"Hänetkin tuo hirmunhenki surmasi", ajatteli Lupin. "Ja tiesikinhän
ukko liian paljon... nimikirjaimet... Letitia-nimen... salaisen
tupakoimistavan."
Ja hän muisti tois-iltana hänen huoneessaan tuntemansa tupakan
hajahduksen.
Hän tarkasteli ensimäistä lompakkoa edelleen. Siinä oli
salakirjoituksella kyhättyjä kirjelappusia, epäilemättä Doloresin
saamia kätyreiltänsä, heidän yöllisissä kohtauksissaan. Oli
paperipalasille kirjoitettuja osotteita, ompelijattarien ja
muotikauppiasten osotteita, mutta myöskin alhaisten pesien, kurjien
kapakkain osotteita... Ja nimiä, pari-, kolmekymmentä nimeä,
kummallisia nimiä: Hektor Teurastaja, Grenellen Armand, Sairas Mies...
Mutta Lupinin katse osui erääseen valokuvaan. Hän vilkaisi sitä. Ja
heti hän lompakon pudottaen poukkosi ulos huoneesta kuin ammuttu,
ulos huvilinnasta, ja ryntäsi puistoon.
Hän oli tuntenut Louis de Malreichin, Santén vangin valokuvan!
Vasta tällä hetkellä hän muisti, että mestaus tapahtuisi seuraavana
päivänä!
Ja kun mustapukuinen mies, kun murhaaja ei ollut kukaan muu kuin
Dolores Kesselbach, niin Louis de Malreich oli totisesti nimeltään
Léon Massier ja hän oli viaton.
Viaton? Entä hänen huoneustostaan löydetyt todisteet, keisarin
kirjeet ja kaikki, kaikki muu, mikä oli päivän selvästi ja
kumoamattomasti osottanut hänen syyllisyyteensä?
Lupin seisahtui silmänräpäykseksi, aivot kuumeessa.
"Oih", huudahti hän, "minäkin jo menetän järkeni! Ei, minun täytyy
toimia... tuomio pannaan täytäntöön huomenna... huomenna aamun
sarastaessa."
Hän katsoi kelloansa:
"Kello on kymmenen... Minä ennätän Pariisiin ehtoopäivällä... ja minä
estän... Mutta miten? Kuinka voin todistaa hänen viattomuutensa...
ehkäistä mestauksen? Haa, eipä huolta! Kyllä jonkun keinon keksin.
Nimeni ei suotta ole Lupin!... Eteenpäin!..."
Hän porhalsi taas juoksuun, riensi linnaan ja huuteli:
"Pierre! Pierre!... Onko kukaan nähnyt hra Pierre Leducia... Ahaa,
siinäpä olettekin!... Kuulkaahan..."
Hän vei Pierre Leducin syrjään ja nytkäytteli käskevinä lauseina:
"Kuulkaa, Dolores ei ole täällä... Niin, hänet kutsuttiin
kiireelliselle asialle... hän läksi viime yönä minun
automobilillani... Minäkin lähden... Älkää keskeyttäkö, ei
sanaakaan!... Menetetty silmänräpäyskin tuottaa korvaamatonta
vahinkoa... Lähettäkää te pois kaikki palvelijat, ilman mitään
selityksiä. Tässä on rahaa. Puolen tunnin kuluttua tulee linnan olla
tyhjillään. Älkääkä antako kenenkään tulla tänne ennen kuin minä
palaan. Tekään ette saa tulla... Ottakaa avain mukananne... Odotelkaa
minua kauppalassa..."
Ja taaskin ryntäsi hän tiehensä.
Viittä minuuttia myöhemmin hän saavutti Octaven. Hän hyppäsi
voimavaunuihin:
"Pariisiin!"
Matka oli todellista kilpa-ajoa elämästä ja kuolemasta. Lupinin
mielestä ei Octave ajanut kyllin nopeasti; hän otti itse käsiinsä
ohjauspyörän ja ajoi hurjaa, uhkarohkeata vauhtia. Maantiellä,
läpi kylien, pitkin kaupunkien vilkasliikkeisiä katuja he kiitivät
sadan kilometrin vauhdilla tunnissa. Ihmiset hädissään karjuivat
ja kiljuivat vimmasta, mutta tuo meteoori oli jo silloin kaukana,
näkymättömissä.
"I-isäntä", sopersi Octave valjuna, "me joudumme kiikkiin!"
"Sinä kenties; automobili kenties; mutta minä saavun perille!"
vakuutti Lupin.
Ja hän ajatteli miestä, joka kuolisi, ellei hän ehtisi ajoissa apuun,
salaperäistä Louis de Malreichia, joka oli niin kiusaannuttava
itsepintaisesti vaietessaan, kasvot ilmeettöminä.
Ja keskellä kulun tohinaa, puiden lehvien pauhatessa ympärillä
myrskyn tavoin, ajatustensa vilinässä, Lupin silti yritti sommitella
todenmukaista oletusta. Ja tämä oletus muodostui vähitellen
selväpiirteisemmäksi, johdonmukaiseksi, luultavaksi, varmaksi -- niin
vakuutti hän itselleen, tuntiessaan nyt Doloresin kamalan olemuksen
ja nähdessään tuon järkkyneen sielun kaikki apukeinot ja katalat
suunnitelmat.
"Niin, hän se hautoi hirveän salajuonen Malreichia vastaan. Mitä hän
tahtoi? Naida Pierre Leducin, jonka hän on tenhonnut rakastajakseen,
ja päästä hallitsemaan sitä pikku suurherttuakuntaa, josta hänet oli
karkotettu. Päämäärä oli saavutettavissa, käden tavattavissa. Oli
yksi ainoa este... minä, Lupin, joka itsepintaisesti suljin häneltä
tien, minä joka pysyisin aseissa kunnes olisin saanut keksityksi
rikollisen ja löytänyt keisarille kuuluvat kirjeet... No, syylliseksi
piti saada Louis de Malreich, oikeammin Léon Massier.
"Kuka on tämä Léon Massier? Tunsiko Dolores hänet ennen naimistansa?
Olivatko he rakastaneet toisiansa? Tämä on luultavaa; mutta
kaiketikaan ei siitä voi koskaan saada varmaa tietoa. Se vain on
varmaa, että Dolores pani merkille, kuinka helposti hän Massierin
tavoin mustaan pukeutumalla voisi vartaloltaan ja ryhdiltään
muistuttaa tätä. Hän tietenkin huomasi, kuinka kummallista elämää tuo
yksinäinen mies vietti, hänen yölliset retkeilynsä, hänen tapansa
hiippailla pitkin katuja ja kadota milloin luuli jonkun pitävän häntä
silmällä.
"Ja näiden havaintojen johdosta ja vastaisten mahdollisuuksien
varalta hän neuvoi hra Kesselbachia muutattamaan syntymärekisteriin
Doloresin nimen sijalle Lousin, jotka alkukirjaimet soveltuisivat
Léon Massieriin... Tuli hetki, jolloin hänen täytyi toimia; silloin
hän laati suunnitelmansa ja ryhtyi panemaan sitä täytäntöön. Léon
asui Rue Delaizementin varrella. Hän määräsi kätyrinsä ottamaan
asuntonsa sen takana olevalta kadulta. Ja hän itse ilmaisi minulle
päätarjoilija Dominiquen osotteen ja johti minut noiden seitsemän
konnan jäljille, varsin hyvin tietäen, että minä kerran tolalle
tultuani seuraisin sitä loppuun asti, että minä noiden konnien
kautta johtuisin heidän päällikköönsä, mustapukuiseen mieheen, Léon
Massieriin, Louis de Malreichiin... Ja minä sain kiinni Louis de
Malreichin. Minä löysin hänen huoneustoltaan keisarin kirjeet, _jotka
Dolores itse oli sinne asettanut_... ja minä luovutin miehen oikeuden
käsiin... ja minä paljastin salaisen kulkutien, _jonka Dolores itse
oli teettänyt_ noiden kahden vaunuvajan välille... ja minä esitin
todistusaineiston, _jonka Dolores itse oli valmistanut_... ja minä
todistin asiakirjoilla, _jotka Dolores itse oli väärentänyt_, että
Léon Massier oli varastanut Léon Massierin yhteiskunnallisen aseman
ja että hänen oikea nimensä oli Louis de Malreich... Ja Louis de
Malreich tuomittiin kuolemaan..."
"Haa", huudahti Lupin suunnattomasti kiihdyksissään: "se mies ei saa
kuolla! Sen vannon niin totta kuin elän hän ei saa kuolla!"
"Varokaa, isäntä", huomautti Octave säikähtäneenä, "me olemme nyt
lähellä kaupunkia... laidalla... esikaupunkialueella..."
"Mitä minä välitän?"
"Raitiovaunu, käänteessä..."
"Me pääsemme läpi."
"Emme ehdi."
"Pääsemme."
"Oi Jumalani!"
Ryskähdys... huutoja... Automobili oli törmännyt raitiovaunuun,
kimmonnut aitaa vasten, kaatanut laudoitusta pitkän taipaleen ja
lopuksi rusentunut erääseen mäenkulmakkeeseen.
"Ajuri, oletteko vapaa?"
Lupin oli huutanut luokseen vuokra-automobilin, rinnenurmikolla vielä
maatessaan.
Hän kömpi jaloilleen, vilkasi murskaantuneihin voimavaunuihinsa
ja Octaven avuksi tungettelevaan väkijoukkoon, ja hyppäsi
vuokra-automobiliin:
"Sisäasiain ministeriöön Place Beauvaun varrelle... kaksikymmentä
frangia itsellenne..."
Hän asettui istumaan ja jatkoi:
"Ei, ei, hän ei saa kuolla! Ei, tuhat kertaa ei, sitä minä en
omalletunnolleni tahdo!"
He lähestyivät tullihuonetta. Hän nojausi ulos:
"Kaksikymmentä frangia lisää, ajuri, jos ette pysähdy."
Ja hän huikkasi virkamiehelle:
"Etsivän osaston asioilla!"
He pääsivät kulkemaan esteettömästi.
"Mutta älkää hiljentäkö vauhtia, älkää hiljentäkö, hitossa!" karjui
Lupin. "Nopeammin!... Vielä nopeammin! Arkailetteko ajaa noiden
vanhojen naikkosien yli? Älkää niistä välittäkö! Minä maksan
vahingot!"
Muutamassa minuutissa he saapuivat sisäasiain ministeriön palatsille.
Lupin riensi pihaton yli ja juoksi ylös pääportaita. Odotushuone oli
väkeä täynnä. Hän sohaisi paperipalaselle sanat "Ruhtinas Sernine",
sieppasi erään sanansaattajan syrjemmälle ja kuiski tälle:
"Tunnettehan minut, vai mitä? Minä olen Lupin. Tämä paikkanne on
minun hankkimani; sievä vanhuutenne turva, eikö olekin? Mutta teidän
täytyy heti toimittaa minulle pääsy sisälle. Kas tuossa, esittäkää
nimeni. Siinä kaikki mitä teiltä pyydän. Pääministeri kiittää teitä,
siitä saatte olla varma... ja samoin teen minä... Mutta kiirehtikää,
hupelo! Valenglay odottaa minua..."
Kymmentä sekuntia myöhemmin Valenglay itse pisti päänsä ovesta ja
sanoi:
"Osottakaa ruhtinas sisälle."
Lupin ryntäsi huoneeseen, paiskasi oven kiinni jälkeensä ja läähätti,
keskeyttäen pääministerin:
"Ei, ei mitään kaavamaisia puheenparsia, te ette voi vangituttaa
minua... se syöksisi teidät tuhoon ja olisi keisarille tukalaa... Ei,
siitä ei ole kysymys. Kuulkaa. Malreich on viaton... Olen saanut ilmi
oikean syyllisen... Se on Dolores Kesselbach. Hän on kuollut. Hänen
ruumiinsa äärestä tulen. Minulla on epäämättömiä todistuksia. Ei ole
epäilemisen mahdollisuuttakaan. Hän se..."
Hän pysähtyi. Valenglay ei näyttänyt käsittävän.
"Mutta kuulkaahan, hra presidentti, meidän täytyy pelastaa
Malreich... Ajatelkaahan... oikeudellinen virhe!... Syytön mies
mestattuna!... Antakaa määräyksenne... sanokaa saaneenne uusia
tietoja... mitä hyvänsä... mutta pian, aikaa ei ole menetettävänä..."
Valenglay silmäili häntä tarkkaavasti, astui sitte pöydän ääreen,
otti sanomalehden ja ojensi sen hänelle, sormellaan osottaen erääseen
kohtaan.
Lupin vilkasi otsikkoon ja luki:
'_Hirviön mestaus_.