(ROVANIEMILÄISESSÄ JUHLASSA 9/9)
Taas tuttu toistuvi tapaus:
jo kumouslaine laantuu,
verivirtoihin vaipuu vapaus
tai toivottomuudeksi taantuu,
taas saaliikseen saa sortajat maan,
taas kansain tahto tallataan
ja kansain kaunein kaipuu.
Ei ihmisyys saa haastaa.
Tuliputket ne vain, ne paukkaa.
Tuho, turmio kansoja raastaa,
sotaratsut raivoten laukkaa,
yhä työss', yhä työss' on luurankomies,
koko maailma on kuin helvetinlies,
koko maailma hurmeessa huokaa.
On kuin olis kaikki turhaa
mikä kannusti eespäin jo ammoin,
vain kurjuutta, kulttuurimurhaa
nyt tarjoo katsomo kammoin,
on kuin kaikk' ahmaisi hävitystyö,
kuin uhkaisi ihmiskuntaa yö
ja kaikkinielevä kaaos.
Ja on kuin kahlitut kansat
iäks jäisivät onnettomuuteen,
samat seuraisi ikeet ja ansat
sukukuntaa aikahan uuteen,
ja on kuin vaipunut voima se ois,
halk' oihkeen mi yksin johtaa vois
sopusointuun sorretut joukot.
Se voima, min yhteysaate
proletaarein sieluihin siitti,
jota heijasti veripunavaate,
joka joukot yhtehen liitti,
joka veljiksi kaikki kahlitut loi,
joka uskallusta ja intoa soi --
sekö raukes ja ratkes ja riutui?
Sekö pirstautui vihan muuriin
ja veljesvainohon vaipui,
kyy kostonko iski sen juuriin,
sekö hurmehuuruihin haipui,
proletaaritko polkien oikeuden
kulon kaamean, synkeän syttivät sen,
koko ihmiskuntaa mi uhkaa?
Ei, ei! Ei pyövelintyöhön
pala työläisarmeijan aatos.
Ei, ei! Näet turmion yöhön
ikirauhaa sen toistihan paatos,
ja hartaimmin kuin milloinkaan
pyhä kutsu nyt käy yli merten ja maan:
proletaarit, te yhtehen käykää!
Yli raunioiden ja tuhkain,
yli kuolemankenttäin laajain,
korahduksien halki ja uhkain,
läpi pistinmetsäin taajain
käy kultalangat jo veljeyden,
kuin kyyhky leijaa ihmeinen
ylösnousemuksen henki.
Ja vaikka nyt vapaus vaipuu
verivirtaan ja vainoon ja vaivaan,
ei kaiko kansojen kaipuu,
ovet aukeevat onnemme taivaan
toki kerran, ja kerran kantavi myös
sadon kauniin, kahlittu joukko, sun työs
napapiirillä Pohjolan öisen.