Toveruudella

_Arsène Lupin_.

etsivän osaston päällikkö.'

Hän sinetitsi kirjeen:

"Antakaa tämä hra Weberille. Se on kiireellinen. Nyt tarvitsen

seitsemän miestä ottamaan tavarat vastaan. Minä jätin ne

katukäytävälle."

Hänen palatessaan automobilien luo tuli poliisitarkastajain päällikkö

häntä vastaan.

"Ahaa, tekö siinä, hra Leboeuf!" tervehti hän. "Minä olen tehnyt

kelpo kaappauksen... Altenheimin koko joukkueen kytkenyt... Ne ovat

tuolla vuokra-automobileissa."

"Mistä heidät löysitte?"

"Parhaillaan yrittämästä ryöstää haltuunsa rouva Kesselbachin ja

rosvota hänen talonsa. Mutta kerron kyllä koko seikkailun aikanaan."

"Suokaahan anteeksi, monsieur, mutta minut lähetettiin tapaamaan

Auteulin poliisitarkastajaa. Enkä minä nähdäkseni... Ketä onkaan

minulla kunnia puhutella?"

"Henkilöä, joka teille lahjoittaa seitsemän verratonta konnaa."

"Mutta haluaisin kuitenkin tietää..."

"Nimeni?"

"Niin."

"Arsène Lupin."

Hän kampitti poliisitarkastajain päällikön vikkelästi nurin, juoksi

Rue de Rivolille, hyppäsi ohi ajavaan vuokra-automobiliin ja kiiti

Porte des Ternesiin.

Route de la Révolte oli lähellä. Hän meni n:oon 5.

* * * * *

Kaikesta kylmäverisyydestään ja hillitsemiskyvystään huolimatta oli

Arsène Lupinin mahdoton pidätellä kiihtymystään. Löytäisikö hän

Dolores Kesselbachin? Oliko Louis de Malreich vienyt hänet joko omaan

asuntoonsa tahi Välikauppiaan katokseen?

Lupin oli Välikauppiaalta ottanut katoksen avaimen, joten hänen oli

helppo porttikelloa soitettuaan ja eri pihattojen yli astuttuaan

avata ovi ja mennä romuvajaan.

Hän käänsi sähkölyhtynsä palamaan ja tähysteli ympärilleen. Hieman

oikealla oli se avoin tila, missä hän oli nähnyt pahantekijät

viimeiseen puheluunsa kokoontuneina. Välikauppiaan mainitsemalla

sohvalla hän näki mustan olennon. Dolores makasi vaippoihin

kiedottuna ja kapuloittuna.

Lupin auttoi hänet jalkeille.

"Oi, tekö!" sopersi hän. "Ne eivät ole teihin kajonneet!"

Hän kohottausi ja viittasi vajan taustalle päin:

"Tuonne... 'hän' meni tuolle suunnalle... minä kuulin askeleet...

olen varma... Teidän täytyy mennä sinne... olkaa niin hyvä!"

"Minun täytyy ensin saada teidät pois", intti toinen.

"Ei, minusta älkää välittäkö... menkää hänen peräänsä... Minä

rukoilen teitä... Iskekää häneen!"

Tällä kertaa ei pelko näyttänyt Doloresia masentavan, vaan antavan

hänelle tavatonta tarmoa.

Lupin avasi hänen siteensä, laski hänet hellävaroen sohvalle ja sanoi:

"Te olette oikeassa... Sitäpaitsi ei teillä ole mitään peljättävänä

täällä... Odottakaa minua, minä tulen takaisin..."

Hänen tehdessään lähtöä tarttui Dolores hänen käteensä:

"Entä te itse?"

"Niin mitä?"

"Jos tuo mies..."

Tuntui siltä kuin olisi hän kammonnut sitä suurta, viimeistä ottelua,

johon oli alistamaisillaan Lupinin, ja kuin olisi hän viime hetkessä

halunnut tämän siitä pidättää.

Toinen vastasi:

"Kiitos, älkää ollenkaan olko peloissanne. Mitä olisi minun

peljättävä? Onhan hän yksikseen."

Ja poistuen Doloresin luota meni hän vajan taustalle. Odotuksensa

mukaisesti näki hän tikapuut nostetuiksi seinää vasten. Niiden

avulla hän pääsi sen pikku ikkunan tasalle, josta hän oli tarkannut

konnien kokousta. Sitä tietä oli Malreich palannut asuntoonsa Rue

Delaizementin varrelle.

Hänkin sen vuoksi käytti samaa tietä, kuten muutamia tunteja

takaperin, kapusi toisen vaunuvajan luhdille ja alas puutarhaan.

Siten joutui hän Malreichin vuokraaman huvilan taustalle.

Hän ei, kumma kyllä, hetkeäkään epäillyt löytävänsä Malreichia

sieltä. Hän tapaisi vihamiehensä ehdottomasti, ja se kauhistuttava

taistelu, jota he kävivät toinen toistansa vastaan, oli lähenemässä

loppuansa. Muutaman minuutin kuluttua olisi kaikki lopussa päin tai

toisin.

Hän joutui ihmeisiinsä, kun huomasi erään oven ripaa vääntäessään

säpin avautuvan, joten hän sai vetää oven auki. Huvila ei ollut edes

lukittu.

Hän eteni keittiön ja eteisen läpi, nousi ylös portaita; ja hän

asteli jyrkin mielin, edes yrittämättä heikentää askeleittensa

töminää.

Porrassiltamalla hän pysähtyi. Hiki valui virtanaan hänen otsaltaan,

ja ohimoilla tykytti tohiseva veri. Kuitenkin pysyi hän tyynenä, oman

itsensä herrana ja pienimmästäkin ajatuksistaan selvillä. Hän laski

kaksi revolveria portaille.

"Ei mitään aseita", virkahti hän itsekseen. "Vain kahden käteni

ponnistus... Se riittää kerrassaan..."

Vastapäätä häntä oli kolme ovea. Hän valitsi keskimäisen, väänsi

kahvaa eikä kohdannut mitään estettä. Hän astui sisälle. Huoneessa

ei ollut valoa, mutta yön säteet tunkeutuivat avoimesta ikkunasta ja

pimeyden siimeksessä hän näki vuoteen hurstit ja vaaleat kaihtimet.

Ja vuoteen vieressä seisoi joku.

Vimmaisesti käänsi hän lyhtynsä hohteen päin tuota olentoa.

Malreich!

Malreichin valjut kasvot, hänen himmeät silmänsä, luiset poskensa,

laiha kaulansa...

Ja kaikki tämä seisoi liikkumattomana vastapäätä häntä, viiden

askeleen päässä; eikä hän olisi voinut sanoa, ilmaisivatko nuo

eleettömät kasvot, tuo kalman naamari, vähintäkään pelkoa tai

huolestumisen häivääkään.

Lupin astui askeleen eteenpäin... ja toisen... kolmannenkin...

Mies ei hievahtanut.

Näkikö hän? Ymmärsikö hän? Oli kuin olisivat miehen silmät

tuijotelleet tyhjyyteen, samalla kun Lupin ajatteli olevansa pikemmin

näköerheen lumoissa kuin todellista oliota katselemassa.

Vielä askel...

"Hän kyllä puolustautuu", ajatteli Lupin, "hänen on pakko

puolustautua."

Ja Lupin ojensi käsivartensa eteenpäin.

Mies ei edes värähtänyt. Hän ei peräytynyt; hänen silmäluomensa eivät

rävähtäneet.

Kosketus tapahtui.

Ja Lupin se säikähtäneenä ja hämmennyksissään menetti malttinsa. Hän

sinkautti miehen seljälleen pitkin pituuttaan vuoteelle, kietoi hänet

hursteihin, sitoi hänet peitteisiin ja piteli häntä polvensa alla

kuin saalista... vaikkei mies ollut yrittänyt vähintäkään vastarintaa.

"Haa!" huusi Lupin riemastuksesta ja tyydytetystä vihasta

päihtyneenä. "Olenpa sinut katalan pedon vihdoinkin rusentanut!

Viimeinkin olen minä herrana!"

Hän kuuli ulkoa Rue Delaizementilta melua; portille kolkutettiin. Hän

juoksi ikkunaan ja huusi:

"Tekö siellä, Weber? Näin pian! Hyvin tehty! Te olette mallikelpoinen

apuri! Murtakaa portti, veikkonen, ja tulkaa tänne ylös; hauskaapa on

teidät nähdä!"

Muutamassa minuutissa hän kopeloitsi vangin taskut, sai käsiinsä

hänen lompakkonsa, tempasi kirjotuspöydän laatikoista paperit esille,

paiskasi ne pöydälle ja tutki ne. Hän huudahti riemusta: läjässä oli

kirjetukku, se kuuluisa kirjetukku, jonka hän oli luvannut toimittaa

keisarille.

Hän pani paperit takaisin paikoilleen ja meni ikkunan ääreen:

"Kaikki on valmista, Weber! Voitte tulla sisälle! Kesselbachin

murhaajan löydätte vuoteeltaan, valmiiksi köytettynä... Hyvästi,

Weber!"

Ja kiitäen alas portaita livahti Lupin vaunuvajaan ja palasi Dolores

Kesselbachin luo, Weberin murtautuessa huvilaan.

Yksinään oli hän vanginnut Altenheimin seitsemän kumppania.

Ja hän oli luovuttanut oikeuden käsiin joukkueen salaperäisen

johtajan, katalan hirviön, Louis de Malreichin.

* * * * *

Tilavalla puisella ulokkeella istui pöydän ääressä kirjotellen nuori

mies.

Jonkun ajan kuluttua hän otti paperiarkkinsa käteensä ja luki

ääneensä:

Päivämme painuu nopeaan --

aalloilla lastu irrallaan --

lähemmä häämyn usmarantaa,

perille vasta kalma kantaa.

"Eipä hullumpaa", virkkoi ääni hänen takanaan. "Mme. Aimable Tastu

olisi saattanut kirjottaa tuon, tahi mrs. Felicia Hemans. Mutta

emmehän voikaan kaikki olla Byroneja tai Lamartineja!"

"Te!... Te!..." sopersi nuori mies nolostuneena.

"Niin, runoilija, minä itse, Arsène Lupin, se olen tullut tapaamaan

rakasta ystävääni Pierre Leducia."

Pierre Leduc alkoi vapista kuin horkan pudistelemana. Hän kysyi

matalalla äänellä:

"Onko hetki tullut?"

"On, rakas Pierre Leduc, hetki on tullut teidän jättää tahi oikeammin

keskeyttää se veltto runoilijan elämä, jota olette kuukausimäärin

viettänyt Geneviève Ernemontin ja rouva Kesselbachin jalkojen

juuressa. Nyt on teidän ryhtyminen suorittamaan osaa, jonka minä olen

teille varannut eräässä näytelmässä... oi, oivallisessa näytelmässä,

sen vakuutan, kauttaaltaan hyvin sommitellussa taiteen kaikkien

sääntöjen mukaan, syrjäseikkailuineen, koomillisine lisineen ja

hammastenkiristyksineen! Olemme päässeet viidenteen näytökseen;

suuri loppukohtaus on edessä; ja te, Pierre Leduc, olette näytelmän

sankari. Siinä on teille kyllälti mainetta!"

Nuori mies nousi istuimeltaan:

"Ja entä jos kieltäydyn?"

"Tyhmyri!"

"Niin, entä jos kieltäydyn? Mikä minua lopultakaan pakottaa

alistumaan teidän tahtoonne? Mikä pakottaa minua ottamaan

suorittaakseni osan, jota en tunne, mutta jota jo ennakolta inhoan ja

häpeän?"

"Tyhmyri!" toisti Lupin.

Ja työntäen Pierre Leducin takaisin tuolille hän istuutui runoilijan

viereen ja puheli mitä hellimmällä äänellä:

"Te kokonaan unohdatte, nuori mies, että te ette ole Pierre Leduc,

vaan Gérard Baupré. Pierre Leducin kauniin nimen te saitte siten,

että te, Gérard Baupré, surmasitte Pierre Leducin ja anastitte hänen

yksilöllisyytensä."

Nuori mies hypähti suuttumuksesta:

"Olette hullu! Tiedättehän yhtä hyvin kuin minäkin, että te keksitte

koko juonen..."

"Niin, senhän luonnollisesti tiedän; mutta laki ei sitä tiedä; ja

mitä sanoo laki, kun minä esiinnyn todistuksilla siitä, että Pierre

Leduc kuoli väkivaltaisesti ja että te olette ottanut hänen sijansa?"

Kauhistuksen vallassa änkytti nuori mies:

"Kukaan ei uskoisi teitä... Mistä syystä olisin sen tehnyt? Missä

tarkotuksessa?"

"Tyhmyri! Tarkotus on niin päivän selvä, että itse Weberkin olisi

voinut sen älytä. Te ette puhu totta sanoessanne, että te ette suostu

osaan, jota ette tunne. Te tunnette osanne aivan hyvin. Se on sama

osa, jota Pierre Leduc olisi näytellyt, jos hän eläisi."

"Mutta Pierre Leduc on minulle, kaikille, pelkkä nimi. Kuka oli hän?

Kuka olen minä?"

"Ja jos sen saatte tietää, niin käyttekö suoraan päin?"

"Kyllä, jos mainitsemanne tarkotus on sen arvoinen."

Arsène Lupin otti hatun päästään, kumarsi ja sanoi:

"Hermann IV, Zweibrücken-Veldenzin suurherttua, Berncastelin

ruhtinas, Trevesin rajakreivi ja useiden seutujen herra."

Kolmea päivää myöhemmin Arsène Lupin vei rouva Kesselbachin

automobililla rajalle päin. Matka tehtiin vaiteliaasti. Lupin

muisteli liikutettuna Doloresin säikkyilevää käyttäytymistä ja hänen

Rue des Vignesin varrella Altenheimin kätyrien hyökkäyksen edellä

lausumiansa sanoja. Ja toinenkin tuntui ne muistavan, koskapa pysyi

hämillään ja ilmeisesti järkkyneenä Lupinin läsnäollessa.

Illalla he saapuivat pieneen linnaan, jota köynnöskasvit ja

kukkaset verhosivat; sen katolla kohosi jyhkeä liuskakivitorni, ja

ylt'ympärillä oli ikivanha puisto.

Rouva Kesselbach huomasi Genevièven jo asettuneen sinne; tämä oli

ensin käynyt läheisessä kaupungissa hankkimassa maaseutuväestöstä

palvelijakunnan.

"Tämä koituu teidän asunnoksenne, madame", sanoi Lupin. "Me olemme

Bruggenin linnassa. Olette täydessä turvassa täällä, odottaessanne

tapausten kehitystä. Olen kirjoittanut Pierre Leducille ja hän tulee

vieraaksenne huomispäivästä alkaen."

Hän läksi taas heti liikkeelle, ajoi Veldenziin ja luovutti kreivi

Waldemarille kuuluisat kirjeet, jotka oli uudestaan vallannut.

"Te tiedätte ehtoni, hyvä Waldemar", sanoi Lupin. "Ensimäinen

ja tärkein tehtävä on palauttaa arvoonsa Zweibrücken-Veldenzin

hallitsijahuone ja antaa Hermann IV:lle hänen suuriruhtinaskuntansa."

"Minä alotan tänään neuvottelut hallitusneuvoston kanssa. Sikäli

kuin olen saanut kuulla, ei asia ole vaikea järjestää. Mutta tämä

suuriruhtinas Hermann..."

"Hänen Korkeutensa asustaa nykyään Bruggenin linnassa, Pierre

Leducin nimellä. Minä toimitan kaikki hänen syntyperäänsä koskevat

todistukset."

Samana iltana Lupin palasi Pariisiin, aikoen toimekkaasti edistää

Malreichin ja hänen seitsemän rikoskumppaninsa tutkintoa.

* * * * *

Olisi väsyttävää toistaa tämän oikeudenkäynnin vaiheita:

jokainenhan muistaa sen pienimmätkin yksityispiirteet. Se oli noita

hämmästyttäviä tapauksia, joista vieläkin puhellaan ja väitellään

etäisimpien kylienkin työläisten keskuudessa.

Minun tekee vain mieleni painostaa sitä suunnattoman tärkeätä osaa,

mikä Lupinilla oli tutkimusten johtamisessa ja valmistelevien

tiedustelujen valaisemisessa. Hän se suorastaan hoiti koko jutun.

Ihan alusta asti hän asettui viranomaisten sijalle, määräillen

poliisitarkastuksia, säädellen toimenpiteitä, neuvoen vangeille

tehtäviä kysymyksiä, ottaen kaikki vastuulleen...

Me kaikki muistamme yleisen ihmettelyn, kun joka aamu luimme lehdistä

noita mestarillisessa johdonmukaisuudessaan vastustamattomia

kirjeitä, joissa vuoron perään oli allekirjoituksina:

"_Arsène Lupin_, tutkintotuomari."

"_Arsène Lupin_, yleinen syyttäjä."

"_Arsène Lupin_, oikeusministeri."

"_Arsène Lupin_, lain koura."

Hän heittäytyi juttuun sellaisella innolla, kiihkeydellä, milteipä

rajuudella, että moinen oli kummastuttavaa nähdä miehessä, joka

tavallisesti uhkui leikkisyyttä ja jota oikeastaan olisi odottanut

luontaisestikin taipuisaksi osuttamaan jonkun verran ammatillista

hyvänsuopaisuutta. Ei, tällä kertaa häntä kannusti viha. Eikö

Malreich sitä paitsi ollut juljennut ahdistaa Doloresia?

"Hän on pelannut ja tappanut", sanoi Lupin. "Hän saa sen päällänsä

maksaa."

Sitä hän tälle kamalalle vihollisellensa tahtoi: mestauslavaa, valjua

aamunsarastusta, jolloin guillotinin terä välähtää alas ja tappaa...

Oli se eto vanki, jota tutkintotuomari kuukausimäärin kuulusteli

huoneensa neljän seinän sisällä, -- outo olento, tuo luinen mies,

jolla oli luurangon kasvot ja elottomat silmät!

Hän näytti ihan tajuttomalta. Ajatukset harhailivat muualla. Ja

vastata hän ei vähääkään välittänyt!

"Nimeni on Léon Massier."

Siihen ainoaan lauseeseen rajottui hänen puheensa.

Ja Lupin väitti vastaan:

"Sinä valehtelet. Léon Massier, Périgueuxissa syntynyt, kymmenen

vanhana orvoksi jäänyt, kuoli seitsemän vuotta takaperin. Sinä otit

hänen paperinsa. Mutta unohdit hänen kuolintodistuksensa. Tässä se

on."

Ja Lupin lähetti jäljennöksen kuolintodistuksesta yleiselle

syyttäjälle.

"Olen Léon Massier", vakuutti vanki taaskin.

"Valehtelet", vastasi Lupin. "Sinä olet Louis de Malreich,

kahdeksannellatoista vuosisadalla Saksaan asettuneen ranskalaisen

pikku-aatelismiehen viimeinen jälkeläinen. Sinulla oli veli, joka

vuorotellen käytti nimiä Parbury, Ribeira ja Altenheim: sinä tapoit

veljesi. Sinulla oli sisar, Isilda de Malreich: sinä tapoit sisaresi."

"Olen Léon Massier."

"Valehtelet. Olet Malreich. Tässä on kastetodistuksesi. Tässä on

veljesi ja sisaresi kastetodistukset."

Ja Lupin lähetti kaikki kolme todistusta.

Paitsi että kielsi olevansa se henkilö, jona hänet oli vangittu, ei

Malreich puolustautunut; hänet nähtävästi lannisti häntä vastaan

kertyneiden todistusten pätevyys. Mitä olisikaan hän kyennyt

sanomaan? Viranomaisilla oli neljäkymmentä hänen käsialallaan

kirjotettua kirjelmää -- käsialojen vertaaminen osotti sen -- hänen

rikoskumppaneilleen kirjotettuja, neljäkymmentä kirjelmää, joita

hän ei ollut tullut hävittäneeksi, otettuaan ne vastaanottajilta

takaisin. Ja kaikki ne olivat määräyksiä, jotka koskivat Kesselbachin

juttua, Lenormandin ja Gourelin vangitsemista, ukko Steinwegin

vainoamista, Garchesin maanalaisten käytävien kaivamista j.n.e. Mitä

mahdollisuutta oli kieltää?

Muuan hiukan omituinen seikka ällistytti viranomaisia. Nuo seitsemän

konnaa, johtajansa eteen asetettuina, väittivät kaikki, etteivät

häntä tunteneet, koska eivät olleet häntä milloinkaan nähneet. He

saivat hänen määräyksensä joko puhelimella tahi pimeässä tuollaisina

pikku kirjelappuina, joita Malreich sanaa virkkaamatta pisti heille

käteen.

Mutta eikö muuten ollut riittävänä osallisuuden todistuksena se

yhteys, joka oli Rue Delaizementin varrella sijaitsevan huvilan ja

Välikauppiaan vajan välillä? Sieltä Malreich näki ja kuuli. Sieltä

johtaja piti miehiänsä silmällä.

Aukkoja? Näköjään yhteensoveltumattomia seikkoja? Lupin selvitti

ne kaikki. Hän otti jutun haltuunsa alusta asti, paljasti sen

juurtajaksain, kokoili kerälle vyyhdin, osotti Malreichin kaikkien

tietämättä asumassa Parburyn nimeä käyttävän veljensä huoneessa,

livahtelemassa näkymättömänä pitkin Palace-hotellin käytäviä ja

murhaamassa Kesselbachin, murhaamassa siivooja Beudotin, murhaamassa

sihteeri Chapmanin.

Oikeudenkäynti ei vähällä unohdu. Todistajista herätti enimmin

huomiota rouva Kesselbach. Yleiseksi kummastukseksi ja

Lupininkin ihmeeksi Dolores, joka ei ollut vastannut ainoaankaan

tutkintatuomarin kutsuun, vaan vetäytynyt tuntemattomaan paikkaan,

ilmestyi nyt surun sortamana leskenä todistamaan painavasti miehensä

murhaajaa vastaan.

Hän tuijotti mieheen monta sekuntia ja virkkoi sitten

yksinkertaisesti:

"Tuo on se mies, joka tunkeutui huoneeseeni Rue des Vignesin

varrella, vei minut pois ja lukitsi minut Välikauppiaan vajaan. Minä

tunnen hänet samaksi."

"Valallanne?"

"Sen vannon."

Kahta päivää myöhemmin Louis de Malreich tuomittiin kuolemaan. Ja

hänen vallitsevaa olemustaan pidettiin niin voimakkaana, että hänen

rikostoveriensa hyväksi otettiin lieventäviä asianhaaroja lukuun.

"Louis de Malreich, onko teillä mitään sanottavaa?" kysyi oikeuden

puheenjohtaja.

Toinen ei vastannut mitään.

Yksi ainoa kysymys jäi Lupinin mielessä ratkaisemattomaksi:

minkätähden oli Malreich tehnyt nämä kaikki rikokset? Mitä tahtoi

hän? Mikä oli hänen tarkotuksensa?

Lupin sai sen piankin käsittää: kaukana ei ollut päivä, jona hän

kauhusta huohottaen, epätoivon herpaisemana, sai tietää kamalan

totuuden.

Tällähaavaa hän heitti Malreichin jutun jo omasta puolestaan

sikseen. Hän oli päättänyt tehdä itsestään uuden ihmisen; rouva

Kesselbach ja Geneviève olivat nyt turvassa; Jean Doudeville, jonka

hän oli lähettänyt Veldenziin, antoi hänelle tietoja kaikista

neuvotteluista, mitä pidettiin Saksan hovin ja Zweibrücken-Veldenzin

hallitusneuvoston kesken; ja Lupin sill'aikaa käytti kaiken aikansa

suodakseen pois entisyyttä ja valmistellakseen tulevaisuutta.

Moniaassa viikossa hän sai hävitetyksi kaikki todistukset, jotka

olisivat ennemmin tai myöhemmin voineet vaarantaa häntä, kaikki

jäljet, jotka olisivat voineet johtaa hänen tuhoonsa. Hän antoi

jokaiselle entiselle kumppanilleen rahasumman, joka riitti heidät

loppu-ijäkseen puutteesta pelastamaan, ja hyvästeli heidät, ilmottaen

siirtyvänsä Etelä-Amerikaan.

Eräänä aamuna, yön huolellisesti ajateltuansa ja asemaa syvällisesti

aprikoittuansa, hän huudahti:

"Valmista on. Nyt ei ole mitään peljättävänä. Vanha Lupin on kuollut.

Tehkää tilaa nuorelle."

Hänen kamaripalvelijansa toi sähkösanoman Saksasta. Se sisälsi hänen

odottamansa viestin. Hallitusneuvosta, johon oli Berlinistä päin

pontevasti vaikutettu, oli jättänyt kysymyksen valitsijamiesten

ratkaistavaksi; ja valitsijamiehet, joihin hallintoneuvosto oli

pontevasti vaikuttanut, olivat julistaneet olevansa horjumattomasti

kiintyneitä Veldenzin vanhaan hallitsijasukuun. Kreivi Waldemar oli

valtuutettu kolmen valiomiehen kanssa, jotka edustivat aatelia,

armeijaa ja oikeudenkäyntilaitosta, lähtemään Bruggenin linnaan,

huolellisesti tutkimaan suurherttua Hermann IV:n syntyperän todisteet

ja toimittamaan Hänen Korkeutensa kanssa kaikki järjestelyt hänen

riemulliseksi saapumisekseen isiensä istuimelle. Sen juhlapäivän

arveltiin tulevan seuraavassa kuussa.

"Nyt olen selviytynyt", puheli Lupin itsekseen. "Kesselbachin suuri

suunnitelma on toteutumassa. Minulla ei ole enää muuta tekemistä

kuin saada Waldemar nielemään Pierre Leduc; ja se on lasten leikkiä.

Genevièven ja Pierren kihlaus julkaistaan huomenna. Ja suurherttuan

kihlattu morsian se Waldemarille esitellään."

Riemastuneena läksi hän automobiililla ajamaan Bruggenin linnaan.

Hän pysähdytti muutaman sadan metrin päähän linnasta ja sanoi

Octavelle:

"Odota tässä kaksikymmentä minuuttia, kello neljään asti, ja aja

sitte kartanolle. Vie matkalaukkuni puiston päässä olevaan pikku

huvilinnaan. Minä otan sieltä asuntoni."

Ensimäisessä tienkäänteessä ilmestyi linna näkyviin siimeisen

lehmuskujan toisesta päästä kohoten. Etäältä hän näki Genevièven

vilahtavan portailta.

Hänen sydämensä heltyi:

"Geneviève", jupisi hän, "kuolevalle äidille tekemäni lupaus

täyttyy... Geneviève suurherttuattarena... Ja minä syrjästä päin

vartioimassa hänen onneansa... ja toteuttelemassa Arsène Lupinin

suuria suunnitelmia!"

Hän purskahti nauramaan, hypähti puistokujan vasemmalla puolelle

kasvavan puuryhmän taakse ja pujottelihe tiheän pensaikon läpi.

Tällä tavoin hän saapui linnaan kenenkään kykenemättä näkemään häntä

asuinhuoneiden ikkunoista.

Hänen teki mieli nähdä Dolores ennen kuin tämä näkisi hänet, ja hän

lausui useaan kertaan tämän nimeä itsekseen, kuten oli Genevièveäkin

hokenut, mutta liikutuksella, joka hämmästytti häntä itseänsäkin:

"Dolores... Dolores..."

Hän hiipi pitkin käytäviä ja pääsi ruokahuoneeseen. Tästä huoneesta

hän lasi-ikkunasta näki puolet vierashuonetta.

Hän astui lähemmä.

Dolores makasi leposohvalla, ja Pierre Leduc, polvillaan hänen

edessään, tuijotti häneen hurmaantunein katsein...

813: Arsène Lupinin merkilliset seikkailut · 第 26 / 29 题