Hän ei lukenut enempää. Tyrmistyneenä, musertuneena hän epätoivosta
voihkaisten vaipui pääministerin tuolille...
Kuinka kauvan hän oli tuupertuneena, sitä hän ei tiennyt.
Tointuessaan hän tunsi syvää hiljaisuutta ja tajusi sitte Valenglayn
kumartuvan hänen ylitseen ja pirskottelevan vettä hänen otsalleen.
Hän muisti ennen kaikkea pääministerin hillityn kuiskailun:
"Kuulkaa... ettehän hiisku tästä sanaakaan? Viaton ehkä kylläkin,
sitä en kiellä... Mutta mitä hyötyä olisi paljastuksista,
häväistysjutuista? Oikeudenkäyttöerehdyksellä voi olla vakavia
seurauksia. Kannattaako paljastus?... Kunnian palauttamiseksi? Mitä
varten? Häntä ei edes tuomittu omalla nimellään. Malreichin nimi se
on joutunut yleisön kirottavaksi... todellisen syyllisen nimi, kuten
nyt olette saanut selville... Siis..." Ja lykkien Lupinia hiljalleen
ovea kohti hän sanoi: "Siis menkää... Menkää sinne takaisin...
Toimittakaa ruumis pois näkyvistä... Älkääkä jättäkö ainoatakaan
merkkiä koko asiasta; häivytättehän kaiken?... Voin luottaa teihin,
niinhän?"
Ja Lupin lähti takaisin. Hän lähti kuin kone, syystä että häntä oli
pyydetty ja hänen oma tahtonsa oli lamautunut.
Hän odotti tuntikausia rautatieasemalla. Koneellisesti söi hän
päivällisensä, osti piletin ja asettui erääseen vaunun-osastoon.
Hän nukkui huonosti. Hänen aivojansa kuumotti tuskaisten unennäköjen
ja puoleksi valveutuneiden väliaikojen ahdistuksessa, jolloin hän
yritteli selvitellä, minkätähden Malreich ei ollut puolustautunut:
"Hän oli mielipuoli... varmasti... puolittain mielipuoli... Hän
oli tietysti aikaisemmin tuntenut Doloresin... ja tämä myrkytti
hänen elämänsä... tuskaannutti hänet järjiltään... Hänestä sen
vuoksi tuntui kuolema yhdentekevältä... Miksi puolustautua?" Ja hän
hoki sitkeästi: "Hän oli mielisairas... Massier oli epäilemättä
mielisairas. Sitä paitsi, kaikki nuo Massierit... vähäjärkinen
suku..."
Hän houri, heikontuneissa aivoissaan sekottaen nimet.
Mutta hänen astuessaan Bruggenin asemalla aamun viileään, kosteaan
ilmaan elpyi hänen tajuntansa. Asiat kuvastuivat äkkiä toiselta
kannalta. Ja hän huudahti:
"No, lopultakin oli se hänen oma asiansa! Hänen tarvitsi vain
panna vastaan... Minä en omaksu vähintäkään vastuuta... Hän teki
itsemurhan..."
Toiminnan välttämättömyys kannusti häntä taas. Kiusaantuneena,
onnettomana siitä rikoksesta, jonka toimeenpanijaksi hän kaikesta
huolimatta tunsi itsensä, hän kuitenkin ajatteli tulevaisuutta ja
puheli ääneensä itsekseen:
"Tuollaiset ovat sodan tapaturmia. Pois ne mielestä. Mitään ei ole
menetetty. Päin vastoin! Dolores oli kompastuskivenä, koska kerran
Pierre Leduc rakasti häntä. Dolores on kuollut. Siispä on Pierre
Leduc minun omani. Ja hän naipi Genevièven, kuten olen järjestänyt!
Ja hän hallitsee! Ja minusta tulee kaiken herra! Ja Europa on silloin
minun!"
Hän ponnistausi reippaaksi, jälleen varmistuneena, äkillistä
luottamusta uhkuen, ja teki kuumeellisia liikkeitä, astellessaan
pitkin maantietä, huidellen kuvitellulla miekalla, sellaisen johtajan
miekalla, jonka tahto on laki ja joka käskee ja säätää:
"Lupin, sinusta tulee kuningas! Sinusta tulee kuningas, Arsène Lupin!"
Hän teki tiedusteluja Bruggenin kauppalassa ja kuuli Pierre Leducin
edellisenä päivänä syöneen puolipäivällistä majatalossa. Sen koommin
ei häntä oltu nähty.
"Vai niin?" kummasteli Lupin. "Eikö hän ollut täällä yötä?"
"Ei."
"Mutta minne lähti hän puolipäivällisensä jälkeen?"
"Hän lähti linnaan päin."
Lupin asteli pois jokseenkin hämmästyneenä. Olihan hän käskenyt
nuorta miestä lukitsemaan ovet eikä palaamaan palvelijain poistuttua.
Hän sai heti todistuksen siitä, että Pierre ei ollut totellut häntä:
puiston pääportti oli avoinna.
Hän meni sisälle, etsiskeli linnan läpikotaisin, huuteli. Ei
vastausta.
Äkkiä juohtui hänen mieleensä huvilinna. Kukapa tiesi?
Rakastamastansa naisesta huolissaan ja vaistonsa pakottamana oli
Pierre Leduc saattanut mennä haeskelemaan häntä sieltä päin. Ja
Doloresin ruumis oli siellä!
Säikähtyen alkoi Lupin juosta.
Ensi näkemällä ei huvilinnassa näyttänyt olevan ketään.
"Pierre! Pierre!" huusi hän.
Ei kuulunut hivaustakaan. Hän astui eteiskäytävään ja siihen
huoneeseen, joka oli ollut hänen asuntonaan.
Hän pysähtyi kynnykselle kuin naulittuna.
Doloresin ruumiin kohdalla riippui Pierre Leduc, nuora kaulassa,
kuolleena.
* * * * *
Lupin suoristausi kylmäkiskoisesti. Hän kieltäysi antautumasta
ainoaankaan epätoivon eleeseen tai virkkaamasta ainoatakaan
maltitonta sanaa. Kohtalon hänelle jakelemien kovien kolhaisujen
perästä, Doloresin rikoksien ja kuoleman jälkeen, Massierin tultua
teloitetuksi, kaikkien näiden tihutöiden tapahduttua tunsi hän
ehdottoman välttämättömäksi säilyttää koko malttinsa. Ellei se
onnistuisi, niin hänen aivonsa varmastikin pettäisivät...
"Epatto!" sanoi hän, heristäen nyrkkiänsä Pierre Leducille. "Senkin
vätys, etkö voinut odottaa? Kymmenessä vuodessa olisimme saaneet
Elsass-Lotringin takaisin!"
Mieltänsä keventääkseen hän tapaili sanottavia sanoja, otettavia
asentoja; mutta ajatukset hupenivat ja pää oli halkeamaisillaan.
"Voi, ei, ei!" huusi hän. "Ei sitä sentään, kiitän kauniisti!
Lupinko myöskin hulluksi! Ei, veikkonen! Laske luoti aivoihisi, jos
haluat; ja lopultakaan en muuta keinoa keksi. Mutta Lupin riutuvana,
sairastuolissa kärräiltävänä... ei! Aistikkaasti, veikkonen, lopeta
aistikkaasti!"
Hän harppaili edes takaisin, polkien lattiaa ja nostellen polviansa
hyvin korkealle, kuten jotkut näyttelijät tekevät mielipuolisuutta
kuvatessaan. Ja hän sanoi:
"Kersku, poikani, pöyhistele! Hei, naurahan! Lujemmin, no, lujemmin,
lujemmin! Sillä tavalla!... Turkanen, jopa on lystikästä tämä kaikki!
Dolores, savuke, tyttöseni!"
Irvistäen kumartui hän alas, kosketti kuolleen naisen kasvoja,
hoippui silmänräpäyksen ajan ja kaatui taintuneena lattialle.
Tunnin verran maattuansa hän tointui ja nousi jaloilleen. Hulluuden
puuska oli häipynyt, ja itsetietoisena, tyynin hermoin, totisena ja
äänettömänä, hän pohti asemaa.
Hän tunsi ajan tulleen sellaisten peruuttamattomien päätösten
tekemiselle, jotka muuttavat koko olemassaolon.
Koko aamupäivän käveli hän puistossa ja näki asemansa vähitellen
selvemmässä valossa, kaikkine sen vaatimine toimenpiteineen.
Kirkontornista kajahteli puolipäivän soitto. Hän palasi huvilinnaan
hyvin levollisella mielellä.
Hän meni huoneeseensa, nousi tuolille ja leikkasi poikki narun, jossa
Pierre Leduc riippui.
"Onneton raukka!" pahotteli hän. "Sinun piti saada tuollainen loppu,
hamppunauha kaulassasi. Voi, sinä et ollut luotu suuruuteen: minun
olisi pitänyt se ennakolta nähdä ja olla kiinnittämättä kohtaloani
runosepän elämään."
Hän kopeloitsi nuoren miehen vaatteita, löytämättä mitään. Mutta
muistaessaan Doloresin toisen lompakon hän otti sen taskusta, johon
oli sen jättänyt.
Hän hätkähti hämmästyneenä. Lompakossa oli kirjetukku, joka näytti
hänestä tutulta, ja hän tunsi eri käsialat heti.
"Keisarin kirjeet!" mutisi hän hitaasti. "Vanhan kanslerin kirjeet!
Koko kimppu, jonka minä itse löysin Léon Massierin huoneesta ja
annoin kreivi von Waldemarille!... Miten on tämä tapahtunut?... Onko
hän vuorostaan kehveltänyt ne tuolta pässinpäältä?" Ja äkkiä otsaansa
lyöden: "Hei, pässinpäähän olen minä itse. Nämä ovat oikeat kirjeet!
Dolores piti ne ajan tullen kiristääkseen keisaria. Ja ne toiset,
jotka minä luovutin, ovat hänen tai jonkun kätyrin väärentämiä
jäljennöksiä, jotka asetettiin sinne, mistä hän tiesi minun ne
löytävän... Ja minä kiltisti pelasin hänen peliänsä! Totta toisen
kerran, kun naiset alkavat sekaantua asioihin...!"
Hän asetti molemmat ruumiit vierekkäin, peitti ne samalla hurstilla,
istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti:
'Olen riemuinnut voitoistani ja tappanut. Olen saapunut
määränpäähän ja kukistunut. Kohtalo on minulle liian voimakas...
Ja rakastamani nainen on ruumiina. Minäkin kuolen.
_Arsène Lupin_.'
Hän sinetitsi kirjeen ja pani sen pulloon, jonka viskasi ulos
ikkunasta; se putosi pehmeälle kukkalavalle.
Sitte hän keräsi lattialle ison kasan vanhoja sanomalehtiä,
olkia ja lastuja, jotka nouti keittiöstä. Kasaan hän tyhjensi
petroleumikannun. Sytytettyään kynttilän hän heitti sen röykkiöön.
Heti nousi lieska ja nopeita tulikieluja leimahti rätisten.
"Nyt tiehenne", puheli Lupin. "Huvilinna on puusta rakennettu; se
leimahtaa tuleen kuin tulitikku. Ja ennen kuin ihmiset ennättävät
tänne kylästä, särkevät portin ja juoksevat tähän päähän puistoa,
on jo myöhäistä. He löytävät tuhkaläjän, kahden hiiltyneen ruumiin
jäännökset ja lähistöllä jäähyväiskirjeeni... Hyvästi, Lupin!
Haudatkaa minut yksinkertaisesti, hyvät ihmiset, ilman tarpeetonta
prameutta... ei kukkasia eikä seppeleitä... vaatimaton risti vain ja
koruton hautakirjoitus: 'Tässä lepää Arsène Lupin, seikkailija'."
Hän meni puistomuurin juurelle, kapusi sen yli ja taaksensa
katsoessaan näki liekkien hulmuavan taivasta kohti...
Hän vaelsi Parisia kohti jalkaisin, sallimuksen lyyhistyttämänä,
epätoivo sydämessä. Ja maalaisväki kummasteli tätä matkamiestä, joka
maksoi halvat ateriansa pankinseteleillä.
Kolme rosvoa kävi eräänä iltana metsässä hänen kimppuunsa. Hän
puolustausi sauvallaan ja jätti heidät virumaan henkihieverissään...
Hän vietti viikon päivät muutamassa majatalossa. Hän ei tiennyt
minne mennä... Mitä ottaisi hän tehdäkseen? Mikä kiinnittäisi hänen
mieltänsä? Hän oli väsynyt elämään. Hän ei tahtonut elää...
* * * * *
"Sinäkö se olet?"
Madame Ernemont seisoi pienessä arkihuoneessaan garchesilaisessa
huvilassa, vapisten, säikähtyneenä ja valjuna, edessään olevaa
ilmestystä tuijotellen.
Lupin... tulija oli Lupin.
"Sinä!" hoki toinen. "Sinä!... Mutta sanomalehdet kertoivat..."
Lupin hymyili kaihomielisesti:
"Niin, minä olen kuollut."
"Siis... siis..." änkkäsi toinen.
"Tarkotat, että jos olen kuollut, niin minulla ei ole mitään
tekemistä täällä. Usko minua, minulla on vakavat syyt, Victoire."
"Kuinka oletkaan muuttunut!" surkutteli toinen.
"Muutamia pikku pettymyksiä... Mutta ne ovat mennyttä. Kuule. Onko
Geneviève kotona?"
Toinen äityi äkilliseen raivoon:
"Sinä jätät hänen rauhaan, kuuletko? Tälläpä kertaa en päästäkään
häntä näkyvistäni! Hän tuli takaisin nääntyneenä, kalpeana,
hermostuneena, ja väri on tuskin vieläkään palannut hänen poskilleen.
Sinun pitää jättää hänet rauhaan, sen vannon."
Lupin painoi kätensä tiukasti vanhuksen olalle:
"Minä tahdon -- ymmärrätkö? -- minä _tahdon_ puhutella häntä."
"Ei."
Lupin työnsi hänet luotaan. Hän suoristausi ja laski käsivartensa
rinnalleen ristiin:
"Silloin saat astua hengettömän ruumiini yli, kuuletko? Lapsi
on onnellinen tässä talossa eikä missään muualla... Kaikkine
ajatuksinesi rikkauksista ja arvoasemista sinä vain tekisit hänet
onnettomaksi. Kuka on tuo sinun Pierre Leducisi? Ja tuo Veldenzisi?
Genevièvestä suurherttuatar! Olet hullu. Sellainen elämä ei hänelle
sovellu!... Minä en sitä salli! Hän kaipaa yksinkertaista, rehellistä
elämää, ja sitä et sinä voi hänelle antaa. Mitä varten siis olet
täällä?"
Lupin näytti horjuvan, mutta kuitenkin mutisi hän hyvin matalalla
äänellä ja murheellisesti:
"On mahdotonta, etten enää koskaan näkisi häntä; on mahdotonta, etten
puhuttelisi häntä..."
"Hän pitää sinua kuolleena."
"Sitäpä juuri en tahdo! Minä tahdon, että hän tietää totuuden. Minua
kiduttaa ajatus, että hän muistelee minua vainajana. Tuo hänet
luokseni, Victoire."
Toinen oli suuresti liikutettu ja vastasi:
"Kuulehan... Ensinnäkin tahdon tietää... Se riippuu siitä, mitä aijot
hänelle sanoa... Ole vilpitön, poikani... Mitä tahdot Genevièvestä?"
Lupin selitti vakavasti:
"Tahdon sanoa: 'Geneviève, minä lupasin äidillesi, että annan sinulle
rikkautta, valtaa, keijukaisten elämän. Ja sinä päivänä, jolloin
olisin saavuttanut päämääräni, olisin pyytänyt sinulta pikku sijaa,
ei kaukana sinusta. Rikkaana ja onnellisena sinä olisit unohtanut
-- niin, siitä olen varma -- olisit unohtanut, kuka minä olen, eli
oikeammin, kuka olin. Kovaksi onneksi on kohtalo ollut minulle liian
voimakas. En tuo sinulle rikkautta enkä valtaa. Ja minä se päin
vastoin tarvitsen sinua. Geneviève, tahdotko auttaa minua?'"
"Mitä tekemään?" kysyi vanhus huolestuneesti. "Elämään..."
"Oi!" huokasi toinen. "Niin pitkällekö on tultu, poloinen poikani?"
"Niin", vastasi Lupin yksinkertaisesti, mitään surua osottamatta,
"niin pitkälle on tultu. Kolme ihmis-olentoa on vast'ikään kuollut,
kaikki minun toimittaminani hengiltä. Sen muiston taakka on enemmän
kuin kantaa jaksan. Olen yksin. Ensi kertaa elämässäni tarvitsen
apua. Minulla on oikeus, minulla on oikeus pyytää sitä apua
Genevièveltä. Ja hänen velvollisuutensa on myöntää se minulle..."
Vanhus oli vaiti, liikutuksesta väristen. Sitte hän kysyi:
"Miten aijot hänen suhteensa menetellä?"
"Me lähdemme ulkomaille. Otamme sinut mukaamme, jos haluat tulla..."
"Toden teolla siis haluat, että hän liittyy sinun elämääsi, Lupinin
elämään?"
"Sellaisen miehen elämän, joksi rupean, miehen joka työskentelee
siten, että Geneviève voi olla onnellinen, että hän voi mennä
naimisiin omaa sydäntänsä kuullen. Me asetumme johonkin maailman
kolkkaan. Me ponnistelemme yhdessä, vieretysten. Ja sinä tiedät,
mihin minä kykenen..."
"Haluat, että hän hylkää kaikki lapset, joille hän on omistanut
elämäntyönsä, kaiken tämän rakkaan toimintansa, joka on hänen
onnellisuutensa pääehtona?"
"Niin, haluan; se on hänen velvollisuutensa."
Vanha vaimo avasi ikkunan ja sanoi:
"Siinä tapauksessa kutsu hänet."
Geneviève istui penkillä puutarhassa. Neljä pikku tyttöä hälisi hänen
ympärillään. Toisia leikki ja juoksenteli lähistöllä.
Lupin näki hänen kasvonsa. Hän näki Genevièven miettivät, hymyilevät
silmät. Hän piteli kukkaa kädessään, poimi terälehtiä yksitellen
irti ja antoi selityksiä tarkkaavaisille ja innokkaille lapsille.
Sitte hän teki heille kysymyksiä. Ja jokainen vastaus sai palkakseen
suutelon.
Hän katseli tyttöä kauvan, sanomattoman liikutuksen ja tuskan
vallassa. Hänessä kuohui ennen kokemattomia tunteita. Hän ikävöitsi
saada puristaa tuon kauniin tytön rintaansa vasten, suudella häntä ja
sanoa hänelle, kuinka suuresti hän kunnioitti ja rakasti häntä. Hän
muisteli äitiä, joka kuoli pienessä Aspremontin kaupungissa, kuoli
suruun...
"Pyysin sinua kutsumaan hänet", sanoi Victoire.
Lupin vaipui tuolille ja sopersi:
"En voi... En voi sitä tehdä... Minulla ei ole oikeutta... Se on
mahdotonta... Uskokoon minut kuolleeksi... Se on parempi..."
Hän itki; nyyhkytykset tutisuttivat hänen hartioitansa. Hänen koko
olemuksensa hukkui epätoivoon, hänessä nousseen hellyyden tulvaan,
joka puhkesi kuin päivässä lakastuva myöhästynyt kukka.
Vanhus polvistui hänen viereensä ja kysyi vapisevalla äänellä:
"Hän on sinun tyttäresi, eikö olekin?"
"On, hän on minun tyttäreni."
"Voi poika parkaani!" huudahti toinen kyynelsilmin. "Poika
parkaani!..."
Jälkimaine.
Itsemurhaaja.
"Ratsuille!" sanoi keisari.
Hän oikaisi, nähdessään hänelle tuodun muhkean muulin:
"Tahi paremmin aasille! Waldemar, oletteko varma siitä, että tämä
juhta on rauhallinen ratsastaa ja ajaa?"
"Vastaan hänestä kuin itsestäni, Sire!" vakuutti kreivi.
"Siinä tapauksessa tunnen itseni turvalliseksi", nauroi keisari.
Ja seurueeseensa kuuluviin upseereihin kääntyen lisäsi hän: "Hyvät
herrat, ratsuille!"
Caprin pikkukaupungin tori oli täynnä uteliaita, joita rivi
italialaisia karabiniereja pidätteli taampana, ja keskellä oli
kaikki paikkakunnan muulit, jotka oli hankittu jotta keisari pääsisi
vapaasti tarkastelemaan saaren ihmeellisyyksiä.
"Waldemar", kysäisi keisari kulkueen etunenään asettuen, "millä
alotamme?"
"Tiberiuksen huvilalla, Sire."
He ratsastivat erään porttiholvin alitse ja seurasivat sitte
karkeasti kivitettyä polkua, joka vähitellen nousi saaren itäiselle
kohokkeelle.
Keisari naureskeli ja nautti matkastaan, suopeasti kiusotellen
ruumiikasta kreivi von Waldemaria, jonka jalat koskivat maahan
molemmin puolin onnetonta muulia, tämän notkuessa taakkansa alla.
Kolmessa neljännestunnissa he saapuivat Tiberiuksen Hyppyrille,
suunnattomalle tuhannen jalan korkuiselle kalliolle, jolta tuo
hirmuhallitsija heitätti uhrejansa mereen...
Keisari laskeusi maahan, astui kaiteitten ääreen ja vilkaisi
syvyyteen. Sitte hän jatkoi jalkaisin matkaansa Tiberiuksen huvilan
raunioille, kuljeskellen siellä murenevien suojamien ja käytävien
keskellä.
Hän pysähtyi hetkeksi.
Loistavana näköalana kuvastui edessä Sorrenton niemi ja koko Caprin
saari. Meren hohtava sini oli lahdelman viehättävän kaareutuman
puitteena, ja raikkaat tuulahdukset huokuivat sitruunapuiden tuoksua.
"Näköala on vielä viehättävämpi", selitti Waldemar, "erakon pikku
kappelin luona, huipulla."
"Menkäämme sinne."
Mutta erakko itse astui alas jyrkkää polkua. Hän oli vanha mies,
jonka käynti oli horjuvaa ja varsi kumara. Hän kantoi kirjaa, johon
matkailijoilla on tapana kirjoittaa vaikutelmansa.
Hän laski kirjan eräälle kivi-istuimelle.
"Mitä tulee minun kirjoittaa?" kysyi keisari.
"Nimenne, Sire, käyntinne päivämäärä ja mitä muuta haluatte."
Keisari otti erakon ojentaman kynän ja kumartui kirjottamaan.
"Varokaa, Sire, varokaa!"
Säikähtyneitä huutoja... voimakas ryske kappelista päin... Keisari
kääntyi katsomaan. Hän näki ison kiven tuulispäänä vierivän päällensä.
Samassa erakko sieppasi häntä vyötäisiltä ja paiskasi hänet syrjään.
Lohkare iski kivi-istuinta vasten, jonka edessä keisari oli
neljännessekuntia aikaisemmin seisonut, ja särki sen sirpaleiksi.
Erakon avutta olisi keisari saanut surmansa.
Hän ojensi tälle kätensä ja sanoi:
"Kiitos."
Upseerit tunkeutuivat hänen ympärilleen.
"Ei mitään hätää, hyvät herrat... Olemme päässeet peljästyksellä...
vaikka se olikin aimo peljästys, sen tunnustan... Ilman tätä arvoisaa
vanhusta..."
Ja erakon luokse astuen hän kysyi:
"Mikä on nimenne, ystävä?"
Erakko oli pitänyt päätänsä verhottuna. Hän paljasti kasvojansa
hiukan ja sanoi niin matalalla äänellä, ettei häntä voinut kuulla
kukaan muu kuin keisari:
"Minulla on sellaisen miehen nimi, Sire, joka on kovin mielissään
siitä, että olette pudistanut hänen kättään."
Keisari säpsähti ja peräytyi. Sitte, heti hilliten itsensä:
"Hyvät herrat", hän sanoi upseereille, "pyydän teitä menemään ylös
kappelin luo. Lisää lohkareita voi irtautua ja olisi kenties viisasta
varottaa saaren viranomaisia. Yhtykää minuun myöhemmällä. Minä haluan
kiittää tätä hyvää miestä."
Hän käveli erakon seuraamana loitomma. Heidän jäätyään kahden kesken
hän sanoi:
"Te! Miksi?"
"Minun oli puhuteltava teitä, Sire. Jos olisin pyytänyt
puheillepääsyä... olisitteko myöntynyt pyyntööni? Pidin parempana
toimia suoranaisesti ja aijoin tehdä itseni tunnetuksi sill'aikaa kun
Teidän Keisarillinen Majesteettinne kirjoitti nimikirjaan, mutta tuo
tyhmä tapaturma..."
"No?" kysyi keisari.
"Kirjeet, jotka annoin Waldemarille Teille luovutettavaksi, Sire,
ovat väärennyksiä."
Keisari teki kiivasta tuskastumista osottavan liikkeen:
"Väärennyksiä? Oletteko varma?"
"Ihan varma, Sire."
"Kuitenkin tuo Malreich..."
"Malreich ei ollut syyllinen."
"Kuka sitte?"
"Minun täytyy pyytää Teidän Keisarillista Majesteettianne pitämään
vastaustani salassa ja luottamuksella annettuna. Oikea syyllinen oli
rouva Kesselbach."
"Kesselbachin oma vaimo?"
"Niin, Sire. Hän on nyt kuollut. Hän se teki tahi teetti
jäljennökset, jotka ovat teidän hallussanne. Hän piti oikeat kirjeet."
"Mutta missä ne ovat?" huudahti keisari. "Se siinä on tärkeätä! Ne
on hankittava hinnalla millä hyvänsä! Pidän noita kirjeitä mitä
suuriarvoisimpina..."
"Tässä ne ovat, Sire."
Keisari tyrmistyi. Hän katseli Lupinia, katseli kirjeitä, sitte taas
Lupinia ja pisti kimpun taskuunsa, sisältöä tutkimatta.
Tämä mies saattoi hänet taaskin ymmälle. Mikä olikaan miehiänsä
tämä konna, joka noin pelottavan aseen saatuansa luovutti sen tällä
tavoin, jalomielisesti, ehtoja tekemättä? Hänen olisi ollut mukavinta
pitää kirjeet ja käyttää niitä mielensä mukaan! Ei, hän oli antanut
lupauksensa ja piti sanansa.
Ja keisari ajatteli tämän miehen kaikkia hämmästyttäviä vaiheita:
"Sanomalehdet julistivat teidät kuolleeksi."
"Niin tekivät, Sire. Todellisuudessa olenkin kuollut. Ja maani
viranomaiset, iloissaan siitä että pääsivät minusta eroon, ovat
haudanneet ruumiini tuntemattomiksi hiiltyneet jäännökset."
"Olette siis vapaa?"
"Kuten olen aina ollut."
"Teitä ei siis mikään kiinnitä mihinkään?"
"Ei mikään, Sire."
"Siinä tapauksessa..."
Keisari epäröitsi, mutta esitti sitte suoraan:
"Siinä tapauksessa tulkaa minun palvelukseeni. Tarjoan teille
yksityisen poliisikuntani päällikkyyden. Minä olen sen ehdoton
käskijä. Te saatte täyden vallan, muuhunkin poliisikuntaan nähden."
"En, Sire."
"Mikä estää?"
"Olen ranskalainen."
Syntyi vaitiolo. Keisaria vastaus nähtävästi miellytti. Hän sanoi:
"Mutta sentään, kun sanotte, ettei teitä kiinnitä mikään side..."
"Se side on sellainen, Sire, jota ei mikään voi katkaista." Ja hän
lisäsi nauraen: "Olen kuollut ihmisenä, mutta elän ranskalaisena.
Olen varma siitä, että Teidän Keisarillinen Majesteettinne tajuaa
tunteeni."
Keisari käveli muutamia askeleita edes takaisin. Sitte hän lausui:
"Haluaisin kuitenkin maksaa velkani. Tiedän että neuvottelut Veldezin
suurherttua-arvosta keskeytettiin."
"Niin, Sire. Pierre Leduc oli petturi. Hänkin on nyt kuollut."
"Mitä voin tehdä hyväksenne? Olette antanut minulle takaisin nämä
kirjeet... Olette pelastanut henkeni... Mitä voin tehdä?"
"Ette mitään, Sire."
"Vaaditte minua jäämään velalliseksenne?"'
"Niin, Sire."
Keisari katsahti vielä viimeisen kerran tuohon kummalliseen mieheen,
joka hänen edessään asettui hänen vertaisekseen. Sitte hän kumarsi
keveästi ja käveli pois sanaakaan enää virkkaamatta.
"Ahaa, keisari, sainpa sinut kiikkiin tällä kertaa!" pititteli Lupin,
seuraten häntä katseillaan. Ja filosofisesti lisäsi hän: "Laiha
kosto se epäilemättä on, ja mieluummin olisin voittanut takaisin
Elsass-Lotringin... Mutta kuitenkin..."
Hän keskeytti puhelunsa ja polki jalkaansa maahan::
"Sinä Lupinin riivattu! Etkö konsanaan muutu, ainako pysyt
vihamielisenä ja ynseänä olemassaolosi viimeiseen hetkeen asti? Ole
vakava, hitto vieköön! Nyt, jos koskaan, on aika olla vakava!"
Hän kapusi kappeliin johtavaa polkua ylös ja pysähtyi, paikalle,
josta kivi oli irtautunut.
Hän purskahti nauramaan:
"Se oli näppärä temppu, eivätkä Hänen Keisarillisen Majesteettinsa
upseerit tienneet miten sen selittäisivät. Mutta mistä olisivatkaan
he arvanneet, että minä itse irrotin sen kiven, että viime hetkessä
annoin kuokalla sille ratkaisevan kolauksen ja että kivi heti
jälkeenpäin läksi vierimään minun sille valmistamaani uraa myöten...
jotta pelastaisin keisarin hengen?"
Hän huokasi:
"Voi, Lupin, kuinka mutkikas luonne sinulla on! Kaiken tuon vaivan
näit ainoastaan koska olit vannonut, että tämän erityisen majesteetin
täytyisi pudistaa sinua kädestä! Siitäkös vasta muka lähti paljon
virkistystä! 'Viissorminen on keisari kuin muutkin', kuten Victor
Hugo olisi saattanut sanoa."
Hän astui kappeliin ja avasi erityisellä avaimella pikku sakariston
matalan oven. Olkikuvolla virui mies, kädet ja jalat köytettyinä,
kapula suussa.
"No, erakko ystäväni", puheli Lupin, "eihän tämä kauvaakaan kestänyt,
vai mitä? Enintään neljäkolmatta tuntia... Mutta minä olenkin
terhakasti uurastanut teidän hyväksenne! Ajatelkaas, te olette
pelastanut keisarin hengen! Niin, veikkonen. Te olette se mies,
joka pelastitte keisarin hengen. Olen luonut onnenne, olenpa totta
totisesti. Teille rakennetaan vielä tuomiokirkko ja pystytetään
patsas kuoltuanne. Tässä, ottakaa kapistuksenne."
Puolikuolleena nälästä ja tietämättä mitä sanoa kömpi erakko
jaloilleen. Lupin pukeutui nopeasti omiin vaatteisiinsa ja sanoi:
"Hyvästi, arvoisa ja kunnioitettava mies. Antakaa minulle tämä pikku
mullistus anteeksi. Ja rukoilkaa puolestani. Minä tarvitsen sitä.
Ijankaikkisuus avaa minulle kohta porttinsa. Hyvästi."
Hän seisoi tovin kappelin kynnyksellä. Se oli se juhlallinen hetki,
jolloin ihminen kaikesta huolimatta epäröitsee syöksyä elämänsä
lopettavaan tyhjyyteen. Mutta hänen päätöksensä oli peruuttamaton, ja
enempää siekailematta hän riensi ulos, juoksi alas rinnettä, astui
Tiberiuksen Hyppyrin reunalle ja asetti toisen jalkansa kaiteen
ulkopuolelle.
"Lupin, myönnän sinulle kolme minuttia näyttelemiseen. 'Mitä siitä
hyötyä?' sanonet. 'Eihän täällä ole ketään'. Mutta entä sinä itse?
Etkö voi näytellä viimeistä ilveilyäsi itsellesi? Toden totta, se
on näkemisen arvoinen... 'Hyvä Lupin!'... Tunnustelkaa sydäntäni,
hyvät naiset ja herrat... seitsemänkymmentä lyöntiä minuutissa...
Ja hymy huulillani... 'Hyvä Lupin!'... No, oletko valmis? Se on
viimeinen seikkailu, veikkonen. Eikö yhtään kaduta? Kaduta? Miksi,
kautta taivaan? Elämäni oli loistava. Voi, Dolores, Dolores, jospa
et sinä olisi siihen ilmestynyt, sinä kauhistuttava hirviö!...
Ja sinä, Malreich, miksi et puhunut?... Ja sinä, Pierre Leduc...
Tässä olen!... Kolme kuollutta ystävääni, minä yhdyn teihin...
Oi, Geneviève, rakas Genevièveni!... Oletko lopettanut, vanha
näyttelijä?... Oikeassa olet! Minä tulen..."
Hän nosti toisenkin jalkansa kaiteen yli, katseli alas syvyydessä
siintävään tyyneen merenpintaan ja lausui päänsä kohottaen:
"Hyvästi, kuolematon ja kolminkertaisesti siunattu luonto! _Moriturus
te salutat!_ Hyvästi, kaikki mikä on kaunista maan päällä! Hyvästi,
elämä!"
Hän viskeli lentosuukkosia avaruuteen, taivaalle, auringolle...
Sitte, kätensä yhteen liittäen, hän hyppäisi tyhjyyteen.
* * * * *
Algierissa. Muukalaislegionan kasarmissa. Muuan adjutantti istui
ahtaassa, matalakattoisessa huoneessa tupakoiden ja sanomalehteä
lukien.
Hänen lähellään, pihalle avautuvan ikkunan vieressä, rääkkäsi kaksi
kookasta aliluutnanttia saksalaisilla sananparsilla höystettyä
ranskankieltä.
Ovi avautui. Joku astui sisälle. Hän oli keskikokoinen, aistikkaasti
puettu hentorakenteinen mies.
Adjutantti nousi, tuijotti tunkeutujaan vihaisesti ja murisi:
"Mitä hittoa päivystäjä tekee?... Ja te, hyvä herra, mitä te
tahdotte?"
"Palvelukseen."
Tämä sanottiin suoraan, käskevästi.
Molemmat aliluutnantit puhkesivat typerään nauruun. Mies katseli
heitä syrjäsilmäyksin.
"Toisin sanoen, te haluatte yhtyä legioonaan?"
"Niin, mutta sillä ehdolla, ettei minua jätetä tänne lahoamaan.
Marokkoon on lähtemässä komppania. Minä yhdyn siihen."
Toinen aliluutnantti purskahti taas nauruun.
"Kuulkaapas", huudahti mies, "minä en siedä, että minulle nauretaan."
Hänen äänensä sointui jämeältä ja hallitsevalta.
Aliluutnantti, raa'an näköinen jättiläinen, vastasi:
"Parempi on teidän varoa, kuinka puhutte minulle..."
Mies astui hänen luokseen, sieppasi häntä vyötäisiltä, kiepautti
hänet ikkunalaudan yli ja pudotti pihalle.
Sitte hän sanoi toiselle:
"Menkää pois."
Toinen poistui.
Mies palasi heti adjutantin luo ja sanoi:
"Luutnantti, olkaa niin hyvä ja ilmoittakaa majurille, että don Luis
Perenna, espanjalainen grandi ja sydämeltään ranskalainen, haluaa
liittyä Muukalaislegioonan palvelukseen. Menkää, ystävä."
Adjutantti nousi, katseli hämmästyttävää olentoa silmät suurina ja
poistui kesynä.
Sitte Lupin sytytti savukkeen, istuutui adjutantin tuolille ja puheli
itsekseen:
"Kun meri kieltäysi sanomasta mitään minulle, eli oikeammin, kun
minä viime hetkessä kieltäysin meren enimmästä tuttavuudesta, niin
lähdemmepä katsomaan, ovatko maurien luodit armeliaampia. Joka
tapauksessa koituu siitä sievempi loppu... Vihollista vastaan, Lupin,
ja kaikki Ranskan puolesta!..."