Kello kahdeksalta illalla Arsène Lupin ja Jean Doudeville astelivat
Caillardin hienoon ravintolaan. Lupin esiintyi iltapuvussa, mutta
taiteilijan tapaan käyttäen leveitä housuja ja väljää kaulahuivia.
Doudevillen yllä oli pitkä, musta takki; vakavalla sävyllään ja
ulkoasullaan hän muistutti oikeuslaitoksen virkamiestä.
He istuutuivat sille puolelle ravintolaa, jonka erottaa isosta
salista kaksi pilaria.
Lupin valitsi päivällisen kokeneen herkkusuun oivalla taidolla.
Hän söi hyvällä ruokahalulla ja vaiteliaana, tyytyen tuolloin tällöin
virkahtelemaan lyhyitä lauseita, jotka kuvasivat hänen ajatustensa
kulkua:
"Tietysti minä suoriudun... mutta siitä koituu kova urakka... Siinä
on vastustajaa!... Se minua tyrmistyttää, etten kuusi kuukautta
taisteltuani edes tiedä, mitä hän tahtoo!... Hänen pääkumppaninsa
on kuollut. Me olemme lähellä taistelun loppua; ja kuitenkaan en
vielä nytkään kykene älyämään hänen peliänsä... Mitä tavotteleekaan
se ruoja?... Oma suunnitelmani on ihan selvä: käydä käsiksi
suurherttuakuntaan, työntää omatekemäni suurherttua valtaistuimelle,
antaa Geneviève hänelle vaimoksi... ja hallita. Sitäpä minä sanon
selkeäksi, kunnialliseksi ja alttiiksi. Mutta hän, tuo vintiö,
pimeyden kummitus: mihin tähtäilee hän?"
Hän kutsui:
"Tarjoilija!"
Päätarjoilija saapui:
"Mitä monsieur haluaa?"
"Sikaareja."
Päätarjoilija asteli pois, palasi ja availi useita laatikoita.
"Mitä niistä suosittelette?"
"Nämä Upmannit ovat varsin hyviä, monsieur."
Lupin antoi Doudevillelle yhden Upmannin, otti itselleen toisen
ja leikkasi sen. Päätarjoilija raapaisi tulta ja ojensi hänelle
tulitikkua. Lupin tarttui häntä äkillisellä liikkeellä ranteeseen:
"Ei sanaakaan... Minä tunnen teidät... Oikea nimenne on Dominique
Lecas!"
Mies, iso ja vanttera, koetti riistäytyä irti. Hän huudahti tuskan
huudahduksen: Lupin oli väännäyttänyt hänen ranteensa.
"Nimenne on Dominique... asutte Rue de la Pompen varrella,
neljännessä huonekerrassa, minne vetäysitte nauttimaan pikku
omaisuudesta, jonka saitte palvellessanne -- kuuntele minua, narri,
totisesti, tai särjen luusi! -- saitte palvellessanne parooni
Altenheimia, hänen pöydänkattajanansa."
Toinen seisoi liikkumattomana, kasvot pelosta valjuina. Heidän
ympärillään oli pikku osasto tyhjänä. Sen viereisessä suojamassa
istui kolme herrasmiestä tupakoiden ja kaksi paria jutteli
liköörilasiensa ääressä.
"Näettehän, me olemme rauhassa... voimme puhella."
"Kuka te olette? Kuka te olette?"
"Ettekö minua muista? Mutta ajatelkaahan tuota kuuluisaa
puolipäivällistä Villa Dupontissa!... Te itse, vanha veitikka,
ojensitte minulle leivoslautasen... ja olivatpa ne laita leivoksia!"
"Ruhtinas..." sopersi toinen.
"Niin, niin, ruhtinas Arsène, ruhtinas Lupin itse... Ahaa, te
hengitätte jälleen!... Te vakuutatte itsellenne, ettei teillä ole
mitään peljättävänä Lupinin taholta, vai mitä? No, siinäpä olette
väärässä, veikkonen; teillä on peljättävänä kaikkea." Hän otti
taskustaan kortin ja näytti toiselle. "Tuossa, katsokaa, minä kuulun
nyt poliisikuntaan. Sitä ei voida auttaa: siihen me kaikki lopulta
joudumme, kaikki me rosvokuninkaat ja rikosruhtinaat."
"No?" sanoi päätarjoilija, yhä suuresti säikähdyksissään.
"No, menkäähän tuon vieraanne luokse, joka kutsuu teitä; hankkikaa
hänelle haluamansa ja palatkaa minun luokseni. Eikä mitään joutavia,
muistakaa se: älkää yrittäkö luikkia tiehenne. Minulla on kymmenen
miestä asetettuna ulkopuolelle ja heillä on määräys pitää teitä
silmällä. Menkää."
Päätarjoilija totteli. Viiden minuutin kuluttua hän tuli takaisin ja
sanoi, seisoen pöydän edessä selkä isompaan suojamaan päin ikäänkuin
puhelemassa sikaarien ominaisuuksista vieraittensa kanssa:
"No? Mitä on tekeillä?"
Lupin lateli joukon sadan frangin seteleitä riviin pöydälle:
"Yksi seteli jokaisesta kysymyksiini annetusta selvästä vastauksesta."
"Sovittu!"
"Minä alotan. Kuinka monta oli teitä parooni Altenheimin joukkueessa?"
"Seitsemän, minä kahdeksantena."
"Ei enempää?"
"Ei. Kerran vain otimme Italiasta muutamia työmiehiä valmistamaan
maanalaista käytävää Villa des Glycinesistä Carschesissa."
"Eikö käytäviä ollut kaksi?"
"Oli; toinen johti Pavillon Hortenseen, toinen haarautui edellisestä
ja kulki rouva Kesselbachin talon alitse."
"Mikä oli tarkotuksena?"
"Riistää pois rouva Kesselbach."
"Olivatko molemmat kamarineitsyet juonessa, Suzanne ja Gertrude?"
"Olivat."
"Missä he ovat?"
"Ulkomailla."
"Entä seitsemän toverianne, Altenheimin joukkueesta?"
"Minä olen eronnut heistä. He yhä pitkittävät puuhiaan."
"Mistä voin löytää heidät?"
Dominique epäröitsi. Lupin asetti hänen eteensä kaksi tuhannen
frangin seteliä ja sanoi:
"Epäröimisenne on teille kunniaksi, Dominique. Mutta ei auta muu kuin
niellä se kuin mies ja vastata."
Dominique ilmaisi:
"Heidät tapaatte n:o 5:stä Route de la Révolten varrella Neuillyssä.
Yhtä heistä nimitetään Välikauppiaaksi."
"Mainiota. Ja nyt Altenheimin nimi, todellinen nimi. Tiedättekö sen?"
"Kyllä, -- Ribeira."
"Dominique, Dominique, älkää toimittako itsellenne ikävyyksiä.
Ribeira oli vain tekonimi. Minä kysyin todellista nimeä."
"Parbury."
"Tekonimi sekin."
Päätarjoilija epäröitsi. Lupin siirsi hänen eteensä kolme sadan
frangin seteliä.
"Pyh, mitä minä välitän!" sanoi mies. "Kuolluthan hän on jo, eikö
olekin varmasti?"
"Hänen nimensä", vaati Lupin.
"Hänen nimensä? Chevalier de Malreich."
Lupin hypähti tuolillaan.
"Mitä? Mitä sanottekaan? Chevalier -- sanokaa uudestaan --
chevalier...?"
"Raoul de Malreich."
Pitkällinen äänettömyys. Eteensä tuijotellen ajatteli Lupin
Veldenzin hullua tyttöä, joka oli kuollut myrkytettynä: Isildalla
oli sama sukunimi, Malreich. Ja esi-isänä oli se ranskalainen pikku
aatelismies, joka oli kahdeksannellatoista vuosisadalla saapunut
Veldenzin hoviin.
Hän ryhtyi jälleen kuulusteluunsa:
"Mihin kansallisuuteen kuului tämä Malreich?"
"Häh oli ranskalaista sukuperää, mutta Saksassa syntynyt... Näin
kerran eräitä hänen papereitansa... niistä sain hänen nimensä
tietooni."
Lupin mietti, ja kysyi:
"Hänkö joukkoanne johti?"
"Niin."
"Mutta hänellä oli kumppani?"
Päätarjoilijan kasvot ilmaisivat mitä lamauttavinta säikähdystä.
Lupin näki niissä kuvastuvan samanlaisen kauhun ja kammon, jota hän
itsekin tunsi murhaajaa ajatellessaan.
"Oi, siitä älkäämme puhuko... siitä toisesta ei sovi puhua."
"Kuka hän on, minä kysyn?"
"Hän on isäntä... päällikkö... Kukaan ei häntä tunne."
"Mutta te olette hänet nähnyt. Vastatkaa minulle. Oletteko nähnyt
hänet?"
"Joskus pimeässä... yöllä. En kertaakaan päivänvalossa. Hänen
käskynsä tulivat pikku paperilappusille kirjotettuina... tai
puhelimella."
"Hänen nimensä?"
"Minä en sitä tiedä. Meillä ei koskaan ollut tapana puhua hänestä. Se
olisi ollut onnetonta."
"Hän käyttää mustaa pukua, eikö niin?"
"Niin tekee. Hän on lyhyt ja hintelä... vaaleatukkainen..."
"Ja hän tappaa, vai mitä?"
"Niin, hän tappaa... hän tappaa siinä missä toinen saattaisi vain
leipäpalasen siepata."
Puhujan ääni vapisi. Hän pyyteli:
"Jättäkäämme se sikseen... hänestä ei sovi puhua... Vakuutan teille,
se on onnetonta."
Lupin oli vaiti; häneen väkisinkin tehosi miehen tuska. Hän istui
kauvan mietteissään; sitte hän nousi ja virkkoi päätarjoilijalle:
"Tässä, ottakaa rahanne; mutta jos haluatte elää rauhassa, niin
teidän on paras olla hiiskumatta kenellekään rahtuakaan meidän
keskustelustamme."
Hän poistui ravintolasta Doudevillen seurassa ja käveli Porte
Saint-Denisiin sanaakaan puhumatta, kokonaan vaipuneena miettimään
kuulemaansa. Vihdoin hän tarttui kumppaniansa käsivarteen ja alkoi
haastella:
"Kuunnelkaa minua, Doudeville, huolellisesti. Menkää Gare
du Nord-asemalle. Saavutte sinne ajoissa ennättääksenne
Luksenburgin pikajunaan. Menkää Veldenziin, Zweibrücken-Veldenzin
suurherttuakunnan pääkaupunkiin. Kaupungintalolta saatte helposti
chevalier de Malreichin kastetodistuksen ja kaikkia tietoja hänen
omaisistansa. Palaatte ylihuomena, lauvantaina."
"Ilmotanko virastolle?"
"Minä pidän siitä huolen. Ilmotan puhelimella, että olette
sairastunut. Hei, sana vielä: tavatkaa minut lauvantaina kello
kahdeltatoista pienessä Restaurant Buffalo-kahvilassa Route de la
Révolten varrella. Tulkaa työmieheksi pukeutuneena."
* * * * *
Seuraavana päivänä Lupin, lyhyt mekko yllään ja lakki päässä, läksi
Neuillyyn ja alotti tutkistelunsa n:o 5:ssä Route de la Révolten
varrella. Porttiholvi johti ulkopihalle, ja siellä hän tapasi
tavattoman ryhmän työväen-asuntoja, mutkikkaan jakson käytäviä
ja työpajoja, joissa kuhisi käsityöläisiä, akkoja ja kakaroita.
Moniaassa minuutissa voitti hän puolelleen portinvartijattaren, jonka
kanssa hän puheli kaikenlaisista asioista tunnin ajan. Tämän tunnin
kuluessa hän näki kolmen miehen kulkevan ohitsensa peräkkäin, ja ne
olivat sellaisia miehiä, joiden sävy herätti hänen huomiotansa.
"Siinä otuksut", ajatteli hän, "ja oikeitapa otuksia ovatkin!... Ne
seuraavat toisiansa vaiston mukaan!..."
Hän pitkitti tiedustelujansa ja varmistui siitä, että Altenheimin
kaikki seitsemän kätyriä asuivat talossa. Neljä heistä oli vanhojen
vaatteiden myyskentelijöinä. Kaksi kaupitsi sanomalehtiä; kolmas oli
ilmottautunut välikauppiaaksi, ja siksi häntä vain nimitettiinkin.
He kulkivat sisään ja ulos, toinen toisensa jälkeen, näköjään
tuntematta toisiansa. Mutta illalla Lupin huomasi, että he tapasivat
toisensa jonkinlaisessa vaunukatoksessa perimmäisen pihaton
takalistolla, missä välikauppias piti tavaroitansa tallessa:
romurautaa, rikkinäisiä kelloja, ruosteisia rautauunien savutorvia...
ja kaiketikin myös pääosaa varastetusta saaliista.
"Hei", puheli hän itsekseen, "juttu muodostuu sievästi. Pyysinpä
saksalaiselta serkultani aikaa kuukauden, mutta luulen kahdessa
viikossa olevan kylliksi. Ja se siinä hommassa on hauskaa, että
pääsen tekemisiin niiden konnien kanssa, jotka minua Seinessä
uittivat. Kelpo Gourel parka, vihdoinkin kostan kuolemasi. Jopa onkin
aika!"
Lauvantaina hän kello kahdeltatoista meni Restaurant Buffaloon,
pieneen matalaan huoneeseen, jossa muurarit ja ajurit kävivät
puolipäivällisellään. Joku tuli ja istuutui hänen viereensä.
"Tehty on, isäntä."
"Ahaa, tekö, Doudeville? Hyvä, hyvä! Olen peräti utelias kuulemaan.
Onko teillä yksityiskohtaisia tietoja? Kastetodistusta? Pian,
kertokaa minulle!"
"Näin on asia: Altenheimin isä ja äiti kuolivat ulkomailla."
"Heistä ei väliä."
"Heiltä jäi kolme lasta."
"Kolme?"
"Niin. Vanhin olisi nyt ollut kolmenkymmenen vuoden vanha. Hänen
nimensä oli Raoul de Malreich."
"Se oli miehemme, Altenheim. Sitte?"
"Nuorin lapsista oli tyttö, Isilda. Nimikirjaan on äskettäin
merkitty, vereksellä musteella: 'Kuollut'."
"Isilda... Isilda", kertasi Lupin. "Sitähän ajattelinkin: Isilda
oli Altenheimin sisar... Minusta oli hänen kasvoissaan jotakin
tutunomaista... Se siis oli heitä yhdistävä side. Mutta entä
keskimäinen lapsi?"
"Poika. Hän olisi nyt kuudenkolmatta vanha."
"Hänen nimensä?"
"Louis de Malreich."
Lupin säpsähti hiukan.
"Siinäpä se! Louis de Malreich... Nimikirjaimet L.M... Tuo kamala ja
pelottava nimimerkki!... Murhaajan nimi on Louis de Malreich... Hän
oli Altenheimin veli ja Isildan veli; ja hän surmasi heidät molemmat,
jotta he eivät olisi voineet mitään ilmaista."
Lupin istui kauvan äänetönnä ja synkkänä; häntä painosti tuo
salaperäinen olento. Doudeville intti:
"Mitä peljättävää hänellä Isilda sisarensa taholta oli? Tämänhän
sanotaan olleen mielipuoli."
"Mielipuoli kylläkin, mutta hän kykeni muistamaan joitakuita seikkoja
lapsuudestaan. Hän lienee tuntenut äskeisen vieraan veljeksi, jonka
parissa oli kasvanut... ja se muisto maksoi hänelle hengen." Ja hän
lisäsi: "Mielipuoli! Mutta kaikkihan nuo olivat mielipuolia... Isä
juoppohullu... Altenheim raaka peto... Isilda tajuton vähäjärkinen...
tuo murhaaja taasen hirviöksi riivautunut hullu..."
"Hullu? Niinkö arvelette, isäntä?"
"Sehän on selvää! Hänellä on neron, pirullisen viekkauden ja vaiston
leimahduksia, mutta järjiltään hän on, mielipuoli, kuten koko tuo
Malreichin perhe. Ainoastaan hullut tappavat ja etenkin tuollaiset
hullut. Sillä lopultakin..."
Hän keskeytti puheensa, ja hänen kasvonsa saivat niin muuttuneen
ilmeen, että Doudeville hämmästyi:
"Mitä hätänä, isäntä?"
"Katsokaa."
Sisälle oli astunut mies ja ripustanut naulakkoon hattunsa, pehmeän,
mustan huopahattunsa. Hän istuutui pienen pöydän ääreen, tutki
tarjoilijan hänelle tuomaa ruokalistaa, teki tilauksensa ja odotti
hievahtamattomana, ruumis jäykkänä ja suorana, käsivarret pöydällä
ristikkäin. Ja Lupin näki hänet kasvoista kasvoihin. Hän näki laihat,
tylyt kasvot, ihan paljaat; silmäkuopat olivat syvät, ja niiden
pohjalta näkyi teräksenkarvainen silmäpari. Nahka näytti luusta
luuhun pingotetulta kuin pergamentti, niin kankealta ja paksulta,
ettei ainoakaan karva ollut kyennyt tunkeutumaan sen läpi.
Ja nuo kasvot olivat synkeät ja eleettömät. Niitä ei vilkastuttanut
mikään ilme. Mikään ajatus ei näyttänyt asustavan tuon norsunluisen
otsan alla; ja ihan karvattomat silmälautaset eivät kertaakaan
rävähtäneet, joten silmät saivat yhtä kiinteän tuijotuksen kuin
kuvapatsaalla. Lupin viittasi erään tarjoilijan luoksensa:
"Kuka on tuo herrasmies?"
"Tuo, joka syö puolipäivällistänsä pikku pöydän ääressä?"
"Niin."
"Hän on tavallisia vieraitamme, käypi meillä pari kolme kertaa
viikossa."
"Voitteko sanoa minulle hänen nimensä?"
"Kylläpä totisesti... Léon Massier."
"Haa!" äännähti Lupin hyvin kiihtyneenä. "L.M... samat kaksi
alkukirjainta...!"
Saattoiko se olla Louis de Malreich?
Hän tarkkasi vierasta innokkaasti. Miehen ulkomuoto tosiaankin
soveltui Lupinin arveluihin, siihen mitä hän miehestä ja hänen
kamalasta elämästänsä tiesi. Mutta häntä ihmetytti tuo kalman
katsanto: missä hän oli edellyttänyt eloisuutta ja tulisuutta,
missä hän olisi odottanut suuren kirotun kidutettua häiriötä, rajua
kasvojen vääntymistä, siinä hän tapasi pelkkää ilmeettömyyttä.
"Tulkaa pois, Doudeville."
"Mikä teitä vaivaa, isäntä? Olettehan ihan valju!"
"Tarvitsen ilmaa. Mennään ulos."
Kadulla hän hengähti syvään, pyyhki hikeä otsaltaan ja jupisi:
"Nyt on parempi. Olin tukehtua." Ja itsensä hilliten lisäsi hän:
"Nyt meidän on jatkettava peliämme varovasti ja pysyttävä hänen
jäljillään."
"Eikö meidän olisi parempi eritä toisemme seurasta, isäntä?
Miekkosemme näki meidät yhdessä. Hän ei niin helposti huomaa meitä
erillämme."
"Näkikö hän meitä?" virkahti Lupin miettivästi. "Minusta hän ei tunnu
näkevän mitään, kuulevan mitään, eikä katselevan mitään. Olipa siinä
hämmästyttävä olento!"
Ja kymmentä minuuttia myöhemmin Léon Massier todellakin ilmestyi
esille ja asteli pois huomaamatta edes sitä, että häntä seurattiin.
Hän oli sytyttänyt savukkeen ja poltteli, pitäen toista kättä
selkänsä takana ja kuljeskellen kuin raikkaasta ilmasta nauttiva
huvikävelijä, jonka mieleenkään ei juolahda, että hänen liikkeitänsä
voitaisiin seurata.
Hän sivuutti tulliportin, meni linnotus-alueen laitaa myöten, kääntyi
takaisin Port de Champerretin kautta ja joutui Route de la Révoltelle
jälleen.
Astuisiko hän taloon n:o 5? Lupin sitä kiihkeästi toivoi, se kun
olisi varmasti todistanut hänen olevan tekemisissä Altenheimin
joukkueen kanssa; mutta mies kääntyikin Rue Delaizementille ja kulki
sitä myöten, kunnes sivuutti Vélodrome Buffalon.
Vasemmalla, vastapäätä polkupyörärataa, yleisten tenniskenttien
ja Rue Delaizementin kauppakojujen välissä oli pieni erillinen
huvila, jota ympäröitsi niukka puutarha. Léon Massier pysähtyi, otti
avainkimpun taskustaan, avasi ensin puutarhan veräjän ja sitten talon
etu-oven, ja katosi. Lupin hiipi varovasti esille. Hän huomasi heti,
että Route de la Révolten kortteli ulottui puutarhamuuriin asti.
Vielä lähemmäksi päästessään hän näki muurin olevan hyvin korkean;
puutarhan taustalla nojautui siihen vaunukatos. Rakennusten asemasta
hän sai varmuuden siitä, että tämä vaunukatos oli seljitysten sen
vaunukatoksen kanssa, jota Välikauppias käytti romuhuoneenaan n:o 5:n
takimaisen pihan perukassa.
Léon Massier siis asui talossa, joka liittyi siihen alueeseen, missä
Altenheimin joukkueen seitsemän jäsentä pitivät kokouksiansa. Léon
Massier siis itse asiassa olikin joukon ylijohtaja, ja noiden kahden
vaunukatoksen välissä nähtävästi oli käytävä, jota kautta hän oli
tekemisissä kätyriensä kanssa.
* * * * *
Tästälähtein oli tiukasti pidettävä silmällä Massierin elämäntapoja
siten, ettei mikään hänen liikkeensä jäänyt tarkkaamatta. Hänen
elämänsä oli mitä omituisinta, jos sai uskoa naapuriston ihmisiä,
joilta Doudeville kyseli. "Huvilan erakko", kuten he häntä
nimittävät, oli asunut siellä vasta moniaita kuukausia. Hänen luonaan
ei käynyt ketään. Hänen ei tiedetty pitävän minkäänlaista palvelijaa.
Ikkunat olivat yölläkin auki, mutta aina pimeinä; huvilasta ei
milloinkaan lamppu tai kynttilä tuikahdellut.
Enimmäkseen läksi Léon Massier illan tullen liikkeelle ja saapui
kotiin vasta myöhään: auringon noustessakin oli hänen nähty palaavan.
"Ja tietääkö kukaan, mitä hän tekee?" kysyi Lupin kumppaniltaan,
heidän seuraavalla kerralla tavatessaan.
"Ei, hän viettää ihan säännöttömästi aikansa. Joskus hän katoaa
useiksi päiviksi kerrallaan... tai pikemmin pysyy asunnossaan.
Oikeastaan ei kukaan tiedä mitään."
"No, mepä saamme tietää, ja piankin."
Hän oli väärässä. Viikon ajan yhtämittaa ponnisteltuaan ja
tutkisteltuaan hän ei ollut saanut selville mitään enempää tuosta
kummallisesta miehestä. Yhtämittaa tapahtui sellainenkin merkillinen
seikka, että Lupinin seuratessa miestä tämä lyhyin askelin pitkin
katua tepsutellen ja milloinkaan pysähtymättä tai kääntymättä katosi
kuin loihdittuna. Tosin hän toisinaan meni talojen läpi, joihin oli
kaksi sisäänkäytävää. Mutta toisin ajoin hän tuntui haamuna häipyvän
pois keskeltä ihmisvilinää. Ja Lupin jäi seisomaan kivettyneenä,
hämmästyneenä, raivoa ja hämmennystä kuohuen.
Lupin riensi Rue Delaizementille ja vartioitsi huvilaa. Minuutit
seurasivat toisiansa, tunnit samaten. Kului osa yötäkin. Sitten
ilmestyi salaperäinen mies äkkiä näkyviin. Mitä oli hän saattanutkaan
olla tekemässä?
"Pikasanoma teille, isäntä", sanoi Doudeville kello kahdeksalta
eräänä iltana yhtyessään häneen Rue Delaizementilla.
Lupin avasi kotelon. Rouva Kesselbach rukoili häntä tulemaan
avukseen. Kaksi miestä oli yöllä asettunut hänen ikkunansa alle, ja
toinen heistä oli sanonut:
"Onni kerrassaan! Tällä kertaa olemme kokonaan hämäyttäneet heidät!
Sovittu siis: ensi yönä iskemme."
Rouva Kesselbach oli sitte mennyt alikertaan ja huomannut, että
ruokakonttorin ikkunaluukku ei mennyt kiinni tahi että se ainakin
voitiin ulkoapäin avata.
"Vihdoinkin", huoahti Lupin. "Vihollinen itse tarjoutuu taisteluun.
Sepä hyvä! Olen väsynyt astuskelemaan edes takaisin Malreichin
ikkunain alla."
"Onko hän tällähaavaa kotonaan?"
"Ei, hän teki minulle tavanmukaisen kolttosensa Parisissa taaskin,
juuri kun minun piti hänelle tehdä samanlainen. Mutta ennen kaikkea,
kuulkaahan, Doudeville. Menkää ja hakekaa koolle kymmenen miestämme,
ja tuokaa heidät Rue des Vignesille. Ukko Charolais ja hänen poikansa
lienevät siellä parhaillaan vartioimassa. Sopikaa järjestelyistänne
heidän kanssaan ja tulkaa puoli yhdeltätoista tapaamaan minua Rue des
Vignesin ja Rue Raynouardin kulmassa. Sieltä käsin sitten pidämme
taloa silmällä."
Doudeville poistui. Lupin odotteli vielä tunnin, kunnes hiljainen Rue
Delaizement oli ihan autiona; sitten nähdessään, ettei Léon Massier
palannut, hän teki päätöksensä ja meni huvilaan.
Ei ollut ketään näkyvissä... Hän otti vauhtia ja ponnahti
kivireunustimelle, joka kannatteli puutarhan rautaristikkoa. Muutaman
minuutin kuluttua hän oli sisäpuolella.
Hänen suunnitelmanaan oli murtautua taloon ja tutkia huoneet,
löytääkseen Malreichin Veldenzissä varastamat kuuluisat kirjeet.
Mutta hän pitikin sitte kiireellisemmän tärkeänä poiketa ensin
vaunukatokseen.
Häntä suuresti kummastutti, kun näki sen olevan auki, ja vielä
enemmän, kun taskulyhtynsä valossa havaitsi, että se oli ihan tyhjä
ja että takaseinässä ei ollut mitään ovea. Hän etsiskeli kauvan
aikaa, mutta ilman menestystä. Mutta ulkona hän näki tikapuut, jotka
olivat nostetut vaunukatosta vasten ja joita myöten nähtävästi
päästiin jonkinlaiselle liuskakivikaton alle sovitetulle luhdille.
Luhti oli täynnä vanhoja tavaralaatikoita, olkikupoja ja puutarhurien
salvoksia, tahi oikeastaan näytti olevan täynnä, sillä pianpa hän
huomasi kaidan kujan, jota myöten pääsi takaseinälle asti. Siellä
hän tölmäsi kurkkulava-katokseen, jota yritti siirtää. Kun tämä
ei onnistunut, niin hän tähysteli katosta tarkemmin ja havaitsi
ensinnäkin, että se oli kiinnitetty seinään, ja toisekseen,
että ruuduista yksi puuttui. Hän pisti kätensä siitä läpi; se
tapasi tyhjää. Hän kohdisti lyhdyn kirkkaan valovirran aukkoon ja
näki avaran suojaman, vaunuvajan isomman kuin huvilassa oli ja
kaikenlaisella rojulla täytetyn.
"Siinäpä se", tuumi Lupin itsekseen. "Tämä ikkuna on sovitettu
johtamaan Välikauppiaan romuaittaan, ihan katonrajaan, ja täältä
Louis de Malreich kuuntelee ja vakoilee kätyreitänsä, heidän häntä
näkemättänsä tai kuulemattansa. Nyt ymmärrän, miksi he eivät tunne
johtajaansa."
Saatuaan selville mitä halusikin, hän kiersi lyhtynsä umpeen ja oli
poistumaisillaan, kun vastapäätä häntä alhaalla ovi avautui. Joku
tuli sisälle ja sytytti lampun. Hän tunsi tulijan Välikauppiaaksi.
Hän päätti jäädä paikoilleen, koskapa suunniteltua hyökkäystä ei
voinut tapahtua niin kauvan kuin tuo mies oli tuolla.
Välikauppias otti kaksi revolveria taskuistaan. Hän koetteli niiden
rakennetta ja vaihtoi panokset, sitä tehdessään hyräillen jotakin
katusäveltä.
Vihdoin sanoi mies ääneensä:
"Sisälle."
Yksi noista konnista pujahti vajaan, kohta toinen, kolmas ja
neljäskin...
"Olemme kaikki koolla", puheli Välikauppias. "Dieudonné ja Pötkö
tapaavat meidät tuolla alhaalla. No, meillä ei ole hetkeäkään
hukattavana... Oletteko aseissa?"
"Hampaita myöten."
"Hyvä on. Meille tulee tuima urakka."
"Mistä sen tiedät, Välikauppias?"
"Olen nähnyt päällikön... Mitäpä nähnyt, en... mutta hän puhutteli
minua..."
"Niin", tokaisi eräs miehistä, "pimeässä, kadun kulmassa, kuten
tavallista. Hei, parempi oli tapa Altenheimilla. Ainakin tiesi mitä
oli tekemässä."
"Ja etkö sinä tiedä?" vastasi Välikauppias. "Me murtaudumme
Kesselbachin leskelle."
"Entäs nuo kaksi vartijaa? Ne Lupinin sinne sijoittamat pökkelöt?"
"Oma huolensa. Meitä on seitsemän. Parempi on heidän pitää niin
pientä rymyä kuin suinkin."
"Mutta leski?"
"Kapula suuhun ensin, sitte köytettynä tänne... tuolle vanhalle
sohvalle... Ja sitten on meidän odotettava lähempiä määräyksiä."
"Onko urakalla hyvä hinta?"
"Kesselbachin jalokivet ensistäänkin."
"Niin, jos luonnistuu... mutta minä tarkotan varmaa taksaa."
"Kolme sadan frangin seteliä mieheen, etukäteen, ja kaksin verroin
jälkeenpäin."
"Onko sinulla rahat?"
"On."
"Eipä siis hätää. Sanottakoon mitä tahansa, mutta suorituksissaan
on päällikkö miesten mies." Ja äänellä niin matalalla, että Lupin
tuskin kuulikaan: "Kuules, Välikauppias, jos käy pakolliseksi käyttää
tikaria, niin onko palkintoa?"
"Entinen kaksituhatta."
"Jos se koskee Lupinia?"
"Kolmetuhatta."
"Oi, saadappa hänet!"
Yksitellen he läksivät vajasta. Lupin kuuli Välikauppiaan lähtösanat:
"Tämä on hyökkäyssuunnitelma: Me jakaudumme kolmeksi ryhmäksi.
Vihellys, -- ja jokainen ryntää esille..."
Lupin läksi kiireisesti ulos piilopaikastaan, laskeusi alas tikkaita,
juoksi rakennuksen ympäri, sisälle menemättä, ja kiipesi takaisin
rautaristikon yli.
Hän riensi tulliportin läpi ja hyppäsi vuokra-automobiliin:
"Rue Raynouard."
Hän seisahdutti automobilin kahdensadan metrin päässä Rue des
Vignesiltä ja käveli noiden kahden kadun kulmaan. Hänen suureksi
ihmeekseen ei Doudeville ollutkaan siellä.
Hän odotti kymmenen minuuttia, kaksikymmentä minuuttia. Puoli
yhdeksikään ei ollut ketään saapunut. Enempi viivytteleminen oli
vaarallista. Jos Doudeville miehinensä olikin estetty saapumasta,
niin riittihän Charolais poikansa kanssa Lupinin apuna torjumaan
hyökkäyksen, palvelijain avusta puhumattakaan.
Hän läksi siis edelleen. Mutta hän sai vilahdukselta näkyviinsä kaksi
miestä, jotka koettivat piiloutua erään kulmamuurin suojaan.
"Lempo!" sadatti hän. "Siinä on joukkueen etuvartio, Dieudonné ja
Pötkö. Narrin lailla olen jättäytynyt takakelkkaan."
Tässä hän menetti aikaa vielä lisää. Astuisiko hän suoraan heidän
luokseen, tekisi heidät tehottomiksi ja sitten saapuisi taloon
ruokakonttorin ikkunan kautta, jonka tiesi lukitsemattomaksi? Se
olisi järkevin menettelytapa; lisäksi hän siten pääsisi heti viemään
pois rouva Kesselbachin johonkin turvapaikkaan.
Niin, mutta se merkitsi myöskin hänen suunnitelmansa kumoutumista;
siten hän menettäisi tämän ainokaisen mahdollisuuden saada ansaan
koko joukkue, epäilemättä myöskin Louis de Malreich itse siinä mukana.
Äkkiä kajahti jostakin talon toiselta puolelta vihellys. Sielläkö jo
joukkueen pääosa? Ja tapahtuisiko hyökkäysliike puutarhasta päin?
Mutta tuon ennakolta sovitun merkin kuullessaan olivat molemmat
miehet kavunneet ikkunasta sisälle ja kadonneet näkyvistä.
Lupin loikkasi kuistin kaiteen yli ja hyppäsi ruokakonttoriin.
Askeleiden äänestä hän päätteli, että hyökkääjät olivat menneet
puutarhaan; ja töminä oli niin selvä, että hänen mielensä keveni:
Charolais ja hänen poikansa eivät voisi olla kuulematta melua.
Hän nousi senvuoksi toiseen huonekertaan. Rouva Kesselbachin
makuuhuone oli ensimäisen porrassiltaman tasalla. Hän astui sisälle
koputtamatta.
Huoneessa paloi yölamppu, ja hän näki Doloresin viruvan sohvalla
pyörtymäisillään. Hän juoksi valtiattarensa eteen, kohotti hänet
istualleen ja tivasi käskevällä äänellä, johon oli pakostakin
vastaaminen:
"Kuulkaa... Charolais? Hänen poikansa? Missä he ovat?"
Toinen sopersi:
"Mutta, mitä tarkotattekaan?... Hehän läksivät, tietysti!..."
"Mitä, läksivät?"
"Te lähetitte sanan... tunti takaperin... pikaviestin..."
Lupin sieppasi lattialta hänen vierestään sinisen paperilapun ja luki:
**
'Lähettäkää heti pois molemmat vartijat... ja kaikki mieheni.
Sanokaa heille, että tapaavat minut Grand Hotelissa. Älkää olko
huolissanne.'
"Hitto! Ja te uskoitte sitä?... Mutta entäs teidän omat palvelijanne?"
"Menneet."
Lupin astui ikkunan ääreen. Ulkopuolella oli kolme miestä tulossa
puutarhan toisesta päästä.
Viereisen huoneen ikkunasta, joka oli kadun puolella, hän näki
katukäytävällä kaksi muuta.
Ja hän ajatteli Dieudonnéta, Pötköä, ja ennen kaikkea Louis
de Malreichia, jonka täytyi olla hiippailemassa lähettyvillä,
näkymättömänä ja pelottavana.
"Turkanen!" jupisi hän. "Puolittainpa uskon, että ovat minusta tällä
kertaa saaneet saaliin!"
Hetki vaati toimintaa. Hänen täytyy puolustaa Doloresia, jonka
ryöstäminen epäilemättä oli hyökkäyksen pääaiheena.
Hän raotti kadunpuoleisen ikkunan puoliskoa ja ojensi revolverinsa.
Laukaus herättäisi ja hälyyttäisi naapuriston ja roistot pötkisivät
tiehensä.
"Ei sentään", mutisi hän, "ei! Älköön sanottako minun arkailleen
taistelua. Tilaisuus on liian hyvä... Ja olisiko varmaakaan, että he
pakenisivat!... Heitä on liian monta, välittääksensä naapureista."
Hän palasi Doloresin huoneeseen. Alikerrasta kuului melua. Hän
kuunteli, huomasi sen tulevan portaikosta ja lukitsi oven.
Dolores itki ja heittelehti sohvalla. Lupin otti hänet syliinsä ja
kantoi viereiseen huoneeseen. Kumartuen hänen ylitseen, sanoi hän:
"Älkää liikahtako, ja pysykää tyynenä. Minä vannon, ettei yksikään
noista miehistä koske teihin niin kauvan kuin minä olen hengissä."
Ensimäisen huoneen säppiä koeteltiin. Dolores riippui hänessä kiinni
kaikin voimin ja huudahteli:
"Voi, siellä ne ovat!... Siellä ne ovat!... Ne tappavat teidät... te
olette yksinänne..."
Innokkaasti vastasi toinen:
"Ei, minä en ole yksinäni... Te olette täällä... Te olette täällä
paitsi minua..."
Hän yritti irtautua. Dolores otti hänen päänsä käsiensä väliin,
katsoi häntä syvälle silmiin ja kuiskasi:
"Minne menette? Mitä aijotte tehdä? Ei... te ette saa kuolla... Minä
en sitä siedä... teidän täytyy elää..."
Hän soperteli sanoja, joita toinen ei käsittänyt, ja jotka hän näytti
tukahuttavan huulillaan, jotta toinen ei olisi niitä kuullut; ja
käytettyään kaiken tarmonsa hän uupuneena vaipui lepotuoliin, tajunsa
menettäen.
Lupin nojausi hänen ylitseen ja tuijotteli häntä kotvan. Hiljaisesti,
leppeästi hän painoi suudelman Doloresin hiuksille.
Sitte hän palasi ensimäiseen huoneeseen, sulki huolellisesti
väli-oven ja käänsi sähkön palamaan:
"Malttakaa silmänräpäys, veikkoset!" huusi hän. "Näkyypä teillä
olevan kova kiire murskaantua kappaleiksi!... Ettekö tiedä, että
Lupin on täällä? Minä panen teidät tanssimaan!"
Puhuessaan hän avasi väliverhon kätkemään sohvaa, jolla rouva
Kesselbach oli maannut, ja nyt hän levitti sohvalle pukuja ja
peitteitä. Ovi oli myötäämäisillään ahdistajain iskuista.
"Täällä minä olen! Tulossa! Oletteko valmiita? Nyt hyvät herrat, yksi
kerrallaan!..."
Hän kiersi ripeästi avainta ja veti sivulle salvan. Huutoja,
uhkauksia, raivostuneiden petojen möryä tunkeusi sisälle oviaukosta.
Ja kuitenkaan ei yksikään heistä rohjennut astua esiin. Ennen
ryntäystä Lupinin kimppuun he epäröitsivät, säikyn valtaamina, pelon
herpaamina... Tätä hän oli odottanutkin.
Seisten keskellä huonetta, kirkkaassa valossa, käsi ojennettuna,
hän piteli sormiensa välissä setelitukkua, jonka jakoi, yksitellen
lukien, seitsemäksi yhtä suureksi pinkaksi. Ja hän sanoi levollisesti:
"Kolmentuhannen frangin palkkio kullekin teistä, jos Lupin
toimitetaan pois elävitten ilmoilta? Niinhän teille on luvattu? Tässä
on sama summa kaksin verroin!"
Hän laski pinkat pöydälle, konnien ulottuville.
Välikauppias karjui:
"Pötyä! Hän yrittää voittaa aikaa. Ampukaa hänet!"
Hän kohotti kätensä. Hänen kumppaninsa pidättivät hänet.
Ja Lupin jatkoi:
"Tietysti tämän ei tarvitse vaikuttaa taistelusuunnitelmaanne. Te
tulitte tänne ensinnäkin sieppaamaan rouva Kesselbachin ja toiseksi
ottamaan haltuunne hänen jalokivensä. Kaukana olkoon minusta teidän
kiitettäviin aikomuksiinne sekaantuminen!"
"Kuulkaahan, mihin tähtäättekään?" murisi Välikauppias, väkisinkin
kuunnellen.
"Ahaa, Välikauppias, minä alan herättää mielenkiintoanne, vai
mitä?... Tulkaa sisälle, veikkonen... Tulkaa sisälle kaikki... Siellä
porrassiltamalla on vetoa... eikä tuollaisten riuskojen poikien sovi
antautua vilustumisen vaaraan... Mitä, pelkäilläänkö? Minähän olen
ypö yksinäni!... Hei, reipastautukaa, miekkoset!"
He astuivat sisälle ihmeissään ja epäluuloisina.
"Sulkekaa ovi, Välikauppias... meillä on sitte mukavampaa. Kiitos,
ukkoseni. Hei, näenpä setelit kadonneiksi. Olemme siis päässeet
sopimukseen. Kuinka helppoa onkaan kelpo miesten tulla toimeen
keskenään!"
"No... entä sitten?"
"Entä sitten? Ollen kumppanuksia..."
"Kumppanuksia?"
"Niinpä tietenkin, koska rahani teille kelpasivat! Me työskentelemme
nyt yhdessä, veikkonen; yhdessä me viemme naisen ja hänen
jalokivensä."
Välikauppias irvisti:
"Siihen emme teitä tarvitse."
"Tarvitsettepa hyvinkin, veikkonen."
"Miksi?"
"Syystä ettei tiedossanne ole jalokivien kätköpaikkaa, mutta minä sen
tiedän."
"Me etsimme sen."
"Huomenna. Ette tänä yönä."
"No, antakaas kuulua. Mitä haluatte?"
"Osuuttani jalokivistä."
"Miksette ottanut kaikkia, kun kerran tiedätte säilytyspaikan?"
"En pääse omin voimin niihin käsiksi. Keino siihenkin on, mutta minä
en sitä tunne. Te olette saapuvilla, niin käytänpä apuanne."
Välikauppias epäröitsi:
"Osuutta jalokivistä... osuutta jalokivistä... Jos hyvinkin ovat
lasin ja messingin palasia..."
"Hupelo!... Niitä on runsaan miljoonan arvosta."
Miehiä summa vavahdutti.
"Hyvä on", sanoi Välikauppias. "Mutta entä jos Kesselbachin leski
pujahtaa tiehensä? Hän on viereisessä huoneessa, eikö olekin?"
"Ei, hän on täällä."
Lupin veti hetkiseksi syrjään kaihtimen syrjimmäisen sälepinnan,
paljastaen näkyviin äsken sohvalle kasaamansa läjän pukuja ja
peitteitä:
"Hän on tuossa, pyörtyneenä. Mutta minä en luovuta häntä ennen kuin
olemme jakaneet."
"Kuitenkin..."
"Voitte hyväksyä tai hyljätä. Minulle on yhdentekevää, olenko
yksinänikin. Te tiedätte, mihin minä kelpaan. Tehkää siis miten
mielitte..."
Miehet neuvottelivat keskenään, ja Välikauppias sanoi:
"Missä on mainitsemanne kätköpaikka?"
"Tulisijan alla. Mutta kun emme tunne salaisuutta, niin täytyy
ensin nostaa paikoiltaan koko marmorinen liesi päätykuvastiminensa
päivinensä, yhtenä möhkäleenä kaiketikin. Se ei ole keveä tehtävä."
"Pyh, me olemme riuskeita miehiä kaikki! Malttakaahan, niin näette.
Viidessä minuutissa..."
Hän antoi käskyn, ja hänen kumppaninsa kävivät heti työhön käsiksi
ihailtavan rivakasti ja yksituumaisesti. Kaksi heistä, tuoleilla
seisten, yritti nostaa kuvastinta. Neljä muuta kävi kohottamaan itse
tulisijaa. Välikauppias oli polvillaan ja piti liettä silmällä,
jaellen käskyjään:
"Roimasti, pojat!... Kaikki yhdessä, muistakaa!... Varovasti!...
Yksi, kaksi... hei, jo liikkuu..."
Heidän takanansa kädet taskuissaan seisten Lupin seurasi heidän
hommaansa hartaasti ja samalla taituruutensa kaikella ylpeydellä
riemuitsi tästä merkillisestä vaikutusvaltansa näytteestä, joka
todisti, mikä uskomaton teho hänellä oli toisiin ihmisiin. Kuinka
saattoivat nuo konnat hetkeksikään uskoa noin mahdotonta juttua ja
niin kerrassaan joutua päästänsä pyörälle, että jättivät kaikki
taistelun edut hänelle?
Hän otti taskuistaan kaksi jyhkeätä ja pelottavaa revolveria, valitsi
tyynesti kaksi ensimäistä miestä, jotka saattoi kaataa, ja kaksi
seuraavaa, joiden vuoro sitten olisi, ja tähtäsi kylmästi kuin
ampumaradan maalitauluja tavotellen.
Kaksi laukausta yht'aikaa, ja taaskin kaksi...
Huikeita tuskan ulvaisuja... Neljä miestä kuukertui peräkkäin maahan
kuin keilat.
"Neljä pois seitsemästä, jäännös kolme", sanoi Lupin. "Jatkanko?"
Hänen kätensä pysyivät ojennettuina, Välikauppiaaseen ja tämän
kahteen kumppaniin suunnattuina.
"Sika!" murisi Välikauppias, hapuillen asetta.
"Kädet ylös!" huikkasi Lupin, "tai ammun!... Kas noin... Nyt ottakaa
te kaksi pois häneltä lelut... muutoin...!"
Pelosta vapisten tarttuivat nuo kaksi roistoa johtajaansa ja
pakottivat hänet alistumaan.
"Sitokaa hänet!... Ranteet ensin... vöillänne... Ja nilkat...
Joutuin!..."
Nujerrettuna ja taistelukyvyttömäksi tehtynä ei Välikauppias enää
vastustellut. Kumppanien häntä sitoessa Lupin kumartui heidän
ylitseen ja antoi heille kaksi kamalaa iskua päähän revolverinsa
tyvellä. He lysähtivät lattialle.
"Siinäpä oli kelpo työ", hengähti hän. "Vahinko ettei heitä ole
viisikymmentä lisää. Olin juuri sillä päällä... Ja kaikki kävi niin
helposti... hymyllä... Mitä arvelet siitä, Välikauppias?"
Roisto makasi sadatellen. Lupin puheli:
"Reipastu, veikkonen! Lohduta mieltäsi ajatuksella, että olit apuna
hyvässä teossa, rouva Kesselbachin pelastamisessa. Hän saapuu itse
kiittämään sinua ritarillisuudestasi."
Hän meni toisen huoneen ovelle ja avasi sen:
"Mitä tämä on?" äännähti hän, pysähtyen kynnykselle ällistyneenä,
tyrmistyneenä.
Huone oli tyhjä.
Hän astui ikkunan luo, näki tikapuut nostetuksi ulokkeen kaidetta
vasten, ja jupisi:
"Riistetty... riistetty... Louis de Malreich... Voi sitä konnaa!..."
Hän mietti hetkisen, koettaen hillitä tuskaansa, ja sanoi itsekseen,
ettei lopultakaan ollut mitään syytä säikähtyä, koska rouva
Kesselbach ei näyttänyt olevan heti uhkaavassa vaarassa.
Mutta hänet valtasi äkillinen raivon puuska ja hän karkasi
käsiksi noihin seitsemään pahantekijään, antoi potkun tai pari
niille haavottuneille, jotka liikahtelivat, etsi esille kaikki
setelitukkunsa ja pani ne takaisin taskuunsa, pisti sitte
miesten suuhun kapulan, sitoi heidän kätensä millä sattui --
kaihdinnyöreillä, kaistaleiksi revityillä hursteilla -- ja asetti
lopuksi riviin lattiamatolle sohvan eteen seitsemän ihmismyttyä
tiukkaan nuoritettuina ja kuin tavarakääryiksi sullottuina.
"Pariloittuja muumioita!" hykähteli hän. "Herkullinen annos niille,
jotka moisista pitävät!"
Huolimatta edes lukita ovia hän poistui talosta, astui alas katua
ja käveli vuokra-automobilillensa asti. Hän lähetti ajurin hakemaan
toista ja ohjasi molemmat voimavaunut rouva Kesselbachin talolle.
Kunnollinen ennakolta maksettu juomaraha säästi kaikki tarpeettomat
selittelyt. Noiden kahden ajurin avulla hän kantoi alas seitsemän
vankiansa ja paiskautti heidät yhdeksi kasaksi vaunuihin.
Haavottuneet kiljuivat ja voihkivat. Hän sulki ovet, ja nousi
etumaisen automobilin ajurin viereen.
"Minne ajetaan?" kysyi mies.
"Quai des Orfèvresin 36:n: etsivään osastoon."
Moottorit tykähtelivät, ajurit väänsivät koneet käyntiin ja tämä
omituinen kulkue läksi kiitämään Trocadéron rinteitä alas.
Kaduilla he sivuuttivat muutamia kasvisvankkureita. Pitkiä salkoja
kantavat miehet olivat sammuttamassa katulyhtyjä.
Pian saapuivat he Oikeuspalatsin alueelle ja etsivän osaston
edustalle.
"Odottakaa täällä", sanoi Lupin kahdelle ajurilleen, "ja muistakaakin
pitää seitsemää kyydittäväänne silmällä."
Hän astui ulkopihan poikki ja pitkin oikeanpuoleista käytävää,
joka johti keskus-aseman huoneisiin. Hän tapasi yövuorolla olevat
poliisikomisariukset.
"Saalis, hyvät herrat", hän sanoi sisälle tullessaan, "ja hyvä
saalis onkin. Onko hra Weber täällä? Minä olen Auteulin uusi
poliisitarkastaja."
"Hra Weber on asunnossaan. Tahdotteko lähettää hänelle kutsun?"
"Silmänräpäys vain. Minulla on kiire. Minä jätän hänelle pari riviä."
Hän istuutui sivupöydän ääreen ja kirjotti:
'_Hyvä Weber_: -- Tuon teille ne seitsemän konnaa, jotka olivat
Altenheimin rikosjoukkueena, samat miehet, jotka tappoivat
Gourelin (ja monia muita) sekä minutkin hra Lenormandin nimisenä.
Jäljellä on enää heidän johtajansa. Minä lähden juuri nyt
vangitsemaan häntä. Tulkaa ja liittykää mukaan. Hän asuu Rue
Delaizementin varrella Neuillyssa, nimeltänsä Léon Massier.
Ystävälliset terveiseni!