Leena oli jo asettanut pienet hihat paikoilleen ja Aune ompeli nyt
niitä kiinni. Sitten ei puuttuisi enää muuta kuin napit ja napinreiät.
Aune aloitti juuri toisen hihan istuttamista, kun isä tuli
ilmoittamaan, että tohtori oli tulossa. Aunen ei pitänyt hämmästyä,
sillä tänään hän tulisi toisen tohtorin kanssa, hyvin viisaan ja
taitavan, että saisivat yhdessä neuvotella.
Leena kokosi pois ompeleet ja järjesti hiukan Aunen pukua. Ja samassa
he jo olivatkin sisällä. Tohtorisetä tervehti Aunea tuttavallisesti
aivan kuin omaa tyttöänsä. Ja esitti sitten Aunen leikillisellä
tavallaan vieraalle.
-- Tämä on se meidän pieni älyniekka, se pieni filosooffi, joka
ajattelee enemmän kuin viisaustieteen professori. Sentähden on hän
käynyt näin laihaksi ja kalpeaksi.
Aune säikähti ensin vierasta tohtoria. Hän oli niin pitkä ja laiha,
ihan harmaapäinen ja äärettömän juhlallisen, miltei ankaran näköinen.
Mutta huomattuaan, että hänkin osasi hymyillä, ojensi Aune hänelle
luottamuksella kätensä.
Iso pöytä oli jo tuotu sisään ja Aunen piti nyt pitkälleen siihen
puhtaalle lakanalle. Tohtorit nostivat hellävaraa yhdessä isän
kanssa. Isä jäi pään puolelle pitelemään kädestä ja tohtorit
ryhtyivät tutkimaan jalkoja.
Ensin ottivat he käsiksi oikean. Kehittivät pois pitkän kääreen.
Sen alta tuli esille ammoittava haava. He koputtivat sääriluuta
koneillaan. Vetivät pois haavasta kumiletkun, joka oli mätäaineen
johtajana. Puhdistivat letkun ja pistivät takaisin syvälle pitkin
luuta. Se koski äärettömästi, mutta Aune hymyili levottomalle
isälleen. Sitten piti puhdistaa koko haava, kaivaa ja kaappia
välkkyvillä koneilla, polttaa kovilla hapoilla ja lopuksi täyttää
puhtaalla liinakaapulla, että pysyisi avoinna. Ja koko ajan Aune
vaan hymyili isälleen. Viimein kietoivat he siihen uuden uutukaisen
kääreen, kapaloivat kuin lapsen.
Aune luki tohtorien tyytyväisistä kasvoista, että siitä jalasta
saattoi olla toivoa.
Tuli sitten vasemman vuoro. Kun siitä saatiin kääre pois, kävivät
tohtorien kasvot vakaviksi. Taaskin koputtelivat he ja kaivoivat.
He puhuivat keskenään kieltä, jota Aune ei ymmärtänyt. Se oli
varmaan latinaa, sillä saksaa ja ranskaa Aune oli lukenut ja olisi
toki tuntenut jonkun sanan. Isä kyllä näkyi ymmärtävän heidän
keskustelunsa, sillä hän seurasi tuiki tarkasti.
Tohtori sanoi latinaksi, että täytyisi tehdä pieni leikkaus, ottaa
pois vähän luuta, joka oli saanut vikaa. Mutta kuinka sitä pientä
raukkaa hennoo kiusata niin paljon nukuttamatta. Eikä taas uskaltaisi
nukuttaakkaan, kun on niin heikko. Voisi helposti nukkua ikuiseen
uneen.
Tohtorisetä kysyi nyt rohkaisten Aunelta, että vieläkö tää
urhoollinen tyttö jaksaisi kestää vähän kipua, tehtäisi pieni niksaus
vaan?
Ja Aune vastasi, että kyllä hän kestää.
Luusirun luusirun perästä laski tohtori nyt pihdistään pöydälle.
Eikä Aune enään jaksanutkaan hymyillä kalpenevalle isälleen. Ei hän
valittanutkaan eikä liikahuttanut jäsentä.
Mutta pieni käsi värisi isän kädessä ja tuskan hiki helmeili
vaalealla otsalla.
Kun vasenkin jalka sitten oli kääreessä ja he hellävaraa olivat
nostaneet hänet takaisin sänkyynsä, otti vieras tohtori häntä
ystävällisesti kädestä ja sanoi:
-- Kiitos, sinä pieni urhoollinen tyttö! En ole ennen nähnyt
vertaistasi. Luulenpa että Aune osaa tehdä muutakin kuin filofeerata.
Toden totta, moni sotamies kantaa vähemmästä urhoollisuudesta
kultarahaa rinnassaan!
Mutta Aune oli tohtorien vakavista kasvoista lukenut, että siitä
jalasta taisi olla sangen vähän toivoa.
Isä oli mennyt saattamaan lääkäreitä. Aunea uuvutti, hän oli saanut
vähän morfiiniä. Leena oli siinä. Hän kysyi hiljaa Aunelta:
-- Koskiko kovin.
-- Kovin, koski.
-- Mitä Aunen oli tehnyt mieli tehdä, kun leikattiin?
-- Oli tehnyt mieli huutaa niin, että seinät olisivat kaikuneet.
-- Minkätähden Aune sitten oli huutamatta?
-- Isän tähden.
-- Tiesikö Aune mitä hän nyt oli tehnyt vaitiolemallaan?
-- Mitäkö tehnyt?
-- Hän oli nyt kieltänyt itsensä. Niin vain, kun toisen tähden on
tekemättä sitä, mitä haluttaisi tehdä, on sekin itsensä kieltämistä.
Aune ajatteli että todellako hänkin oli saanut kieltää itsensä? Ja
hän tunsi syvää kiitollisuutta siitä, että hänelle oli annettu voimia
itsensä kieltämiseen isän tähden.
Oi, kuinka hän nyt oli onnellinen! Hän oli nyt pääsemäisillään sen
salaisuuden perille, josta Leena oli puhunut.
Ja hän nukkui siihen riemu rinnassaan.
13
Oli taaskin sunnuntai.
Leikkauksen jäljestä Aune oli ollut heikko monta päivää. Ei jaksanut
juuri muuta kuin olla pitkällään. Ja aika tahtoi käydä ikäväksi.
Tohtori oli sanonut, ettei hän ensinkään saisi rasittaa itseään ja
ettei koulun pidosta voisi olla puhettakaan koko lukukautena.
Niinpä hän nyt iloitsi siitä, että taaskin oli sunnuntai. Tänään
hän olikin oikein virkeä, piti heti aamulla saada leninki ylleen ja
päästä istumaan.
Leena nosti saman sinisen nojatuolin siihen pöydän ääreen odottamaan
sunnuntaivierasta, että saisi taas istua äitinsä sylissä.
Leena sanoi, että soma on nähdä nukkuuko se taas.
Mutta Aune olisi suonut, että hän nukkuisi.
-- Saisi edes sen hetken maata rauhassa.
Siellä hän jo soittikin ja tuli sisään yhtä sievänä kuin viime
sunnuntaina.
Aune kyseli isästä ja pikku Annista ja sai kuulla, että he voivat
hyvin ja että Anni on niin ihastunut uuteen mekkoonsa, ettei tahtoisi
antaa sitä yöksikään pois.
-- Istu mukavammin -- kehoitti Aune -- nojaa paremmin tuolin selkää
vastaan! Eikö sinua väsytä?
Lauri punastui. Aune mahtoi pitää häntä ihmeellisenä unikekona,
johon hänellä kyllä olikin syytä. Sentähden täytyi hänen tässä vähän
puollustella.
-- Ei minulla sentään ole tapana nukkua joka päivä. Koulussakin on se
tapahtunut yhden ainoan kerran kaunokirjoitustunnilla. Siitä on jo
kauvan. Pieni veli oli silloin kipeä ja olin tuudittanut häntä kaiken
yötä.
-- Mitäs opettaja sanoi?
-- Häntä nauratti vaan, vaikka minä pelkäsin pantavan nurkkaan
seisomaan.
-- Ei mekään panna nurkkaan, vaikka nukkuisitkin.
Mutta ei Lauria nyt nukuttanut. Hän sanoi maanneensa hyvästi koko yön.
-- Arvaas mitä minä olen ajatellut! Sanoi Aune. Se on jotain hyvin,
hyvin hauskaa. Sinun pitää ensi kesänä päästä meidän kanssamme
Ahtolaan!
Lauri hymyili surullisesti. Ei hän pitänyt sitä mahdollisena. Hän
ansaitsi sanomalehdestä juuri niin paljon kuin heiltä meni huoneen
hyyryä, kuusitoista markkaa kuukaudessa.
Aune oli kyllä ajatellut asian sitäkin puolta, mutta hän uskoi ihan
varmasti, että hänen isänsä mielellään maksaisi Laurille yhtä paljon.
He tarvitsisivat kumminkin jonkun pyörätuolia lykkäämässä, Leenan oli
aina ollut vaikea joutaa.
Jospa Lauri vaan voisi aavistaa kuinka hauska hänelle tulee maalla,
hänelle, joka on ihan terve, koska Aunekin on voinut nauttia niin
paljon, vaikka hänen aina on täytynyt pysytellä pyörätuolissaan.
Lauri saisi kiikkua kuin orava metsän puissa, heittää kuperkeikkaa
sammalmättäillä, jänisten leikkitanhuilla, ja kalasena uida
kaislikossa.
Aunen oli aina kovasti tehnyt mieli synkkään metsään, sinne missä ei
ole muuta tietä kuin joku mutkainen karjanpolku, ja jossa ei kuulu
muuta ääntä kuin tuulen tohina korkealla puitten latvoissa ja pikku
lintuin liverrys.
Kerran he kaikin olivat olleet oikein kaukana salolla. Sinne oli
ollut vaikea päästä, isä ja Leena olivat väliste kantaneetkin
pyörätuolia.
-- Nyt olemme erämaassa -- oli isä sanonut. Eikä näkynyt enään edes
karjanpolkua.
Sitä päivää Aune ei koskaan unohtaisi, vaikka silloin oikeastaan ei
tapahtunut mitään erinomaista. Tuuli vain heilutteli vanhain honkain
latvoja ja humahteli kumman surullisesti. Ja maassa kukki kanerva.
-- Kas vaan kanervaa -- sanoi isä -- osaapa se ilahduttaa erämaata,
vaikka on pieni ja matala.
-- Minkätähden kuiskailemme? Oli Aune kysynyt.
-- Senkötähden ettemme häiritsisi erämaan rauhaa?
-- -- Sinne vain Laurinkin piti päästä, niin saisi itse nähdä ja
tuntea.
Mutta nyt saisi Lauri kertoa Aunelle jotain koulusta ja tovereistaan.
-- Heitä on neljäkymmentä poikaa luokalla. Useat ovat oikein hyviä ja
ahkeria, toiset taas tuottavat opettajalle vaan surua ja vastusta.
Enin sanoi Lauri pitävänsä vierustoveristaan Jannesta, joka on
kyttyräselkäinen. Muutamat tovereista sanovat häntä pilkalla
kameliksi. Mutta siitä Janne ei välitä. Hän istuu jäykkänä paikallaan
ja osaa läksynsä kuin mies. Lauri luuli ihan varmasti, että Jannesta
vielä kerran tulee oppinut herra. Hänen käytöksessään on jotain
arvokasta. Lauri oli huomannut, että opettajakin puhutteli häntä
erityisellä kunnioituksella.
He asuvat samassa talossa. Välistä on Janne niin sairas, että tuskin
pysyy pystyssä. Silloin Lauri aina vetää hänet kelkalla kouluun ja
sieltä kotiin, sillä koulusta hän ei olisi poissa millään mahdilla.
Heidän ikkunansa ovat vastakkain, Laurin katonrajassa, Jannen
vastapäätä olevan rakennuksen maakerroksessa. Lauri voi selvästi
nähdä iltasilla ikkunastaan kumpaako Janne tekee, lukeeko vai
tekeekö taulunpuitteita. Hän osaa nimittäin tehdä oikein sieviä
taulunpuitteita, joihin hän liimaa korkkijauhoja ja tekee kauniit
tähdet kulmiin. Väliste ovat he yhdessä olleet niitä kaupustelemassa.
Väliin pistäytyy Lauri Jannen kamarissa. Sinne mennään kosteita
portaita alaspäin ja, kun aukaisee oven, löyhähtää vastaan aivan
sellainen haju kuin on kellarissa. Muuten on siellä hyvin siistiä.
Jannella on oma pieni sänkynsä ja kirjahyllynsä, jossa on monta
kirjaa.
Sivuseinästä vie ovi pyykkitupaan. Jannen äiti on pyykkäri. Hän on
leski ja Janne on ainoa lapsi. Joka kerran, kun äiti tulee tuvasta
kamariin, tuo hän mukanaan kokonaisen pilven valkoista vesihöyryä ja
vesi juoksee hänen märistä vaatteistaan laimiskoksi lattialle. Mutta
hän tuo myöskin sylinsä täyden äidinrakkautta Jannea kohtaan ja he
ovat onnelliset yhdessä.
Kun Lauri vähän pysähtyi, ehätti Aune sanomaan:
-- Minä pidän siitä Jannesta ja hänen märästä äidistään, minä pidän
heistä molemmista paljon!
Siihen heidän keskustelunsa jäikin sillä kertaa, sillä serkut tulivat
vieraisille Aunen luo ihan odottamatta.
He istuivat kumpikin tuolilleen lähelle Aunen sänkyä ja katselivat
vierovasti Lauria. Mutta kun Elli huomasi puukengät, kuiskasi hän
Saimille:
-- Katso sen jalkoja!
Ja he tyrskähtivät molemmat nauramaan.
Lauri kävi tulipunaiseksi. Hän tiesi hyvin, että ne nauroivat
hänelle ja hän aikoi heti nousta ja mennä matkoihinsa, mutta Aune
katsoi häneen niin pitkään ja rukoilevasti. Lauri ymmärsi, että hän
siten pyysi anteeksi tuhmain serkkujensa puolesta, ja jäi istumaan
paikoilleen.
Serkut alkoivat sitten kertomaan luistinradasta ja jostain
ilotulituksesta, mutta Aune kuunteli hajamielisesti eikä vastannut
juuri mitään. Lauri selaili kuvakirjaa.
Keskustelu kävi kankeasti. Lauri nousi kumminkin, ojensi kätensä
Aunelle ja sanoi iloisesti:
-- Minä tulen toiste.
Kumarrettuaan serkuille katosi hän eteiseen.
Aune ei ollut ensinkään tyytyväinen serkkuihinsa sinä päivänä.
-- Minkätähden nauroitte Laurille? Kysyi hän. Senkötähden, että
hänellä oli puukengät? Ooh, hänellä voisi kyllä olla paremmatkin, jos
hän olisi tahtonut.
-- Ja minkätähden ette uskaltaneet antaa hänelle kättä, kun tulitte?
Lauri on hyvä poika, paljon parempi kuin kukaan meistä.
Jospa ette milloinkaan tarttuisi huonompaan käteen!
Serkut olivat hämillään. He olivat oikeastaan tulleet korjatakseen
viimekertaista vallattomuuttaan ja nyt oli käynyt vielä huonommasti.
Eivätkä he suinkaan olisi tahtoneet pahoittaa Aunen mieltä.
-- No niin, istukaa nyt tähän minun sänkyni laidalle, ja olkaamme
ystäviä, vaikk'emme kaikissa asioissa ymmärräkkään toisiamme.
Aune ojensi heille kummallekin laihtuneen käden, jota he likistivät
lämpimäin kätten välissä.
-- Niin nähkääs, toisella on iloa tässä maailmassa, toisella surua.
Tanssiaiset ja ilotulitukset ovat nekin hyvät, mutta parempi vielä on
hellä sydän kärsivää kohtaan. Ja itsensä kieltäminen on parempi kuin
kauniit kengät. -- -- --
Heidän Aunen luota mennessään sanoi Elli, että hänen mielestään Aune
on käynyt vielä omituisemmaksi kuin ennen ja aina hänellä on niin
kummallisia tuttavuuksia.
Mutta Saimi sanoi pelkäävänsä, ettei Aune enään elä kauvan. Kuinka
hänen kätensäkin ovat ohuet, melkein läpikuultavat!
-- Kenties se Lauri nyt pitää itseänsä tuttavana ja tervehtää, kun
tulee vastaan kadulla.
Ja Elli tunnusti, että häntä sentään hyvin kovasti hävettäisi, jos
Lauri tulisi vastaan puukenkineen ja kumartaisi kömpelösti, varsinkin
jos hän sattuisi kävelemään suuressa tyttöparvessa. Hän päätti
kääntää pois päänsä eikä olla näkevinään. --
Sinä iltana valvoi Lauri ison aikaa vuoteessaan, ennenkuin nukkui.
Kaikellaiset ajatukset tulivat mieleen.
Häntä ihan harmitti ne serkut ja heidän naurunsa. Sitä vaan ei yhtään
tiedä kuinka vielä voi käydä maailmassa. Köyhä oli sekin poika, josta
Aunen antamassa kirjassa puhuttiin ja kumminkin tuli hänestä niin
suuri herra.
Mikseikäs hänkin voisi lukea, hyvä pää hänelläkin on. Lauri tiesi
olevansa Jannen jäljestä paras poika luokalla ja kumminkin oli
hänellä niin vähän aikaa läksyjen lukemiseen.
Mutta kukapa häntä kouluttaisi? Ei vainen taitaisi tehdä sitä kukaan.
Nurkassa tuolla seistä törötti isän suuri rautamoukari. Siinä hänen
herruutensa ja tulevaisuuden toivonsa.
Ja kuitenkin kaikitenkin samapa se!
Opettaja sanoo usein koulussa, että on juuri yhdentekevä, mitä työtä
ihminen toimittaa, kun hän vaan on uskollinen tehtävässään.
Yhdentekevä juuri on lukeeko Lauri vai heiluttaako rautamoukaria, kun
hän vaan tekee sitä tarmonsa takaa.
Mutta sitä Lauri ajatteli, että niin hän tahtoisi elää ja niin hän
tahtoisi kuolla, ettei Aunen, joka nyt uskoi hänestä hyvää ja joka
ei lainkaan pilkannut häntä puukenkäin tähden, ettei Aunen liioin
koskaan tarvitsisi hävetä hänen tuttavuuttaan.
Mielikuvitus alkoi nyt luoda esiin kaikenlaista:
Monta vuotta on kulunut. Lauri hakata kalkuttaa kiven kylkeä
tiepuolessa, niin komeat vaunut ajavat ohi ja niissä istuu ylhäinen
neiti. Lauri tuntee hänet heti Auneksi, mutta Aune ei enään
tunnekkaan häntä.
Yhtäkkiä hevoset säikähtävät ja ovat juuri vetämäisillään vaunut
syvänteeseen, niin hän ryntää esiin ja pelastaa Aunen. Mutta itse
murskautuu hän vaunujen alla.
Ja jospa hän ei olisikaan tilaisuudessa pelastaa Aunen henkeä, niin
saisi hän ehkä pelastaa jonkun toisen, vaikka työmiehen tai köyhän
lapsen.
Lukisivat sitten Aune ja Leena sanomalehdestä -- jota joku toinen
poika silloin kantaa heille -- lukisivat miehestä, joka uhraamalla
henkensä pelasti toisen. Nimi onkin heille tuttu.
-- Sehän on se meidän pieni Laurimme, joka kantoi sanomalehteä ja
jolle juotimme lämmitystä kylminä talviaamuina. Sellainenko mies
hänestä kasvoi -- henkensä uhrasi toisen tähden!
Ja kenties vuodattavat he kyyneleen hänen muistolleen.
14
Maanantaiaamuna tuli ompelija ottamaan mittaa Aunesta. Piti nyt
tehtää uusi lenninki, niin heillä sitten olisi yhdenlaiset Annin
kanssa.
-- Voi, kun Lauri eilen lähti niin äkkiä, ettei edes ennättänyt panna
mukaan jotain hyvää Annille!
Mutta Leena ei luullut Anninkaan jääneen ihan osattomaksi, kun kerran
Laurille tarjottin. Hän oli huomannut, että Lauri joka aamu säästi
puolet vehnäsestään ja hän oli varma siitä, että ne säästöt eivät
joutuneet minnekkään muualle kuin Annin pikku suuhun.
Leena järjesteli paikoilleen hyllylle kirjoja ja kuvia, jotka olivat
olleet esillä eilen, kun oli vieraita. Sitä tehdessään pudotti hän
maahan esineen, joka helisi ja kilisi. Se oli Aunen säästölaatikko.
Hän oli kerran saanut sen joululahjaksi isältä ja Aune oli joskus
leikitellyt niillä viidellä kultarahalla, jotka olivat laatikossa.
Mutta sitten se oli jäänyt ihan unohduksiin.
Aune aukaisi nyt taas laatikon sen pienen pienellä avaimella ja
otti esille sen asukkaat, ne viisi kultarahaa. Ne olivat todellakin
somat. "10 markkaa" oli siinä niin sievästi toisessa kyljessä. Aune
ei ollut ennen ajatellut, että niillä olikaan muuta arvoa kuin, että
olivat kauniit katsella ja somat pidellä pikku hyppysissään. Hän oli
leikitellyt niillä siten, että muodosteli niistä erilaisia kuvioita
siniselle silkkipeittelleen. Ei niistä varsin monenlaisia saanutkaan,
kun oli vaan viisi. Jos olisi ollut seitsemän, niin olisi saanut itse
otavan loistamaan siihen siintävälle pohjalle kuin kotiinsa ainakin.
Mutta nyt Aune jo tiesi, että kultarahat hänen kädessään, ne ovat
juuri sama kuin -- puita, ruokaa ja vaatetta niille, joitten on vilu
ja nälkä. Ja Aune ajatteli, ettei hänellä ole mitään oikeutta sulkea
niitä säästölaatikkoon ja kätkeä hyödyttöminä hyllyynsä.
Aune oli juuri aprikoimassa, kuinka hän parhaimmalla tavalla voisi
käyttää suuren aarteensa, kun Lauri ihan odottamatta tuli hänen
luokseen.
He olivat saaneet luvan koulusta.
Laurilla oli kädessään yhdet Jannen tekemistä taulunpuitteista. Hän
kertoi että Jannen äiti jo monta päivää oli ollut sairaana. Hän
oli vilustunut pyykkirannassa niinä kovina pakkaispäivinä. Lauri
sanoi yöllä herätessään nousseensa katsomaan vieläkö Janne valvoo.
Ja aivan oikein, siellä hän istui täydessä työssä. Ja niin hän on
tehnyt jo monta yötä. Sentähden onkin hänelle karttunut suuri varasto
taulunpuitteita.
Päivällä istuu hän jäykkänä paikallaan koulussa ja osaa läksynsä kuin
mies. Mutta hänen kasvonsa ovat valkeat kuin vaate.
Opettaja oli yhtenä päivänä kysynyt:
-- Onko Janne sairas?
Ja Janne vastasi:
-- En.
Hänellä ei ole tapana valitella.
Mutta kotiin mennessä oli Janne huolestuneena sanonut Laurille, ettei
kukaan ole ostanut hänen puitteitaan.
-- Minä pelkään..., sanoi Lauri hiljaa.
-- Mitä sinä pelkäät?
-- Minä pelkään, ettei heillä ole ruokaa.
-- Jos ei ole pahempaa peljättävää, riemuitsi Aune, niin kyllä siitä
pahasta helposti päästään.
-- Nää isot puitteet maksavat markan.
-- Mutta minä maksan niistä kymmenen.
Ja Aune pani Laurin käteen yhden rahoistaan. Hänen olisi oikeastaan
tehnyt mieli antaa ne kaikki ja vielä enemmänkin, mutta täytyi
säästää Laurillekin ja pikku Annille ja kukatiesi kenelle.
Aune otti käteensä puitteet. Nepä vasta kauniit! Janne näkyy olevan
ihan taiteilija. Ja millä hän saa ne noin kauniin ruskean kiiltäviksi?
Lauri selitti, että hän sivelee ne ruskealla lakalla.
-- Ei tarvitse hävetä näitten kullalle kiiltäväinkään rinnalla.
Aune olisi heti tahtonut ne seinälleen, mutta piti ensin saada niihin
taulu.
Lauri ei malttanut viipyä kauvempaa. Raha ihan poltti hänen
kädessään. Piti nyt lintuna lentää Jannen luo.
Eikä Aunekaan estellyt. Mutta Laurin täytyi luvata tulla vielä toisen
kerran samana päivänä, kun heillä nyt kerran oli lupa.
Aune ja Leena rupesivat nyt etsimään jotain kuvaa niihin puitteisiin.
Pian löysivätkin he eräästä kuvastosta, joita Aunella oli monen
monta, oikein mieleisensä kuvan ja juuri parhaiksi ison. Se oli
talvimaisema. Synkän havumetsän halki kulkee siinä kaitainen tie.
Tietä pitkin vaeltaa vaimo vetäen kelkkaa perässään ja kelkassa istuu
pieni poika kyyryllään. Näyttipä melkein siltä, kuin hänellä olisi
ollut kyttyrä.
Se poika luonnollisesti ei ollut kukaan muu kuin Janne, jota hänen
äitinsä vetää kelkassa lumista tietä pitkin. Kunpa vaan ei olisi vilu!
He liimasivat kuvan kiinni puitteisiin ja nyt se oli valmis seinään
pantavaksi. Aune tahtoi sen ihan vastapäätä sänkyä, että saisi siitä
katsella uusia ystäviään.
Siinä se nyt riippui.
-- Onko sinun vilu, Janne rukka, kun istut siinä kyyrylläsi
kelkkassas?
Aune muisti Laurin sanoja: he ovat onnelliset yhdessä.
Niin varmaan ovat he onnelliset, sillä se rakkaus, joka heidät
yhdistää, valaisee heidän tiensä korvenkin keskellä ja se voisi
vaikka hangetkin sulattaa tiepuolesta. Eikä ole Jannen silloin vilu.
Niinpä istu sinä pieni onnellinen poika turvallisena kelkassasi ja
riemuitse, kun on vetämässä äidinrakkaus! Ja iloisena vedä kuormaasi,
onnellinen äiti, eipä liene se sinulle raskas! -- --
Iltapäivällä tuli Lauri toistamiseen. Hän kertoi Aunelle siitä
ilosta, minkä hänen tulonsa oli synnyttänyt pyykkimuijan kamarissa.
Janne, joka muuten aina on totinen ja vakava kuin vanha mies, oli
unohtanut kyttyränsä ja tanssinut pitkin kosteata kivilattiaa kuin
mikähän pieni kääpiö.
Ja sairaan äidin kasvoja kostuttivat ilonkyyneleet, kun hän ääneensä
ylisti sitä Jumalaa, jonka apu on lähinnä juuri silloin, kun hätä on
korkeimmillaan.
Aune heittäytyi pitkälleen ja peitti kasvonsa lakanalla. Hän tunsi
itsensä niin vähäpätöiseksi, niin tuiki mitättömäksi. Ja kuitenkin
oli hänen suotu toimia Jumalan kunniaksi!
Ja kuinkas oli oikeastaan sen suuren rakkauden laita, jonka aina piti
paisuttaa hänen sydäntään, ja joka ei konsaan saisi sammua?
Oi, kuinka se kutistui pieneksi, pieneksi vainen ja penseäksi. Ja
kuitenkin oli se ainoa tarpeellinen ja ainoa elämisen ehto.
Piti pyytää apua ylhäältä, piti pyrkiä juomaan siitä ikuisesta
lähteeestä aivan niinkuin janoinen peura pyrkii vetten luo, josta
Leena oli lukenut. --
Kun Aune taas nousi istumaan, kertoi Lauri hänelle jatkoa äskeiseen
tarinaansa: kuinka he yhdessä Jannen kanssa olivat juosseet
ruokakauppaan ja tuoneet kumpikin kantamuksensa tavaraa. Sitten
olivat he niinikään yhdessä kamarin uunissa kolmijalkaisessa
pannussa keittäneet hyvää velliä, jota sairas äitikin oli syönyt
lautasellisen. Ja ensi yönä oli Janne luvannut nukkua rauhassa isosta
aikaa. -- --
Hämärä alkoi jo laskeutua maahan ja Aunenkin pehmeään pesään, johon
hän nyt ei tahtonut tulta. Oli niin hyvä istua näin illan hämärässä
vapaasti ja peittelemättä pakinoiden asioista, jotka täyttivät
sydämmen.
He puhuivat Laurin kanssa kaikista niistä poloisista, joilla ei ole
edes isää eikä äitiäkään eikä minkäänlaista kodin turvaa. Lemmetön
maailma vaan kohtelee kovasti ja kuolettaa sydämmen kukkaset.
Aune oli iloinen siitä, että kerran oli päästy siihen pääasiaan,
josta hän juuri enin oli halunnut puhua. Ja hän uskoi nyt siinä,
hämärän muuttuessa pimeäksi ja tähtien syttyessä siellä kaukana ja
korkealla, hän uskoi nyt siinä Laurille, että hänenkin oli suotu
maistaa rahtunen sitä rakkautta, joka on ijäistä alkua. Siitä
seuraa, että hänen korkein onnensa olisi juuri niitten poloisten
palveleminen, joista he olivat puhuneet.
Lapsellisuudessaan oli hän ajatellut jos joitakin keinoja sen asian
toteuttamiseksi. Ensi innostuksessaan oli hän päättänyt tehdä
työtä aamusta varhain iltaan myöhään, käyttää oikein elämänsä joka
hetken, kutoa kintaita ja sukkia sekä ommella vaatteita. Kun niitä
siten karttuisi hänelle koko kuormallinen, lähtisi hän kuormineen
matkustamaan pitkin teitä ja taipaleita. Niinpä saisivat siitä
viluiset vastaantulijat lämmikettä. Hän poikkeisi köyhimpiin
mökkeihin tien varrella, yöpyisi yksinäisiin asuntoihin ja viettäisi
arkenakin jouluiltaa matalissa majoissa...
Mutta jo ensimmäiset yritykset siihen suuntaan olivat osoittaneet,
että tyhjiin saivat rauveta ne unelmat.
Ei ollut Aunessa töitten tekijää eikä kuorman kera kulkijaa.
Surren oli hän luopunut niistä tuumista ja hänen toimintahalunsa etsi
uusia keinoja eikä löytänyt.
Ainoa lohdutus oli ollut se, että jos voisi hyvillä ajatuksillaan
seurata heitä heidän teillään ja poluillaan, olla läsnä lohdutuksen
tarpeessa ja virittää toivoa toivottomiin mieliin.
Mutta nyt oli hän saanut ihan uuden ajatuksen. Hän oli saanut sen
juuri näinä päivinä. Lauri saisi nyt kuulla kaikki, sillä Laurinkin
piti olla osallisena auttamassa häntä hänen elämänsä tehtävää
suorittamaan.
Hänen elämänsä tehtävää -- Aunen silmät loistivat pimeässäkin
pelkästä riemusta.
Hän oli ennen mielestään ollut luotu vaan tyhjäntoimittajaksi maan
päälle ja hänen elämänsä oli tuntunut olevan vaan vastukseksi ja
vaivaksi toisille.
Aune kertoi nyt Laurille, että hänen isänsä oli varakas ja että
hän siis isoksi tultuaan saisi paljon rahoja ihan omikseen. Niillä
rahoillaan hän rakentaisi kodin kodittomille! Juuri niin, ja siinä
yrityksessä piti Laurin olla hänelle avullisena.
He saisivat nyt siis yhdessä tuumata millaiseksi ja mihin paikkaan
se olisi tehtävä. Se Aunella vaan oli selvillä, että maaseudulla sen
olla piti, järven rannalla ja metsikössä. Eivät he hakkaisi pois
ainoatakaan puuta siitä ympäriltä. Huoleti saisivat riippakoivut
lyödä ikkunoihin ja humahdella kotoiset kuuset.
Maantielle sen kumminkin pitäisi näkyä, että löytäisivät siellä
vaeltajat kotiinsa. Ja hyvä olisi, jos lähellä siinä risteilisi monta
tietä.
Kivestäkö vai puusta? Oli ensimmäinen kysymys.
Kivinen ehkä kestäisi kauvemmin, mutta se tuntuisi kolkommalta ja
muistuttaisi kaupunkia.
-- Puusta vain se tehdään meidän talo, komeista kankaan petäjistä!
Aune näki jo edessään uuden uutukaisen talon valkeiksi veistettyine
seinineen. Päivä paistaa korkeisiin ikkunoihin ja siellä takana...
-- Pitäisi saada se piirretyksi paperille!
Otettiin tulta. Laurin piti piirtää siinä pienellä pöydällä Aunen
sängyn vieressä. Heillä oli suuri paperiarkki, lyijykynä ja viivotin.
Hienoilla viivoilla merkitsivät he paperin ylälaitaan rannan rajan.
Määrättiin sitten metsän laajuus ja pantiin rakennuksen perustus.
-- Janne tämän kauniisti osaisi piirtää -- sanoi Lauri. Hänellä on
maalilaatikkokin ja hän on pienellä siveltimellään tehnyt oikeita
tauluja.
-- No niin maalatkoon sitten Janne. Mutta rakennus on tehtävä oikein
iso, suuri sali keskelle ja monta kaunista kamaria molempiin päihin.
Lauri saisi selittää kaikki Jannelle. -- -- --
Leenan kamarista kuului kellon lyönti. Lauri laski montako kertaa se
löi -- seitsemän! Säihkähtäen hypähti hän pystyyn. Olisi pitänyt olla
jo kotona. Hän pani paperin kauniille käärölle ja pisti kainaloonsa.
-- Sen talon asukkaille olisi opetettava paljon hyvää. Ja sitä on
meidän tehtävä yhdessä, mutta sitä ennen on meidän itse opittava.
Kysy Jannelta eikö hänkin tahtoisi auttaa meitä, -- sanoi Aune
ojentaen kätensä Laurille jäähyväisiksi.
Kotia kulkiessaan ajatteli Lauri, että Aune aikoi siis laittaa niille
lapsille koulunkin ja pyysi häntäkin ja Jannea opettajiksi. Lauri oli
ensin luullut, kun Aune puhui hänenkin avustaan, että hän pääsisi
kivenhakkaajaksi sitä taloa rakennettaessa. Lauri tiesi kyllä, että
vaikka se tehdäänkin puusta, niin tarvitaan siihen paljon kiviäkin.
Tehdään luonnollisesti kaunis kivijalka ja Lauri oli juuri aikonut
esittää Aunelle, että tehtäisiin kaikki uunit harmaasta kalliosta. Ne
ovat niin kauniit. Lauri oli nähnyt sellaisen isänsä hakkaaman uunin.
Mutta opettajaksi Aune tuntuikin häntä aikovan. Oi, jos kävisikin
niin! Mutta voisikohan se olla mahdollista, kun hän on niin köyhä.
Hädintuskin saa käydä kansakoulun loppuun asti. Hän oli usein kuullut
emintimän sanovan isälle, että Laurikin jo vaan olisi laitettava
ansaitsemaan, kyllä se sillä koululla kelpaisi työmieheksi, vai
herraako siitä meinataan.
-- Ei voinut Aune sitä ymmärtää, ei täydelleen asettua köyhän lapsen
kohdalle.
Lauri poikkesi jo sisään kotiportista, mutta ennenkuin kääntyi
oikeaan omia portaita kohden, laski hän liukkaita portaita alas
maakerrokseen.
Janne oli lukemassa huomista maantiedeläksyä kartta levällään
pöydällä.
Lauri aukaisi käärönsä ja selitti lyhyesti, mikä tässä oli tarkoitus.
Jannella oli kaikki heti selvillä. Hän ajatteli vaan että maalaisiko
koivut tumman vaiko vaalean viheriäisiksi. Riippuu siitä pitäisikö
olla kevät vai kesä. Hän aukaisi maalilaatikkonsa ja huomasi, että
vaaleata väriä oli enemmän kuin tummaa. Se seikka ratkaisi asian
kevään voitoksi. Siitä tulisi ihmeen hauska työ, kun hän vaan osaisi
oikein.
Mutta ensin piti lukea maantiedeläksy.
Kiivetessään kotiportaita ylös pelkäsi Lauri, että nyt häntä torutaan
kovasti, kun on viipynyt näin kauvan. Käsi ihan vapisi, kun väänsi
avainta lukossa. Mutta torumisia ei tullutkaan. Siellä istui vieras,
jota Lauri ei koskaan ennen ollut nähnyt. Hän ei oikein tiennyt oliko
se herra vai talonpoika. Ainakaan hän ei ollut niitten työmiesten
tapainen, jotka väliste kävivät istumassa isän luona.
Vieras katseli Lauria pitkään ja tutkivasti. Lauri joutui hämilleen.
Hän ei tiennyt, että vieras hänen piirteistään etsi yhtäläisyyttä
hänelle rakasten kasvoin kanssa, sillä vieras ei ollut kukaan muu
kuin Laurin eno.
-- Uskollisista silmistäsi tunnen sinut sisareni pojaksi -- sanoi eno
likistäen Laurin kättä.
Lauri nieli kyyneleensä. Eno muistutti kovin hänen äitiään
äänestäänkin ja koko olotavassa.
Eno kertoi sitten, että hän on kauppiaana Oulussa ja että hän
välistä käy Helsingissä asioilla. Usein sanoi hän kuulustelleensa
sisarvainaansa perhettä, mutta nyt vasta onni ohjasi hänet heidän
luokseen.
Pois lähteissään lupasi eno keväällä taas tulla Helsinkiin ja sanoi
silloin käyvänsä heidänkin luonaan.
Sinä iltana ratkaistiin Laurin kohtalo. Hän oli miellyttänyt enoa
ja, koska eno oli varakas ja lapseton, päätti hän ottaa Laurin
kasvatikseen. Mutta hän aikoi sanoa sen vasta keväällä.
Lauri istui nyt kehdossa onnellisena enonsa käynnistä pikku Anni
sylissään. Voi, kuinka sen jalat taas olivat kylmät, aivan kuin
jääpuikot. Sukat luisuivat aina pois ja kenkiäpä vaan ei ollutkaan.
Vielä ne on kerran kengät Annillakin, ajatteli Lauri, kauniit ja
lämpimät, kun hänkin tästä joutuu ansaitsemaan.
Täytyi ihan nousta koettamaan tuntuiko isän rautamoukari vielä yhtä
raskaalta kuin ennen. Pienempänä oli hän tuskin jaksanut kohottaa
sitä lattiasta. Mutta tänä iltana tuntui se merkillisen keveältä.
-- Sen saat perinnöksi -- sanoi isä -- kun tämä käsi väsähtää. Se
onkin ainoa perintö, minkä voin jättää pojalleni, se ja rehellinen
nimi.
Kun kaikki sitten nukkuivat ja kamarissa oli pimeä, nousi Lauri
hiljaa vuoteestaan ja hiipi ikkunan luo.
Aivan oikein, siellä istui Janne heidän talonsa luonnos edessään. Hän
näkyi nyt piirustavan. Tarkasti sitten työtään, kallistellen päätään
vuoroin vasempaan ja oikeaan. Kas niin nyt hän ottaa siveltimen.
Ja hiljaisina yön hetkinä puhkeevat siinä vaaleanviheriäiset
hiirenkorvat lehdettömiin puihin.
15
Sillä viikolla oli Laurilla joka aamu jotain hyvin tärkeätä
kysyttävää Aunelta. Jannen täytyi saada tietää niin paljon.
-- Tehdäänkö tuuliviiri katolle?
-- Kaivetaanko kaivo pihamaalle?
-- Mihin laitetaan kukkalavat ja mistä kukista Aune enin pitää?
-- Onko talolla peltoja?
-- Tarvitaanko navettaa ja hevostallia? y.m.
Ne olivat asioita, joita Aunekaan ei ennen ollut ajatellut ja hänen
täytyi aina ratkaista jokaisen niistä muutamassa minuutissa.
-- Tottakai omat pellot pitää olla, joissa laiho vihertää syksyin,
keväin ja joissa korkea ruis aaltoilee kuin meri kesätuulessa.
-- Lehmät ja lampaat kanssa tarvitaan talossa. Niitä hyväillään ja
ruokitaan, lypsetään ja keritään, mutta ei milloinkaan teurasteta.
Janne siis nyt maalaa ja piirustaa kaikki paperille tarkalleen joka
kohdan.
Yhtä hän kumminkaan ei voisi panna paperille, sitä joka on tärkein
kaikista ja jota paitse heidän kotinsa olisi kolkko kuin hauta. Mutta
sen pitää kumminkin olla siellä mukana, täyttää huoneet lattiasta
lakeen, huminoida puitten latvoissa ja ihmisten silmistä säteillä.