Käy koivu jo keltaan,
saa ruostetta raita,
yön varjossa vaanii
syys synkkä ja saita,
nukat nurmien tallaa,
valon varjoilla kaihtaa,
väriaaltojen aarteet
hämärvaljuiksi vaihtaa.
Pian kaikki, mi luo, mikä liikkuu ja sykkää,
on murskana maassa, on mennyttä, mykkää.
Ja hän, joka juhlaa
kesän kerkeän vietti,
joka autuast' arpaa
ajan kiehtovan mietti,
jota hurmas ja huumas
sulot allaan ja yllään,
koki rinnassa riemun
niin kaipiokyllään,
myös hänkin nyt huokaa: oi, mikä harmaus,
näin kaikotko kaunein sa sieluni armaus?
Vain virvaako valkeus,
jota silmäni ahmas,
katinkultaako kauneus,
jota kourani kahmas,
ja hurmio, huuma,
mi päihdytti pääni,
sekö jälkeäkään
jätä ei elämääni;
ilo, kauneus, kaikki mi soi sekä helkkää,
sekö virvaa ja harhaa ja haavetta pelkkää?
Mut hän, joka uurtaa
ja puurtavi yössä,
joka lapsesta saakk' oli
juhtana työssä,
joka kuuli kun kutsui
kevät kertakin suuri:
-- On hetkesi lyönyt
nyt, raataja, juuri,
jo kahleesi kätkee, jo kaikkovi kurjuus,
elos onnettomuus ja sen orpous, nurjuus!
Hänet syys havauttaa
niin kolkkohon arkeen;
yhä jäljell' on ies
pakon kahlivan, kärkeen,
kuin ennenkin eessä
on nälkä ja puutos,
tuhon, turmion toi
vain uskottu muutos:
kuin ennenkin taas sadon kiskuri korjaa,
kuin nyt ei koskaan ilkuttu orjaa.
Syys harmaja hälle
nyt ruumiillistettu
on onnettomuus,
on kaunainen pettu,
on nyrkki, mi nousee
on raippa, mi raastaa,
on häijyintä herjaa
ja syytöstä, saastaa.
Näin harmaana konsaan koittiko ennen
syys ankea aikojen ammoisten mennen?
Ei, ei! Unest' auvon
taas orjahan heräs,
kun kylminä kiiluivat
rauta ja teräs,
kun oikeus syösty
oli pistimen nenään,
oli vaalittu vapaus
raunio enään,
kun valmistuin väen nääntyvän niittoon
kera vieraan sai tyly kiskuri liittoon.
Niin, häntä, mi uurtaa
ja puurtavi työssä,
tuho, turmio uhkaa
syyssynkässä yössä.
Mut kauaksi katsoin
halk' usvan ja häivän
hänen silmäänsä siintää
yhä pilkahdus päivän;
se sammunut ei, taa pilvein se sai vaan,
huku hurmeeseen ei valkeus taivaan.
Ei pistinten metsään,
tuliputkien pauhuun,
väkivaltahan ei,
ei kuoleman kauhuun
se ehdy, mi elää
yll' aikojen: _aate_.
Halk' ahdistuksen
vie punavaate
polon poljetun, nälkään nääntyvän uuteen
ajan armahan auvoon ja onnellisuuteen.
Ja vaikkakin kahlaa
hän kyynelemerta
ja askeleet allaan
tiukkuvat verta,
niin taannu hän ei
ei sorru hän surren,
vaan nyrkkiä puistain
ja hammasta purren
hän maassakin ryömien rientävi loittoon
ikivoittohon työn, ikihuomenen koittoon!