Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1896.
Osakeyhtiö Weilin & Göös Aktiebolag, Helsinki.
1
Pohjatuuli oli äitynyt myrskyksi. Aavalla merellä, joka silloin
oli jäässä, levitti se mahtavat siipensä ja lensi sitten Helsinkiä
kohden hurjaa vauhtia. Näyttipä siltä kuin olisi se päättänyt
paiskata kumoon kaikki taivasta tavoittelevat kivimuurit. Mutta
lujina seisoivat ne perustuksillaan ja ainoastaan lunta katoilta
sai raivostunut tuuli temmatuksi kylmään helmaansa. Sitä se sitten
lennätteli pitkin katuja, heitteli vastaan tulijoille vasten kasvoja
ja turkinkauluksen allekkin tunki. Esplanaadille päästyään sai se
nuoret vaahterat kumartamaan itseään ja hyökkäsi sitten Runebergin
patsaan kimppuun. Mutta se ei kumartanut. Puhui siinä myrsky tylyä
kieltään metallimiehen korvaan, joka ei näyttänyt kuulevan sitä. Eikä
kuulleet sitä kesän kukkasetkaan, jotka patsaan juuressa nukkuivat
hangen alla. Toisellainen oli se tuuli oleva, joka heidät oli saapa
hereille -- lempeänä liikkuisi se mailla laulaen uuden elämän ihanaa
laulua sortuneille.
Mutta olipa siellä kuitenkin aivan lähellä pieni kalpea
kukkanen, joka kuuli ja tarkasti seurasi myrskyn riehuntaa.
Pohjoisesplanaadilla Runebergin patsaan kohdalla oli kivitalon
ensimmäisessä kerroksessa ikkuna, jota paksut varjostimet peittivät.
Sieltä takaa loisti himmeä valo talvisen iltapäivän hämärään ja
siellä lepäsi pieni, kalpea Aune vuoteessaan. Pehmeä oli vuode ja
koko huone niin pehmeä ja lämmin kuin linnunpesä, johon emä on
rinnastaan hienoimmat untuvansa nokkinut. Ja kuitenkaan äidin käsi ei
ollut sitä vuodetta valmistanut, sillä se oli jo aikoja sitten maassa
maatunut. Aune oli vasta muutaman viikon vanha, kun äiti kuoli. Nyt
oli hän jo kohta kolmentoista ja tämän ikänsä kaiken oli hän ollut
sairaana. Enimmät ajat oli täytynyt maata vuoteessa, väliste kun oli
parempi, nostettiin pyörätuoliin. Jalkoja täytyi varoa. Niissä oli
luumätä. Käveltäisiköhän niillä milloinkaan?
Se päivä oli taas ollut vaikeampi. Niin huonolla säällä kolotti
jalkoja aina pahemmin. Toinen olisi niitä tuskia kärsiessään jo
vaikeroinutkin, mutta Aune makasi aivan hiljaa. Lumivalkoisten
lakanain välistä näkyi vaan laihat ja surkastuneet, mutta kuitenkin
suloiset kasvot, joita tummat kähärät ympäröivät. Ja suuret, tummat,
äärettömän surulliset silmät katselivat arasti ikkunaan päin, jota
pohjatuuli kolkutteli.
Sinä päivänä oli Aune kokonaan unohtanut oman kipunsa. Koko päivän
oli hän ajatellut sitä pientä poikaa, josta Leena kertoi aamulla
tehdessään tulta uuniin, sitä pientä kerjäläispoikaa kaukana
Pohjanmaalla, josta sanomalehdissä oli kerrottu. Uupui taipaleelle,
sinne jäi hankeen. Tuisku peitti niin, ettei jäänyt näkymään muuta
kuin toinen käsi ja vähän repaleista nutunhihaa. Muuten ei olisi
löytynytkään. Yksinään kuoli pimeään yöhön myrskyn raivotessa noin
juuri kuin nytkin.
Aune kuuli selvästi tuskanhuutoa ja valitusta myrskyn äänessä. Ehkä
se olikin tullut tänne kertomaan, että siellä taas oli joku lumiin
peittymässä. Tullut vaatimaan apua parempiosaisilta ja senvuoksi
kolahutti hänenkin ikkunaansa. Voi, jospa hän vaan olisi terve, eipä
hän silloin viruisi untuvapatjoilla toimetonna! Mutta eipä hän nyt
voinut muuta kuin itkeä päänalaisensa märäksi ja puristaa hentoset
sormensa ristiin peitteen alla ja koko sielullaan pyytää taivaallista
Isää suuresta armostaan auttamaan kaikkia onnettomia maailmassa.
Leena hiipi sisään varpaillaan, luuli Aunen nukkuvan. Teki taas
tulta uuniin ja istuutui siihen ääreen sukkaansa kutomaan. Aune
katseli häntä salavihkaa vuoteestaan. Uunin tuli valaisi Leenan
kasvoja. Kuinka hän vielä oli nuoren näköinen, vaikka oli jo yli
neljänkymmenen ja niin hyvän ja herttaisen! Hänen kasvoissaan oli
sellaista kirkkautta, jota Aune ei ollut huomannut kenessäkään
toisessa. Mutta se tuli kai siitä, että Leena joka päivä ajatteli
ijankaikkisia asioita ja eli sisällistä hengen elämää Jumalassa.
Sanomattoman paljon piti Aune Leenasta. Hän olikin hoitanut Aunea
hänen syntymästään asti. Ja Aune oli mielestään Leenalta oppinut
enemmän kuin opettajattarelta, joka jo monta vuotta oli käynyt hänen
terveempinä päivinään opettamassa hänelle tämän maailman viisautta.
Ja kumminkin oli Leena vaan kouluja käymätön mökin lapsi maalta.
Aune unohti hetkeksi kalvavan surunsa. Leenan läsnäolo oli aina
lohduttava ja rauhoittava. Mutta kun tuuli taas kovasti tärähytti
ikkunaa, kävi se hänelle luihin ja ytimiin ja ajatukset alkoivat taas
kulkea samaa surullista uraansa.
-- Leena -- kuiskasi hän hetken kuluttua -- oliko siinä kinnasta?
-- Missä, lapseni?
-- Kädessä joka näkyi hangesta.
-- Ei siitä puhuttu mitään, mutta tuskinpa. Kukapa niille
kerjäläislapsille kintaita. Sitäkö se nyt taas on ajatellut pienoseni
koko päivän? Ei noin helläsydämmiselle pitäisikään kertoa sellaisia.