan eteensä, näytti ihan siltä kuin
ei sillä olisikaan loppua. Sitä katsellessaan Aune aina oli tullut
ajatelleeksi ijankaikkisuutta, jolla myöskään ei ole loppua. Ja
hän oli ennen luullut että kaikki ihmiset Bulevardia kävellessään
ajattelevat sitä samaa.
Mutta Leena oli sanonut, että tuskinpa lienee niin. Näytti ihan
siltä, kuin korkeahattuisilla herroilla olisi tärkeämpää ajateltavaa.
Ja hän pelkäsi, että hienot neidit tuskin joutuivat muistamaan muuta
kuin kauniita vaatteitaan.
Kenties kulkee siinä joukossa joku murheen murtama, joka koettaa
luoda vettyneen katseensa kauvemmaksi, kohti ijäisyyden kultaporttia.
-- Sitä vaan ei tarkalleen tiedä mitä toisen mielessä liikkuu.
Hiljalleen kulkivat he pitkin Bulevardia. Siintävältä meren selältä
tuli leppoisa tuuli iloisesti liihoitellen, löyhytellen. Se humahteli
vanhain vaahterain latvoissa ja aukoi vallattomasti äärimmilleen
paisuneita nuppuja.
Aurinko lämmitti pikku Aunen kuihtuneita jäseniä. Oi, kuinka hän nyt
taas oli onnellinen! Hänen parhaat ystävänsä olivat siinä ääressä.
Isä tosin ei ollut mukana, mutta Aune tunsi, että hänkin ajatteli
pientä tyttöään juuri sillä hetkellä. Ja kaikki ihmiset sitten, joita
tulvaili kaduilla, kuinka hän rakasti heitä kaikkia! Ja hän tunsi
selvästi, että nekin rakastivat häntä.
Yksi asia Aunella nyt ainakin oli selvillä, -- se, että oikein
onnellinen oli hän ainoastaan niinä hetkinä, joina se suuri rakkaus
täytti hänen sydämmensä, se suuri rakkaus, joka ulottuu kaikkialle ja
jokaiseen, ja se on Jumala.
Bulevardi oli jo jäljelläpäin ja he olivat kulkeneet Albertinkatua
Lapinlahdenkadulle, jonka päässä hautuumaa jo häämöittikin
puistoineen. Vähän matkaa sitä katua kuljettuaan, olivat he ison,
valkean kivitalon kohdalla, jota puut ympäröivät ja jonka seinässä
oli isoilla kirjaimilla:
/*
LASTENKOTI.
*/
-- Ai, pysähdy, huudahti Aune. Tämä koskee meitä!
He olivat juuri sen talon portilla, mutta ei siinä ollut
sydämmenkuvia koristeina. Muuten siellä oli hietakäytävät ja puut
rivissä aivan kuin Jannen piirustuksessa. Kovin mielellään Aune olisi
mennyt sinne sisään katsomaan, mutta ei hän sillä kertaa voinut
päästä.
Monta pientä tytönpäätä ilmestyi ikkunaan. Aune nyökkäsi niille
tuttavallisesti ja ne nyökkäsivät vastaan.
Valkea esiliina näkyi olevan jokaisen edessä. Niin heidänkin
lapsillaan sitten, ajatteli Aune.
Oi, kuinka ne näyttivät herttaisilta! He olivat jo ihan ystäviä
ja silloin pyörätuolin täytyi lähteä liikkeelle. Aune nyökkäsi
vielä jäähyväisiksi ja ikkunasta vastattiin. Kaikkein pienin näkyi
ojentavan käsiään hänen jälkeensä. Olisi pitänyt saada syliinsä se
pieni!
Jatkaissaan matkaansa joutuivat he kulkemaan ruumissaaton rinnalla.
Aikaisin väsynyttä vietiin siinä levolle. Pieni valkea arkku oli isän
ja äidin sylissä.
-- Kuinka sinä nyt juuri kuolit -- sanoi Aune -- nyt kun kaikki
heräävät uuteen eloon, sortuneetkin hankein alta?
Kirkonkellot soivat surullisesti ja kyyneleet vuotivat surevan äidin
silmistä seppeleeseen arkun kannella.
-- Siinä on nyt murheen murtama, -- ajatteli Aune -- joka kenties
koettaa luoda vettyneen katseensa kauvemmaksi, kohti ijäisyyden
kultaporttia, josta hänen pieni lapsensa jo on käynyt sisälle.
Oi, kuinka Aunen oli sääli sitä äitiä! Jos Jeesus nyt eläisi maan
päällä, niin varmaan, varmaan hän pysähdyttäisi ruumissaaton,
herättäisi pienokaisen kuolleista ja antaisi sen elävänä sen äidille.
Mutta ei ollut nyt Jeesusta eikä ketään, joka olisi armahtanut.
Ruumissaatto kulki kulkuaan uudelle hautuumaalle, mutta pyörätuolia
ohjattiin kohti vanhan hautuumaan porttia. Kun he olivat poikenneet
siitä sisään, kulki Leena edellä, että Lauri löytäisi tien. Ei sinne
ollutkaan vaikea löytää, vähän matkaa vaan valtatieltä oikealle.
Pysähtyivät nyt kummun kohdalle, jossa kohosi tumma hautapatsas
nimikirjoituksineen. Leena etsi luutansa pensaikosta ja lakaisi pois
kuivettuneet lehdet, joitten välistä vihanta ruoho jo nosti korttansa
ilmoille.
-- Kohta saamme tulla istuttamaan kukkasia -- sanoi Leena muokaten
multaa kädellään.
-- Voi, ettei meillä nyt ollut mukana pientä seppelettä tai
kukkakimppua, kuten ennen, -- pahoitteli Aune. Ei saanut kaupoista
sunnuntaina. --
Korkeat puut huminoivat hiljaa ja uudelta hautuumaalta kuului
hautausvirren surullinen sävel.
-- Voi, minkätähden piti sen kaiken olla niin surullista, vaikka
ruumiin kuolemalla se oikea elämä vasta alkaakin!
Linnut visertelivät puitten latvoissa elämän laulua -- kuolleille.
Oli niin juhlallista, täytyi puhua ihan kuiskailemalla. Aune kertoi
Laurille, että isä siihen haudalle tullessaan aina paljastaa päänsä
ja vaipuu ajatuksiinsa. Aune arvasi, että isä silloin ajatuksissaan
koettaa kohota äidin luo.
Ja poismennessä sanoo hän tavallisesti vaan:
-- Hän oli liian hyvä tähän maailmaan.
-- Missä sinun äitisi hauta on? -- Alkoi Aune kysellä.
-- En tiedä, en muista oikein -- sanoi Lauri -- jossain se on
syrjemmässä, jonne köyhiä haudataan.
-- Etkö sitten milloinkaan ole käynyt siellä?
Olivat he käyneet ensi aikoina isän kanssa. Siihen oli pistetty keppi
multaan merkiksi ja isä oli aikonut teettää siihen puuristin, mutta
se oli sitten jäänyt teettämättä.
-- Nyt me lähdemme etsimään sitä, -- sanoi Aune.
Ja he lähtivät kiertämään pitkin hautuumaan syrjiä, pujottelivat
hautakumpuin välitse ja pysähtyivät tunnustelemaan multaan pistettyjä
keppejä, joita oli monta. Mutta Lauri vaan ei jaksanut muistaa, mikä
hänen äitinsä hauta oli.
-- Selvästi muistan hautuupäivänkin, sanoi hän. -- Se oli juuri
näin kaunis kevätpäivä kuin tämäkin. Seisoin haudan partaalla isän
vieressä ja itkin, sillä sydäntäni särki kovasti. Muistan senkin,
että siihen näkyi merenlahti ja että se silloin oli kirkas ja tyyni.
Aivan lähellä hautaa kasvoi suuri kuusi. Ja kun seisoin siinä ja
itkin, lensi pieni lintunen sen oksalle ja lauloi ihanasti. Luulin
sen tulleen lohduttelemaan minua ja luulin sen laulaneen:
-- Ole uskollinen ja vilpitön, niin käy sinulle hyvin elämässä ja
kuolemassa. --
Etsiessään asettuivat he nyt sellaiseen paikkaan, johon näkyi
merenlahti ja jossa kasvoi suuri kuusi, mutta siinä taas ei ollut
keppiä.
Mahdotonta aivan oli heidän löytää sitä, sillä meri näkyi moneen
paikkaan, monta kuusta kasvoi ja monta pientä lintua liverteli
niitten vihreillä oksilla.
-- Isä sen kyllä muistaa, sanoi Lauri.
-- Siksipä tulemmekin toiste isäsi seurassa etsimään.
Ja he päättivät nyt Leenan kanssa, että samalla kuin he istuttavat
kukkia omalle haudalle, laittavat he Laurinkin äidin haudalle juuri
samallaisia.