"Minä saan sen selville, Sire. Ja minä yksin voin sen selvittää.
Ja hän tietää ainoastaan minun kykenevän siihen. Minä olen hänen
ainoa vihamiehensä. Minua hän tähtäsi linnaan tullessamme, kun
ampui revolverilla. Hän piti riittävänä huumata minut ja ainoastaan
minut, viime yönä, ollakseen vapaa tekemään mitä halusi. Taistelu
käypi hänen ja minun välillä. Muulla maailmalla ei ole siihen mitään
sanomista. Meitä on kaksi, ja siinä kaikki. Tähän asti on sattuma
suosinut häntä. Mutta ajan mittaan on välttämätöntä, ehdottoman
varmaa, että minä voitan taistelun."
"Miksi?"
"Syystä että minä olen parempi mies."
"Entä jos hän surmaa teidät?"
"Hän ei surmaa minua. Minä vedän hänen kyntensä esille, minä teen
hänet ihan vahingoittamattomaksi. Ja te saatte kirjeet, Sire. Ne
ovat teidän. Maan päällä ei ole mahtia, joka voisi estää minua
palauttamasta niitä teille."
"Ja mistä tiedämme, että kirjeet varastettiin viime yönä?" kysyi
keisari.
"Varkaus on päivätty, Sire."
"Mitä sanotte?"
"Katsokaa sen kamanan sisäpuolta, joka suojasi kätköpaikkaa.
Päivämäärä on kirjotettu valkealla liidulla: 'Keskiyö, 24.
elokuuta'..."
"Niinpä onkin!" mutisi keisari ällistyneenä. "Kuinka en sitä tullut
nähneeksi?" Ja hän lisäsi, ilmaisten uteliaisuutensa: "Enkä ymmärrä
noita kahta seiniin sommiteltua 'N':ää... tämähän on Minerva-suojama."
"Täällä nukkui Napoleon, Ranskan keisari", sanoi Lupin.
"Mistä sen tiedätte?"
"Kysykää Waldemarilta, Sire. Minä puolestani sain sen äkillisenä
välähdyksenä silloin kun selailin vanhan palvelijan päiväkirjaa.
Ymmärsin Holmesin ja minun olleen väärällä tolalla. APO ON,
suurherttua Hermannin kuolinvuoteellaan kirjottama vaillinainen sana,
ei tarkotakaan Apollonia, vaan Napoleonia."
"Se on totta... te olette oikeassa", sanoi keisari. "Mutta tuo numero
813?..."
"Sepä minulle tuotti enintä päänvaivaa. Minulla oli aina se käsitys,
että oli laskettava yhteen nuo kolme numeroa, 8, 1 ja 3; ja siten
saatu summa 12 tuntui minusta heti tarkottavan tätä huonetta, joka on
käytävästä kahdestoista. Täytyi olla jotakin muutakin, jotakin, mitä
minun heikontuneet aivoni eivät kyenneet sanoiksi tulkitsemaan. Tuon
kellon näkeminen, joka oli sovitettu juuri Napoleon-suojamaan, oli
minulle ilmestys. Numero 12 ilmeisesti tarkotti kello kahtatoista.
Keskipäivän tuntia! Keskiyön tuntia! Eivätkö ne ole ne juhlalliset
hetket, jotka ihminen halukkaimmin valitsee? Mutta miksi nuo kolme
numeroa 8, 1 ja 3 mieluummin kuin mitkä tahansa muut, joista olisi
saanut saman summan?... Silloin johtui mieleeni toimittaa kello
lyömään ensi kertaa, kokeeksi. Tällöin huomasin, että ensimäisen,
kolmannen ja kahdeksannen tunnin nastat olivat liikkuvia, mutta muut
eivät. Niitä siis 813 niinikään tarkotti käytettäväksi kätköpaikan
etsintään. Waldemar painoi noita kolmea nastaa, jousi ponnahti auki,
ja Teidän Keisarillinen Majesteettinne tietää tuloksen... Siinä,
Sire, on selitys tuolle salaperäiselle sanalle ja noille kolmelle
numerolle, jotka suurherttua kirjotti kuolevalla kädellään, toivoen
poikansa niiden avulla jonakuna päivänä saavan ilmi Veldenzin
salaisuuden ja saavan haltuunsa ne kuuluisat kirjeet, jotka hän oli
sinne kätkenyt."
Keisari kuunteli innokkaalla tarkkaavaisuudella, yhä enemmän
ja enemmän kummastellen miehessä huomaamaansa älykkyyttä,
tarkkanäköisyyttä, oveluutta ja terhakkuutta.
"Waldemar", hän virkahti, kun Lupin oli lopettanut. "Sire?"
Mutta juuri hänen aikoessaan puhua kuului ulkoa käytävästä huutoja.
Waldemar meni katsomaan ja ilmotti palatessaan:
"Siellä on se hullu tyttö, Sire. Eivät tahdo päästää häntä tänne."
"Antakaa hänen tulla", huudahti Lupin kiihkeästi. "Hänen täytyy saada
tulla, Sire."
Keisari antoi merkin ja Waldemar läksi noutamaan Isildaa.
Hänen tulonsa herätti yleistä tyrmistystä. Hänen valjuilla
kasvoillaan oli tummia laikkuja; hänen vääntyneet piirteensä
ilmaisivat mitä tuiminta tuskaa. Hän tapaili henkeään, molemmin käsin
kouristaen poveansa.
"Haa!" äännähti Lupin kauhistuneena.
"Mitä nyt?" kysyi keisari.
"Lääkärinne, Sire. Ei ole menetettävä silmänräpäystäkään."
Hän astui tytön eteen:
"Puhu, Isilda... Oletko nähnyt mitään? Onko sinulla mitään
sanottavaa?"
Tyttö oli pysähtynyt; hänen silmänsä olivat vähemmän tylsät,
ikäänkuin olisi kipu niitä terittänyt. Hän lausui äänteitä, mutta ei
sanoja.
"Kuuntele", puhui Lupin. "Vastaa 'kyllä' tahi 'ei'... pään
liikkeellä... Oletko nähnyt hänet? Tiedätkö missä hän on... Kuuntele:
jos sinä et vastaa..."
Lupin hillitsi suuttuneen eleen. Mutta äkkiä muistaen edellisen
päivän kokeen hän kirjotti valkeaan seinään L- ja M-kirjaimet.
Tyttö ojensi kätensä niitä kohti ja nyökkäsi ikäänkuin myöntääkseen.
"Ja sitte?" kyseli Lupin. "Mitä sitte?... Kirjota jotakin itse."
Mutta tyttö kirahti kamalasti ja heittäysi voihkien lattialle.
Sitten äkkiä tuli hiljaisuus, liikkumattomuus. Viimeinen vavahdus. Ja
hän ei enää hievahtanut.
"Kuollut?" kysyi keisari.
"Myrkytetty, Sire."
"Voi poloista!... Ja kenen toimesta?"
"'Hänen', Sire. Tyttö epäilemättä tunsi hänet. Pahantekijä nähtävästi
pelkäsi, mitä tyttö saattaisi kertoa."
Lääkäri saapui. Keisari viittasi tyttöön. Sitte Waldemariin kääntyen:
"Käskekää kaikki miehenne liikkeelle... Tarkastakoot kaikki
rakennukset... Raja-asemille sähkötettäköön."
Hän astui Lupinin luo:
"Kuinka pitkän ajan tarvitsette kirjeiden hankkimiseksi takaisin?"
"Kuukauden, Sire... korkeintaan kaksi."
"Hyvä on. Waldemar odottaa teitä täällä. Hän saa minulta ohjeet ja
valtuudet myöntää teille kaikkea mitä haluatte."
"Minä toivon saavani vapauteni, Sire."
"Olette vapaa."
Lupin katseli hänen jälkeensä, hänen kävellessään pois, ja sanoi
hampaittensa välistä:
"Ensin vapauteni... Ja jälkeenpäin, kun olen antanut teille takaisin
kirjeet, oi majesteetti, pikku kädenpuristus! Sitten olemme
kuitit!..."