Leena nousi sivelemään kalpeata poskea ja tummaa kähärää. -- --

Aune luuli eteisen kellon soineen. Niin hän erehtyi joka ilta. Isää

hän odotti, isää, joka oli viisas ja oppinut, korkea virkamies,

senaattori, joka teki paljon työtä ja joka äärettömästi rakasti

pientä, sairasta tyttöään.

-- Aune, iloni -- oli isällä tapana sanoa ja siihen lisäsi Aune: ja

suruni.

-- Niin, Aune, iloni ja suruni!

Alinomaa vaan tahtoi nousta se ajatus, että miksei hän, Aune, sentään

kuollutkaan pienenä ja pikku veli jäänyt elämään. Veli olisi nyt

jo viisitoistavuotias. Hän olisi terve ja reipas, punaposkinen ja

väkevä. Häntä isä löisi olalle ja sanoisi:

-- Lauri, iloni! -- Sitä toista sanaa silloin ei tarvittaisikaan.

Mutta siellä Lauri lepäsi äidin vieressä ja hän tässä vaan oli sairas

raukka -- isän ilona ja suurena suruna.

Kun Aune joskus oli puhunut näitä isälleen, niin hän oli sanonut,

että oli väärin ajatella niin. Eihän yksikään kuolevainen tiedä

kuinka suuria suruja Lauri olisi voinut tuottaa isälleen. Ja koska

Aunesta vielä oli paranemisen toivokin, niin saattoi hän täydellä

syyllä sanoa pikku tyttärestään: iloni ja toivoni!

Näin oli isä lohdutellut, se hellä ja rakas isä.

Ja siellä hän nyt soitti viimeinkin. Kiireiset askeleet lähenivät

Aunen huonetta ja kaksi hentoa käsivartta ojennettiin tulijata

vastaan. Ja tulija tunsi että elämä olisi kolkko ja arvoton, elleivät

ne käsivarret iltaisin odottaisi väsynyttä työmiestä.

-- Onko sen ollut ikävä isää?

-- On sen. Muistikos isä yhtään Aunea?

-- Ketäpäs hän sitten olisi muistanut.

Leena toi sisään uuden lampun, jonka isä oli tuonut Aunelle

tuliaisiksi. Sepä vasta valaisi! Isä asetti sen Aunen viereen

pöydälle ja kysyi, osoittaen kupuun maalattua maisemaa:

-- Tunnetko tuota?

Vieno puna nousi Aunen kasvoihin ja suu vetäysi hymyyn.

-- No, voi sentään, siinähän on Ahtola! Kuinka se siihen on tullut?

Isä oli antanut oikean taidemaalarin valokuvan mukaan maalata siihen

heidän kesäasuntonsa.

Ihastuksella katseli Aune sitä kuvaa. Kuinka kaikki siinä oli tuttua.

Hän muisti niin hyvin juuri sen illan, jona valokuva otettiin.

Punaisen rakennuksen ikkunat loistivat kuin ystävälliset silmät.

Rantakoivut katselivat kuvaansa lahden peilistä. Isä istui ongella

kallion alla ja Leena järjesti kahvipöytää kuistilla. Aune istui

pyörätuolissaan rantasella lukien Topeliuksen saduista "Kuinka metsän

pienet lapset oppivat lukemaan." Hänellä oli päässään leveälierinen

kesähattu ja siinä seppele sinisistä ruiskukista. Kuinka sekin oli

luonnollisesti maalattu tuohon. Pieni mökki lahden toisella puolen

oli sekin niin aivan luonnollinen. Aune melkein odotti että ovi

avautuisi ja pikku Matti tulisi pihalle paitasillaan. Taikka että

pikku Miina tulisi polkua myöten mansikkatuokkonen kädessä ja Aune

saisi painaa hopearahan ja vehnäleivän hänen ruskeaan kätöseensä.

Kesämuistot ja kesätunteet heräsivät lapsen sielussa ja täyttivät sen

hetkeksi ilolla ja riemulla.

Isä oli tyytyväinen keksintöönsä.

-- Sitä se nyt katselee Auneni pieni talven pitkinä puhteina, että

paremmin jaksaisi odottaa uutta kesää.

Leena oli jo tuonut iltaruuan sisään. Isä söi usein Aunen kanssa ja

silloin maistui ruoka kummallekin parhaalta. Kun Aune oli terveempi,

istui hän pyörätuolissaan pöydän ääressä. Nytkin taas täytyi istua

sängyssä. Mutta merkillistä kuinka kaikki ruoka sinä iltana maistui

mansikkamaidolle.

Isäkin katseli mielihyvällä uutta lamppua, sillä hän rakasti luontoa

ja rauhallista maaelämää.

-- Sainpahan toki sen onnellisesti kotiin, vaikka myrsky oli vähältä

temmata sen käsistäni.

Aune vavahti ja veitsi putosi lattialle. Myrsky temmata käsistä.

Olisiko siis todellakin? -- Kaikki iloisuus oli poissa. Ikäänkuin

tuskassa tarttui hän isän käteen ja sanoi:

-- Voi isäni, miksi eivät kaikki ihmiset ole onnellisia?

-- Niinkö lapseni taas tuntee itsensä onnettomaksi?

Ei, ei hän, hänellä on liiankin hyvä. Muita hän muisti.

Isä suuteli pieniä kätösiä. -- Nyt emme saa olla surullisia. Nyt

mennään levolle ja nähdään kauniita unia uudesta lampusta ja

Ahtolasta.

Pian olikin kaikki pimeätä ja hiljaista Aunen kodissa. Myrsky vaan ei

väsynyt. Sen pauhua kuunteli Aune kauvan, kuunteli ja ajatteli.

-- Ehkä tuuli olisikin tahtonut viedä sen sinne, missä ei ollut

lamppua eikä kynttilää. Siellä sitä paremmin tarvittaisi -- että

jaksaisivat odottaa uutta kesää.

Näihin ajatuksiin hän viimein nukkui, huulillaan siunaus.

Mutta yöllä näki hän unta että myrsky tuli ikkunasta sisään, tuli

aivan hänen sänkynsä viereen ja sanoi vakavalla ja surullisella mutta

samassa lempeällä äänellä: antaako Aune uuden lamppunsa onnettomille?

-- Rakas myrsky, annan, annan.

-- Oikeinko sydämmestään mielellään?

-- Voi, hän soisi että hänellä olisi sata lamppua, että saisi kaikki

antaa!

Silloin myrsky kohotti lampun pöydältä ja vei sen mukanaan. Aune meni

jäljessä nähdäkseen mihin päin se vei sitä. Hän näki sen kulkevan

tyynesti ja tasaisesti ilmojen halki. Liekki suureni suurenemistaan.

Aune seurasi yhä, ei hän muistanut, että jalat olivat olleetkaan

kipeät. Mihin lamppu vaan tuli, siellä muuttui talviyö kirkkaaksi

päiväksi, hanget sulivat, puut kävivät lehteen ja linnut lauloivat

niin kauniisti, ettei Aune milloinkaan ennen ollut kuullut sellaista,

eikä edes voinut aavistaa. Ja pieni poika, joka oli nukkunut hankeen,

heräsi keskellä kukkain tuoksua, hyppäsi pystyyn punaposkisena ja

raittiina ja sanoi:

-- Makeastipa nukuinkin. -- Aune meni lähemmäs ja -- se olikin Lauri,

hänen oma veljensä! Aune tarttui häntä käteen -- eikä siinä ollut

kinnasta -- ja sanoi:

-- Mennään nyt isän luo.

Siihen hän heräsi, mutta nukkui heti uudelleen, pitkään ja

rauhallisesti.

Talvisen auringon säteet leikittelivät ikkunaruudulla, pilkistivät

huoneeseen, hiiviskelivät siniselle silkkipeitteelle ja hyväilivät

kalpeata poskea. Aune aukaisi silmänsä. Kuinka suloista oli herätä!

Näin tervennä hän ei ollutkaan herännyt pitkiin aikoihin. Nyt voisi

nousta ylös, päästä istumaan mukavaan pyörätuoliinsa.

Leenan auttaissa häntä pukeutuessa, kertoi Aune hänelle unensa.

Leenan mielestä se oli kaunis uni ja niin tosi. Niin juuri on se

pieni poika herännyt ikuisen kevään maassa, aavistamattoman ihanassa.

Lampun valo, joka yönkin päiväksi muutti ja talven kesäksi, oli

kuva suuresta, kaikki uhraavasta rakkaudesta. Niin jos ihmiset

rakastaisivat toisiaan, eipä kävisi silloin elämän kuorma kellekkään

liian raskaaksi.

Pyörätuoli lykättiin ikkunan alle, josta Aunen oli tapana katsella

"maailman menoa", kuten Leena sanoi. Monta hetkeä oli hän istunut

siinä, ja monenlaista menoa oli hän nähnyt ja ihmistäkin monenlaista.

Aunen mielestä kuitenkin kaikki ihmiset kuuluivat kahteen eri

ryhmään. Toisilla on kaikki hyvin tässä maailmassa, ei tarvitse

kärsiä puutetta, ei kipua -- ne ovat _onnellisia_. Toiset taas ovat

alituisen surun ja puutteen alaisia tai saavat taistella tautien

kanssa -- ne ovat _onnettomia_. Aune, joka itse oli tutustunut

kärsimykseen jo kehdossaan, tunsi suurempaa vetäymystä kärsiviin.

Siellä ne nytkin kulkivat kadulla kaikki sekaisin. Mikäpä niin

tarkkaan tiesi, kuka heistä oli onnellinen, kuka onneton. Kiire vaan

näkyi olevan kaikilla. Aunella yksin ei ollut kiirettä. Hän oli

ulkopuolella tuota kaikkea eikä hän kuitenkaan voinut pysyä sille

vieraana ja välinpitämättömänä. Väliste tuli oikein polttava halu

päästä sinne joukkoon, mennä siellä mukana vaikka vaan liikkaamalla

tai sauvain avulla. Niin hän oli nähnyt monen muun tekevän. Siellä ne

liikkuivat pikku lapsetkin, häntä nuoremmat, tyytyväisen ja tärkeän

näköisinä. Heilläkin oli siellä tehtävänsä. -- Toimintahalu heräsi

taas täyteen voimaansa eikä sallinut istua joutilaana.

Aune kääntyi katsomaan jotain tehtävää. Siellähän se seistä törötti

nukkekaappikin nurkassaan. Lasioven takaa hymyilivät Anni ja Liisa

ja monta muuta sekä ruskea- että sinisilmäistä nukkelasta. Jokohan

rupeisi leikittelemään! Häntä nauratti sellainen ajatuskin. Olihan

siitä jo niin kauvan, kauvan aikaa kuin leikki oli lystille tuntunut.

Väliste tosin, kun serkut tulivat vieraisille, otettiin nuket esille.

Mutta silloinkin Aunea enemmän huvitti serkkujen ilo, kuin itse

leikki.

Suottakos tohtorikin oli taputtanut häntä päähän ja sanonut: Aunella

on lapsen ruumis ja aikaihmisen ajatukset, kuten useinkin sairailla

lapsukaisilla. Heille elämän todellisuus alkaa aikaisemmin kuin

muille.

Nukkekaapista siirtyivät silmät kirjahyllyyn. Aurinkokin paistoi

juuri sinne, paistoi kauniisiin kansiin suurine kultakirjaimineen.

Siellä oli Topeliuksen rakkaat sadut ja monta muuta ystävää. Sieltä

lehahti esiin kokonainen maailma, kirkas ja kuulakka, keväisen raitis

ja päiväpaisteinen, täynnä sopusointua ja runoutta. Siinä maailmassa

Aune oli viettänyt monta elämänsä suloisimpaa hetkeä, siinä viipynyt,

siihen palannut. Mutta nyt ei joutunut sinne, nyt piti olla

todellisempaa. Toisella hyllyllä olivat koulukirjat, mutta nekin

saivat levätä vastaiseksi. Vasta helmikuun alusta alkaisi opettajatar

käydä säännöllisesti, ja nyt oli vielä jäljellä tammikuuta muutamia

päiviä.

Nytpä hän vasta muistikin, että hän jo eilen oli päättänyt mitä

tänäin oli tehtävä. Leenalta pyysi hän punaista villalankaa

ja sukkapuikot. Ne saatuaan alkoi hän luoda silmiä puikoille.

Panisikohan neljätoista vai kuusitoista kullekkin? Parempi sentään

että ovat liian suuret kuin liian pienet. Mieluisa työ alkoi ja se

kävi kuin tottuneelta ainakin. Leenan kysymykseen, mitä hän kutoi,

vastasi Aune hymyillen: kintaita Laurille.

Mistäpäs hän tiesi tulivatko ne Laurille vai Liisalle, Matille vai

Maijalle -- kunhan ne vaan saivat lämmittää kahta kylmän jäykistämää

kätöstä, eivätpä ne muuta pyytäneetkään. Se ajatus lämmitti Aunen

sydäntä ja lisäsi nopeutta sormiin.

Leena oli jo käynyt torilla kyökki-Eevan kanssa ja istui nyt

siinä töineen. Kylmä oli ollut kovasti, Leenalta oli nenä ollut

paleltumaisillaan, ja yhä vaan kiihtyi pakkanen.

Sepä tieto Aunelle kiirettä lisäsi. Hän kutoi niin että puikot

kuumisivat ja puna nousi poskiin. -- Hänelläkin oli kerran kiire!

Leena kysyi, oliko Aunea vielä aamusilla häirinnyt se outo kolina,

jonka syytä he eivät olleet tienneet.

-- Ei, kyllä hän väliste kuuli sitä, mutta ei se häntä häirinnyt.

Senaattorin, joka useinkin teki työtä aamupuoleen yötä, se aina

herätti parhaasta aamu-unesta. Tänä aamuna oli Leena ottanut

tutkiakseen sen syytä, ja päässytkin selville siitä. Kolina

oli syntynyt siitä, että sanomalehtipoika juoksi kovaa vauhtia

puukengissä kivistä porraskäytävää ylimpään kertaan asti. Koko

käytävä kaikui moisista askeleista niin, ettei edes voinut tuntea

niitä ihmisjalan synnyttämiksi. Leena oli varoitellut poikaa:

-- Juokse hiljaa, astu varpaillas, herätät ihmiset! Ja poika koetti

varpaillaan, mutta kuinkas sellaisissa jalkineissa voi? Käytävä oli

vielä pimeä. Leena kuuli hänen kompastuvan ylös mennessään. Alaspäin

hän pudottausi vielä kovemmalla kolinalla kuin tavallisesti. Leena

huusi heidän oveltaan hänen jälkeensä: loukkasitko jalkasi? Mutta

kuuli vastaukseksi vaan nyyhkytyksen ja alaovi paiskattiin kiinni

aivan kuin vihassa.

-- Olikohan puukenkäpoika vihainen Leenalle, joka oli käskenyt häntä

varpaillaan kulkemaan?

-- Ei tiedä. Eipä ole kumma, jos mieli joskus kävisikin katkeraksi,

kun pienestä pitäin saa kovaa kokea. Kenties löi säärensä pahastikkin

portaan terävään syrjään.

Aune ihmetteli, että on puisia kenkiä. Sellaisia hän ei koskaan ollut

nähnyt.

-- Paksuihin puupohjiin naulataan nahkapäälliset. Köyhät niitä

käyttävät, kun ne ovat huokeat ostaa, vaikka ovatkin epämukavat --

selitti Leena.

Puukengistä johtuivat Aunen ajatukset puujalkoihin. Hän oli kerran

maatessaan nukutettuna pöydällä jotain pienempää leikkausta varten,

kuullut isän huolestuneella äänellä kysyvän tohtorilta: mitä

luulette, tuleeko näistä jalkoja? -- Pimeältä näyttää, oli tohtori

vastannut, toisen mahdollisesti voi pelastaa, mutta toinen, pelkään,

ennemmin tai myöhemmin tulee poikkisahattavaksi.

Jonkinlaisessa horrostilassa oli hän kuullut sen, mutta kuitenkin

aivan selvästi.

Ja kun hän sitten heräsi vuoteessaan, voi kuinka kalpeana isä istui

siinä vieressä ja kuinka hänen äänensä värähteli, -- siinä oli

syvää surua ja ääretöntä hellyyttä. Silloin oli Aunelle selvinnyt,

että hänen olemassa olonsa tuotti isälle suurta surua. Ja hänen oli

tehnyt mielensä kietoa käsivartensa isän kaulaan ja kuiskata hänelle

korvaan, ettei Aune pidä väliä, vaikka vietäisiin molemmat, kun isä

vaan on iloisempi.

Ja kuitenkin oli ensi aikoina tuntunut kovin katkeralta, kun

joku puujalkainen sattui kulkemaan hänen ikkunansa ohi. Siinä

oli nähtävästi jalka sahattu poikki ja jatkettu puulla. Noin kai

hänellekin tehdään ja noin hän sitten kävelee. Kenties onkin parempi

että istuu aina pyörätuolissaan.

Mutta isän kanssa he eivät milloinkaan puhuneet näistä. He olivat

molemmat vahvasti uskovinaan, että Aunen jalat vielä kerran paranevat

ihan terveiksi, että hän vielä saa juosta kilpaa toisten lasten

kanssa ja kirkkaina kesäpäivinä tanssia viheriäisellä nurmella kuin

keijukainen!

Niinpä niin -- puujalat ja puukengät. Aune jäi nyt siihen

ajattelemaan, että asiat sentään ovat kummallisesti tässä maailmassa.

Toisella on jalat mutta ei ole kenkiä, toisella taas kyllä olisi

kengät, mutta jalkoja puuttuu.

Pitkän keskustelun perästä tulivat he Leenan kanssa siihen

päätökseen, että koska sanomalehtipoika heidän tähtensä oli

loukannut jalkansa, oli heidän velvollisuutensa auttaa häntä sen

parantamisessa. Leena pitäisi aamulla varalta, milloin hän pistää

sanomalehden kirjelaatikkoon ja kutsuisi hänet sisään. Jalka

tutkitaan, voidellaan ja kääritään. Mutta koska pojalla aina on

tulinen kiire, ottaisi Leena hänen edestään viedäkseen lehdet

ylimpään kertaan asti ja poika saisi jatkaa matkaansa toiseen taloon.

Jalan hoito tapahtuisi Aunen kamarissa.

2

Kello oli tuskin lyönyt kahdeksaa seuraavana aamuna, kun Leena

varovaisesti aukaisi Aunen oven ja toi sisään puukenkäpojan, jota

sellainen kohteliaisuus näytti suuresti hämmästyttävän. Hänen piti

heti istua pöydän luo ja Leena alkoi lampun valossa tutkimaan jalkaa.

-- Kumpaanko sattui?

-- Vasempaan, mutta se on jo melkein terve.

-- Vai terve, kun on ihan mustana ja turpeissa. Hieroa pitäisi, mutta

eihän se poikarassu jouda.

Leena voiteli salvalla ja kietoi siihen pitkän pehmeän kääreen,

niinkuin hän oli lukemattomia kertoja kietonut toisiin jalkoihin.

Aune, jota poikanen nähtävästi ei huomannutkaan sieltä varjosta,

oli noussut istuvilleen vuoteessaan. Hän katseli kömpelöä puukenkää

Leenan polvella. Katseli suurta nahkalaukkua, joka sanomalehtiä

täynnä hihnastaan riippui olalla ja näkyi painollaan tahtovan vetää

kantajansa viistoon. Hänestä tuntui niin omituisen juhlalliselta,

häntä melkein itketti. Mutta ihmeellisintä kaikesta oli, että

puukenkäpoika siinä tuolilla oli aivan sen pojan näköinen, jonka hän

unissaan oli nähnyt heräävän.

Aune pyöritteli käsissään suurta punaista omenaa, jonka hän illalla

oli saanut tuliaisiksi isältä ja silloin pistänyt tyynynsä alle.

Mitenkä nyt saisi sen annetuksi?

Rientäissään ulos tuli poika kulkemaan aivan läheltä Aunen sänkyä.

Silloin pisti Aune hänelle käteen omenansa ja kuiskasi tuskin

kuuluvasti:

Mikä sinun nimesi on?

-- Lauri -- vastasi poikanen yhtä hiljaa.

Suottapa hän sitä kysyikään. Mikäs se muu olisi voinutkaan olla?

Niinhän se oli unissakin -- ja hänen veljensähän se oli!

Pistäissään omenan Laurin käteen oli Aune tuntenut, että se oli kylmä

kuin jää.

Siellä se nyt juoksee tuulen vauhdilla talosta taloon, portaita ylös

ja alas niin, että puukengät kolisevat. Tuntuukohan hyvältä sääressä

ja syököhän se omenaa?

Leena oli kyytimässä sanomalehtiä. Hiiviskeli hiljaa, ettei

häiritsisi ketään. Hyväpä olikin hiiviskellä, kun ei ollut puukenkiä.

Aune tiesi että Leena ilolla olisi kiivennyt vaikka pilvien tasalle,

kunhan vaan sai tehdä jotain yhdelle näistä pienimmistä.

Pöydällä tuolla odotti punainen lankakerä ja kinnas, joka oli

peukaloa vailla. Kuinka kauvan se Leena viipyi. Eihän hänellä ollut

aikaa siinä loikoa.

Mitähän jos kerran koettaisi pukeutua omin avuin, hämmästyttäisi

Leenaa, istuisi valmiina pyörätuolissaan, kun hän tulee.

Kas niin, eihän se ollutkaan niin mahdotonta kuin hän oli luullut.

Isällä oli tapana sanoa, ettei mikään ole mahdotonta. Kenties onkin

niin. Kenties hänkin vielä paranee, voi auttaa toisia sen sijaan,

että nyt on toisten avun tarpeessa. Nyt olivat jo kengät jalassa.

Varovaisesti vaan ylös. Äärettömästi koski jalkoihin. Ole väkevä,

Aune, pelko pois! -- Kuitenkin alkoi maailma musteta silmissä ja

Leena löysi pikku Aunen tainnoksissa lattialta.

Kun hän sitten myöhemmin istui pyörätuolissaan kutoen toista

kinnasta, nuhteli Leena häntä lempeästi uhkarohkeudesta ja

kärsimättömyydestä. Kärsivällinen sydän on suuri aarre. Eikä pikku

Aunen yhtään tarvitse surra sitä, ovatko jalat kipeät vai terveet.

Kun hän vaan aina voisi rakastaa ilman itsekkäisyyttä, niin olisi

taivas hänen sydämmessään ja taivaan enkelit rakentaisivat majansa

hänen huoneesensa -- -- --.

Siirtyivät sitten puheet heidän uuteen ystäväänsä.

Luuliko Leena hänellä olevan sellaisia kapineita, joita hän nyt kutoi?

Ei ainakaan näkyvissä ollut. Takin taskusta pisti esiin vaan

kynänvarsi ja pari kirjaa. Luultavasti hän kävi kansakoulua. Kovin

köyhä hän varmaan oli. Leena oli huomannut, että sukissa oli

monta reikää, housut olivat repaleiset ja kulunut väljä takki oli

nähtävästi isälle tehty. Aune puolestaan ei ollut ehtinyt niin paljon

katsomaan vaatteita. Hän oli katsellut kasvojen ilmettä ja huomannut

niissä surun ja kärsimyksen jälkiä ja samalla jotain puhdasta ja

sanomattoman hyvää. Tuhat kysymystä nousi, joihin olisi tahtonut

vastauksen:

-- Missähän se asui, elivätköhän isä ja äiti. Kenties olivat

molemmat kuolleet. Kenties hän oli orpopoika vailla kotia ja turvaa.

Olikohan koko avarassa maailmassa ketään, joka olisi häntä säälinyt

ja rakastanut, lausunut ystävällisen sanan ja lohdutellut. Sukissa

oli monta reikää -- köyhäkin äiti olisi parsinut sukat ja paikannut

vaatteet. Surua ja kärsimystä ilmaisivat kasvot -- jospa voisi

vähänkin ilahuttaa, jakaa omasta runsaudestaan, kieltää itseltään

jotain toisen hyväksi!

Leenasta oli lohduttavaa, että hän sai käydä koulua, mitäpä kynä ja

kirjat muuta olisivat merkinneet. Ja minkäpätähden he nyt kuvailivat

hänen kohtalonsa niin tukalaksi, ehkä hänellä oli verrattain hyväkin.

Päivällispöydässä kertoi Aune kaikki isälleen ihmeellisestä unestaan

alkaen. Hän ilmaisi myöskin, että Leena ja hän aikoivat ruveta

köyhän pojan ystäviksi, auttaa häntä vähän vaatteilla y.m., mutta

ennen kaikkea koettaa ilahuttaa hänen murheellista mieltään, ellei

nimittäin isällä olisi mitään tätä kaikkea vastaan.

Eikä isä kieltänyt, päinvastoin lupasi heidän siihen tarkoitukseen

käyttää hänenkin vanhoja vaatteitaan.

Aunen ilolla ei näyttänyt olevan rajoja. Hän vuoroin taputteli

käsiään ja vuoroin puristi isän kättä: tiesihän hän sen, ainahan isä

oli hyvä, eipä hän vielä milloinkaan ollut erehtynyt isästään.

Kun sen päivän ilta oli ehtinyt, lepäsi Aune aikaisin vuoteessaan.

Ei häntä nukuttanut, väsytti vaan. Suloisesti raukaisi jäseniä,

varsinkin käsivarsia ja käsiä, jotka koko päivän olivat olleet

uutterassa työssä.

Tuli loimusi taas uunissa ja Leena istui siinä rauhallisena ja

rauhoittavana. Lakannut oli jo myrskynkin raivo. Kuu loisti tyynellä

talvitaivaalla ja tähdet virittivät lempeän valonsa. Tällaisina

iltoina vedettiin aina ikkunanvarjostimet syrjään, että Aune sai

katsella rakkaita tähtiään. Pienempänä oli hän luullut että äiti,

pieni veli ja kaikki hyvät enkelit tähdistä katselivat häntä

äärettömällä hellyydellä. Tähtien välkännässä luki hän silloin

selvään kutsun: tule tänne! Ja hänet oli aina vallannut sanomaton

halu päästä sinne ylös, seurata kutsua, valkein siivin liidellä kohti

korkeutta. Hän oli myöskin ymmärtänyt, että hän silloin saisi jättää

pienen sairaan ruumiinsa tänne, ja väliste oli tuntunut jo ihan siltä

kuin hän jostain korkeammalta olisi katsellut alas maahan ja nähnyt

siellä pikku Aunenkin kalpeana makaavan vuoteessaan.

Nyt hän kyllä jo tiesi, mitä tähdet ovat. Sen oli isä hänelle

selittänyt, kun he kirkkaina talvi-iltoina yhdessä olivat ihmetelleet

Ijäisen tekoja. Kuinka pieni on ihminen, oli isä usein silloin

sanonut, kuinka pieni, ja kuitenkin -- kuinka suuri! Sillä hänkin

on osa siitä ijäisestä, jolla ei ole alkua eikä loppua, osa kaiken

alkulähteestä, ja korkealla on hänen matkansa määrä!

Ja kun Aune nyt lepäsi siinä katsellen rakkaita tähtiään, tiesi

hän että se voima, joka hohtaa häntä vastaan mittaamattomista

maailmoista, on ääretön rakkaus. Ja kun hänen oma pieni sydämmensä

nyt paisui rakkaudesta isää, Leenaa, Eevaa, puukenkäpoikaa ja kaikkia

luotuja kohtaan, tunsi hän, että tämä on nyt juuri sitä, josta Leena

oli sanonut, että taivaan valtakunta olisi hänen sydämmessään. Ja

toden totta, vähäpätöiseltäpä nyt tuntui olivatko jalat kipeät

vai terveet. Yhtä ainoata hän nyt vaan pyysi: että se, mikä tällä

hetkellä täytti hänen sydämmensä, pysyisi siellä aina, aina.

3

Valkeni sitten seuraavan päivän odotettu aamu ja taas istui Lauri

Aunen kamarissa. Leenan hoidellessa hänen jalkaansa, joi Lauri

kahvia. Aune ja Leena olivat olleet kovin pahoillaan siitä, etteivät

olleet eilen huomanneet tarjota hänelle mitään lämmittävää. Nyt piti

hänen sen sijaan juoda kaksi kuppia leivosten kanssa. Niin hyviä

leivoksia ei Lauri milloinkaan ennen ollut maistanut, mutta hän oli

niin hämmillään, että oli vähällä pudottaa kauniin kupin lattiaan

konttaisesta kädestään. Ihan sinisen punaiset olivat kädet, kyllä

näkyi selvästi, mitä oli tarpeen. Laurin pois mennessä pisti Aune

nyt siis hänen käteensä ne punaiset kintaat. Hämmästynyt poika teki

äkkiä syvän kumarruksen ja kolahtaen löi laukku Aunen sängyn laitaan.

Säikähtäneenä juoksi hän sitten ulos ovesta.

Leena oli jalkaa hieroessaan kysynyt hänen perheolojaan. Isä

elää ja on työmies. Äiti kuoli, kun Lauri oli seitsenvuotias.

Nyt on äitipuoli, jolla on kaksi lasta: poika ja pieni tyttö.

Kaksitoistavuotias hän on ja käy kansakoulua.

Siinähän olikin kyllin tietoja yhdeksi kertaa. Sitä Aune vaan katui,

ettei hän ollut antanut hänelle kättä, kun sanoi hyvästi. Olisi

pitänyt puristaa sitä konttaista kättä. No nyt oli arvon kintaat.

Jospa lämmittäisivät sydänraukkaakin, joka ehkä vilusta värisi isän

kuluneen takin alla!

Leena kantoi vinniltä senaattorin käytettyjä vaatteita. Niistä he

valitsivat paksuimman ja lämpimimmän puvun, joka oli pienennettävä

Laurille. Onneksi oli Leena, jonka isä oli tehnyt räätälintyötä,

ennen kotonaan oppinut ompelemaan miestenkin vaatteita. Senvuoksi

olikin hän aamulla ottanut mitan Laurista noin vaan huomaamatta. Ei

nyt siis muuta kuin ryhtyä työhön.

Aune puolestaan oli alkanut kutomaan sukkaa. Ilo ja onni loisti

hänen silmistään, kun hän istui siinä ikkunan alla tuon tuostakin

katsahtaen ulos kadulle. Siellä liikkuivat ihmiset talvitamineissaan,

mitkä ajaen, mitkä kävellen. Viluisilta näyttivät kaikki. Ja kaikki

tuntuivat niin rakkailta Aunelle.

Tuisku oli tehnyt korkeat kinokset esplanaadiin. Kuinka valkea,

kuinka häikäisevän valkea oli siellä hanki! Aune etsi muististaan,

oliko hän nähnyt mitään muuta niin valkeata. Niin, vaahto, jota

aallot myrskypäivinä ajelivat Ahtolan rannikolle ja kenties joutsenen

siipi sekä liljan lehti.

Ja nyt johtui hänelle mieleen ihana kevätaamu pari vuotta takaperin.

Häntä lykättiin pyörätuolissa pitkin Kaisaniemen puistoa. Joutsenet

uiskentelivat lammikossa. Pysähdyttiin siihen rannalle ja Aune

heitteli niille ruokaa. Seuraavana päivänä oltiin äidin haudalla.

Siellä oli valkea lilja juuri levittänyt lehtensä aamuauringossa. Ja

Aune oli silloin ajatellut, että kumpikohan on valkeampi joutsenenko

siipi vaiko liljan lehti. Ja jäljestäpäinkin oli hän sitä ajatellut,

mutta ei hän ollut tiennyt kumpiko.

Ja kun hän nyt istui siinä katsellen huikaisevan puhdasta hankea, ei

hän enää etsinyt vertailuja, mutta hänen sieluunsa nousi ajatus, että

noin, juuri noin puhdas mahtaa hyvän ihmisen omatunto olla. Ja syvä

kaiho täytti taas mielen. Aune muisti nyt, että juuri samanlaista

kaihoa hän oli tuntenut katsellessaan vaahtoa rantasella ja niinä

kevätaamuina puhtaan puhtautta ihaillessaan.

Leena selitti että se kaiho ei ollut muuta kuin ihmishengen ikävä

sitä korkeinta puhtautta, josta se on kotoisin ja johon sen on

palattava. Syvälle on se kaiho juurtunut ihmissieluun, mutta

maallisen elämän kirjavassa leikissä sen ääni usein vaikenee. Ei ole

kultaa kaikki se, mikä kiiltää vastaamme vaihtelevista muodoista

eikä taimi viattomuuden kukkaset joka tarhassa. Eikä taimi ne aina

ihmisrinnassakaan. Mutta autuaat ovat puhtaat sydämmestä...

Olipa heillä nyt kiire. Leena ompeli neula kuumana ja Aunen sukka

kasvoi kasvamistaan. Ei ollut heillä nyt aikaa pitkiin pakinoihin

eikä paljon mietiskelyynkään.

Se ajatus vaan tahtoi vaivata Aunea, että kun sillä on äitipuoli,

niin jos se ei olekkaan hyvä Laurille. Aune tosin ei tuntenut ketään,

jolla olisi emintimä, mutta saduissa ja kertomuksissa ne aina

vihasivat ja kiusasivat lapsipuoliaan.

Leena kyllä tunsi monta emintimää, hänellä itselläänkin oli ollut,

eivätkä kaikki suinkaan rakasta lapsipuoliaan niin paljon kuin

pitäisi. Voipi olla syytä lapsissakin, eikä voi tuomita ketään, ja

toivottavasti Laurin emintimä on hyvä hänelle.

Aunea vaan peloitti, niin, häntä aavistutti niin kummallisesti, että

ei, ei ole Laurin emintimä hyvä hänelle. Minkästähden hän muuten

olisi niin surullisen ja kärsineen näköinen? Jos Leena vaan olisi

nähnyt kuinka arasti ja säikähtäneenä hän katsoi Auneen, kun laukku

vahingossa löi sängyn laitaan, aivan kuin olisi pelännyt kuulevansa

tylyn sanan tai saavansa rangaistusta. Aunen sydäntä vilhoi ja

kouristi eikä hän jaksanut ajatella loppuun sitä ajatusta. Turhaan

koetti Leena johtaa puhetta hauskempiin asioihin ja isäkin tuli

kotiin tuliaisineen ja helline sanoineen, mutta Aune oli surullinen

sinä iltana.

Vasta myöhään illalla, kun tulet jo oli sammutettu ja Aune oli saanut

uskotuksi surunsa ja huolensa Korkeimman huostaan, vasta silloin

alkoi hän rauhoittua.

4

Kun Lauri seuraavana aamuna istui Aunen kamarissa, oli hän entistään

surullisempi, näyttipä aivan siltä kuin hän olisi hiljan itkenyt.

Leena huomasi heti, että hänen korvansa olivat lumivalkoiset, jäässä

siis. Hän juoksi heti lunta kadulta ja hieroi ne kuumiksi. Sitten

sitoi hän niihin kapean silkkihuivin. Sääri oli jo melkein terve. Kun

Lauri sitten riensi ulos ja ujosti kumarsi jäähyväisiksi, tarttui

Aune nyt hänen käteensä ja sanoi lempeästi:

-- Minä olen Aune ja tahdon olla sisaresi. Mutta, voi, kuinka kätesi

on kylmä! Eivätkö kintaat olekkaan lämmittäneet?

Silloin tyrskähti Lauri itkuun ja nyyhkytti, ettei niitä hänellä

enää olekkaan. Hän näytti olevan ihan epätoivossa ja itki niin,

että oli siihen paikkaan pakahtua. Leena kuiskasi Aunelle, että se

lapsi parka on varmaan hukannut ne, pudottanut kadulle tai johonkin

porraskäytävään juostessaan. Molemmat koettivat he nyt lohdutella

Lauria, minkä voivat. Nehän olivat vaan kintaat. Huomispäivänä voi

hän saada toiset, tahi vaikka jo tänään. Pudottiko hän ne?

-- Ei hän niitä pudottanut, mutta kun hän tuli kotia eilen ja

emintimä näki ne, otti hän ne pois ja löi Lauria ja veti tukasta ja

sanoi, että hän oli varastanut ne, vaikkei hän milloinkaan ole mitään

varastanut. Sitten iltasella oli Lauri nähnyt ne emintimän omalla

pojalla.

Katkonaisesti ja nyyhkyttäen sai hän tämän kerrotuksi ja riensi

sitten pois.

Leena huusi hänen jälkeensä:

Tule tänne illalla, meillä on tärkeätä asiaa, koeta päästä!

Uusia vaatteitaan hakemaan Leena häntä näin kutsui. Niitten piti

valmistua illaksi, sentähden piti joutua ompelemaan.

Ei Aune enää jaksanut pysytellä istumassa. Hervotonna ja entistään

kalpeampana vaipui hän vuoteeseen. Huulet yhteen puserrettuina ja

elottoman näköisenä lepäsi hän siinä, rinta vaan nousi ja laski

taajaan. Siellä taisteli suru ja ahdistus ja viha. Niin viha, jota

hän tuskin milloinkaan oli tuntenut, mutta nyt tunsi hän vihaavansa

Laurin emintimää. Eikä ollut enään yhdentekevä olivatko jalat kipeät

vai terveet. Olisi pitänyt päästä heti juoksemaan Laurin kotiin.

Olisi pitänyt saada sanotuksi sille kelvottomalle emintimälle, että

hän se juuri itse oli varas, joka vei orpolapsen ainoat kintaat. Ja

millä oikeudella hän ne antoi omalle pojalleen, ei Aune niitä hänelle

ollut kutonut. Ei, ei sitä jaksanut ajatellakkaan.

Leena säikähti. Hän tiesi että Aune oli liian heikko kestämään

sellaista mielenliikutusta. Rauhoittaakseen häntä lupasi Leena käydä

Laurin kodissa, mutta heti hän ei voinut lähteä, eiväthän he tienneet

edes, missä hän asuikaan.

Lempeästi selitti Leena sitten Aunelle, ettei hän suinkaan voinut

ottaa sanoakseen tylyjä sanoja Laurin emintimälle, sillä se ei olisi

oikein. Jos hän oli käyttäytynyt väärin, oli hän varmaan tehnyt sen

siitä syystä, ettei hän ymmärtänyt paremmin. Heidän oli antaminen

hänelle kaikki anteeksi ja niin oli Laurinkin opittava tekemään.

Missä viha ja tylyt puheet vallitsevat, kaukanapa on sieltä taivaan

valtakunta. Senpätähden pikku Aunenkin oli varjeltava sydämmensä,

ettei vihan rumat ajatukset pääsisi sieltä karkoittamaan rauhan

enkeleitä. Eikä milloinkaan saisi unohtaa, että ainoastaan hyvällä

voi voittaa pahan.

Mutta Aunesta tuntui tällä hetkellä aivan mahdottomalta antaa

anteeksi Laurin emintimälle. Ja koska Leena ei ottanut nuhdellakseen

häntä, oli Aunen itsensä kirjoitettava hänelle kirje. Hän mietti nyt

vaan kuinka hän sen kirjoittaisi, mutta ei löytänyt mielestään kyllin

ankaria sanoja.

Sinä päivänä ei Aune ensinkään jaksanut nousta vuoteeltaan. Kovin

hänestä nyt tuntui elämä tukalalta. Isäkin oli matkalla, tulisi kotia

vasta monen päivän päästä ja Leena vaati häneltä mahdottomia. --

Jopa alkoi sen ikävän päivän ilta hämärtää. Aune oli nukahtanut.

Herätessään kuuli hän ikäänkuin lempeän äänen sanovan:

-- Ainoastaan hyvällä voi voittaa pahan.

Aune etsi katseellaan Leenaa, mutta häntä ei ollut huoneessakaan,

eikä se ollut Leenan äänikään. Hänestä alkoi tuntua niin

kummalliselta. Hän tiesi nyt, että se ääni kuului hänelle

henkimaailmasta, hyväin henkien kotimaasta, ja hän uskoi nyt että se,

mitä ääni sanoi, on totinen tosi.

Hän ymmärsi nyt myöskin, että ainoa, mitä hänen tällä hetkellä oli

tekeminen, oli sydämmestään antaa anteeksi Laurin emintimälle. Mutta

hän piti kuitenkin velvollisuutenaan sanoa muutamia sanoja Laurin

puollustukseksi. Leena nosti pienen pöydän sängyn viereen ja siinä

Aune nyt kirjoitti hentosella kädellään näin kuuluvan kirjeen:

/#

Laurin emintimälle!

Väärinpä teitte orpopoikaa kohtaan, kun syyttömästi soimasitte

häntä varkaaksi ja otitte pois kintaat, jotka minä kudoin

hänelle. Pyydän nyt siis Teitä ystävällisesti antamaan ne hänelle

takaisin. Tässä lähetän Teidänkin pojallenne pienet kintaat, ja

jos muuten voin Teitä palvella, niin teen sen ilolla. Ystävyydellä

Aune H.

#/

Aune luki Leenalle kirjeensä ja Leena sanoi, että sellaisen kirjeen

hän mielellään ottaa viedäkseen.

Siinä nyt olivat vaatteet valmiina. Kuinka kauniit! Kangas näytti

aivan uudelta, niin sievää sinisenharmaata. Aunen mielestä ne

olisivat kelvanneet vaikka keisarin pojalle. Sitä Leenaa minkälainen

räätälimestari! Olisi pitänyt päästä hoviräätäliksi. Aune tunsi

itsensä ihan kelvottomaksi, sillä kukapa sen tiesi, milloin sukat

valmistuisivat. Nyt piti Leenan panna myttyyn vaatetten kanssa parin

Aunen omia sukkia ja sitä paitse hänen kintaansa. -- --

Kauvan olivat he jo odottaneet, kun vihdoin eteisen kelloa soitettiin

hiljaa ja arasti. Leena riensi avaamaan. Siellä seisoi Lauri

hengästyneenä. Hänellä oli kova kiire, oli ollut asialla ja täytyi

kiiruhtaa kotiin. Leena sieppasi mytyn kainaloonsa ja lupasi Aunelle

pian palaavansa.

Matkalla kyseli Leena, mitä asioita se pieni mies nyt oli toimitellut

ja Lauri kertoi käyneensä kauppahallissa ostamassa silakoita. Niitten

piti ennättää iltaiseksi ja hän oli juossut melkein koko matkan,

mutta pelkäsi kumminkin viipyneensä liian kauvan.

Pian he pääsivätkin perille, vaikka Lauri asui laitakaupungilla.

Pimeitä portaita myöten kiipesivät he jonnekkin hyvin korkealle ja

kun Lauri viimein aukaisi oven, huusi äreä ääni hänelle vastaan:

-- Missä sinä koko illan viivyttelit?...

Ääni vaikeni, kun Leenakin samassa kävi sisään ja arvokkaasti

toivotti hyvää iltaa.

Mies, joka oli pitkällään sängyssä, nousi istuvilleen ja vastasi

tervehdykseen. Vaimo puuhasi jotain uunin edessä selin Leenaan.

Huonetta valaisi niukasti kehno lamppu. Leena ei ollut ensinkään

edeltäkäsin ajatellut, mitä hän sanoisi eikä oikein tiennyt kuinka

aloittaisi. Sanoi vaan sitten suoraan:

-- Meidän pieni sanomalehtipoikamme näkyy olevan vaatteiden

tarpeessa, tässä olisi hänelle lämmin talvipuku. Ja tässä on sinulle

kintaat, lapsi kulta. Leena silitteli pöydän luona istuvan poikasen

päätä.

-- Nouse kiittämään Lauri, sanoi isä. Voi hyvä rouva, Jumala teitä

palkitkoon! Kyllä onkin Lauri-rukalla ollut huonot vaatteet. Köyhyys

sen tekee. Huonot ovat olleet työansiot ja sairauskin on vaivannut.

No Lauri, nouse kiittämään!

Lauri koetti irtaantua pikku Annin syleilystä, mutta se ei ollut

niinkään helppoa. Anni oli kietonut pienet käsivartensa Laurin

kaulaan ja rupesi itkemään, kun hän väkisin aikoi irroittaa ne.

-- Se on niin kiintynyt siihen poikaan, selitti isä, ei päästä

kaulasta irti iltakausiin ja nukkuukin syliin.

-- Sehän osoittaa vaan, että Lauri on ollut hyvä pienelle siskolleen,

arveli Leena.

Niin, teillehän minulla vielä on kirje, sanoi Leena ojentaen kirjeen

emintimälle, jonka kasvoissa oli jotain kovaa ja tylyä.

-- Nyt hyvästi ja Herran huomaan! Tulethan sitten aamulla Lauri.

Isä meni lamppu kädessä saattamaan alas portaista.

-- Kovat on päivät Lauri-rukalla. Orpo hän on äidistään, mutta Jumala

näkyy muistavan orpoakin. -- Ja isä pyyhki kyyneleen poskeltaan

karkealla kädellään. -- -- --

Pitkäksi kävi odotusaika Aunelle. Eeva istui sen aikaa sisällä ja

kertoi siinä Aunelle omenoita kuoriessaan elämänsä tarinan.

Kun Leena vihdoinkin tuli, olipa Aunella silloin kyselemistä. Leenan

piti kertoa kaikki juurta jaksain.

Suuresti Aunea ilahutti se, että Laurin isä oli rehellisen ja hyvän

näköinen mies ja niin helläsydämminen. Ja voi sitä pientä Annia!

Mitähän sille antaisi? Jotakin pitää hänen saada palkinnoksi suuresta

rakkaudestaan Lauria kohtaan.

Emintimä vaan oli kova ja tyly, tyly ja kova. -- -- Leena oli

jo sanonut hyvää yötä; hän makasi aina viereisessä huoneessa ja

väliovi oli auki. Tuletkin oli jo sammutettu, mutta ylhäällä tuolla

välkkyivät taivaan tulet ja niitä Aune katseli vielä kauvan. Ja

niitten valossa heräsi hänen mielessään toivo ja uskallus.

Mikseikäs ääretön rakkaus, joka voimallaan maailman piiritkin

kannattaa, mikseikäs se voisi löytää tietä ihmisrintaan ja taivuttaa

emintimänkin sydäntä hyvyyteen orpolasta kohtaan!

5

Kun isä oli palannut Leenaa saattamasta ja asettanut lampun takaisin

pöydälle, toi emintimä hänelle kirjeensä luettavaksi. Isä luki ääneen

ja se oli hänen mielestään kaunis ja ystävällinen kirje, mutta

emintimän muoto muuttui vihasta:

-- Vai kieliä kannetaan kylään ja häväistään kotiväki, voi sinä

kelvoton! No sen sitä saa palkakseen, kun ottaa vieraan lapsen

holhotakseen ja vaatteetkin päältään riisuu sen hyväksi, voi minua

onnetonta!

Hän peitti kasvonsa esiliinallaan ja itki.

-- Täytyihän minun sanoa, kun pikku neiti tahtoi tietää, mihin ne

olivat joutuneet, sanoi Lauri onnettoman näköisenä, vaikka hän

tavallisesti oli ihan vaiti toruttaessa.

Isä tahtoi illallista pöytään, että pääsisi levolle. Siihen nyt

kokoontui koko perhe, paitse pikku Annia, joka jo ennätti nukkua

kehtoonsa Laurin viereen. Syötäissä ei puhuttu mitään. Lauri kuori

perunaansa pöydän alakulmalla ja otti silakan, niitä omia ostamiaan.

Oli siinä voitakin, mutta siihen Lauri harvoin koski. Hän oli

huomannut, että emintimä katsoi häneen vihaisesti, jos hän hitusenkin

vuoli sitä veitsensä kärjellä leivälleen. Tulihan tuota toimeen

ilmankin.

Lauri lopetti syöntinsä ennen muita. Piti vielä ennättää vähän

vilaista kirjaansa, ennenkun lamppu sammutettaisiin, sillä ei sitä

hänen tähtensä poltettu. Hänellä oli huomiseksi läksynä "Jaakopin

uni". Se oli kertausta ja hän muisti sen entisestään. Luki kumminkin

vakuuden vuoksi kertaalleen lävitse.

Teki mieli katsella niitä uusia vaatteita. Olisi tehnyt mieli

koetellakkin niitä, mutta eihän sitä nyt rohjennut, kun ei isäkään

puhunut niistä mitään.

Alkoivat sitten laittauta levolle. Laurikin suori vuoteensa

seiniviereen lattialle. Ei siinä ollut patjoja eikä peitteitä,

olipahan vaan joitakin vanhoja ryysyjä. Kova siinä oli ja kylmä näin

talvella. Välistä vilutti niin että hampaat kalisivat eikä voinut

nukkua. Senpävuoksi Lauri harvoin riisuutuikaan.

Siihen hän nytkin siis paneusi kolkolle vuoteelleen, mutta vierelleen

lattialle laittoi hän ne uudet vaatteet. Hänestä tuntui niin somalle,

oli aivan kuin hän olisi saanut uuden ystävän, joka tahtoi hänelle

hyvää. Ja koska huone jo oli pimeä, ettei kukaan nähnyt, ojensi hän

kätensä ja kosketteli sitä uutta ystäväänsä. Se oli niin hienoinen

ja pehmeä. Lauri ei voinut muuta kuin hyväillen silitellä. Ja vielä

hänen nukkuissaankin hiveli pieni kätönen uuden nutun rintapieltä.

Mutta yöllä kiihtyi pakkanen oikein ankaraksi. Ja kuta enemmän se

kiihtyi, sitä kylmemmäksi kävi Laurin kodin lattia. Ja kun Lauri nyt

lepäsi siinä vilusta väristen, kuvitteli hänelle unissa se mitä hän

oli lukenut illalla.

Unet kuvailivat hänelle, että hänpä se juuri onkin Jaakop, joka makaa

siinä yksinään paljaan taivaan alla sortuneena ja suruissaan. Taivaan

enkelit kävelevät ylös ja alas tikapuilla ja ihana enkeli lähestyy

Lauria, tarttuu häntä käteen ja sanoo:

-- Minä olen Aune ja tahdon olla sisaresi...

6

Seuraavana aamuna ilmestyi Lauri tavalliseen aikaan Aunen kamariin.

Edellisinä kertoina oli hän ollut siihen määrään arkeillaan ja

hämillään, että oli unohtanut tervehtääkin tullessaan. Nyt tuli hän

toisella mielellä. Aunen sanat eilisestä olivat koko ajan soineet

hänen korvissaan rohkaisten ja ilahuttain. Hän tiesi nyt varmaan,

että vaikka Aune oli hieno ja ylhäinen neiti, ei hän kuitenkaan

halveksinut häntä, köyhää työmiehen poikaa, joka puukengillään

peloitti pois ihmisten aamurauhan.

Senpävuoksi Lauri tänä aamuna iloisesti toivotti hyvää huomenta.

Meni sitten Aunen luo, ojensi kätensä ja kiitti vaatteista. Ja lie

hymyilivät toisilleen tuttavallisesti. Samaten kiitti hän Leenaa.

Lauri huomasi, että molemmat tarkastelivat häntä, sitä uutta pukua

luonnollisesti, että mitenkä se kävi hänelle. Ja hän tuli hämilleen,

tuntui niin oudolta. Hän oli jo niin tottunut isän väljään takkiin

liian pitkine hioineen. Se oli kuin vanha rakas tuttava, vaikka monta

vilua oli hän siinä nähnyt.

Leena tarkasti säärtä ja selitti, että se jo oli ihan terve. Mutta

Laurin täytyi kuitenkin luvata joka aamu pistäytyä heillä saamassa

vähän lämmitystä. Eihän se häntä viivyttänyt, kun Leena sen sijaan

kantoi lehdet heidän portaissa. -- -- --

Ja siellä hän taas juosta viillätti kylmässä aamuilmassa. Mutta ei

ollut hänen nyt kylmä. Kun vinha viima puski vastaan, niin se uusi

ystävä, joka tahtoi hänelle hyvää, tuntui liittyvän lähemmäksi häntä

ja ikäänkuin hyväili hänen hentosia jäseniään. Ja Laurin teki mieli

hyväillä vastaan.

-- -- Sinä päivänä oli Aune taas terveempi. Hän istui tavallisella

paikallaan ja jaksoi kutoa sukkaansakin. He puhuivat Leenan kanssa

siitä kuinka onnellisia he olivat, kun saivat osoittaa ystävyyttä

osattomalle. Ja he olivat vakuutetut siitä, ettei korkeampaa

maallista onnea olekkaan.

Samassa soi eteisen kello. Sieltä tulivat serkut, Elli ja Saimi,

kaksi Aunen ikäistä tyttölasta. He suutelivat Aunen kalpeita poskia,

taputtelivat häntä ja sanoivat häntä armaaksi serkkukullakseen.

Kylläpä he taas olivatkin iloisella tuulella.

Elli alkoi kertomaan, että he eilen illalla olivat olleet

lastentanssijaisissa professori P:llä. Ja kilvan vakuuttivat

molemmat, että siellä oli ollut äärettömän, äärettömän, äärettömän

hauskaa. Heillä oli molemmilla ollut vaaleanpunaiset leningit ja

kaikki olivat sanoneet, että ne vaatettivat verrattomasti. Kaikki

tytöt ja pojat olivat olleet sievän sieviä ja niin he liehuivat

tanssissa kuin kesäperhot nurmikolla.

Professori itse oli pitänyt kauniin puheen tälle "keijukaiskansalle",

kuten hän sanoi, rusottavista kevätaamuista -- lapsuutta hän niihin

vertasi -- ja lapsuusajan viattomasta ilosta. Lopuksi oli näytelty

"Prinsessa Ruusunen". Se oli onnistunut mainiosti. Nanny B. oli

ollut herttaisa Ruusunen ja Linda A. komea kuningatar. Ruusuja,

kaikenvärisiä oli ollut niin paljon, että niistä muodostui kokonainen

metsä, jonka peitossa koko hovi nukkui satavuotista untaan.

Jaa, kielin ei voinut kuvailla kaikkea sitä ihanuutta.

Elli ja Saimi eivät voineet muuta kuin toivoa, että Aunenkin jalat

pian paranisivat, että hänkin saisi ottaa osaa sellaiseen riemuun.

Sitten piti hänen heti oppia tanssimaan. Kyllä Elli opettaisi. Hän

oli jo käynyt tanssikoulun ja tanssiminen oli hänen mielestään

hauskinta maailmassa. Nytkään ei hän malttanut olla pyörähtelemättä

muutamia kertoja ympäri Aunen kamarin lattiaa.

Tällä kertaa serkut eivät joutaneetkaan viipymään kauvan. He olivat

vaan pistäytyneet ohi kulkeissaan tervehtimään pientä armasta

serkkukultaansa. Taas he suutelivat ja taputtivat ja jättivät hyvästi

näkemään asti.

Kotimatkalla sanoi Saimi Ellille, että ehkei heidän sentään olisi

pitänyt olla niin vallattomia Aunen luona eikä kertoa niin paljon

niistä tanssijaisista. Tuskinpa Aune sentään milloinkaan paranisi ja

tuskinpa hänen jaloillaan koskaan tansittaisi.

Niin, arveli Elli, ehkä Aunen mieli vaan kävi surulliseksi, kun kuuli

toisten ilosta. Hän ei ollut puhunut juuri mitään, hymyillyt vaan

niin kummallisesti heidän kertoessaan.

Saimi luuli kumminkin huomanneensa, ettei Aune ollut pahoillaan.

Hänen katseessaan oli ollut jotain kirkastettua ja hänen hymyilyssään

jotakin ihan autuaallista. Katsellessaan Aunea oli Saimi tullut

ajatelleeksi sitä kaunista pyhimyksen kuvaa, joka oli hänen pienen

rukouskirjansa kannessa, ja jota hän aina oli ihaillut.

Ja Saimi oli huomannut oikein. Aune ei ollut ensinkään pahoillaan

siitä, ettei hän voinut päästä tanssijaisiin. Mutta muisti hän senkin

ajan, jolloin sydäntä oli särkenyt, kun toiset lapset puhuivat

iloistaan. Minkätähden hänen, juuri hänen kohtalonsa piti olla

näin kova, kun kaikki muut olivat terveitä ja onnellisia? Ja monta

kyyneltä oli hän silloin itkenyt ikävinä iltoina. Eikä ollut hän

silloin onnellinen.

Mutta se oli jo voitettu kanta. Ja vaikka hänen jalkansa paranisivat

tänään taikka huomenna, eipä hänen sittenkään tekisi mieli tanssia.

Toisetpa toimet häntä silloin kutsuisivat. Eihän siinä ollut mitään

pahaa, lapsuusajan viattomassa ilossa, mutta Aune tunsi kumminkin,

että se maailma, jossa hän eli, oli niin paljon korkeammalla sitä

toista kuin taivas on maasta.

Se maailma oli laskeutunut hänen luokseen, kun hän hiljaisina hetkinä

oli kuunnellut Ijäisen ääntä sielussaan, ja kun hän tähtien valossa

oli avannut sydämmensä sille rakkaudelle, joka ulottuu kaikkialle

ja jokaiseen. Ja sitä maailmaa ei Aune milloinkaan tahtonut laskea

luotaan, sillä siinä on ikuinen onni.

7

Kuuluivat näin päivät ja yöt tyynesti ja tasaisesti eteenpäin.

Lauri kävi joka aamu juomassa "lämmitystään". He tarjosivatkin

nyt hänelle maitolämmitystä, koska se on terveellisempää ja

ravitsevampaa. Hänen piti juoda sitä oikein paljon vehnäleivän

kanssa, että jaksaisi ponnistella.

-- Niin, ponnistelemista se on elämä, Lauriparka, sanoi Leena. Eikä

auta uupua kesken aikaa. -- --

Aune alkoi jo ikävöidä isää, joka vielä oli matkalla. Hän tiesi että

isä matkusti tärkeissä isänmaan asioissa ja, että hänenkin elämänsä

oli kovaa ponnistelemista. Aune oli välistä öisillä, kun sattui

heräämään, kuullut isän raskailla askelilla mittaavan huoneensa

lattiaa. Ja vaikka hän sitten aamusella olikin hymysuin astunut Aunen

kamariin, oli kumminkin synkkä suru piileskellyt otsan poimuissa.

Aune oli pelännyt, että isä taas suree hänen tähtensä. Mutta eräänä

iltana oli hän rohkaissut luontonsa ja kysynyt:

-- Mitä isäni suree?

Johon isä oli vastannut surevansa Suomen tulevaisuutta.

Useasti oli hän sitten puhunut Aunelle siitä, kuinka meidän kansa

on pieni ja kuinka muut mahtavammat voisivat sitä sortaa ja ryöstää

siltä sen kalleimmat oikeudet, ja että ainoa pelastus oli hengen

miekalla taisteleminen. Ja siihen taisteluun oli jokaisen otettava

osaa. Niin, sillä miekalla voivat pienet tyttösetkin taistella. Ja

Aune oli juuri ollut kysymäisillään, että jalattomatkinko, mutta ei

ollut hennonut sentään. -- --

Jospa isä nyt vaan pian palaisi matkaltaan, niin Aune saisi sanoa

hänelle, että hänkin tahtoo taistella kaiken sen puolesta, joka

kärsii vääryyttä tässä maailmassa ja jota sorretaan.

-- -- Seuraavana päivänä, kun Aune taas istui kuumeentapaisella

innolla kutomassa sukkaansa, tuli tohtori aivan odottamatta. Hän

asettui Aunen eteen, katseli häntä tutkivasti, kävi totiseksi ja

sanoi:

Minne kiire, mamsselikulta, ja näinkö niitä voimia tuhlataan?

Hän otti pois kutimen ja sulki ystävällisesti Aunen kädet omiinsa. Ne

ihan vapisivat rasituksesta.

Mutta tohtorisetähän oli itse luvannut, että hän saisi kutoa.

Niin, joskus huvin vuoksi vähäsen, mutta ei miksikään kutomakoneeksi,

lapsikulta, siihen meillä ei ole varaa, ei totisesti ole meillä

siihen varaa. Ja hän katseli huolestuneena sitä hentoa pientä olentoa

siinä edessään, joka näytti heikontuneen hänen viime käynnistään.

Aunen täytyi pitkälleen sänkyyn, että tohtorisetä sai tutkia jalkoja.

Eivätpä olleet paranemaan päin nekään. Aune oli aivan liiaksi paljon

istunut pyörätuolissaan jalat riipuksissa. Nyt ei saisi pitkään

aikaan laskea jalkoja alaspäin. Minkä istui, piti istua sängyssä.

Ei tullut Aune iloiseksi näistä, mutta ei kovin surulliseksikaan.

Olipa hän ennenkin monta pitkää talvea asunut yksinomaan

sängyssään. Tulihan sitä toimeen siinäkin ja mikäs olikaan tullessa

höyhenpatjoilla, silkkipeitteen alla lämpimässä kamarissaan. Pahinta

oli sukkain.

Saadakseen Aunen iloisemmaksi rupesi tohtori tapansa mukaan laskemaan

leikkiä. Ja hän kertoi kaikesta siitä, mitä hän joka päivä näki

liikkuessaan siellä ulkona maailmassa. Paljon hän siellä oli nähnyt,

mutta kaikkein viimeksi oli hän nähnyt lentokoneen. Niin, kohta

Aune saisi kamarinsa ikkunasta katsella kuinka ihmiset siellä

ulkona lentelevät kuin lintuset. Istuutuvat vaan välistä lepäämään

jonnekin puun oksalle esplanaadissa tai katon harjalle. Eihän sitä

ijankaikkisesti viitsi kävellä köpistellä tämän vanhentuneen maan

pinnalla. Ja kukapa sen tiesi vaikka ne ruumiinosat tulevaisuuden

ihmisellä kokonaan kutistuisivat ja kasvaisi siivet sijaan.

Aune katseli suurin silmin tohtorisetää. Hän ei tarkkaan

tiennyt puhuiko se nyt totta vai laskiko leikkiä siitä jalkain

surkastumisesta. Lentokoneeseen hän kyllä uskoi. Olihan isä näyttänyt

hänelle lentokoneen kuvankin ulkomaan sanomalehdistä.

Vai kutomakoneeksi koko tyttö, jopa nyt joutavia! Ja mitä hän sitten

aikoi tehdä niillä kaiken maailman sukilla, joita sitä kyytiä

kudottiin?

Aune loi vakaan katseen tohtoriin ja kysyi omituisen juhlallisella

äänellä, että eikö tohtorisetä, joka oli nähnyt niin paljon siellä

ulkona avarassa maailmassa, eikö hän milloinkaan ollut sattunut

näkemään pakkasen puremaa sukatonta lapsenjalkaa. -- Ja kyyneleet

tunkivat väkisinkin esille mustain silmäripsien alta.

Tohtori laski kätensä Aunen sydämmelle.

-- Sellaistako täällä liikkuu? Sinä armas henki! Mutta hän uskoi,

että Aunen isä on valmis ostamaan vaikka useamman sukkaparin kuin

nämä sormet jaksaisivat kutoa kymmenessä vuodessa, kun Aune vaan

pyytää.

Vieläkin täytyi Aunen kysyä siltä hyvältä tohterisedältä, joka oli

nähnyt niin paljon maailmassa, oliko hän koskaan nähnyt kenenkään

tanssivan puukengissä.

Sitä hän todellakaan ei muistanut nähneensä. Eivät taida olla ne

oikein mukavat tanssikengiksi.

-- Entäs puujaloilla sitten? Niin, Aune tarkoitti vaan, että oliko

tohterisetä koskaan nähnyt puujalkaisen tanssivan?

-- Viisastellakko se nyt alkaa, pieni veitikka? Terveillä jaloilla

sitä vaan tanssitaan ja senpävuoksi Aunenkin jalkoja nyt on

koetettava terveiksi.

Tohtori nousi lähteäkseen. Aune ojensi hänelle pienoisen kätensä ja

sanoi, ettei hän viisastellut. Mutta sitä ennättää ajatella niin

paljon tuhmaa ja viisasta hiljaisessa huoneessaan neljän seinän

sisällä. Kaikellaiset ajatukset tulevat mieleen, tulevat ja menevät,

nousevat ja laskevat kuin aallot meressä.

Eteisessä sanoi tohtori Leenalle, että nyt oli leikki poissa taas,

että piakkoin taas oli tehtävä leikkaus ja sen varalle oli koottava

voimia. Ja ennen kaikkea piti koettaa pitää yllä iloista mieltä.

Mutta tiellä mennessään ajatteli hän, että aavistikohan se armas

lapsi kuinka mahdotonta, kuinka tuiki mahdotonta oli pelastaa hänen

jalkojaan. Hänen sanansa olivat saaneet erityisen painon, kun hän

mainitsi puujalkoja ja omituisen varmasti oli hän silloin katsonut

tohtoriin. Mahdotonta tuiki...

Ja tohtori astui muoto synkkänä katua alaspäin. Poikkesi sitten

poikkikadulle mennäkseen toisen sairaan luo.

8

Aune oli jo ennättänyt saada monta kirjettä isän matkalta, ja nyt hän

vihdoinkin taas oli kotona. Hän oli istunut pitkät rupeamat Aunen

vuoteen vieressä. He olivat jo ennättäneet puhua miltei kaikesta,

mitä taivaan alla voi tapahtua ja Aunesta tuntui nyt taas niin

turvalliselta.

Siinä olivat tuliaiset vielä esillä pöydällä, ja kylläpä se isä taas

oli muistanut niitä tuodakkin. Siinä oli kirjoja korukansissa, siinä

kaunis leninkivaate, siinä kallisarvoinen helminauha. Mitäpä kaikkea

isä ei olisikaan tahtonut antaa pikku tytölleen, ainoalle ilolleen.

Jos hänen vallassaan olisi ollut, niin olispa hän antanut Aunelle

vaikka tähden tuolta taivaan sinilaelta.

Mutta sitä, mitä hän kaikkein kernaimmin olisi tahtonut antaa ja jota

Aune kipeimmin kaipasi, se ei ollut hänen annettavissaan, eikä voinut

siinä auttaa mikään maallinen mahti. Ja sepä se oli hänen elämänsä

suuri suru. -- --

Isä oli jo lähtenyt virastoon. Leena missä lie häärinyt. Aune

oli yksin ja hän nautti nyt siitä. Nautti siitä ettei kuulunut

risahdusta, ei rasahdusta ei ihmisen askelta eikä ääntä.

Aurinko paistoi sisään huoneeseen, kirkasti joka komeron ja valaisi

synkät sopet. Kielot tuoksuivat pöydällä. Aune sulki silmänsä.

Hänestä oli aivan kuin juhannusaatto. Hän istuu Ahtolan rannalla.

Hiljaa lyövät siinä laineet ruohikkoon. Peipponen laulaa koivun

oksalla ja lahden takaa kuuluu käen surunsekainen kukunta. Ja

tuulenhenki tuo metsästä juuri tuota samaa tuoksua. Aune levittää

sieramensa ja nauttii.

Yhä pitää hän silmänsä suljettuina. Antaa lainetten loiskia ja käen

kukkua lahden takana -- kun on juhannusaatto...

Aune heräsi unelmistaan vasta, kun Leena tuli sisään hieroen kylmiä

käsiään ja sanoi, että kohta taitaa tulla pyry, koska kaikki savut

lyövät alaspäin katoilta.

Aune pyysi taas syliinsä niitä suloisia kukkalapsiaan. Isä oli eilen

lähettänyt ne puutarhurilta. Niitä oli satoja ryhmässä kauniissa

vasussa. Täytyi katsella oikein läheltä, katsella ja ihaella. Ja

ihmetellä sitä, että noin valkeata voi nousta mustasta mullasta.

Nekin ovat niitä puhtaita. Ja taas heräsi kaiho sydämmessä. Sehän oli

taas sitä ikävää, sitä ainaista koti-ikävää.

Ja kun, aurinko nyt paistoi ja täytti huoneen lempeällä valollaan,

pyysi Aune, että ikuinen valo paistaisi hänen sieluunsa, kirkastaisi

joka komeron ja valaiseisi synkät sopet.

-- -- -- Leena oli ennustanut oikein. Heti iltapäivällä alkoi

pyryttää. Lunta tuli taivaan täydeltä ja tuuli tanssitti suuria

lumihöytäleitä vallattomasti ilmassa. He olivat syöneet päivällistä

yhdessä, isä ja Aune, ja isä oli jäänyt siihen viettämään

hämärähetkeä.

Kun he tällaisina hämärähetkinä näin istuivat yhdessä, kiertyivät

heidän puheensa useinkin aineeseen, joka molemmille oli mieluisa

ja rakas. Ja siihen ne kiertyivät nytkin -- äiti vainajaan. Isän

piti kertoa uudelleen pienetkin erityiskohdat hänen elämästään

ja kuolemastaan. Mutta kaikki ne sisältyivät siihen, että hänen

elämänsä oli ollut ihana rakkaudentyö ja hänen eronsa täältä autuas.

Ja yhdessä he surivat sitä, ettei häntä enään ollut olemassa tässä

maailmassa. Ja yhdessä he iloitsivat siitä, että saivat säilyttää

hänen muistonsa niin pyhänä ja kirkkaana elämänsä tiellä. -- --

Ulkona yhä pyrytti ja tuiskutti. Taivas kävi uhkaavan mustaksi,

tuntui hankkivan rajuilmaa.

Ei aikaakaan niin siellä jo repi ja ryski, ulvoi ja ärjyi. Isä oli

noussut kävelemään. Hän astui edes takaisin lattialla ja pysähtyi

usein ikkunan eteen katsellakseen sinne ulos. Aune uteli mitä isä

nyt näki siellä. Ja isä vastasi, että hän katseli vaan kuinka tuuli

tuiverteli puita, kuinka ne siellä horjuivat ja häilyivät, milloin

minnekkin päin kaaristellen.

Ihmistä ei näkynyt liikkeellä. Mies metallinen vaan seisoi siellä

suorana, pelkäämättä paikallaan. Ja isä sanoi, että joka kerran,

kun hän näki sen jalon ryhdin myrskysäässä, tuli hän ajatelleeksi,

että noin juuri on miehen seistävä elämänkin myrskyssä horjumatta,

häilymättä. Ja noin on seistävä sen, joka suuren asian puolesta

taistelee, pää pystyssä ja taipumatta tuulten mukaan. -- --

Aunen kamari alkoi jo vähitellen käydä pilkkosen pimeäksi.

Hämärähetki oli siis lopussa ja Leena viritti valot. Laittoipa hän

taas tulta uuniinkin, ettei tulisi kylmä yöllä, sillä tuollainen

myrsky tunkee tukevainkin seinäin lävitse. Vedettiin sitten ne paksut

uutimet ikkunan eteen. Suljettiin pois sinne koko talvi tuiskuineen

ja rajuilmoilleen. Mitäpä he siitä! Aunen kamarissa oli tyyntä ja

lämmintä ja kielojen tuoksua ja kesäinen Ahtola lampun kuvussa...

Mutta huonolla säällä kolotti jalkoja aina pahemmin. Ja vaikka Aune

makasikin aivan hiljaa eikä vähääkään vaikeroinut, näkyi kuitenkin

kasvojen ilmeestä, että hän kärsi kovaa tuskaa. Sen tähden rupesikin

Leena hiljalleen hieromaan jalkoja sillä hyvällä voiteella, joka

aina lievensi tuskia. Ja isä istuutui viereen, piti pienoista kättä

kädessään ja koetti lohdutella.

-- Kun vaan jaksaisimme kesään, puhui hän. Päästäisi pois tästä

kolkosta kaupungista pyryilmoineen sinne tyynen lahden rantaselle. Ja

hän siirsi lampun lähemmäksi Aunea ja käänsi kesäisen Ahtolan aivan

hänen eteensä.

Mutta Aune ajatteli nyt sitä talvista Ahtolaa. Ja häntä ihan

värisytti, kun hän kuvaili mielessään minkälaista siellä nyt on.

Ihan autiona on koko rakennus ja eteisen ovi lukittu ulkolukolla

ja rautasalvalla salvattu. Myrsky lyö lunta pimeihin ikkunoihin ja

vinguttaa kamalasti tuuliviiriä katolla. Jäässä on järvi ja ranta

paksun hangen peitossa. Eikä laula nyt peipponen koivun oksalla.

Kenties ulvoo siellä joku nälkäinen susi pihamaalla...

Mutta lahden takaa loistaa vienoinen valo. Siellä on kaksi pienoista

päätä painettuna ikkunaruutuun. Matti ja Miina siellä kuuntelevat

myrskyillan ääniä.

-- Mikähän tänä iltana niin kamalasti metsässä huutaa? Kysyy Miina,

-- Myrsky vaan ulvoo korpikuusen latvassa, vastaa Matti.

-- Tai kenties susi ja metsän peikot.

Heitä alkaa peloittaa ja he juoksevat sänkyyn lämpimäin nahkasten

alle. Peittävät ihan huppuun, etteivät kuule mitään ja nukkuvat

sinne. --

Aunekin nukahti siihen kesken hieromisen, käsi isän kädessä.

-- Jumalan kiitos, tuskat ovat lopussa tällä kertaa, sanoi isä. Ja

hän oli niin äärettömästi kiitollinen siitä, että teki mieli langeta

maahan siihen sängyn viereen ja kiittää ja ylistää siitä, että tuskat

olivat lopussa sillä kertaa.

Kuinka rauhallisesti hän nukkuu. Hymyilee unissaan.

Ja he peittelivät hellävaroen. Painoivat peitteen sängynlaitaa

vastaan, ettei putoaisi yöllä. Puhalsivat sitten tulet sammuksiin ja

hiipivät pois varpaillaan, etteivät herättäisi nukkujaa.

-- -- -- Mutta sinä yönä oli Laurin kovasti vilu vuoteellaan

seinivieressä lattialla.

9

Kun Aune seuraavana aamuna heräsi, oli ulkona jo suuri päivä. Mutta

Aunen kamarissa oli hämärä, sillä uutimet olivat vielä ikkunan

edessä. Leena piti omasta huoneestaan varalta, milloin siellä silmät

aukeisivat ja kun se viimeinkin tapahtui, oli hän heti vuoteen

ääressä.

Leikkiä laskein kysyi hän Aunelta, että mikäs se on, kun "kaksi

kultaista kerää yli orren katselee?"

Ja Aune vastasi siihen, että "yksi hiiri, kaksi häntää, kenkä -- kuka

sen arvaa?"

Leena ei ymmärtänytkään mitä Aune tarkoitti: sitä että nyt tuntui

siltä, että saisi panna kengät jalkaan.

-- Annetaan olla siellä hiirten nurkassaan vähän aikaa, sanoi Leena.

Tohtori sattuisi tulemaan, niin säikähtäisi, se kun ei ensinkään pidä

hiiristä.

Kysyi sitten Leena, että tietääkös Aune, mikä se on, kun: laiva

liikkuu kultakeula merta suurta saarellista, kullat heittää

kulkeissaan yli meren sekä maan.

Sitäpä Aune ei tiennytkään. Hän mietti ja mietti. Leena ei saa sanoa,

kyllä hän sen arvaa ihan heti.

Leena nauroi, että ei hän sanokkaan, mutta hän näyttää sen. Ja hän

on tilaisuudessa näyttämään sen ihan tällä hetkellä. Aune katsoo nyt

vaan suoraan tänne!

Äkkiä veti Leena uutimet syrjään.

-- Aurinko! huusi Aune. Kuinkas hän ei sitä heti huomannut? Se vanha

aurinko!

Mutta Leenan mielestä se oli uusi, joka aamu ihan uusi, aivan

niinkuin on Jumalan armokin ihmistenlapsille uusi joka aamu.

Samassa alkoi kirkonkellojen ääni kuulumaan ja silloin vasta muisti

Aune, että oli pyhä. Hän piti paljon pyhäpäivästä, mutta tänään

oli hänellä vielä ihan erityinen syy iloita sen tulosta. He olivat

nimittäin Leenan kanssa kutsuneet vieraita aamupäiväksi. Ei niitä

ollut monta, eikä olleet ne suuren suuria. Olipahan vaan se heidän

yhteinen ystävänsä, poikanen puukengät jalassa.

Vaikka Lauri kävikin heillä joka aamu, niin eihän siinä ennättänyt

puhua juuri mitään. Ja Aune olisi tahtonut tietää niin paljon:

koulusta ja hänen tovereistaan, pikku Annista ja Laurin omasta

äidistä y.m.

Sunnuntaiaamupäivän oli Lauri aina saanut käyttää oman mielensä

mukaan. Usein luki hän silloin läksyjään tai kävi kirkossa. Kotona

hän ei milloinkaan puhunut mitään niistä kirkossakäynneistään. Se oli

hänen oma salaisuutensa ja hän kävikin siellä vaan äitinsä muiston

vuoksi.

Eipä hän elämässään voisi unohtaa sitä kuinka oma äiti muinen

sunnuntaiaamuna puki hänet kirkkovaatteisiin ja kuinka he sitten

kaikin kolmen menivät kirkkoon, kuinka urut soivat ja kuinka hän

tavallisesti nukkua nupsahti äitinsä kylkeen.

Niitä muistoja uudistaakseen hän niin mielellään vielä nytkin lähti

sille samalle matkalle. Ja vaikkei hänellä enään aina ollutkaan

kirkkovaatteita ja vaikkei äiti enään taluttanutkaan häntä kädestä,

niin tuntui kumminkin ihan siltä kuin hänkin olisi ollut mukana

matkalla. Ja onnellisena astui Lauri niitä samoja katuja, nousi

samoja portaita ja tultuaan kirkkoon nojasi hän turvallisesti

jykevään patsaaseen, jonka viereen hän aina koetti päästä istumaan.

Siinä oli niin hyvä kuunnella urkujen ääntä -- niitten samain urkujen

-- ja hyvä oli siihen joskus nukahtaakin, kuin muinen äitinsä

kylkeen. --

Mutta nyt piti hänen mennä vieraisille. Aamulla oli Leena tarjonnut

hänelle lämmityksen eteisessä, kun Aune sinä aamuna nukkui pitkään.

Oli hivellyt poskea ja sanonut:

Tule nyt sitten, varmaan Aune odottaa!

Kumma kiire oli Laurilla sinä aamuna lehtiä jakaessaan. Tavallista

aikaisemmin ennätti hän kotia. Toiset olivat aamiaisella. Isä

kehoitti Lauriakin tulemaan, mutta häntä ei maittanut. Hän heittäysi

pikku Annin viereen kehtoon. Anni tarttui heti kaulaan ja soperteli

iloisesti. Laurikin soperteli Annin korvaan, kuiskasi hiljaa.

-- Aune odottaa.

Heti syötyään alkoi emintimä hankkia kylään lapsineen ja se oli

Laurin mielestä onnellisinta, mitä hänelle nykyhetkenä saattoi

tapahtua, sillä nyt saisi hänkin rauhassa hankkia kylään.

Pikku Laurin ilottomassa elämässä olivat ne hetket onnellisimmat,

joina hän sai olla kahden isänsä kanssa. Omituinen rauhan tunne laski

silloin mieleen ja hän oli varma siitä, että isäkin tunsi ihan samaa.

Sellaisina hetkinä olivat he useinkin aivan ääneti, mutta kun isä

pitkään ja surullisesti katsoi häneen, tiesi Lauri hyvin mitä hän

ajatteli. Ja entisten, onnellisempain aikain muisto yhdisti heidät

ja liitti heidät lähemmäksi toisiaan. Ja kun Lauri silloin ei voinut

muulla tavalla lohdutella isää, koetti hän aina tehdä hänelle pikku

palvelluksia, niinkuin muisti äitivainaan tehneen.

Niinpä hän nytkin heti emintimän lähdettyä laittoi puhdasta vettä

pesuastiaan ja kysyi eikö isä tahtoisi peseytyä. Aivan kuin Laurille

mieliksi nousikin isä heti sängystä, johon hän oli heittäytynyt, ja

alkoi hangata kasvojaan.

Lauri kertoi nyt isälleen, että häntä oli kutsuttu vieraisille ja

yhdessä alkoivat he sitten laittamaan häntä matkaan.

Edellisenä iltana oli Lauri tosin ollut saunassa, mutta peseytyi

nyt kumminkin oikein perinpohjin. Isä nosti sitten alas piirongilta

vanhan peilirämän, jonka lasin pikku Anni oli lyönyt tuhansiin

säröihin. Sen yhdessä kulmassa oli vielä varsin hyvä peilata, vaikkei

nähnytkään koko kasvojaan yhtäaikaa. Laurista tuntui niin somalle

istua näin peilin edessä ja katsella omaa kuvaansa. Harvoinpa hänellä

oli aikaa sellaiseen harrasteluun. Aamusilla täytyi töytätä ulos

silmä kourassa. Hyvä kun ennätti saada kengät jalkaan ja laukun

olalleen.

Senpävuoksi hänestä nyt tuntuikin niin somalta istua näin peilin

edessä. Tukkaa siinä piti kammata. Hänellä oli oma pieni luukampa,

jonka hän kerran oli saanut joululahjaksi isältä. Ja hänellä oli aina

ollut tapana kammata hivuksensa suoraan ylös otsalta ja ohimoilta.

Nyt teki mieli koettaa jakausta korvalliselle. Miltähän se näyttäisi?

Mutta hivukset eivät ottanut pysyäkseen. Saivat siis olla totuttuun

tapaansa.

Onneksi oli hänellä puhdas paita. Välistä täytyi pitää samaa paitaa

monta viikkoa. Olipa vielä puhdas nenäliinakin.

Kun vaatteet olivat yllä, koetteli Lauri kaulaansa sitä kapeata

silkkihuivia, jonka Leena oli antanut hänelle korviin pakkaisaamuna.

Sepä vasta kaunis oli, kun isä sitoi solmuun leuvan alle.

Nyt ei puuttunut enää muuta kuin kengät ja nepä olivatkin huonoimmat.

Eikä ollut edes millä mustaisi niitä. He hieroivat noella, mutta ei

siitä paljon apua ollut. No, ei auttanut muuta kuin jalkaan.

Ja nyt hän siis oli valmis lähtemään. Lakki hänellä oli hyvänlainen.

Hän oli saanut sen jouluksi eräältä rouvalta, joka asui samassa

talossa ja jonka asialla hän joskus oli juossut. Se oli kudottu

punaisesta villalangasta ja tupsu päänlaella. Sattumalta olivat

kintaat tulleet aivan samaan väriin.

Isä saattoi Laurin ovelle ja sanoi, että jos se hyvä neiti ei

pahastuisi, niin hänkin lähettäisi terveisensä sille.

Hän jäi vielä ovelle seisomaan, kun Lauri reippain askelin kulki

porstuan poikki ja katosi portaisiin. Hän ajatteli, että hänen pikku

Lauristaan vielä voi tulla kelpo työmies. Rehellinen hän ainakin on

ja hyvä kuin kulta. Ja hän siunasi sydämmessään niitä hyviä ihmisiä,

jotka osoittivat ystävyyttä Lauri raukalle. -- --

Kun Lauri sitten käveli katua pitkin ja kirkon kellot soivat, tuntui

hänestä niin omituisen juhlalliselta, aivan kuin hän olisi ollut

matkalla kirkkoon tai johonkin muuhun pyhään paikkaan.

Kello oli vasta lyönyt 11, kun Lauri seisoi tutun lasioven takana

eikä rohjennut heti soittaa. Tuli kaikellaisia ajatuksia. Kenties

senaattorikin tulee sisään, niin hän on hämillään, ja jos on muitakin

vieraita. Tuntui ihan siltä kuin hän nyt kainostelisi Auneakin,

vaikka he jo olivat niin tutut.

Viimein kuului soitto, hiljainen ja arka. He tunsivat sen jo Aune ja

Leena. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Lauri jo Aunen kamarissa.

Hänen silmiään huikaisi ja häikäisi kaikki se kauneus, jota hän

aamuisilla käynneillään tulen valossa ei ollut huomannutkaan. Nyt

paistoi aurinko leveihin kultapuitteisiin, sillä seinillä riippui

kauniita tauluja. Ja Lauri näki koko olemuksensa suuresta peilistä,

joka ulottui lattiasta kattoon. Seinät ja kaikki huonekalut olivat

siniset. Aune rakasti sinistä väriä sitä ihanaa taivaan kannen väriä.

Leena asetti heti Laurin istumaan nojatuoliin, joka häntä varten oli

nostettu lähelle Aunen sänkyä, pieni pöytä vaan oli välillä. Lauri

koetti piiloittaa rumat kenkänsä pöydän jalkain taakse.

Aune istui sängyssä. Hänellä oli yllään tummansininen leninki ja se

kaunis uusi helminauha riippui kaulassa. Jalat olivat peitteen alla.

Lauri sanoi, että hän ehkä oli tullut liian aikaiseen. Mutta Aune

vakuutti, että hän oli jo odottanut häntä ja kysyi kuinka Lauri sitä

tuli ajatelleeksi.

-- Kun, kun Aune ei vielä ole noussut oikein ylös.

Ensi kerran kutsui Lauri Aunea nimeltään niinkuin hän oli käskenyt ja

se kävi vähän vaikeasti.

Lauri ei vielä edes tiennyt, että Aunen jalat olivat kipeät. Tähän

asti oli ollut puhe vaan Laurin jaloista.

Aune selitti nyt, ettei hän sen paremmin nousekkaan ylös. Ettei hän

vielä ole askeltakaan kävellyt tämän maan pinnalla eikä koskaan tule

kävelemäänkään, ellei joskus puujaloilla. Sillä poikki hänen jalkansa

sahataan, niin, säälittä poikki ainakin toinen. Ja nyt Lauri tiesi

hänen elämänsä kohtalon.

Lauri kävi ajatuksiinsa. Hän ajatteli että Aunen elämän kohtalo oli

kova. Sellaista ei hän ollut aavistanutkaan, hän oli pitänyt Aunea

niin ylen onnellisena. Nyt vasta huomasi hän kuinka sairaan näköinen

hän oli ja kuinka kalpean ja kärsineen. Ja hänen kävi kovin sääliksi

Auneraukkaa. Lauri käänsi päätään, oli katselevinaan taulua seinällä,

mutta Aune huomasi, että kirkas kyynel vieri alas pitkin hänen

poskipieltään ja piiloutui paidan kaulukseen.

Sentähden riensikin Aune heti selittämään, ettei hän kumminkaan ole

tyytymätön kohtaloonsa, että hänen on hyvin hyvä olla ja että monella

oli paljon, paljon vaikeampi.

Mutta Laurista tuntui, että hän nyt oli paljon tutumpi Aunen kanssa

eikä hän enää muistanut piiloittaa rumia kenkiäänkään pöydän jalkain

taakse.

Leena toi nyt sisään Aunen aamiaisen: voileipiä ja velliä sekä

hedelmiä. Laurin täytyi tehdä seuraa.

Makealle maistuikin, hän kun kotona ei ollutkaan syönyt. Ja

toisellaiset nää oli ruuatkin kuin ne kotoiset. Hän toivoi vaan, että

pikku Anni nyt istuisi hänen sylissään ja hän saisi pistää parhaat

palat Annin suuhun, niinkuin hän teki kotonakin. Omenoita hänen piti

panna taskuunsakin tuliaisiksi kotiväelle, mutta pikku Anni saisi

punaisimman ja kauniimman.

Aune rupesi sitte näyttelemään uusia kertomuskirjojaan. Hän oli

päättänyt antaa Laurille yhden niistä, sen jossa puhuttiin köyhästä

pojasta, joka lapsuudessaan sai kokea paljon kurjuutta, mutta josta

kuitenkin kasvoi mainio mies ja isänmaansa ilo. Hän kysyi Laurilta

millaisista kansista hän enemmän piti punaisistako vai sinisistä,

mutta ei saanutkaan vastausta.

Kummastuneena katsoi Aune Lauriin, jonka pää oli hervahtanut tuolin

selkänojaa vastaan ja silmäkannet olivat painuneet kiinni. Aune ei

ollut uskoa silmiään, sillä toden totta -- Lauri oli nukkunut.

Hän viittasi kädellään Leenaa viereisestä huoneesta.

-- Siinä se nyt on kylämies! Ja heitä nauratti pahanpäiväisesti.

Aunea ihmetytti, sellaista hän ei olisi voinut aavistaa. Mutta Leenan

mielestä se ei ollut mikään ihme ensinkään. Heidän oli ajatteleminen,

että Lauri sinä aamuna jo oli kulkenut monta askelta. Toisten

nukkuissa oli hän jo laukku kainalossa lentänyt talosta taloon,

sillä eipä hänellä ole edes pyhärauhaa. Ja kun pääsi siihen istumaan

pehmeään ja lämpöiseen, niin oli ihan luonnollista, että hän nukkui.

Ja kukapa tiesi oliko hän saanut rauhassa nukkua yönsäkään.

Senaattorikin tuli tervehtääkseen pientä vierasta, josta hän niin

paljon oli kuullut puhuttavan. Aune varoitti häntä sormellaan jo

ovelle tulemaan hiljaa. Ja pian sai hänkin nähdä mitä täällä oli

tapahtunut. Hän istuutui tuolille vastapäätä Lauria ja tarkasteli

häntä kiireestä kantapäähän.

Aune alkoi selittämään, että Lauri nyt oli muuttunut aivan kuin

toiseksi pojaksi. Isä olisi vaan nähnyt kuinka surkean näköinen hän

oli isänsä vanhassa takissa ja repaleisissa housuissa. Näyttipä siltä

kuin heidän lämmitykselläänkin olisi ollut vaikutuksensa, sillä laiha

poski oli alkanut hiukan pyöristyä. Ainakin oli hänen surullisiin

kasvoihinsa tullut vähäisen ilon ilmettä.

Ja Aune nautti nyt vaan siitä, ettei Laurilla ollut laukkua. Jos isä

olisi nähnyt kuinka raskasta laukkua hän kantoi! Aune ei ollut ennen

nähnyt häntä ilman laukkua, senvuoksi hänestä ne kaksi kuuluivat

yhteen. Aivan kuin laukun hihna, joka kulkee oikealta olalta viistoon

rinnan yli vasempaan, olisi ollut kiinni kasvanut siihen. Tuntui kai

kevyeltä, kun se oli poissa. Ainakin Aunesta tuntui huokeammalta,

sillä olipa aivan kuin laukku olisi painanut hänen omaa olkapäätään.

Isä hymyili katsellessaan Lauria, sitä hyväntahtoista hymyilyään,

jonka Aune niin hyvin tunsi. Ja hän sanoi, että on sentään onnellista

voida noin nukahtaa pois tämän elämän huolista, unohtaa raskaat

laukut ja muut taakat, suuret sekä pienet. Ja isä sanoi vielä, että

näyttipä siltä, kun tällä pienellä vieraalla olisi hyvä omatunto,

niin rauhallisesti hän nukkui. Isän mielestä siinä olisi ollut oikein

hyvä aihe taidemaalarille, istuvillaan nukkuva lapsi vilpittömine

kasvoineen. Sellaisen taulun nimeksi voisi panna: tunnon rauha tai

viattomuuden uni tai jotain sellaista.

Isä kumartui katsomaan kulunutta puukenkää. Sinä pieni veitikka,

portaissa kolistelija! -- Tosiaankin ne näyttivät kömpelöiltä ja

kylmiltä.

Isän täytyi nyt lähteä, mutta sitä ennen laski hän kiiltävän

kultarahan pöydän kulmalle Laurin eteen, että saisi ostaa oikeat

saappaat.

Ilmaisipa se katse kiitollisuutta, jonka Aune nyt loi isäänsä.

Häntä itketti ja nauratti, ei tiennyt oikein kumpaako tekisi. Ja

ylen onnellinen oli hän siitä, että isäkin piti niin paljon heidän

pienestä vieraastaan.

Kukapa tiesi kuinka kauvan Lauri olisi nukkunut, sillä Aune ja

Leena eivät suinkaan olisi hennoneet häntä herättää, mutta onneksi

sattui se kertomuskirja, joka oli jäänyt hänen käteensä, putoamaan

lattialle. Se kolahti hiukan ja Lauri aukaisi silmänsä. Eipä hän

ollutkaan kirkossa. Hän oli ollut nojaavinaan jykevää patsasta

vastaan. Se muuttui vähitellen yhä pehmeämmäksi, ja viimein oli hän

istuvinaan oman äitinsä sylissä.

Lauri oli nähtävästi hämillään, kun hänelle näin nolosti oli käynyt.

Hän alkoi selittää, ettei ollut saanut juuri ensinkään nukkua yöllä.

-- Rajuilmanko tähden? Kysyi Aune.

-- Niin senkin. Aina kun öisillä kävi kova tuuli, kuului vinniltä

kaikenlaista kolinaa. Aivan kuin joku olisi kävellyt edestakaisin

raskain askelin ja vaikeroinut. Ja Lauri sanoi silloin muistavansa

sitä miestä, joka viime vuonna kuoli siellä vinnillä.

Leena antoi merkkejä, ettei Lauri enää jatkaisi sitä ainetta.

Aunekin oli huomannut Leenan merkit, eikä kysynyt muuta kuin, että

pelkäsikö Lauri sitten viime yönä.

-- Kaikenlaista kamalaa tuli mieleen, sanoi Lauri. Mutta sitten hän

siunasi ja olisi varmaan nukkunut, ellei olisi ollut vilu.

-- Onko sinun useinkin vilu öisillä? Kysyi Aune surullisesti.

-- Ei, väliste vaan, kun on kylmempi, mutta silloin isä useinkin

nousee peittämään takillaan. Niin hän teki viime yönäkin.

Aune pyysi nyt Lauria kertomaan jotakin siitä hyvästä isästään.

Ensinkin mitä työtä hän tekee.

Lauri sanoi hänen tekevän kivityötä.

Aune tahtoi tietää kuinka sellaista työtä tehdään.

-- Rosoiset suuret kivet hakataan vasaralla tasaisiksi joka sivulta.

Raskasta se on. Isän kädet jo vapisevat kuin vanhuksen, vaikka hän

vielä on nuorenlainen mies.

-- Oletko nähnyt, isäsi hakkaavan vasarallaan?

-- Joka päivä, kun vien hänelle ruokaa työpaikalle.

-- Mutta tänä päivänä hän ei hakkaa.

-- Ei, nyt vasara lepää kamarin nurkassa.

Ja Aune ilmaisi ilonsa siitä, että on olemassa sellainen päivä, jona

kaikki vasarat ja muut työaseet ovat levossa.

Aunen pyynnöstä kertoi Lauri sitten paljonkin heidän kotielämästään.

Hänen luulonsa mukaan oli isä ollut paljon onnellisempi oman äidin

aikana. Ei kuulunut silloin torasanoja. Oma äiti oli aina nöyrä

ja hiljainen. Laurin mieleen oli erikseen jäänyt se, kuinka äiti

iltaisin, kun isä tuli työstä, meni ovelle häntä vastaan, otti

vasaran olalta ja vei hänet hellästi kädestä pöydän ääreen, jossa

iltanen odotti. Ja vaikka he olivatkin köyhiä, oli pieni huone

silloin aina siisti.

Selvästi muisti Lauri myöskin hänen kuolintautinsa ja kuolemansa.

Kun isä oli työssä eikä äiti voinut liikahtaa vuoteesta, oli Lauri

kykynsä mukaan toimittanut kotiaskareet. Hän teki tulta uuniin,

lakaisi lattian, kuori perunat ja laittoi ruuan kiehumaan suureen

kolmijalkaiseen pannuun. Äiti piti vielä tarkan huolen siitä,

että ruoka oli ajallaan valmista isälle, mutta itse hän ei enää

syönyt mitään. Päivä päivältä kävi hän yhä kalpeammaksi ja viimein

eräänä iltana kutsui hän isän ja Laurin vuoteensa ääreen. Hän

selitti silloin että hänen nyt täytyi jättää heidät ja ettei hänen

ensinkään tarvinnut pelätä kuolemaa, koska hän tiesi muuttavansa

autuaallisempaan elämään.

Lopuksi likisti hän Laurin kättä viimeisillä voimillaan ja sanoi:

-- Ole vilpitön ja uskollinen, niin käy sinulle hyvin elämässä ja

kuolemassa.

Sitä äitinsä viimeistä lausetta sanoi Lauri usein muistavansa, hän

sanoi tarvitsevansa sitä silloin, kun tahtoo käydä liian työlääksi.

-- Eikö sinusta olisi parempi, jos ei olisikaan emintimää? Kysyi Aune.

Ja Laurin täytyi tunnustaa, että se ajatus joskus oli tullut hänen

mieleensä, mutta hän tiesi, että oli väärin ajatella niin. Ja hän

sanoi lohdutteleivansa sillä, että jos ei olisi emintimää, niin ei

olisi pikku Anniakaan ja häntä Lauri suinkaan ei tahtoisi antaa pois

ei mistään hinnasta.

Pikku Annistapa Aune nyt juuri halusikin kuulla jotain.

Eikä Lauri tiennyt sanoa hänestä muuta kuin, että Anni oli pieni

raukka, joka ei vielä osannut puhuakaan eikä edes kävellä. Osasi vaan

kietoa pehmeät käsivartensa kaulaan ja hymyillä unissaan. Valveillaan

oli hän useimmiten totinen. Näytti ihan siltä kuin hän olisi

miettinyt jotakin surullista asiaa. Ei hän usein itkenyt. Joskus

vaan, esim. silloin kun emintimä torui Lauria ja oli tyly. Anni kyllä

ymmärsi sen. Ja Lauri sanoi, että kun hän kasvaa isoksi, niin hän

tahtoo tehdä työtä pikku Annin puolesta ja suojella häntä kaikkea

pahaa vastaan, mikä häntä voisi kohdata maailmassa.

Aunen rupesi tekemään kovasti mieli nähdä pikku Annia. Laurin täytyi

luvata joskus tuoda hänet mukanaan Aunen luo sitten keväällä, kun

ilma lämpiää. Mutta sitä ennen päätti hän lähettää jotain lahjaa

sille lapsukaiselle.

Pidätkö sinä kukista? Kysyi Auneja näytti Laurille kielojaan. Nää

ovat minun pikku Anniani. Onpa kuin nämäkin ajattelisivat jotain

surullista. Kenties surevat ne sitä, että heidät herätettiin kesken

uniaan puutarhurin pimeässä ansarissa, kun olisi pitänyt avata

kupunsa valoisana kevätaamuna jossain sinisen järven rannalla

rantakoivun tai vihannoivan pajun juurella.

Maaseudun ihanuus astui taas elävänä Aunen eteen sieltä kielokukkain

latvoilta ja lomasta. Ja hän kysyi Laurilta missäpäin maalla hän oli

ollut kesällä.

Aunen kummastukseksi kertoi Lauri, ettei hän milloinkaan ole ollut

maalla. Eräänä kevännä olisi opettaja koulun puolesta toimittanut

hänet maalle, kun hän oli heikko, mutta ei laskettu kotoa.

Aune ihmetteli mitä Lauri sitten teki kaupungissa koko kesän, kun ei

ollut kouluakaan.

-- Samaa kuin talvellakin. Sanomalehtiä piti juoksuttaa, kantaa

ruokaa isälle, käydä asioilla ja hoitaa lapsia.

Aune säälitteli Lauria, joka ei milloinkaan ollut nähnyt oikeata

metsää, luonnollista ja raivaamatonta, jossa tuuli soittaa vienoa

säveltään ja joka myrskyssä huokailee ja ryskii. Eikä koskaan ollut

soudellut välkkyvillä vesillä.

Oli hän ollut soutelemassa Töölön lahdella toisten poikain kanssa

ja käynyt laivalla Korkeasaaressa, jossa on metsää. Olipa uinutkin

joskus Kaivopuiston kivisellä rannalla.

-- Siinä ne olivat Laurin kesälystit, ja Aunen mielestä ne olivat

köyhät. Köyhät vainen verrattuina siihen mitä luonto tarjoo rikkaassa

helmassaan kaukana kaupungin levottomuudesta. --

Heidän näitä pakinoidessaan oli päivällisaika jo ehtinyt ja Lauri

aikoi lähteä kotiin, mutta Aune pyysi häntä päivällistoverikseen,

kun isäkin oli poissa jossain juhlapäivällisillä. Leena kattoikin

heti heidän pienen pöytänsä ja hänen täytyi itsensä tulla siihen

kolmanneksi.

-- Pidämme mekin nyt juhlapäivällisiä, sanoi Aune.

Siinä oli paistia kasviksien kanssa. Aune söi vaan kasviksia. Ennen

hän kyllä oli syönyt lihaakin, mutta ei voinut enään.

-- Katsoppa taulua tuolla, sanoi hän Laurille. Tunnetko tyttöä, joka

siinä istuu?

-- Sehän on Aune itse, vastasi Lauri, joka oli noussut katsomaan

sievää taulua kamarin sivuseinällä.

-- Mitäs se tyttö tekee?

-- Ruokkii kädestään lammasta.

-- Kas vaan tätä kaupunkilaista, kun tuntee lampaan! Minä luulin

vastaavasi, että tyttö ruokkii vasikkaa. Kun serkut kerran kävivät

Ahtolassa ja Elli näki tuon saman pikku karitsan, huusi hän: Saimi,

Saimi, tule pian katsomaan täällä on niin kummallinen vasikka, jolla

on villaa.

Lampaita Lauri kyllä oli nähnyt. He asuivat yhteen aikaan lähellä

teurastushuoneen tietä ja silloin hän näki, kun niitä vietiin sinne

laumottain.

Leena painoi Laurin jalkaa pöydän alla merkiksi, ettei pitänyt jatkaa

siihen suuntaan. Ja kaikki vaikenivat. Aune oli aikonut kertoa

enemmänkin siitä pienestä karitsasta, kuinka se oli hänelle harras ja

rakas ja kuinka se oli voittanut hänen sydämmensä.

Mutta hän sanoi nyt vaan:

-- Pikku karitsalleni lupasin, kun se turvallisesti toi päänsä

syliini, nuoli kättäni sametinhienoisella kielellään ja luottaen

katsoi silmiini, sille lupasin, että minun tähteni älköön vuotako

viattoman veri.

Ennenkun Lauri lähti pois, päättivät he että hän tulisi Aunen luo

joka sunnuntai, oli vielä niin paljon kyseltävää ja puhuttavaa. Ja

hänen hyvästi heittäissään, antoi Aune hänelle sen kultarahan.

10

Hämärä alkoi jo laskeutua yli hiljaisen kaupungin, kun onnellinen

pieni poika käveli kotiaan kohti laitakaupungille. Ei hän aina

malttanut kävellä, piti lyödä juoksuksikin välillä. Oikea käsi oli

lujasti kiinni puserrettuna takin taskussa, siinä oli kultaraha.

Vasemmassa kantoi hän pussia, johon Leena oli laittanut leivoksia

tuliaisiksi kotiväelle.

Eipä hän vielä elämässään ollut ollut niin rikas. Tosin sai hän

kuukausittain määrätyn palkkansa sanomalehdestä, mutta siitä hän ei

saanut käyttää penniäkään omiin tarpeisiinsa.

Hänestä oli aivan kuin voisi hän nyt ostaa vaikka talon. Mutta

saappaita vartenhan se oli annettu. Eihän saappaat kumminkaan

niin paljon maksa. Jää siitä ainakin leikkikaluksi Annille.

Aleksanterinkadulla leikkikalukaupassa oli hän nähnyt niin kauniita.

Pallonkohan ostaisi vai kauniin nuken?

Siinähän olikin jo kotiportti. Teki mieli laulaa, kun juoksi ylös

portaita. Kenties torutaan, kun hän on viipynyt näin kauvan. Mutta

onpa hänellä tuliaisia.

-- Terveisiä kylästä, sanoi Lauri iloisesti, kun oli ennättänyt

sisään.

-- Mitä se pikku neiti nyt tahtoi tietää ja mitä sinä vastasit? Ivasi

emintimä.

-- Terveisiä laittoi kaikille ja tuliaisia.

Lauri laski pussin pöydälle ja etsi taskuistaan omenat.

-- Tämä on Annin, sanoi hän, ja heilutteli varresta suurinta ja

punaisinta.

Anni olikin jo kontannut Laurin luo ja kavunnut pystyyn pitäen

kiinni hänen takkinsa liepeestä. Lauri otti lapsen syliinsä ja

istuutui kehtoon. Hän hieroi Annin kylmiä pikku jalkoja, jotka olivat

ihan sinertävät vilusta. Ja hän ajatteli, että kengäthän Annikin

tarvitsisi, mutta sitten ei saakkaan palloa tai nukkea.

Alkoi jo olla jotensakin pimeä heidän pienessä huoneessaan. Isä otti

tulta lamppuun ja Lauri aikoi juuri nousta panemaan puita uuniin, kun

hän kauhukseen muisti, että hän aamulla oli kantanut ylös viimeiset

vajasta. Mikäs nyt neuvoksi, kun on vielä näin kylmä aika!

Eikä isällä ollut rahaa, sen Lauri kyllä tiesi. Eilen nostettu palkka

oli mennyt melkein kaikki vanhan velan suoritukseen.

Sinä iltana menivät he kaikki aikaisin levolle. Lauri ei

riisuutunutkaan nyt, että saisi nukkua paremmin kuin viime yönä.

Levolle asettuessaan ajatteli hän, että taitaa olla sentään

viisaampaa ostaa kengät kuin pallo tai nukke. Ja hän teki siinä

vaivoissaan sen varman päätöksen, että kengät hän ostaa. Sitten

heillä molemmilla on uudet jalkineet, Laurilla saappaat ja Annilla

kauniit kengät. Ja hän nautti jo siitä, että saisi panna pois

puukenkänsä ja kävellä oikeissa saappaissa, joita hänellä ei

ollutkaan ollut niin pitkään aikaan.

Mutta ennenkun hän ennätti nukkua, kuuli hän äidin äreällä äänellä

sanovan isälle:

-- Rahaa on laitettava vaikka mistä. En minä rupea lapsineni viluun

kuolemaan ja sormeniko mä huomenna pataan panen?

-- Minä teen kaikki mitä voin, mitä suinkin voin, niinkuin olen

tehnyt tähänkin asti, -- oli isän vastaus.

Laurin sydäntä vihloi. Isän ääni oli kuulunut niin väsyneeltä, niin

tuiki toivottomalta, aivan kuin olisi sanonut: minä en voi enään

tehdä mitään, en niin mitään.

Lauri ajatteli, että nyt hän ei uskalla nukkua koko yönä. Mitä jos

isä keskiyön pimeässä nousisi vuoteesta, hiipisi hiljaa ulos ovesta

ja menisi yksinään vinnille, niinkuin teki se onneton mies, josta ei

saanut puhua Aunelle. Lauri tiesi kyllä, että hän oli mennyt sinne

siitä syystä, ettei ollut leipää vaimolle ja lapsille.

Pelko ja ahdistus täytti Laurin sielun ja tuskanhiki nousi otsaan.

Hän nousi polvilleen, liitti ristiin vapisevat sormensa ja rukoili

hartaasti, että Jumala armahtaisi ja auttaisi hänen köyhää isäänsä,

hänen rakasta isäänsä.

Sinä yönä vaivoissaan vuoteellaan teki Lauri vielä toisenkin

päätöksen. Hän teki sen ilman taistelua, iloisella mielellä ja

vapaasti.

Ja koska hän jo isän raskaasta hengityksestä kuuli, että tämä nukkui,

sai hänkin rauhan ja vaipui viimein uneen. -- -- --

Keskiyön aikaan nousi kuu taivaan laelle ja katseli sieltä nukkuvaa

kaupunkia. Uutimien lomitse pilkisteli se huoneisiin, mutta Laurin

kodin ikkunasta katseli se esteettömästi sisään. Sen säteet

väreilivät seinillä ja lattialla ja jäivät leikittelemään kehdon

laidalle. _Pikku Anni siinä nukkui_ käsi posken alla ja hymyili

unissaan. Kuun säteet kuiskailivat hiljaa:

-- Nuku, sinä pieni kultasilmä, katsele unissasi taivaan maita!

Eivätpä elon myrskyt konsaan sinua saavuta.

Ja lattialla nukkujalle kuiskailivat ne:

-- Oikein poikani, _sinä teit hyvän päätöksen_, jota et koskaan tule

katumaan. -- -- --.

Aamulla oli isä jo pukeutunut ja kopeloi juuri vasaraa nurkasta, kun

Laurikin heräsi. Hän juoksi jälestä porstuaan, painoi kultarahansa

isän käteen ja sanoi hiljaa:

-- Tässä on isälle rahaa puihin ja ruokaan. Aunen isä antoi eilen.

11

Laurin lähdettyä vaipui Aune syviin mietteisiin. Oli eräs asia, joka

häntä usein oli ajatteluttanut, ja joka nytkin nousi kiertämään hänen

aivojaan.

Ja hän teki taas Leenalle juuri saman kysymyksen, jonka hän oli

tehnyt jo monta kertaa ennen:

-- Luuleeko Leena, että kuolleet voivat seurata meidän elämäämme

täällä maan päällä.

Ja Leena vastasi juuri samalla lailla, kuin hän oli vastannut jo

monta kertaa ennenkin, että sitä vaan ei yksikään varmasti tiedä, ei

yksikään kuolevaisista.

-- Luuleeko Leena sitten, että autuaasti kuolleet tulevat yhteen ja

saavat tuntea toisensa?

-- Sen hän uskoi ihan varmasti.

Nyt sekä Laurin että Aunen äiti oli kuollut autuaasti. He ovat siis

yhdessä ja tuntevat toisensa. Jospa he nyt sentään voivat seurata

meidän maallista matkaamme. Ovat nähneet kuinka synkkä se tie on,

jota Lauri vaeltaa. Ja ovat pyytäneet että me, juuri me saisimme sitä

vähän valaista.

-- Sitä ei tiedä, sanoi Leena. Me, jotka nyt elämme tässä

aistillisessa maailmassa, emme voi edes mielessämme kuvailla,

millaista se elämä on, joka on vapaa näistä kaikista. Toistensa

tunteminen siellä lienee vaan sen tuntemista, että ollaan saman Isän

lapsia ja että sama pyhä rakkaus yhdistää kaikkia.

Ja eihän meidän nyt tarvitse vaivata pientä päätämme sillä, kuka

lähetti Laurin tiellemme. Kun meillä vaan olisi runsaasti antaa

hänelle sitä rakkautta, jonka puutetta hän kärsii, niin voisimme olla

tyytyväisiä.

Aunen mielestä Leena oli ihan oikeassa. Mutta hänestä oli kumminkin

niin sanomattoman lysti ajatella, että äidit sieltä ylhäältä

seuraisivat heidän vaellustansa ja iloitsisivat siitä hyvästä, mitä

he jaksoivat ajatella ja tehdä.

-- -- -- Kun Lauri maanantaiaamuna tuli lämmitykselle, katsoi Aune

heti hänen jalkojaan. Puukengät niissä vielä oli. Milloinkapa hän

vielä olisikaan ennättänyt ostaa saappaat, kun eilen oli pyhä.

Muuten oli Lauri onnellisemman näköinen kuin koskaan ennen. Ja Aune

ajatteli sen tulevan siitä, että hän tiesi tänään saavansa oikeat

saappaat.

-- Terveisiä Annille, -- sanoi Aune kun Lauri jätteli hyvästi.

-- Isäkin lähetti eilen Aunelle, vaikken rohjennut silloin sanoa.

-- Ei rohjennut sanoa eilen. Lauri ei näy vielä tietävänkään,

kuinka paljon rakastan heitä kaikkia. Mutta sen hän vielä saa oppia

ymmärtämään.

Ja Aune oli äärettömästi onnellinen siitä, että hän oli saanut

terveisiä Laurin isältä, siltä kunnon työmieheltä, jonka kädet

vapisevat ennen aikojaan.

Yöllä oli Aune uneksinut pikku Annista. Anni oli maannut kehdossa

lumivalkoinen pieni paita yllään eikä mitään muuta vaatetta. Aune

oli ottanut hänet syliinsä, niin hän olikin muuttunut hänen pieneksi

karitsakseen.

Leena sanoi että sellainen uni saattoi merkitä sairautta ja vaikka

kuolemaakin.

Mutta Aune luuli sen merkitsevän sitä, että Anni oli niin viaton ja

puhdas kuin pieni karitsa.

Eihän Anni toki joutanut kuolemaan. Kukas sitten olisi Laurin ilona

siellä kotona?

Mutta jos sillä todellakaan ei ole muita vaatteita kuin pieni paita.

Sittepä hän helposti voisi vilustua ja vaikka kuolla.

-- Oli mar Annilla mekkokin päällään, kun kävin siellä. Suotta minä

taas sanoinkin siitä unesta. Harvoinhan ne mitään merkitsevät.

Tottakai ne kuvittelivat unissa, kun Aune illalla juuri ajatteli

pikku Annia ja karitsaa.

-- Minkähänlainen se koltti juuri oli, oliko edes villainen ja lämmin?

-- Ei se näyttänyt villaiselta.

-- Eipä se sitten mahtanut näyttää lämpimältäkään.

Mutta Aunepa tiesi mikä oli sekä villaista että lämmintä. Leena

antaisi hänelle sen uuden leninkivaatteen laatikosta.

Sitä oli niin runsaasti että huoleti saattoi leikata Annille koltiksi

kankaan päästä. Leena osasi kyllä arviolta leikata, kun hän kerran

oli nähnyt Annin.

-- Leena leikkaisi vaan kyllin pitkän, ei saa surkeilla vaatetta.

Ja Aune alkoi itse ompelemaan. Hän liitti sivut yhteen, päärmesi

helman ja pani yläpään poimuille. Ja aina välillä piti hivellä

vaatetta, se oli niin sametin hienoista.