Arsène Lupinin kolme murhaa.
Pierre Leduc rakasti Doloresia!
Lupin tunsi vihlovaa tuskaa sielunsa sisintä myöten, tuskaa niin
tuimaa, että hän ensi kertaa selvästi käsitti, minkä arvoiseksi
hänelle oli Dolores vähitellen hänen tietämättänsä tullut.
Pierre Leduc rakasti Doloresia! Ja hän katseli Doloresia kuin ainakin
mies lemmittyänsä.
Lupin tunsi murhanhalun kuohahtavan sielussaan valloilleen. Tuo katse
sai hänet suunniltaan.
Ja hän näki myöskin rouva Kesselbachin. Doloresin silmät olivat
alusluotujen luomien peittämät, noiden silkkimäisten luomien,
joita pitkät mustat ripset rajottivat. Mutta miten hän näyttikään
tuntevan tuon lemmellisen katseen tenhon! Kuinka hän värähteli tuon
koskemattoman hyväilyn alaisena!
"Hän rakastaa Leducia... hän rakastaa Leducia", ajatteli Lupin
luulevaisuuden tulistuttamana.
Ja Pierren liikahtaessa hän ajatteli:
"Voi sitä konnaa! Jos hän uskaltaa kajota Doloresiin, niin minä tapan
hänet!"
Pierre ei ollut siirtynyt edemmä. Mutta hänen huulensa liikkuivat
ja Dolores näytti olevan heräämäisillään. Hiljalleen hän kohotti
silmäluomiaan, käänsi hiukan päätänsä, ja hänen silmänsä kohtasivat
nuoren miehen katseen sellaisella ilmeellä, joka tarjoaa itsensä ja
antautuu, ja joka sisältää enemmän kuin kuumin suutelo.
Seuraus oli äkillinen ja odottamaton kuin ukkosen jyrähdys. Kolmella
loikkauksella Lupin ryntäsi vierashuoneeseen, hyökkäsi nuoren miehen
niskaan, paiskasi hänet lattialle ja huudahteli rouva Kesselbachiin
kääntyen, toinen käsi kilpailijansa rinnalla, suuttumuksesta vapisten:
"Mutta ettekö te tiedä? Eikö tämä petturi ole kertonut teille...
Ja te rakastatte häntä, te rakastatte _tuota_? Näyttääkö hän
suurherttualta? Hoo, oiva pila!..."
Hän virnisteli ja hohotteli kuin mielipuoli, Doloresin tyrmistyneenä
tuijottaessa häneen:
"Hänkö suurherttua! Hermann IV, Zweibrücken-Veldenzin suurherttua!
Trevesin rajakreivi! Hän! Hänenhän nimensä on Baupré, Gérard Baupré,
retkaleista alhaisin... kerjäläinen, jonka korjasin katu-ojasta!...
Suurherttua! Minä se hänestä suurherttuan tein!... Haa, sinä rohkenet
nostaa silmäsi vallasnaisiin... ja kapinoida herraasi vastaan!...
Maltahan, Zweibrücken-Veldenzin suurherttua!"
Hän sieppasi Bauprén syliinsä kuin mytyn, heilautti häntä pariin
kertaan ja sinkosi hänet ulos avoimesta ikkunasta:
"Varokaa ruusupensaita, suurherttua! Niissä on okaita!"
Hänen käännähtäessään takaisin oli Dolores hänen likellään katsellen
häntä silmillä, joita hän ei ollut koskaan ennen tässä naisessa
nähnyt, vihan raivoon leimahtaneilla silmillä. Saattoiko tämä olla
Dolores, heikko, kivuloinen Dolores?
Hän sopersi:
"Mitä te teette? -- -- -- Kuinka rohkenette? -- -- Ja hän? -- -- Se
on siis totta? -- -- Hän valehteli minulle?"
"Valehteli teille?" huudahti Lupin, älyten minkä nöyryytyksen hän
oli naisena kärsinyt. "Valehteliko? Hänkö suurherttua! Nukke, siinä
kaikki -- nukke, jonka lankoja minä nyin... virittämäni soittokone,
jota soinnuttelen mieleni mukaan! Sitä narria! Sitä narria!"
Uudistuneen raivon valtaamana hän polki jalkaansa ja heristi
nyrkkiään avointa ikkunaa kohti. Ja hän alkoi harppailla huoneessa
edestakaisin, sinkautellen lyhyitä lauseita, joissa hänen salaisten
ajatustensa kaikki jännittynyt rajuus laukeili:
"Sitä narria! Hän ei muka aavistanut sen osan suuruutta, jota
hän joutuisi näyttelemään? Haa, minun täytyy takoa se hänen
kalloonsa, sen huomaan! Sinä pääset suurherttuaksi Lupinin
suosiosta! Ja hallitsijaksi! Saat oman siviililistasi! Ja alamaisia
nyljettäväksesi! Ja uhkean palatsin! Ja isännän, minut, Lupinin!
Ymmärrätkö, pölkkypää? Muista, että muuan Zweibrücken hirtettiin
karjanrosvouksesta ennenkuin Hohenzollerneista mitään tiedettiin! Ja
sinä olet Zweibrücken, kautta taivaan, et vähempää! Ja sinusta täytyy
tulla suurherttua, sen sanon! Pahviherttua? Nukke? Hyvä niinkin.
Mutta nukke, joka puhuu _minun_ sanojani, tekee _minun_ liikkeeni,
täyttää _minun_ toivomukseni ja toteuttaa _minun_ unelmani... niin,
unelmani..."
Hän seisoi liikkumattomana, kuin haaveensa loiston huikaisemana.
Sitte hän astui Doloresin luo ja lausui äänensä alentaen
jonkinlaiseksi salaperäiseksi ylvästelyksi:
"Vasemmallani Elsass-Lotrinki... Oikeallani Baden, Würtenberg,
Baijeri... Etelä-Saksa... kaikki nuo erilliset, tyytymättömät
valtiot, preussilaisen pomohallitsijan kantapään alle litistetyt,
mutta levottomat ja valmiit milloin tahansa heittämään ikeensä
niskoiltaan... Ymmärrättekö, mitä kaikkea minunlaiseni mies voi tehdä
keskellä tuota kaikkea, mitä pyrkimyksiä hän voi herättää, mitä vihaa
hän voi tuottaa, mitä kiihkeätä kapinoimista hän voi kannustaa ilmi?"
Dolores katseli häntä ahnaasti, tuon miehen voimakkuuden
hallitsemana, horjuttelemana. Ja hänen silmänsä ilmaisivat ihailua,
jota hän ei yrittänyt salata.
Lupin laski kätensä Doloresin hartioille ja sanoi:
"Se on unelmani. Niin suuri kuin se onkin, vannon teille, että
toteutuneena se on vielä suuremmoisempi. Keisari on jo nähnyt, mihin
minä kelpaan. Jonakuna päivänä hän näkee minut kasvoista kasvoihin
seisomassa itseänsä vastassa. Minulla on kaikki valtit. Valenglay saa
toimia minun käskyjeni mukaan... Samoin täytyy Englannin tehdä...
Peli on pelattu ja voitettu... Se on unelmani... On toinenkin..."
Hän pysähtyi äkkiä. Dolores ei siirtänyt katsettansa hänen
silmistänsä ja suunnaton mielenliikutus vääristi hänen kasvojensa
piirteitä.
Lupinin sydämeen tulvi määrätön ilo, hänen taaskin tuntiessaan ja
selvästi tuntiessaan tuon naisen hämmentymisen hänen läsnäollessaan.
Hänestä ei enää tuntunut siltä, kuin pitäisi Dolores häntä sinä, mikä
hän oli... varkaana ja rosvona; hän oli mies, mies joka rakasti ja
jonka rakkaus herätti sanoin ilmaisemattomia tunteita ystävällisen
sielun syvyyksissä.
Silloin ei Lupin puhunut enempää, mutta ilman sanoja hän kertoi
Doloresille hellyyttänsä ja ihailuansa ja ajatteli elämää, jota he
saattaisivat viettää jossakin Veldenzin lähistöllä tuntemattomina ja
kaikkivoipaisina...
Pitkällinen vaitiolo yhdisti heidät. Sitte Dolores nousi ja sanoi
leppeästi:
"Menkää, minä rukoilen... Pierre nai Genevièven, sen lupaan teille,
mutta teidän on parempi mennä... parempi on, että te ette ole
täällä... Menkää. Pierren pitää naida Geneviève..."
Lupin odotti tovin. Kenties olisi hänen tehnyt mieli kuulla
määrätympiä sanoja, mutta hän ei uskaltanut pyytää mitään. Ja hän
poistui, huumaantuneena, päihtyneenä ja siitä onnellisena, että sai
totella, alistaa kohtalonsa Doloresin kohtalolle!
Ovelle astuessaan hän siirsi tieltään pienen tuolin. Mutta hänen
jalkansa kolahti johonkin. Hän katsahti alas. Se oli pieni
mustapuusta muovattu taskukuvastin, jonka seljässä oli kultaiset
nimikirjaimet.
Äkkiä hän hätkähti ja sieppasi ylös kuvastimen. Nimikirjaimina olivat
yhteen pujotetut "L" ja "M". "L" ja "M"!
"Louis de Malreich", hän virkahti itsekseen, värähtäen. Hän kääntyi
Doloresiin:
"Mistä tämä kuvastin tulee? Kenen se on? On kovin tärkeätä..."
Dolores otti sen häneltä ja katseli sitä: "Minä en tiedä... en ole
sitä koskaan nähnyt... joku palvelija, ehkä..."
"Palvelija kaiketikin", mukasi Lupin, "mutta on kummallista...
tuollainen yhteensattuma..."
Samassa saapui toisesta ovesta Geneviève ja kaihtimen kätkemää
Lupinia huomaamatta huudahti heti:
"Kas, siinähän kuvastimesi onkin, Dolores... Löysit sen siis,
pantuasi minut sitä haeskelemaan kaiken tämän aikaa!... Missä se
oli?" Ja tyttö poistui puhellen: "Olenpa iloissani siitä, että
se löytyi!... Kuinka hädissäsi olitkaan...! Minä paikalla menen
sanomaan, etteivät enää etsi..."
Lupin ei ollut liikahtanut. Hän oli hämmennyksissään ja yritti
turhaan käsittää. Miks'ei Dolores ollut puhunut totta? Miks'ei hän
ollut heti sanonut, kenen oli kuvastin?
Hänen mieleensä välähti aatos ja hän kysäisi jokseenkin umpimähkään:
"Tunnetteko Louis de Malreichin?"
"Tunnen", vastasi Dolores tähystellen häntä, kuin yritellen arvailla
hänen ajatuksiansa.
Hän ryntäsi tavattoman kiihtyneenä Doloresia kohti:
"Te tunnette hänet? Kuka hän oli? Kuka hän on? Kuka hän on? Ja
miksi ette sanonut minulle? Missä olette hänet tuntenut? Puhukaa...
vastatkaa... minä rukoilen teitä..."
Hän vuorostaan laski kätensä Lupinin hartioille ja selitti lujalla
äänellä:
"Kuulkaa, te ette saa sitä milloinkaan kysyä minulta, sillä minä en
milloinkaan kerro... Se on salaisuus, jonka vien mukanani hautaan...
Tuli mitä tuli, mutta kukaan ei saa sitä konsanaan tietää, ei kukaan
koko maailmassa, sen vannon!..."
Lupin seisoi tuokion hänen edessään tuskaisena, aivot sekasorrossa.
Hän muisti Steinwegin vaikenemisen ja vanhuksen kauhistumisen, kun
Lupin vaati häntä paljastamaan tuon kamalan salaisuuden. Dolores sen
myöskin tiesi; ja hänkin kieltäysi sitä ilmaisemasta.
Hän astui sanattomana ulos.
* * * * *
Ulkoilma, väljyyden tunne virkistytti häntä. Hän asteli puistomuurin
veräjästä ulos ja käveli kauvas maaseudulle. Ja hän puheli itsekseen:
"Mitä tämä merkitsee? Mitä on tekeillä? Kuukausimäärin, tiukasti
taistellen ja näytellen, olen marssittanut tahtoni mukaan kaikkia
näytelmäni henkilöitä, jotka tarvitaan suunnitelmieni toteuttamiseen;
ja täll'aikaa olen kerrassaan unohtanut nyökkyillä heidän ylitseen
ja tähyillä, mitä heidän sydämissään ja aivoissaan liikkuu. Minä en
tunne Pierre Leducia, en Genevièveä, en Doloresia... Ja kohdellut
olen heitä kuin pahvitanssijoita, vaikka he ovatkin eläviä ihmisiä.
Ja tänään tölmään vastuksiin..."
Hän polki jalkaansa ja kivahti:
"Vastuksiin, joita ei ole olemassa! Mitä minä välitän Genevièven tai
Pierren sieluntilasta?... Sitä tutkiskelen myöhemmällä, Veldenzissä,
jahka saan heidän onnensa turvatuksi. Mutta Dolores... hän tunsi
Malreichin eikä sanonut mitään!... Miksi? Mitkä suhteet yhdistivät
heidät? Pelkäsikö häntä Dolores? Pelkääkö hän konnan karkaavan
vankilasta ja tulevan kostamaan, jos hän lavertelee tietojaan?"
Illalla hän palasi huvilinnaan, jonka oli valinnut omaksi
käytettäväkseen puistokujan päästä ja söi päivällisensä hyvin
huonotuulisena, toruen Octavea, joka palveli häntä pöydässä, mutta
aina joko liian hitaasti tai liian hätäisesti:
"Olen kyllästyksissäni, jätä minut rauhaan... Ja tänään teet kaiken
väärin... Kahvikin on ihan kelvotonta juotavaksi."
Hän työnsi kuppinsa puolilleen tyhjennettynä syrjään ja käveli parin
tunnin ajan puistossa, hautoen samoja ajatuksia uudestaan ja yhä
uudestaan. Viimein sai eräs ajatus hänessä määrätyn muodon:
"Malreich on päässyt pakenemaan vankilasta. Hän säikyttelee rouva
Kesselbachia. Hän on jo tältä kuullut, miten kuvastimelle kävi..."
Lupin kohautti olkapäitänsä:
"Ja tänä yönä hän kaiketikin tekee ryntäyksen minua vastaan! Puhun
pötyä. Minun on parasta käydä levolle."
Hän meni huoneeseensa, riisuutui ja heittäysi vuoteelleen. Hän vaipui
heti uneen, raskaaseen, painajaisen ahdistamaan uneen.
Häntä kiusasivat näyt, tuskalliset ja kauhistavat näyt. Selvästi
kuuli hän ikkunansa avautuvan. Selvästi hän synkeässä pimeydessä,
ummistuneiden silmäluomiensa läpi, _näki_ jonkun haamun lähenevän
vuodetta.
Ja haamu kumartui hänen ylitseen.
Hän teki epätoivoisen ponnistuksen, jotta sai silmäluomensa
kohotetuiksi ja näki... tahi ainakin kuvitteli näkevänsä. Uneksiko
hän? Oliko hän valveillaan? Tuskissaan hän teki itselleen tämän
kysymyksen.
Lupin tunsi hien virtaavan iholtaan, kiireestä kantapäähän asti,
samalla kun kauhu salpasi hänen sydämensä sykinnän. Mies seisoi
tuossa.
Oliko se mahdollista? Ei, ei... ja kuitenkin hän _näki_ -- voi
kamalata näkyä! -- mustapukuisen miehen, naamio kasvoilla ja
huopahattu painettuna vaalean tukan yli.
"Hoo, minä uneksin... minä uneksin!" sanoi Lupin nauraen. "Se on
painajainen!..."
Ponnistaen kaiken voimansa ja tahtonsa tarmon hän yritti liikahtaa,
hiukankaan liikahtaa, häätääksensä näyn.
Hän ei kyennyt.
Ja äkkiä hän muisti kahvin! Sen maku... sen maku oli sama kuin
Veldenzissä juomansa, nukutus-aineella sekotettu!
Hän ähkäisi, teki viimeisen ponnistuksen ja putosi uupuneena
takaisin. Mutta horrostilassaan hän tunsi miehen avaavan hänen
palttinamekkonsa ylimäistä nappia ja paljastavan hänen kaulansa; hän
tunsi miehen kohottavan käsivartensa, näki käden pitelevän tikarin
kahvaa, sellaisen pienen teräksisen tikarin, joka oli iskenyt
Kesselbachia, Chapmania, Altenheimia ja monia muita...
Muutamia tunteja myöhemmin Lupin heräsi nääntyneenä, kitalaki kuivana.
Hän lojui useita minuutteja ajatuksiansa keräten ja äkkiä muistaen
teki vaistomaisesti torjuvan liikkeen, kuin olisi hänen kimppuunsa
hyökätty:
"Minua narria!" huudahti hän, hypähtäen vuoteestaan. "Se oli
painajainen, aistimus-erhe. Senhän osottaa vähäinenkin ajatteleminen.
Jos se olisi ollut 'hän', jos se olisi todella ollut elävä olento,
joka viime yönä kohotti kätensä minua vastaan, niin olisi hän
leikannut minulta kurkun kuin kaniinilta. 'Hän' ei epäröitse.
Olkaamme järkeviä. Miksi säästäisi hän minua? Sievän ulkonäkönikö
vuoksi? Ei, minä olen nähnyt unta, siinä kaikki..."
Hän kutsui Octaven:
"Missä valmistit kahvin, jota minulle eilen illalla annoit?"
"Linnassa, isäntä, kuten muunkin. Täällä ei ole mitään hellaa."
"Joitko sitä itse?"
"En."
"Heititkö pois, mitä kahvikannuun jäi?"
"Enhän muutakaan osannut, isäntä. Sanoitte sen olevan kelvotonta.
Maistoitte vain muutaman siemauksen."
"Hyvä on. Laita automobili kuntoon. Me lähdemme."
Lupin ei ollut mies jäämään epätietoisuuteen. Hän tahtoi saada
ratkaisevan selvittelyn Doloresin kanssa. Mutta tätä varten täytyi
hänen saada selville muutamia seikkoja, jotka hänestä näyttivät
hämäriltä, ja tavata Jean Doudeville, joka oli lähettänyt hänelle
Veldenzistä joitakuita hiukan omituisia tietoja.
Pysähtymättä ajoi hän suurherttuakuntaan, saapuen sinne kello kaksi.
Hänellä oli puhelu kreivi von Waldemarin kanssa, jonka hän jollakin
tekosyyllä pyysi lykkäämään hallituksen edustajain matkan Bruggeniin
tuonnemmaksi. Sitte hän meni erääseen Veldenzin majataloon hakemaan
Doudevillea.
Doudeville vei hänet toiseen pikku ravintolaan, jossa esitteli
hänet ränsistyneesti pukeutuneelle pikku herrasmiesrahjulle, hra
Stocklille, siviilirekisteriviraston kirjurille. Heillä oli pitkä
keskustelu. He läksivät yhdessä ulos ja kaikki kolme hiippailivat
kaupungintalon virkahuoneisiin. Kello seitsemältä Lupin söi
päivällistä ja läksi jälleen liikkeelle. Hän saapui Bruggenin linnaan
kello kymmenen ja pyysi tavata Genevièveä, jotta tämä veisi hänet
rouva Kesselbachin huoneeseen.
Hänelle ilmotettiin, että neiti Ernemont oli lähtenyt Parisiin
isoäitinsä sähköteitse kutsumana.
"Vai niin! Mutta voinko tavata rouva Kesselbachia?"
"Rouva Kesselbach läksi heti päivällisen jälkeen makuulle. Hän
varmastikin nukkuu."
"Ei, minä näin valoa hänen vierashuoneestaan. Hän kyllä ottaa minut
vastaan."
Hän ei odottanut rouva Kesselbachin vastausta, vaan astui
vierashuoneeseen melkein palvelijan kintereillä, lähetti hänet pois
ja sanoi Doloresille:
"Minun täytyy puhutella teitä, madame, tärkeästä asiasta... Suokaa
minulle anteeksi... Tunnustan, että käytökseni täytyy näyttää
tunkeilevalta... Mutta te kyllä ymmärrätte, siitä olen varma..."
Hän oli kovin kiihdyksissään ja näytti tahtovan käydä suoraa päätä
selityksille, etenkin kun oli ennen huoneeseen astumistansa ollut
kuulevinansa jotakin melua.
Mutta Dolores oli kuitenkin yksinänsä ja makaili. Ja hän sanoi
väsyneellä äänellänsä:
"Kenties voisimme... huomenna..."
Lupin ei vastannut, sillä hänet yllätti tuoksu, joka häntä
tuossa vierashuoneessa hämmästytti -- tupakan lemu. Ja heti oli
hänellä se vaistomainen varmuus, että siellä oli ollut joku mies
hänen tullessaan ja että mies oli siellä ehkä vieläkin, jonnekin
kätkettynä...
Pierre Leduc? Ei, Pierre Leduc ei tupakoinut. Kuka sitten?
Dolores jupisi:
"Olkaahan nopea."
"Kyllä, kyllä, mutta ensin... olisiko teidän mahdollista sanoa
minulle..."
Hän keskeytti puheensa. Mitä hyödytti kysyä häneltä? Jos siellä
todellakin oli mies piilotettuna, niin tokko hän sitä ilmaisisi?
Sitte hän teki päätöksensä, ja koettaen voittaa jonkunlaista
arkailevaa väkinäisyyttä, joka häntä ahdisti tuntiessaan jonkun
käsittämättömän vieraan olevaksi saapuvilla, hän sanoi hyvin
matalalla äänellä, jotta ainoastaan Dolores olisi kuullut:
"Kuulkaahan, olen saanut tietää jotakin... mitä en ymmärrä... ja mikä
saattaa minut ymmälle. Vastaattehan minulle, Dolores?"
Hän lausui puhuteltavansa nimen hyvin hellästi ja ikäänkuin yrittäen
vallita häntä äänensä rakastavalla ja hellivällä soinnulla.
"Mitä olette saanut tietää?" kysyi toinen.
"Veldenzin siviilirekisterissä on kolme nimeä, jotka esittävät
Saksaan asettuneen Malreich-suvun viimeiset jälkeläiset..."
"Niin, sen olette minulle jo kertonut..."
"Muistatte, että ensimäinen nimi on Raoul de Malreich, joka paremmin
tunnettiin Altenheimina, keikarikonnana, joka nyt on kuollut...
murhattuna."
"Niin."
"Seuraava on Louis de Malreich, hirviö, kauhea murhanhenki, joka nyt
muutaman päivän kuluttua mestataan."
"Niin."
"Sitte lopuksi Isilda, mielenvikainen tytär..."
"Niin."
"Se kaikki on siis ihan selvää, eikö niin?"
"On."
"No", jatkoi Lupin, kumartuen hänen ylitseen entistä syvemmä, "olen
vast'ikään toimittanut tutkimuksen, joka osotti minulle, että
keskimäistä noista kolmesta ristimänimestä eli oikeammin osaa sille
kuuluvasta rivistä on raaputeltu. Rivi on kirjotettu uudestaan,
toisella käsialalla, paljoa vereksemmällä musteella; mutta alla ollut
kirjoitus ei ole tyyten häipynyt, niin että..."
"Niin että...?" kertasi rouva Kesselbach matalalla äänellä.
"Niin että minä hyvän linssin ja erittäinkin muutamien erityisten
menetelmieni avulla sain selville joitakuita häivytettyjä tavuja ja
ihan varmasti, ilman mitään erehtymisen mahdollisuutta, päätellyksi
vanhan kirjotuksen sisällön. Havaittiin, ettei nimi alkujaan
ollutkaan Louis de Malreich, vaan..."
"Voi, älkää, älkää!..."
Pitkällisen pidätysponnistelunsa jännityksen äkillisesti järkyttämänä
vääntyi Dolores lysyyn ja itki pää käsien kätkössä, hartiat
kiihkeistä nyyhkytyksistä tutisten.
Lupin silmäili pitkän tovin tätä heikkoa ja hervotonta, surkean
avutonta olentoa. Ja hänen teki mielensä pysähtyä, lopettaa
kiduttavat kyselynsä. Mutta eikö hän menetellyt siten ainoastaan
pelastaaksensa turvattoman? Ja eikö hänen pelastamisekseen ollut
välttämätöntä, että hän saisi tietää totuuden, olipa se kuinkakin
tuskallinen?
Hän alotti jälleen:
"Miksi tuo väärennys?"
"Mieheni", sopersi toinen, "mieheni sen teki. Rikkaudellansa hän sai
aikaan mitä hyvänsä, ja hän lahjoi erään kirjurinapulaisen muuttamaan
siviilirekisteriin keskimäisen lapsen nimen."
"Nimen ja sukupuolen", sanoi Lupin.
"Niin", myönsi toinen.
"En siis ole erehtynyt", jatkoi Lupin; "alkuperäinen, oikea
ristimänimi oli Dolores?"
"Niin."
"Mutta minkätähden miehenne..."
"Ettekö sitä käsitä?"
"En."
"Mutta ajatelkaahan", selitti Dolores vavahdellen, "minä olin
Isildan, mielipuolen sisar, Altenheimin, konnan sisar. Mieheni --
eli silloin oikeastaan sulhaseni -- ei tahtonut jättää minua siihen
asemaan. Hän rakasti minua. Minäkin rakastin häntä, ja suostuin. Hän
häivytti Dolores de Malreichin siviilirekisteristä, hän osti minulle
toiset syntymäpaperit, toisen yksilöllisyyden; ja minut vihittiin
Dolores Amontin nimellä."
Lupin mietti tuokion ja puheli ajattelevasti:
"Niin... niin... minä käsitän... Mutta sitten ei Louis de Malreichia
ole olemassa, eikä miehenne, veljenne ja sisarenne murhaaja kannakaan
sitä nimeä... Hänen nimensä..."
Dolores hätkähti koholle ja hoki kiihkeästi:
"Hänen nimensä! On, se on hänen nimensä... kyllä, hänen nimensä on
sentään se... Louis de Malreich... L.M... Muistakaa... Voi, älkää
yrittäkö ottaa selvää... se on se kamala salaisuus... Sitä paitsi,
mitä sillä on väliä?... Heillä on pahantekijä käsissään... Hän on
syyllinen... sen vakuutan. Puolustautuiko hän, kun minä syytin häntä
kasvoista kasvoihin? Kykenikö hän puolustautumaan, sen tahi minkään
muun nimisenä? Hän se on... Hän teki murhat... Hän löi iskut...
Tikari... Terästikari... Voi, jospa voisin ilmaista kaikki mitä
tiedän!... Louis de Malreich... jospa voisin..."
Hän valahti takaisin sohvalle hysteerisen nyyhkytyksen voittamana;
hänen kätensä puristi Lupinin kättä ja tämä kuuli hänen sopertavan,
tajuamattomien sanojen lomassa:
"Suojelkaa minua... suojelkaa minua... Te yksinänne kenties...
Oi, älkää hyljätkö minua... Minä olen kovin onneton!... Voi mitä
kidutusta..."
Vapaalla kädellään Lupin sanomattoman hellästi silitteli hänen
hiuksiansa ja otsaansa, ja hänen hyväilynsä vaikutuksesta toisen
pingottuneet hermot vähitellen höllenivät ja hän kävi levollisemmaksi.
Sitte Lupin katseli häntä taas ja kyseli kauvan, kauvan itseltänsä,
mitä saattoi piillä tuon kauniin, valkean otsan takana, mikä
salaisuus raateli tuota salaperäistä sielua. Doloreskin pelkäsi.
Mutta ketä? Ketä vastaan hän rukoili Lupinin suojelusta?
Vielä kerran valtasi hänet salaperäinen aistimus mustapukuisesta
miehestä, Louis de Malreichista, kolkosta ja käsittämättömästä
vihollisesta, jonka hyökkäyksiä hänen oli torjuminen tietämättä miltä
taholta niitä odottaisi tahi yritettäisiinkö niitä ollenkaan.
Hän oli vankilassa, yötä päivää vartioittuna... pyh! Eikö Lupin
omasta kokemuksestaan tiennyt, että on olentoja, joille vankilat
eivät merkitse mitään ja jotka määräämällänsä hetkellä kirvoittavat
kahleensa? Ja Louis de Malreich oli niitä.
Niin, joku oli Santé-vankilassa, tuomitun miehen kopissa. Mutta se
saattoi olla rikostoveri tahi joku Malreichin uhri... Malreichin
itsensä hiiviskellessä Bruggenin linnan ympäristöllä, pimeyden
turvin pujahdellen linnaan kuin näkymätön haamu, tunkeutuen puiston
huvilinnaan ja yösydämenä kohottaen tikarinsa nukkuvaa ja avutonta
Lupinia vastaan.
Ja Louis de Malreich se piteli Doloresia kauhun kahleissa, kiusasi
häntä hulluksi uhkauksillansa, hallitsi häntä jonkin kamalan
salaisuuden voimalla ja pakotti hänet vaieten alistumaan.
Ja Lupin kuvitteli mielessään vihollisen suunnitelmaa: syöstä Dolores
säikkyvänä ja vapisevana Pierre Leducin syliin, tuhota hänet,
Lupin, ja hallita hänen sijassaan suurherttuan vallan ja Doloresin
miljoonien avulla.
Se oli todennäköinen oletus, varma otaksuma, joka soveltui
tosiseikkoihin ja antoi ratkaisun kaikille ongelmille.
"Kaikilleko?" ajatteli Lupin. "Kyllä... Mutta miks'ei hän sitte
surmannut minua viime yönä huvilinnassa? Hänen tarvitsi vain tahtoa
_eikä hän tahtonut_. Vain liikahdus, ja minä olisin ollut kuollut!
Hän ei tehnyt sitä liikahdusta. Miksi?"
Dolores avasi silmänsä, näki hänet ja hymyili valjusti.
"Jättäkää minut", hän sanoi.
Lupin nousi hiukan epäröiden.
Toinen toisti leppeästi:
"Menkää... Haluan nukkua..."
Lupin poistui.
Mutta ulkopuolella hän pysähtyi muutamien puiden taakse, jotka
olivat tiheänä ryhmänä linnan edustalla. Hän näki valoa Doloresin
vierashuoneesta. Se siirtyi myöhemmällä makuuhuoneeseen. Muutamien
minuuttien kuluttua oli kaikki pimeätä.
Hän odotti. Jos vihollinen oli siellä, niin hän kenties tulisi ulos
linnasta...
Kului tunti... Kaksi tuntia... Ei hivaustakaan...
"Ei ole mitään tehtävissä", ajatteli Lupin. "Joko piileksii hän
jossakin linnan sopessa... tahi on hän poistunut jostakin ovesta,
jota en täältä näe. Ellei koko juttu olekin pelkkää naurettavaa
luulottelua minun taholtani..."
Hän sytytti savukkeen ja asteli takaisin huvilinnaan.
Sitä lähestyessään hän näki jonkun matkan päässä varjon, joka tuntui
lipuvan pois.
Hän ei liikahtanut, peljäten säikyttävänsä.
Varjo siirtyi erään polun poikki. Kuutamossa hän oli tuntevinansa
Malreichin mustan haamun.
Hän syöksähti eteenpäin.
Varjo pakeni ja häipyi näkyvistä.
"Hei", puheli Lupin, "hanke jääpi huomiseen. Ja tällä kertaa..."
Hän meni automobilinsa kuljettajan Octaven huoneeseen, herätti hänet
ja sanoi:
"Lähde automobililla Parisiin. Saavut sinne kello kuusi aamulla. Mene
Jacques Doudevillen luo ja sano hänelle kaksi asiaa: ensiksikin, että
hänen on annettava minulle tietoja kuolemaan tuomitusta miehestä;
toiseksi, että hänen on heti lähetettävä minulle tämä sähkösanoma,
jonka nyt kirjotan..."
Hän kyhäsi sähkösanoman sanat paperilapulle ja lisäsi:
"Heti sen tehtyäsi riennä takaisin, mutta tätä tietä, pitkin
puistomuuria. Mene nyt. Kukaan ei saa aavistaa poissaoloasi."
Lupin meni omaan huoneeseensa, kiersi salalyhtynsä palamaan ja
toimitti huolellisen tarkastuksen.
"Kuten ajattelinkin", jupisi hän. "Joku tuli tänne tänä yönä, minun
vaaniessani ikkunan alla. Ja jos hän tuli, niin tiedänpä missä
tarkotuksessa... Olin todella oikeassa: asema kärjistyy... Ensi
kerralla minut säästettiin. Nyt saan olla varma tikarin pistosta."
Varovaisuuden vuoksi hän otti vaipan, valitsi yksinäisen paikan
puistosta ja vietti yönsä taivas-alla.
Octave palasi kello kymmenen aamulla:
"Kaikki on valmista, isäntä. Sähkösanoma tulee."
"Hyvä. Ja onko Louis de Malreich vielä vankilassa?"
"On. Doudeville astui hänen koppinsa ohi Santéssa eilen illalla,
vartijan tullessa ulos. He puhelivat keskenään. Malreich kuuluu
olevan ihan entisellään: vaiti kuin hauta. Hän odottaa."
"Mitä odottaa?"
"Viimeistä hetkeänsä tietysti. Sanotaan mestauksen tapahtuvan
ylihuomenna."
"Vai niin, vai niin", vastasi Lupin. "On kerrassaan selvä seikka
siis, ettei hän ole päässyt pakoon."
Hän ei enää ollenkaan käsittänyt kohtaamaansa arvotusta ja herkesi
yrittämästäkin sitä käsittää, niin selvästi tunsi hän, että koko
totuus pian paljastuisi hänelle. Hänen tarvitsi vain valmistaa
suunnitelmansa, jotta vihollinen joutuisi ansaan.
"Tahi joudun siihen itse", ajatteli hän nauraen.
Hän oli hyvin hilpeällä tuulella, aivan irtautuneena huolista; eikä
mikään taistelu ollut hänestä näyttänyt niin lupaavalta.
Linnasta toi kamaripalvelija sähkösanoman, jonka Doudeville oli hänen
käskystään hänelle lähettänyt; sen oli postinkantaja vast'ikään
tuonut linnaan. Hän avasi sen ja pisti taskuunsa.
Hiukan ennen kello kahtatoista hän tapasi eräässä lehtokujassa Pierre
Leducin ja sanoi huolettomasti:
"Haeskelin teitä... on vakavia asioita... Teidän tulee vastata
minulle vilpittömästi. Oletteko linnassa oleskellessanne koskaan
nähnyt siellä ketään miestä, paitsi minun lähettämiäni kahta
saksalaista?"
"En."
"Ajatelkaa tarkoin. En tarkota ketään satunnaista kävijää. Tarkotan
jotakuta piilottelijaa, josta olette kenties saanut vihiä tahi jonka
olemassaoloa saattaisitte tavalla tahi toiselle aavistella?"
"En... Oletteko te jotain sellaista havainnut?..."
"Olen. Joku kätkeikse täällä... joku hiippailee lähittyvillämme...
Missä? Ja kuka se on? Ja mikä on hänellä tarkotuksena? Minä en
tiedä... mutta minä otan siitä selon. Minulla on epäluuloni. Pitäkää
te puolestanne silmänne auki ja vartioitkaa. Ja ennen kaikkea, ei
sanaakaan rouva Kesselbachille... On turha säikyttää häntä..."
Hän poistui.
Pierre Leduc, hämmästyneenä ja kuohuksissaan, palasi linnaan.
Matkallaan hän näki nurmikon reunassa sinisen paperilapun. Hän otti
sen ylös. Se oli sähkösanoma, ei rutistettu kuten pois heitettäväksi
aijottu paperipalanen, vaan huolellisesti laskoksille taitettu --
ilmeisesti hukattu. Se oli osotettu "Maunylle", jolla nimellä Lupin
tunnettiin Bruggenissa. Ja se kuului seuraavasti:
"Tiedämme koko totuuden. Paljastukset mahdottomat kirjeellisesti.
Astun junaan tänä iltana. Kohdatkaa minut kello kahdeksan
huomis-aamuna Bruggenin asemalla."
"Mainiota!" virkkoi Lupin vaaniessaan Pierre Leducin liikkeitä
läheisestä tiheiköstä. "Mainiota! Kahden minuutin kuluttua tuo
pölkkypää näyttää Doloresille sähkösanomani ja kuvailee hänelle
epäluuloni. He puhelevat siitä sitte kaiken päivää. Ja 'tuo toinen'
saa sen kuulla, 'tuo toinen' saa sen tietää, sillä hän tietää kaikki,
asustaessaan Doloresin omassa varjossa ja Doloresin ollessa kuin
lumottu saalis hänen käsissään... Ja tänä yönä..."
Hän käveli pois, jupisten:
"Tänä yönä... tänä yönä... me tanssimme... kelpo valssin, toden
totta! Verisen valssin, nikkelöidyn tikarin säestyksellä!... Saammepa
viimeinkin hauskaa!..."
Hän saapui huvilinnaan, kutsui Octaven, meni huoneeseensa ja sanoi
automobilin kuljettajalle:
"Istuudu tuolle tuolille, Octave, ja pysy valveillasi. Isäntäsi aikoo
uinahtaa. Vartioitse häntä, uskollinen palvelija."
Hän nukkui sikeästi.
"Kuin Napoleon Austerlitzin aamuna", virkahti hän herätessään.
Oli päivällis-aika. Hän söi vankan aterian ja sitte savuketta
poltellen tarkasti aseensa ja uudisti kahden revolverinsa panokset.
"Pidä ruutisi kuivana ja miekkasi terotettuna, kuten keisari-kuomani
sanoo. Octave! Mene syömään päivällisesi linnassa palvelijain kanssa.
Kerro heille lähteväsi automobililla Parisiin tänä iltana."
"Teidän kanssanne, isäntä?"
"Ei, yksinäsi. Ja heti päivällisen jälkeen lähde liikkeelle kaikkien
nähden."
"Mutta Parisiinhan kait en lähde..."
"Et. Pysy puiston ulkopuolella, kilometrin päässä, kunnes minä tulen.
Sinulle tulee pitkällinen odotus."
Hän poltti vielä toisen savukkeen, läksi kävelylle, asteli linnan
editse, näki valoa Doloresin huoneista ja palasi sitte huvilinnaan.
Hän otti kirjan lukeakseen. Puoli kahdeltatoista hän meni
makuuhuoneeseensa. Hän jätti ikkunan puoli avoimeksi ja pani
revolverit pieluksensa alle. Sitte hän rauhallisesti, vähintäkään
kiihtymystä osottamatta, asettui täysissä pukimissa vuoteelle ja
puhalsi kynttilän sammuksiin.
_Ja hänen pelkonsa alkoi_.
Se tapahtui heti. Tuskin tunsi hän pimeyden ympärillään, kun jo pelko
alkoi hänet vallata!
"Horna vieköön!" sadatti hän.
Hän hyppäsi vuoteeltaan, otti aseensa ja heitti ne käytävään:
"Käteni, käteni yksinään! Mikään ei ole käsieni kouraisun veroinen!"
Hän meni taas vuoteelleen. Jälleen vallitsi pimeys ja hiljaisuus. Ja
jälleenkin pelko...
Kylän tornikello löi kaksitoista...
Lupin ajatteli sitä kammottavaa hirviötä, joka jossakin ulkopuolella
koetteli tikarinsa terävää kärkeä.
"Tulkoonhan vain, tulkoonhan vain!" kuiski Lupin värähdellen. "Sitte
aaveet katoavat..."
Kello yksi kajahti kylässä...
Ja minuutteja kului, loppumattomia minuutteja, kuumeellisia ja
tuskaisia minuutteja...
Kello kaksi...
Ja nyt kuului jossakin ihan lähellä melkein aistimaton kalahdus, kuin
siirrettäisiin lehviä sivulle...
Kuten Lupin oli arvannutkin, täytti hänet heti täydellinen
levollisuus. Koko hänen seikkailuhaluinen olemuksensa riemuitsi.
Taistelu oli vihdoinkin käsille!
Toinen rasahdus risahti ikkunan alla, tällä kertaa selvemmin, mutta
vieläkin niin heikosti, että sen erottamiseen tarvittiin Lupinin
tottunutta korvaa.
Minuutteja, kamalia minuutteja... Pimeys oli läpitunkematon. Sitä ei
keventänyt mikään tähtien eikä kuun kajastus.
Ja äkkiä, mitään kuulematta, _tiesi_ hän, että mies oli huoneessa.
Ja mies käveli vuodetta kohti. Hän käveli kuin aave, halkoen ilmaa
vastuksettomasti, tutisuttamatta esineitä, joita osui tielle.
Mutta kaikella vaistollaan, kaikella herkkähermoisilla voimallaan
Lupin näki vihollisen liikkeet ja arvasi hänen ajatustensa juoksun.
Hän itse ei väistynyt, vaan pysyi seinää vasten painuneena, melkein
polvillaan, valmiina hyökkäykseen.
Hän tunsi olennon hapuilevan, koskettavan makuuvaatteita,
löytääksensä iskettävän kohdan. Lupin kuuli sen hengityksen. Hän
luuli erottavansa sen sydämenkin sykinnän. Ja hän pani ylpeydellä
merkille, ettei hänen oma sydämensä sykkinyt rajummin kuin
ennenkään... kun taasen "tuon toisen" sydän... haa, niin, nyt hän sen
kuuli, tuon seonneen, hullun sydämen, joka takoi rintaonteloa kuin
kellon kieli.
"Toisen" käsi nousi...
Sekunti, kaksi sekuntia...
Epäröitsikö hän? Aikoiko hän vielä kerran säästää vastustajansa?
Ja keskellä syvää hiljaisuutta sanoi Lupin:
"Mutta iskehän! Miks'et iske?"
Raivon kiljahdus... Käsi iski kuin joustimen laukaisemana.
Sitte kuului voihkahdus.
Lupin oli siepannut käden kiinni ilmassa, ranteen kohdalta... Ja
ponnahtaen vuoteeltaan, peloittavana, vastustamattomana, hän tarttui
miestä kurkkuun ja paiskasi hänet lattiaan.
Siinä kaikki. Ei ollut mitään painiskelua. Ei ollut mitään
vastustelun mahdollisuutta. Mies makasi lattialla kuin ruuvipihtiin
puristettuna. Ja tuosta kouraisusta ei yksikään olisi kyennyt
itseänsä vapauttamaan.
Eikä sanaakaan hiiskuttu. Lupin ei virkkanut ainoatakaan tuollaista
pilkallista lauselmaansa, jollaisina hänen ivallinen leikkisyytensä
tavallisesti purkausi. Hänellä olikin vain yksi halu, saada tietää,
kuka siinä oli: Louis de Malreich, kuolemaan tuomittu mies, vai joku
muu? Kumpainen mahdollisuus oli tosi?
Miehen kuristamisen uhalla hän puristi kurkkua hiukan tiukemmin... ja
hiukan tiukemmin... ja vieläkin hiukan tiukemmin...
Ja hän tunsi vihollisesta kaiken voiman herpautuvan. Käsivarren
lihakset höllenivät ja turtuivat. Käsi avautui ja pudotti tikarin.
Sitte, vapaana liikkumaan mielensä mukaan, vastustajansa hengen
ollessa hänen sormiensa armottoman kouraisun varassa, hän otti
toisella kädellään taskulyhtynsä, laski sormensa pontimelle,
painamatta sitä, ja siirsi lyhdyn lähelle miehen kasvoja.
Hänen tarvitsi vain painaltaa ponninta, haluta tietää, ja hän
tietäisi.
Sekunnin ajan nautti hän vallastaan. Hänet valtasi ylvästelyn tunne.
Taaskin oli hän verrattomasti mestarina.
Hän välähytti valon lyhtyyn. Hirviön kasvot tulivat näkyviin.
Lupin kirkaisi kauhusta.
Dolores Kesselbach!
* * * * *
Lupin ei liikkunut, tarraten vihollisen kurkkuun kuin eivät hänen
kangistuneet sormensa olisi enää kyenneet hellittämään otettansa.
Sitäpaitsi, vaikka hän nyt _tiesi_, ei hänellä sentään oikeastaan
ollut todellista aistimusta siitä, että hirviö oli Dolores. Se oli
yhäkin mustapukuinen mies, Louis de Malreich, katala pimeyden peto;
ja sitä petoa hän piteli, aikomatta päästää sitä irralleen.
Mutta totuus valtasi hänet sitte rynnäköllä, ja tuskan nujertamana
mutisi hän:
"Voi, Dolores... Dolores!..."
Hän älysi heti vaikuttimen: Dolores oli mielipuoli. Altenheimin ja
Isildan sisar, viimeisten Malreichien, sekamielisen äidin ja juopon
isän tytär oli itsekin mielipuoli. Omituinen hullu, kaikin puolin
näköjään tervejärkinen, mutta hullu kuitenkin, aivosairas, luonnoton
epäsikiö.
Hän käsitti kaiken: se oli murhanhulluutta.
Tämä mielipuoli tappoi saadakseen jotakin, tappoi itseänsä
puolustaakseen, tappoi koska oli ennenkin tappanut. Mutta hän tappoi
myöskin, ja eritoten, pelkän tappamisen vuoksi.
Kummallinen mielisairas, syyntakeeton murhistaan ja kuitenkin niin
älykäs, viekas ja järjestelmällinen järjettömyydessään! Mitä taitoa,
väsymättömyyttä, ovelaa juonimista olikaan hän osottanut kamalissa
teoissaan!
Ja suunnattoman terävällä ajatuskyvyllään Lupin nopeasti näki
edessään verenjanoisten seikkailujen sarjan ja arvasi salaperäiset
polut, joita Dolores oli kulkenut.
Hän näki Doloresin miehensä suunnitelman viehättämänä ja valtaamana,
suunnitelman, jota hän nähtävästi vain osittain käsitti. Hän näki
hänenkin haeskelevaa sitä Pierre Leducia, jota hänen miehensä etsi,
haeskelevan häntä mennäkseen hänen kanssaan naimisiin ja palatakseen
hallitsijattarena siihen pieneen Veldenzin valtakuntaan, josta hänen
vanhempansa oli häpeällä karkotettu.
Ja hän näki hänet Palace-hotellissa, veljen huoneessa, Altenheimin
kätkössä, samaan aikaan kun hänen ajateltiin oleksivan Monte
Carlossa. Hän näki hänen päiväkausia vakoilevan miestänsä,
hiiviskellen pitkin seiniä, pimeyden suojassa, mustassa valepuvussaan
näkymättömänä.
Ja eräänä yönä hän tapasi hra Kesselbachin sidottuna... ja hän pisti
hänet kuoliaaksi.
Ja aamulla, siivoojan ollessa antamaisillaan hänet ilmi... hän pisti
tämänkin kuoliaaksi.
Ja tuntia myöhemmin, kun Chapman oli antamaisillaan hänet ilmi, hän
laahasi kirjurin veljensä huoneeseen... ja pisti hänet kuoliaaksi.
Kaikki tapahtui säälimättömästi, villisti, hornamaisella
näppäryydellä.
Ja samalla näppäryydellä hän asettui puhelimella yhteyteen molempien
kamarineitojensa, Gertruden ja Suzannen kanssa, jotka molemmat olivat
saapuneet Monte Carlosta, missä toinen oli näytellyt emäntänsä osaa.
Ja Dolores, pukeutuen jälleen naiseksi, laskeusi pohjakerrokseen,
yhtyi Gertrudeen juuri silloin kun tämä saapui hotelliin ja oli
olevinaan juuri saapunut, tietämättömänä koko murhenäytelmästä.
Verrattomana näyttelijättärenä hän esitti vaimon osaa, jonka elämä
on ainiaaksi järkytetty. Jokainen sääli häntä. Jokainen tahtoi häntä
auttaa. Kuka olisi osannut häntä epäillä?
Sitte tuli sota hänen, Lupinin kanssa, tuo merkillinen kilpataistelu,
jota murhaaja kävi vuorotellen Lenormandia ja ruhtinas Sernineä
vastaan, viettäen päivänsä sohvallaan lojuen, sairaana ja pyörtyvänä,
mutta yönsä liikkeellä ollen, uupumattomana ja kauhistuttavana.
Ja apukeinot olivat erinomaiset: Gertrude ja Suzanne, kuuliaisuuteen
peljätettyinä rikostovereina, palvelivat molemmat hänen
lähettiläinään, pukeusivat edustamaan häntä, milloin tarvis vaati.
Kamala oli murhien jatko: Gourel hukutettiin, Altenheim, hänen oma
veljensä, menehtyi veriinsä, kurkku katkaistuna. Tuo leppymätön
rynnistely Villa des Glycinesin maanalaisissa käytävissä, pimeyden
hirviön siellä suorittama näkymätön työ -- kuinka selkeänä se nyt
esiintyi!
Ja hän se riisui ruhtinas Sernineltä naamarin, hän se kavalsi
hänet poliiseille, lähetti hänet vankilaan, torjui kaikki hänen
suunnitelmansa, haaskaten miljooniansa, voittaakseen taistelun. Ja
sitte tapaukset seurasivat nopeammin toisiaan: Suzanne ja Gertrude
katosivat, epäilemättä menettäen henkensä; Steinwegin tuhosi
salamurhaaja; Isilda, sisar, sai myrkkyä!
"Voi sitä kataluutta ja kamaluutta!" sopersi Lupin, inhosta ja
vihasta hätkähtäen.
"Dolores... Dolores..." mutisi hän epätoivoissaan.
Hän ponnahti taaksepäin, silmät kauhusta kankeina. Mitä nyt? Mitä
tuo? Mitä oli se hirveä kylmän tuntu, joka jääti hänen käsiänsä?
"Octave! Octave!" huusi hän, unohtaen palvelijansa olevan poissa.
Apua, hän tarvitsi apua, jotakuta keventämään kammoansa. Hän värisi
hirmustuksesta. Hui tuota kylmyyttä, kalman kylmyyttä, jota hän
oli tuntenut! Oliko se mahdollista?... Noina muutamina kolkkoina
minuutteina oli hän kouristuneilla sormillaan siis...
Väkisinkin hän pakotti itsensä katsomaan. Dolores ei liikahtanut.
Hän heittäysi polvilleen ja veti hänet luokseen.
Dolores oli kuollut.
Hän pysyi tovin jonkunlaisen puutumuksen saaliina, horrostilan,
joka tuntui herpaavan hänen murheensakin. Hän ei enää kärsinyt.
Hän ei enää tuntenut raivoa eikä vihaa eikä minkäänlaista mielen
kuohuntaa... ei mitään muuta kuin älytöntä huumausta kuten nuijalla
isketty mies, joka ei tiedä vieläkö hän on elossa, ajatteleeko hän
vai onko hän painajaisen saaliina.
Kuitenkin tuntui hänestä, että tässä oli tapahtunut oikeutta myöten,
eikä hänen mieleensä hetkeksikään juolahtanut, että hän se oli
sammuttanut ihmishengen. Ei, hän se ei ollut. Se tapahtui hänen
tahtopiirinsä ulkopuolella. Sallima, horjuttamaton sallima oli
vahingollisen pedon surmaamisella täyttänyt oikeuden vaatimukset.
Ulkona alkoivat linnut viserrellä. Elämä heräili vanhojen puiden
suojassa, joihin kevät jo nostatteli silmuja. Ja horroksista
toipuen tunsi Lupin sielussaan vähitellen nousevan epämääräistä ja
naurettavaa sääliä tuota viheliäistä naista kohtaan, joka tosin oli
kammottava ja monikertaisesti rikollinen, mutta niin nuori vielä ja
nyt... ruumiina.
Ja hän ajatteli mitä raatelevaa kidutusta tämä nainen epäilemättä oli
tuntenut selkeinä hetkinään, jolloin järki voitti mielisairauden ja
esitti kauheana näkynä hänen hirmutekonsa.
"Suojelkaa minua... minä olen niin onneton!" oli hänellä tapana
rukoilla.
Omaa itseänsä vastaan hän suojelusta pyysi, petomaisia vaistojansa
vastaan, hänessä asustavaa hirviötä vastaan, joka pakotti hänet
tappamaan, aina tappamaan.
"Aina?" kertasi Lupin itsekseen.
Ja hän muisti tois-öisen seikkailunsa, jolloin onneton oli seissyt
hänen ylitseen kumartuneena, tikari kohotettuna vihollista vastaan,
joka oli tuottanut hänelle kiusaa kuukausimäärin, aina tiukasti
vainuten hänen kintereillänsä. Murhaaja ei ollut silloin tappanut. Ja
sehän olisi sentään ollut helppoa: vihollinen makasi turtuneena ja
voimattomana. Yksi isku olisi lopettanut heltymättömän rynnistelyn.
Ei, hän ei ollut tappanut, hänkin oli alistunut voimakkaammille
tunteille kuin oma julmuutensa, salaperäisille säälin, myötätunnon,
ihailun tunteille sitä miestä kohtaan, joka niin useasti oli hänet
voittanut.
Päivänvalo tapasi Lupinin istumassa vainajan vierellä muistoihinsa
vaipuneena...
Hän ummisti ruumiin silmät ja peitti poloiset vääntyneet kasvot.
Mutta hänen täytyi toimia. Hän alkoi kumartumalla kuolleen ylitse
ja kopeloimalla mustaa pukua. Povitaskussa oli kaksi lompakkoa. Hän
otti toisen niistä ja avasi sen. Ensimäisenä pisti hänen silmäänsä
Steinwegin, saksalaisukon, allekirjoittama kirje. Siinä oli seuraavat
rivit:
'Siltä varalta että kuolisin ennen kuin kykenen ilmaisemaan
kamalan salaisuuden, tiedettäköön että Kesselbach-ystäväni
murhaaja on hänen vaimonsa, jonka todellinen nimi on Dolores de
Malreich; hän on Altenheimin ja Isildan sisar.
Nimikirjaimet L. ja M. ovat hänen. Kesselbach ei erityisessä
elämässä koskaan nimittänyt vaimoansa Doloresiksi, joka on
surun nimi, vaan Letitiaksi, joka merkitsee iloa. L M. --
Letitia de Malreich -- oli kaiverrettuna nimikirjaimiksi
kaikkiin Kesselbachin hänelle antamiin lahjoihin, esim. siihen
savukekoteloon, joka löydettiin Palace-hotellista. Se oli rouva
Kesselbachin; hän oli matkoillaan oppinut tupakoimaan.
Kenties olisi minun heti pitänyt puhua. Minulla ei ollut siihen
miehuutta, muistellessani vanhaa ystävääni Kesselbachia, jonka
nimeä hän kantoi.
Ja minä pelkäsin... Päivänä, jona tapasin hänet Oikeuspalatsissa,
luin tuomioni hänen silmistään.