_Arsène Lupin_.
etsivän osaston päällikkö.'
Hän sinetitsi kirjeen:
"Antakaa tämä hra Weberille. Se on kiireellinen. Nyt tarvitsen
seitsemän miestä ottamaan tavarat vastaan. Minä jätin ne
katukäytävälle."
Hänen palatessaan automobilien luo tuli poliisitarkastajain päällikkö
häntä vastaan.
"Ahaa, tekö siinä, hra Leboeuf!" tervehti hän. "Minä olen tehnyt
kelpo kaappauksen... Altenheimin koko joukkueen kytkenyt... Ne ovat
tuolla vuokra-automobileissa."
"Mistä heidät löysitte?"
"Parhaillaan yrittämästä ryöstää haltuunsa rouva Kesselbachin ja
rosvota hänen talonsa. Mutta kerron kyllä koko seikkailun aikanaan."
"Suokaahan anteeksi, monsieur, mutta minut lähetettiin tapaamaan
Auteulin poliisitarkastajaa. Enkä minä nähdäkseni... Ketä onkaan
minulla kunnia puhutella?"
"Henkilöä, joka teille lahjoittaa seitsemän verratonta konnaa."
"Mutta haluaisin kuitenkin tietää..."
"Nimeni?"
"Niin."
"Arsène Lupin."
Hän kampitti poliisitarkastajain päällikön vikkelästi nurin, juoksi
Rue de Rivolille, hyppäsi ohi ajavaan vuokra-automobiliin ja kiiti
Porte des Ternesiin.
Route de la Révolte oli lähellä. Hän meni n:oon 5.
* * * * *
Kaikesta kylmäverisyydestään ja hillitsemiskyvystään huolimatta oli
Arsène Lupinin mahdoton pidätellä kiihtymystään. Löytäisikö hän
Dolores Kesselbachin? Oliko Louis de Malreich vienyt hänet joko omaan
asuntoonsa tahi Välikauppiaan katokseen?
Lupin oli Välikauppiaalta ottanut katoksen avaimen, joten hänen oli
helppo porttikelloa soitettuaan ja eri pihattojen yli astuttuaan
avata ovi ja mennä romuvajaan.
Hän käänsi sähkölyhtynsä palamaan ja tähysteli ympärilleen. Hieman
oikealla oli se avoin tila, missä hän oli nähnyt pahantekijät
viimeiseen puheluunsa kokoontuneina. Välikauppiaan mainitsemalla
sohvalla hän näki mustan olennon. Dolores makasi vaippoihin
kiedottuna ja kapuloittuna.
Lupin auttoi hänet jalkeille.
"Oi, tekö!" sopersi hän. "Ne eivät ole teihin kajonneet!"
Hän kohottausi ja viittasi vajan taustalle päin:
"Tuonne... 'hän' meni tuolle suunnalle... minä kuulin askeleet...
olen varma... Teidän täytyy mennä sinne... olkaa niin hyvä!"
"Minun täytyy ensin saada teidät pois", intti toinen.
"Ei, minusta älkää välittäkö... menkää hänen peräänsä... Minä
rukoilen teitä... Iskekää häneen!"
Tällä kertaa ei pelko näyttänyt Doloresia masentavan, vaan antavan
hänelle tavatonta tarmoa.
Lupin avasi hänen siteensä, laski hänet hellävaroen sohvalle ja sanoi:
"Te olette oikeassa... Sitäpaitsi ei teillä ole mitään peljättävänä
täällä... Odottakaa minua, minä tulen takaisin..."
Hänen tehdessään lähtöä tarttui Dolores hänen käteensä:
"Entä te itse?"
"Niin mitä?"
"Jos tuo mies..."
Tuntui siltä kuin olisi hän kammonnut sitä suurta, viimeistä ottelua,
johon oli alistamaisillaan Lupinin, ja kuin olisi hän viime hetkessä
halunnut tämän siitä pidättää.
Toinen vastasi:
"Kiitos, älkää ollenkaan olko peloissanne. Mitä olisi minun
peljättävä? Onhan hän yksikseen."
Ja poistuen Doloresin luota meni hän vajan taustalle. Odotuksensa
mukaisesti näki hän tikapuut nostetuiksi seinää vasten. Niiden
avulla hän pääsi sen pikku ikkunan tasalle, josta hän oli tarkannut
konnien kokousta. Sitä tietä oli Malreich palannut asuntoonsa Rue
Delaizementin varrelle.
Hänkin sen vuoksi käytti samaa tietä, kuten muutamia tunteja
takaperin, kapusi toisen vaunuvajan luhdille ja alas puutarhaan.
Siten joutui hän Malreichin vuokraaman huvilan taustalle.
Hän ei, kumma kyllä, hetkeäkään epäillyt löytävänsä Malreichia
sieltä. Hän tapaisi vihamiehensä ehdottomasti, ja se kauhistuttava
taistelu, jota he kävivät toinen toistansa vastaan, oli lähenemässä
loppuansa. Muutaman minuutin kuluttua olisi kaikki lopussa päin tai
toisin.
Hän joutui ihmeisiinsä, kun huomasi erään oven ripaa vääntäessään
säpin avautuvan, joten hän sai vetää oven auki. Huvila ei ollut edes
lukittu.
Hän eteni keittiön ja eteisen läpi, nousi ylös portaita; ja hän
asteli jyrkin mielin, edes yrittämättä heikentää askeleittensa
töminää.
Porrassiltamalla hän pysähtyi. Hiki valui virtanaan hänen otsaltaan,
ja ohimoilla tykytti tohiseva veri. Kuitenkin pysyi hän tyynenä, oman
itsensä herrana ja pienimmästäkin ajatuksistaan selvillä. Hän laski
kaksi revolveria portaille.
"Ei mitään aseita", virkahti hän itsekseen. "Vain kahden käteni
ponnistus... Se riittää kerrassaan..."
Vastapäätä häntä oli kolme ovea. Hän valitsi keskimäisen, väänsi
kahvaa eikä kohdannut mitään estettä. Hän astui sisälle. Huoneessa
ei ollut valoa, mutta yön säteet tunkeutuivat avoimesta ikkunasta ja
pimeyden siimeksessä hän näki vuoteen hurstit ja vaaleat kaihtimet.
Ja vuoteen vieressä seisoi joku.
Vimmaisesti käänsi hän lyhtynsä hohteen päin tuota olentoa.
Malreich!
Malreichin valjut kasvot, hänen himmeät silmänsä, luiset poskensa,
laiha kaulansa...
Ja kaikki tämä seisoi liikkumattomana vastapäätä häntä, viiden
askeleen päässä; eikä hän olisi voinut sanoa, ilmaisivatko nuo
eleettömät kasvot, tuo kalman naamari, vähintäkään pelkoa tai
huolestumisen häivääkään.
Lupin astui askeleen eteenpäin... ja toisen... kolmannenkin...
Mies ei hievahtanut.
Näkikö hän? Ymmärsikö hän? Oli kuin olisivat miehen silmät
tuijotelleet tyhjyyteen, samalla kun Lupin ajatteli olevansa pikemmin
näköerheen lumoissa kuin todellista oliota katselemassa.
Vielä askel...
"Hän kyllä puolustautuu", ajatteli Lupin, "hänen on pakko
puolustautua."
Ja Lupin ojensi käsivartensa eteenpäin.
Mies ei edes värähtänyt. Hän ei peräytynyt; hänen silmäluomensa eivät
rävähtäneet.
Kosketus tapahtui.
Ja Lupin se säikähtäneenä ja hämmennyksissään menetti malttinsa. Hän
sinkautti miehen seljälleen pitkin pituuttaan vuoteelle, kietoi hänet
hursteihin, sitoi hänet peitteisiin ja piteli häntä polvensa alla
kuin saalista... vaikkei mies ollut yrittänyt vähintäkään vastarintaa.
"Haa!" huusi Lupin riemastuksesta ja tyydytetystä vihasta
päihtyneenä. "Olenpa sinut katalan pedon vihdoinkin rusentanut!
Viimeinkin olen minä herrana!"
Hän kuuli ulkoa Rue Delaizementilta melua; portille kolkutettiin. Hän
juoksi ikkunaan ja huusi:
"Tekö siellä, Weber? Näin pian! Hyvin tehty! Te olette mallikelpoinen
apuri! Murtakaa portti, veikkonen, ja tulkaa tänne ylös; hauskaapa on
teidät nähdä!"
Muutamassa minuutissa hän kopeloitsi vangin taskut, sai käsiinsä
hänen lompakkonsa, tempasi kirjotuspöydän laatikoista paperit esille,
paiskasi ne pöydälle ja tutki ne. Hän huudahti riemusta: läjässä oli
kirjetukku, se kuuluisa kirjetukku, jonka hän oli luvannut toimittaa
keisarille.
Hän pani paperit takaisin paikoilleen ja meni ikkunan ääreen:
"Kaikki on valmista, Weber! Voitte tulla sisälle! Kesselbachin
murhaajan löydätte vuoteeltaan, valmiiksi köytettynä... Hyvästi,
Weber!"
Ja kiitäen alas portaita livahti Lupin vaunuvajaan ja palasi Dolores
Kesselbachin luo, Weberin murtautuessa huvilaan.
Yksinään oli hän vanginnut Altenheimin seitsemän kumppania.
Ja hän oli luovuttanut oikeuden käsiin joukkueen salaperäisen
johtajan, katalan hirviön, Louis de Malreichin.
* * * * *
Tilavalla puisella ulokkeella istui pöydän ääressä kirjotellen nuori
mies.
Jonkun ajan kuluttua hän otti paperiarkkinsa käteensä ja luki
ääneensä:
Päivämme painuu nopeaan --
aalloilla lastu irrallaan --
lähemmä häämyn usmarantaa,
perille vasta kalma kantaa.
"Eipä hullumpaa", virkkoi ääni hänen takanaan. "Mme. Aimable Tastu
olisi saattanut kirjottaa tuon, tahi mrs. Felicia Hemans. Mutta
emmehän voikaan kaikki olla Byroneja tai Lamartineja!"
"Te!... Te!..." sopersi nuori mies nolostuneena.
"Niin, runoilija, minä itse, Arsène Lupin, se olen tullut tapaamaan
rakasta ystävääni Pierre Leducia."
Pierre Leduc alkoi vapista kuin horkan pudistelemana. Hän kysyi
matalalla äänellä:
"Onko hetki tullut?"
"On, rakas Pierre Leduc, hetki on tullut teidän jättää tahi oikeammin
keskeyttää se veltto runoilijan elämä, jota olette kuukausimäärin
viettänyt Geneviève Ernemontin ja rouva Kesselbachin jalkojen
juuressa. Nyt on teidän ryhtyminen suorittamaan osaa, jonka minä olen
teille varannut eräässä näytelmässä... oi, oivallisessa näytelmässä,
sen vakuutan, kauttaaltaan hyvin sommitellussa taiteen kaikkien
sääntöjen mukaan, syrjäseikkailuineen, koomillisine lisineen ja
hammastenkiristyksineen! Olemme päässeet viidenteen näytökseen;
suuri loppukohtaus on edessä; ja te, Pierre Leduc, olette näytelmän
sankari. Siinä on teille kyllälti mainetta!"
Nuori mies nousi istuimeltaan:
"Ja entä jos kieltäydyn?"
"Tyhmyri!"
"Niin, entä jos kieltäydyn? Mikä minua lopultakaan pakottaa
alistumaan teidän tahtoonne? Mikä pakottaa minua ottamaan
suorittaakseni osan, jota en tunne, mutta jota jo ennakolta inhoan ja
häpeän?"
"Tyhmyri!" toisti Lupin.
Ja työntäen Pierre Leducin takaisin tuolille hän istuutui runoilijan
viereen ja puheli mitä hellimmällä äänellä:
"Te kokonaan unohdatte, nuori mies, että te ette ole Pierre Leduc,
vaan Gérard Baupré. Pierre Leducin kauniin nimen te saitte siten,
että te, Gérard Baupré, surmasitte Pierre Leducin ja anastitte hänen
yksilöllisyytensä."
Nuori mies hypähti suuttumuksesta:
"Olette hullu! Tiedättehän yhtä hyvin kuin minäkin, että te keksitte
koko juonen..."
"Niin, senhän luonnollisesti tiedän; mutta laki ei sitä tiedä; ja
mitä sanoo laki, kun minä esiinnyn todistuksilla siitä, että Pierre
Leduc kuoli väkivaltaisesti ja että te olette ottanut hänen sijansa?"
Kauhistuksen vallassa änkytti nuori mies:
"Kukaan ei uskoisi teitä... Mistä syystä olisin sen tehnyt? Missä
tarkotuksessa?"
"Tyhmyri! Tarkotus on niin päivän selvä, että itse Weberkin olisi
voinut sen älytä. Te ette puhu totta sanoessanne, että te ette suostu
osaan, jota ette tunne. Te tunnette osanne aivan hyvin. Se on sama
osa, jota Pierre Leduc olisi näytellyt, jos hän eläisi."
"Mutta Pierre Leduc on minulle, kaikille, pelkkä nimi. Kuka oli hän?
Kuka olen minä?"
"Ja jos sen saatte tietää, niin käyttekö suoraan päin?"
"Kyllä, jos mainitsemanne tarkotus on sen arvoinen."
Arsène Lupin otti hatun päästään, kumarsi ja sanoi:
"Hermann IV, Zweibrücken-Veldenzin suurherttua, Berncastelin
ruhtinas, Trevesin rajakreivi ja useiden seutujen herra."
Kolmea päivää myöhemmin Arsène Lupin vei rouva Kesselbachin
automobililla rajalle päin. Matka tehtiin vaiteliaasti. Lupin
muisteli liikutettuna Doloresin säikkyilevää käyttäytymistä ja hänen
Rue des Vignesin varrella Altenheimin kätyrien hyökkäyksen edellä
lausumiansa sanoja. Ja toinenkin tuntui ne muistavan, koskapa pysyi
hämillään ja ilmeisesti järkkyneenä Lupinin läsnäollessa.
Illalla he saapuivat pieneen linnaan, jota köynnöskasvit ja
kukkaset verhosivat; sen katolla kohosi jyhkeä liuskakivitorni, ja
ylt'ympärillä oli ikivanha puisto.
Rouva Kesselbach huomasi Genevièven jo asettuneen sinne; tämä oli
ensin käynyt läheisessä kaupungissa hankkimassa maaseutuväestöstä
palvelijakunnan.
"Tämä koituu teidän asunnoksenne, madame", sanoi Lupin. "Me olemme
Bruggenin linnassa. Olette täydessä turvassa täällä, odottaessanne
tapausten kehitystä. Olen kirjoittanut Pierre Leducille ja hän tulee
vieraaksenne huomispäivästä alkaen."
Hän läksi taas heti liikkeelle, ajoi Veldenziin ja luovutti kreivi
Waldemarille kuuluisat kirjeet, jotka oli uudestaan vallannut.
"Te tiedätte ehtoni, hyvä Waldemar", sanoi Lupin. "Ensimäinen
ja tärkein tehtävä on palauttaa arvoonsa Zweibrücken-Veldenzin
hallitsijahuone ja antaa Hermann IV:lle hänen suuriruhtinaskuntansa."
"Minä alotan tänään neuvottelut hallitusneuvoston kanssa. Sikäli
kuin olen saanut kuulla, ei asia ole vaikea järjestää. Mutta tämä
suuriruhtinas Hermann..."
"Hänen Korkeutensa asustaa nykyään Bruggenin linnassa, Pierre
Leducin nimellä. Minä toimitan kaikki hänen syntyperäänsä koskevat
todistukset."
Samana iltana Lupin palasi Pariisiin, aikoen toimekkaasti edistää
Malreichin ja hänen seitsemän rikoskumppaninsa tutkintoa.
* * * * *
Olisi väsyttävää toistaa tämän oikeudenkäynnin vaiheita:
jokainenhan muistaa sen pienimmätkin yksityispiirteet. Se oli noita
hämmästyttäviä tapauksia, joista vieläkin puhellaan ja väitellään
etäisimpien kylienkin työläisten keskuudessa.
Minun tekee vain mieleni painostaa sitä suunnattoman tärkeätä osaa,
mikä Lupinilla oli tutkimusten johtamisessa ja valmistelevien
tiedustelujen valaisemisessa. Hän se suorastaan hoiti koko jutun.
Ihan alusta asti hän asettui viranomaisten sijalle, määräillen
poliisitarkastuksia, säädellen toimenpiteitä, neuvoen vangeille
tehtäviä kysymyksiä, ottaen kaikki vastuulleen...
Me kaikki muistamme yleisen ihmettelyn, kun joka aamu luimme lehdistä
noita mestarillisessa johdonmukaisuudessaan vastustamattomia
kirjeitä, joissa vuoron perään oli allekirjoituksina:
"_Arsène Lupin_, tutkintotuomari."
"_Arsène Lupin_, yleinen syyttäjä."
"_Arsène Lupin_, oikeusministeri."
"_Arsène Lupin_, lain koura."
Hän heittäytyi juttuun sellaisella innolla, kiihkeydellä, milteipä
rajuudella, että moinen oli kummastuttavaa nähdä miehessä, joka
tavallisesti uhkui leikkisyyttä ja jota oikeastaan olisi odottanut
luontaisestikin taipuisaksi osuttamaan jonkun verran ammatillista
hyvänsuopaisuutta. Ei, tällä kertaa häntä kannusti viha. Eikö
Malreich sitä paitsi ollut juljennut ahdistaa Doloresia?
"Hän on pelannut ja tappanut", sanoi Lupin. "Hän saa sen päällänsä
maksaa."
Sitä hän tälle kamalalle vihollisellensa tahtoi: mestauslavaa, valjua
aamunsarastusta, jolloin guillotinin terä välähtää alas ja tappaa...
Oli se eto vanki, jota tutkintotuomari kuukausimäärin kuulusteli
huoneensa neljän seinän sisällä, -- outo olento, tuo luinen mies,
jolla oli luurangon kasvot ja elottomat silmät!
Hän näytti ihan tajuttomalta. Ajatukset harhailivat muualla. Ja
vastata hän ei vähääkään välittänyt!
"Nimeni on Léon Massier."
Siihen ainoaan lauseeseen rajottui hänen puheensa.
Ja Lupin väitti vastaan:
"Sinä valehtelet. Léon Massier, Périgueuxissa syntynyt, kymmenen
vanhana orvoksi jäänyt, kuoli seitsemän vuotta takaperin. Sinä otit
hänen paperinsa. Mutta unohdit hänen kuolintodistuksensa. Tässä se
on."
Ja Lupin lähetti jäljennöksen kuolintodistuksesta yleiselle
syyttäjälle.
"Olen Léon Massier", vakuutti vanki taaskin.
"Valehtelet", vastasi Lupin. "Sinä olet Louis de Malreich,
kahdeksannellatoista vuosisadalla Saksaan asettuneen ranskalaisen
pikku-aatelismiehen viimeinen jälkeläinen. Sinulla oli veli, joka
vuorotellen käytti nimiä Parbury, Ribeira ja Altenheim: sinä tapoit
veljesi. Sinulla oli sisar, Isilda de Malreich: sinä tapoit sisaresi."
"Olen Léon Massier."
"Valehtelet. Olet Malreich. Tässä on kastetodistuksesi. Tässä on
veljesi ja sisaresi kastetodistukset."
Ja Lupin lähetti kaikki kolme todistusta.
Paitsi että kielsi olevansa se henkilö, jona hänet oli vangittu, ei
Malreich puolustautunut; hänet nähtävästi lannisti häntä vastaan
kertyneiden todistusten pätevyys. Mitä olisikaan hän kyennyt
sanomaan? Viranomaisilla oli neljäkymmentä hänen käsialallaan
kirjotettua kirjelmää -- käsialojen vertaaminen osotti sen -- hänen
rikoskumppaneilleen kirjotettuja, neljäkymmentä kirjelmää, joita
hän ei ollut tullut hävittäneeksi, otettuaan ne vastaanottajilta
takaisin. Ja kaikki ne olivat määräyksiä, jotka koskivat Kesselbachin
juttua, Lenormandin ja Gourelin vangitsemista, ukko Steinwegin
vainoamista, Garchesin maanalaisten käytävien kaivamista j.n.e. Mitä
mahdollisuutta oli kieltää?
Muuan hiukan omituinen seikka ällistytti viranomaisia. Nuo seitsemän
konnaa, johtajansa eteen asetettuina, väittivät kaikki, etteivät
häntä tunteneet, koska eivät olleet häntä milloinkaan nähneet. He
saivat hänen määräyksensä joko puhelimella tahi pimeässä tuollaisina
pikku kirjelappuina, joita Malreich sanaa virkkaamatta pisti heille
käteen.
Mutta eikö muuten ollut riittävänä osallisuuden todistuksena se
yhteys, joka oli Rue Delaizementin varrella sijaitsevan huvilan ja
Välikauppiaan vajan välillä? Sieltä Malreich näki ja kuuli. Sieltä
johtaja piti miehiänsä silmällä.
Aukkoja? Näköjään yhteensoveltumattomia seikkoja? Lupin selvitti
ne kaikki. Hän otti jutun haltuunsa alusta asti, paljasti sen
juurtajaksain, kokoili kerälle vyyhdin, osotti Malreichin kaikkien
tietämättä asumassa Parburyn nimeä käyttävän veljensä huoneessa,
livahtelemassa näkymättömänä pitkin Palace-hotellin käytäviä ja
murhaamassa Kesselbachin, murhaamassa siivooja Beudotin, murhaamassa
sihteeri Chapmanin.
Oikeudenkäynti ei vähällä unohdu. Todistajista herätti enimmin
huomiota rouva Kesselbach. Yleiseksi kummastukseksi ja
Lupininkin ihmeeksi Dolores, joka ei ollut vastannut ainoaankaan
tutkintatuomarin kutsuun, vaan vetäytynyt tuntemattomaan paikkaan,
ilmestyi nyt surun sortamana leskenä todistamaan painavasti miehensä
murhaajaa vastaan.
Hän tuijotti mieheen monta sekuntia ja virkkoi sitten
yksinkertaisesti:
"Tuo on se mies, joka tunkeutui huoneeseeni Rue des Vignesin
varrella, vei minut pois ja lukitsi minut Välikauppiaan vajaan. Minä
tunnen hänet samaksi."
"Valallanne?"
"Sen vannon."
Kahta päivää myöhemmin Louis de Malreich tuomittiin kuolemaan. Ja
hänen vallitsevaa olemustaan pidettiin niin voimakkaana, että hänen
rikostoveriensa hyväksi otettiin lieventäviä asianhaaroja lukuun.
"Louis de Malreich, onko teillä mitään sanottavaa?" kysyi oikeuden
puheenjohtaja.
Toinen ei vastannut mitään.
Yksi ainoa kysymys jäi Lupinin mielessä ratkaisemattomaksi:
minkätähden oli Malreich tehnyt nämä kaikki rikokset? Mitä tahtoi
hän? Mikä oli hänen tarkotuksensa?
Lupin sai sen piankin käsittää: kaukana ei ollut päivä, jona hän
kauhusta huohottaen, epätoivon herpaisemana, sai tietää kamalan
totuuden.
Tällähaavaa hän heitti Malreichin jutun jo omasta puolestaan
sikseen. Hän oli päättänyt tehdä itsestään uuden ihmisen; rouva
Kesselbach ja Geneviève olivat nyt turvassa; Jean Doudeville, jonka
hän oli lähettänyt Veldenziin, antoi hänelle tietoja kaikista
neuvotteluista, mitä pidettiin Saksan hovin ja Zweibrücken-Veldenzin
hallitusneuvoston kesken; ja Lupin sill'aikaa käytti kaiken aikansa
suodakseen pois entisyyttä ja valmistellakseen tulevaisuutta.
Moniaassa viikossa hän sai hävitetyksi kaikki todistukset, jotka
olisivat ennemmin tai myöhemmin voineet vaarantaa häntä, kaikki
jäljet, jotka olisivat voineet johtaa hänen tuhoonsa. Hän antoi
jokaiselle entiselle kumppanilleen rahasumman, joka riitti heidät
loppu-ijäkseen puutteesta pelastamaan, ja hyvästeli heidät, ilmottaen
siirtyvänsä Etelä-Amerikaan.
Eräänä aamuna, yön huolellisesti ajateltuansa ja asemaa syvällisesti
aprikoittuansa, hän huudahti:
"Valmista on. Nyt ei ole mitään peljättävänä. Vanha Lupin on kuollut.
Tehkää tilaa nuorelle."
Hänen kamaripalvelijansa toi sähkösanoman Saksasta. Se sisälsi hänen
odottamansa viestin. Hallitusneuvosta, johon oli Berlinistä päin
pontevasti vaikutettu, oli jättänyt kysymyksen valitsijamiesten
ratkaistavaksi; ja valitsijamiehet, joihin hallintoneuvosto oli
pontevasti vaikuttanut, olivat julistaneet olevansa horjumattomasti
kiintyneitä Veldenzin vanhaan hallitsijasukuun. Kreivi Waldemar oli
valtuutettu kolmen valiomiehen kanssa, jotka edustivat aatelia,
armeijaa ja oikeudenkäyntilaitosta, lähtemään Bruggenin linnaan,
huolellisesti tutkimaan suurherttua Hermann IV:n syntyperän todisteet
ja toimittamaan Hänen Korkeutensa kanssa kaikki järjestelyt hänen
riemulliseksi saapumisekseen isiensä istuimelle. Sen juhlapäivän
arveltiin tulevan seuraavassa kuussa.
"Nyt olen selviytynyt", puheli Lupin itsekseen. "Kesselbachin suuri
suunnitelma on toteutumassa. Minulla ei ole enää muuta tekemistä
kuin saada Waldemar nielemään Pierre Leduc; ja se on lasten leikkiä.
Genevièven ja Pierren kihlaus julkaistaan huomenna. Ja suurherttuan
kihlattu morsian se Waldemarille esitellään."
Riemastuneena läksi hän automobiililla ajamaan Bruggenin linnaan.
Hän pysähdytti muutaman sadan metrin päähän linnasta ja sanoi
Octavelle:
"Odota tässä kaksikymmentä minuuttia, kello neljään asti, ja aja
sitte kartanolle. Vie matkalaukkuni puiston päässä olevaan pikku
huvilinnaan. Minä otan sieltä asuntoni."
Ensimäisessä tienkäänteessä ilmestyi linna näkyviin siimeisen
lehmuskujan toisesta päästä kohoten. Etäältä hän näki Genevièven
vilahtavan portailta.
Hänen sydämensä heltyi:
"Geneviève", jupisi hän, "kuolevalle äidille tekemäni lupaus
täyttyy... Geneviève suurherttuattarena... Ja minä syrjästä päin
vartioimassa hänen onneansa... ja toteuttelemassa Arsène Lupinin
suuria suunnitelmia!"
Hän purskahti nauramaan, hypähti puistokujan vasemmalla puolelle
kasvavan puuryhmän taakse ja pujottelihe tiheän pensaikon läpi.
Tällä tavoin hän saapui linnaan kenenkään kykenemättä näkemään häntä
asuinhuoneiden ikkunoista.
Hänen teki mieli nähdä Dolores ennen kuin tämä näkisi hänet, ja hän
lausui useaan kertaan tämän nimeä itsekseen, kuten oli Genevièveäkin
hokenut, mutta liikutuksella, joka hämmästytti häntä itseänsäkin:
"Dolores... Dolores..."
Hän hiipi pitkin käytäviä ja pääsi ruokahuoneeseen. Tästä huoneesta
hän lasi-ikkunasta näki puolet vierashuonetta.
Hän astui lähemmä.
Dolores makasi leposohvalla, ja Pierre Leduc, polvillaan hänen
edessään, tuijotti häneen hurmaantunein katsein...