Työnnuoriso, oi, sinut nousevan nään
kuin satujen sankarin seppelepään,
kuin taikurin ihmetarun,
nään nousevan äärestä ankaran työn,
nään nousevan alhosta aikasi yön
ja kostavan kohtalos karun.
Nään eellimmäisenä taistelohon
sinun syöksyvän, kuss' sota kiihkehin on,
kuss' soi terät kalskuvat kalpain,
kuss' uhreja vaativin, vaikein lie
joka askel, mi vitkaan voittohon vie
rivit rohkeet ja hartahat halpain.
Sinut kiilankärkenä painuvan nään
läpi ennakkoluulojen jäytävän jään,
läpi valheen vuossata-vuoren,
nään kairana kiertyvän vankimpaan
ikimuuriin henkeä salpaavaan,
nään pirstovan kahlivan kuoren.
Ja suinpäin suistavan pylväiltään
kuvat haalistuneet, kuvat haurahat nään
epäjumalten ammoisten aikain,
nään riistävän verhot värjätyt pois
tekohurskauden, jotk' kilpenä ois
vain väärinä öisien taikain.
Perut poistavan keskiajan kaamean tuon,
tyrehyttävän sielujen kärsimysvuon,
alas iskevän alttarit saastain,
pois piinapenkit raivaavan,
pois piinaajat myös laasevan
kirot kirkon katkerat raastain.
Näen, nuoriso työn, sinun lyövän myös
ikikahlijas, itsensä Mammonan. Työs
on suurin se, nuoriso valpas.
Kuin kuolemankaarti sa karkaat päin
eturinnassa rientäin sa ryntäät näin,
on iskevin aina sun kalpas.
Etujoukkona orjain armeijan,
koko kärsivän työläismaailman
vihit itses sä sankarityöhön:
lyöt Mammonan maahan, ja kahleistaan
käsin känsäisin kirvoitat sorretut maan,
lyöt kuin tuli pitkäisen yöhön.