(TYÖVÄENOPISTON JUHLASSA)
Raa'aksi sen risti huhu,
voimaa vain mi palvoi jylhää,
jonk' ei ikikaipuut' ylhää
ainoakaan piirre puhu.
Materian orjaks maine
pohjakerran kuulutteli,
alkuvaistoissaan mi eli
aatoksissaan aina aine.
Muodottomana mi työntyi
liejun lailla tiedon tarhaan,
tallas jalkoihinsa parhaan,
vaalijaks vain vatsan myöntyi.
Mutta moitteet panetuksen
työläisluokka luotaan torjui
vaikka alla ikeen horjui,
vaikka alhoon alennuksen
aikakaus sen synkkä syysi,
piili povessa sen yhä
kaipuu kauneuden pyhä,
hengen hekkumaa se pyysi.
Valkamoille valon riensi,
tietoja ja totuutt' tahtoi,
sieluuns' aartehia ahtoi,
iäisikävöinnin liensi.
Penkoi luotteet pölyn alta,
huuhtoi kultaa kuonast' aikain,
omikseen sai salat taikain.
Nousi porras portahalta,
nousee, kunnes kulmillansa
voitonlehvä vehryt häilyy,
kunnes suuri päivä päilyy,
kunnes kahleitta on kansa.