Keisarin kirjeet.
"Vaiti!" kielsi vieras terävästi. "Älkää käyttäkö sitä sanaa."
"Miksi siis nimitän Teidän..."
"Älkää miksikään."
Lupin seisoi liikkumattomana.
"Huomenna on elokuun kahdeskolmatta päivä", sanoi vieras. "Kirjeet on
määrä julkaista huomenna, eikö niin?"
"Kello kaksi tänä yönä on ystävilläni toimena luovuttaa 'Grand
Journalille' ei itse kirjeitä, vaan tarkka luettelo kirjeistä,
suurherttua Hermannin muistutuksilla varustettuna."
"Sitä luetteloa ei luovuteta lehteen."
"Eihän tietysti."
"Te annatte sen minulle."
"Se asetetaan Teidän Maj... teidän käsiinne."
"Kaikki kirjeet samaten."
"Kaikki kirjeet samaten."
"Ainoankaan niistä tulematta valokuvatuksi."
"Ainoankaan niistä tulematta valokuvatuksi."
Vieras puhui hyvin tyynellä äänellä, jossa ei ilmennyt vähäisintäkään
pyynnön sävyä tai mahtivallan korostusta. Hän lausuili Arsène Lupinin
ehdottomat toimenpiteet. Asiat kävisivät hänen sanojensa mukaan.
Ja siten tapahtuisi, olisivatpa Arsène Lupinin vaatimukset mitkä
hyvänsä, arvostelipa hän minkä hinnan tahansa noiden toimenpiteitten
suorittamiselle. Ehdot hyväksyttiin ennakolta.
Ja vieras pitkitti:
"Oletteko lukenut kirjeet?"
"En."
"Siinä tapauksessa..."
"Minulla on suurherttuan luettelo ja hänen muistutuksensa. Minä sitä
paitsi tiedän kätkön, mihin hän pani kaikki paperinsa."
"Miks'ette ottanut niitä, ennen tätä?"
"Minä en tiennyt kätkön salaisuutta ennen kuin olin täällä. Ystäviäni
on nyt matkalla sinne."
"Linna on vartioitu. Luotetuimmasta väestäni pitää kaksisataa miestä
sitä miehitettynä."
"Kymmenentuhatta ei riittäisi."
Minuutin mietittyänsä kysyi vieras:
"Mistä tiedätte salaisuuden?"
"Minä arvasin sen."
"Mutta oliko teillä muita tiedon aineksia kuin sanomalehdissä
julkaistut?"
"Ei, ei mitään."
"Haa!" virkahti vieras itsekseen. "Se on kummallista,
kummallista!..." Ja Lupinille: "Olette varma siitä, että oletuksenne
on oikea?"
"Ei se ole oletus; se on tosiseikka."
"Sen parempi", jupisi vieras. "Ei tule rauhaa ennenkuin nuo paperit
lakkaavat olemasta."
Ja asettuen Lupinin eteen:
"Paljonko papereista? Paljonko pyydätte salaisuuden ilmaisemisesta?"
Hän odotti Lupinin mainitsevan jonkun summan. Hän esitti sellaisen
itse:
"Viisikymmentätuhatta?... Satatuhatta?..."
Ja kun Lupin ei vastannut, sanoi hän hiukan epäröiden:
"Enemmän? Kaksisataatuhatta? Hyvä on! Minä suostun."
Lupin hymyili ja vastasi matalalla äänellä:
"Se on sievä erä. Mutta eikö ole todenmukaista, että joku hallitsija,
esim. Englannin kuningas, antaisi vaikkapa miljoonan? Kaikessa
vilpittömyydessä puhuen...?"
"Sen uskon."
"Ja että nuo kirjeet ovat hinnaltaan määräämättömät keisarille, että
ne ovat kahden miljoonan frangin arvoiset ihan yhtä helposti kuin
kahdensadantuhannen... kolmen miljoonan yhtä helposti kuin kahden?"
"Paljon mahdollista."
"Ja keisari antaisi nuo kolme miljoonaa frangia, jos tulisi tarvis?"
"Niin."
"Sitten ei ole vaikea päästä sopimukseen."
"Noilla ehdoilla?" huudahti vieras hiukan ähmissään.
Lupin hymyili taas:
"Ei noilla ehdoilla sentään... minä en tavottele rahaa. Minä tahdon
muuta, mikä on minulle enemmän arvoinen kuin mikään miljoonien määrä."
"Mikä se on?"
"Vapauteni."
"Mitä! Vapautenne... Se on teidän maanne asia... Minulla ei siinä
kohden ole mitään valtaa."
Lupin astahti hänen luokseen ja sanoi vielä enemmän alentaen ääntänsä:
"Teillä on kaikki valta, Sire... Minun vapauteni ei ole niin
poikkeuksellinen tapaus, että teiltä luultenkaan evättäisiin."
"Minun siis pitäisi pyytää sitä?"
"Niin."
"Keneltä?"
"Valenglaylta, pääministeriltä."
"Hyvä on... mutta hra Valenglay ei konsanaan myönny..."
Lupin kumartui eteenpäin ja puheli ikäänkuin sanojansa etsien,
ikäänkuin kuviteltua tapausta selvitellen:
"Otaksutaanpa, että kahden suuren maan välille on tullut joku
vähäpätöinen kysymys... siirtomaa-asia esim., jossa niiden
arvonsatunto on pelissä enemmän kuin niiden etu... Onko mahdoton
ajatella, että noista kahdesta maasta toisen hallitsija saattaisi
ryhtyä omasta alotteestaan käsittelemään tätä asiata uudessa,
sovinnollisessa hengessä... ja antaisi tarvittavat ohjeet... niin
että..."
"Niin että minä saattaisin jättää Ranskalle Marokon?" tokaisi vieras,
purskahtaen nauruun... "Tietysti, tietysti!" alotti hän taas, turhaan
yrittäen käydä jälleen totiseksi. "Tietysti se on hyvin itsenäinen
aatos: koko nykyaikainen valtiotaito mullistukoon, jotta Arsène Lupin
olisi vapaa!... Keisarikunnan suunnitelmat tuhoutukoot, jotta Arsène
Lupin saisi pitkittää urotöitänsä!... Miks'ette kerrassaan pyydä
minulta Elsass-Lotrinkia?"
"Minä ajattelin sitä kyllä, Sire", vastasi Lupin tyynesti.
Vieraan hilpeys yltyi:
"Mainiota! Ja säästätte minut siitä?"
"Niin, tällä kerralla."
Lupin oli laskenut käsivartensa rinnalle ristiin. Häntäkin huvitti
näyttelemänsä osan liioitteleminen, ja hän jatkoi teeskennellyllä
vakavuudella:
"Jonakuna päivänä saattaisi koitua sarja seikkoja, jotka
toimittaisivat minulle vallan vaatia ja saada tuon korvauksen
isänmaalleni. Kun se päivä tulee, niin en suinkaan jätä sitä
tekemättä. Nykyhetkellä pakottavat minun käytettävissäni olevat
aseet minut olemaan vaatimattomampi. Rauhan saavuttaminen Marokossa
tyydyttää minua."
"Juuri se?"
"Juuri se."
"Marokko teidän vapauttanne vastaan?"
"Ei muuta mitään... tai oikeastaan -- sillä me emme saa kokonaan
kadottaa näkyvistämme tämän keskustelun päätarkotusta -- tai
oikeastaan hiukkasen hyvää tahtoa toisen maan taholta... ja sen
korvaukseksi niiden kirjeiden luovuttaminen, jotka ovat minun
vallassani."
"Nuo kirjeet!" mutisi vieras ärtyisesti. "Kenties eivät ne
lopultakaan ole niin kallis-arvoisia..."
"Niistä ovat jotkut omaa käsialaanne, Sire; ja te piditte niitä
kyllin kallisarvoisina tullaksenne tähän kammioon..."
"No, mitä sillä väliä?"
"Mutta niissä on toisia, joiden alkuperää ette tiedä ja joista voin
mainita teille muutamia erityisseikkoja."
"Tosiaanko!" sanoi vieras hieman tuskaisesti.
Lupin empi.
"Puhukaa, puhukaa suoraan", pyysi vieras. "Sanokaa mitä mielessänne
liikkuu."
Kammion syvässä hiljaisuudessa Lupin selitti juhlallisen salaisesti:
"Kaksikymmentä vuotta takaperin laadittiin luonnos Saksan,
Suur-Britannian ja Ranskan väliseksi liittosopimukseksi."
"Se ei ole totta! Mahdotonta! Kuka olisi voinut sellaista tehdä?"
"Keisarin isä ja Englannin kuningatar, molemmat keisarinna Fredrikin
vaikutuksen alaisina toimien."
"Mahdotonta! Vielä kerran, mahdotonta!"
"Kirjeenvaihto on Veldenzin linnan kätköpaikassa; ja minä yksin
tunnen kätkön salaisuuden."
Vieras harppaili kiihtynein askelin edes takaisin. Sitte hän äkkiä
pysähtyi:
"Onko sopimuskirjan teksti tuon kirjeenvaihdon joukossa?"
"On, Sire. Se on isänne omaa käsialaa."
"Ja mitä siinä sanotaan?"
"Tuon sopimuksen mukaan Ranska ja Suur-Britannia myönnyttivät ja
lupasivat Saksalle suunnattoman suuren siirtomaa-valtakunnan,
valtakunnan jota sillä ei nykyään ole ja joka on käynyt sille
välttämättömäksi näinä aikoina, sen suuruuden turvaamiseksi."
"Ja mitä vaati Englanti tuon valtakunnan korvaukseksi?"
"Saksalaisen sotalaivaston rajoittamisen."
"Entäs Ranska?"
"Elsass-Lotringin."
Pöytää vasten nojautuen vaipui keisari hiljaiseen mietiskelyyn. Lupin
jatkoi:
"Kaikki oli valmista. Parisin ja Lontoon ministeriöiltä oli
kuulusteltu ja ne olivat antaneet suostumuksensa. Hanke oli kuten
toteutettu. Suuri liittosopimus oli astumaisillaan voimaan. Se olisi
laskenut perustuksen lopulliselle maailmanrauhalle. Isänne kuolema
kumosi tuon ylevän unelman. Mutta minä kysyn Teidän Keisarilliselta
Majesteetiltanne, mitä teidän kansanne ajattelee, mitä maailma
ajattelee, saadessaan tietää, että Fredrik III, 1870:n sankareita,
puhdasverinen ja uskollinen saksalainen, ylväästä luonteestansa
yleiseen ihailtu, suostui luovuttamaan takaisin Elsass-Lotringin ja
siis piti tuota luovutusta oikeudenmukaisena?"
Hän vaikeni tuokioksi, jättäen ongelman muodostumaan
tarkkapiirteiseksi keisarin omassatunnossa, omassatunnossa miehen,
pojan ja hallitsijan. Sitte hän lopetti:
"Teidän Keisarillisen Majesteettinne täytyy itsenne tietää,
haluatteko vai ettekö, että historia liittää aikakirjoihinsa tuon
sopimuksen olemassaolon. Mitä minuun tulee, Sire, niin voitte nähdä,
että minun halpa olemukseni merkitsee siinä asiassa ylen vähäisen."
Pitkällinen vaiti-olo seurasi Lupinin sanoja.
"Onko mitään muita ehtoja?"
"On, Sire, mutta vähäpätöisiä."
"Mainitkaa ne."
"Olen löytänyt Zweibrücken-Veldenzin suurherttuan pojan.
Suurherttuakunta on palautettava hänelle."
"Mitään muuta?"
"Hän rakastaa erästä nuorta tyttöä, joka puolestaan rakastaa häntä.
Tyttö on mitä kaunein ja sivein. Hänen tulee saada tämä vaimoksensa."
"Mitään muuta?"
"Ei muuta. Teidän Majesteettinne tarvitsee vain toimituttaa tämä
kirje 'Grand Journalin' toimittajalle, jotta tämä lukemattomana
hävittää sen kirjotuksen, joka hänelle saatetaan nyt minä hetkenä
hyvänsä jo tuoda."
Lupin ojensi kirjettä raskain sydämin ja vapisevin käsin. Jos keisari
ottaisi sen, olisi se merkkinä hänen hyväksymisestään.
Keisari epäröitsi ja otti sitten äkillisellä liikkeellä kirjeen,
pani hatun päähänsä, kääri viitan ympärilleen ja asteli sanaakaan
hiiskumatta ulos.
Lupin hoippuili muutaman silmänräpäyksen ajan kuin huumaantuneena...
Sitte hän keikahti tuolilleen, huikaten ilosta ja ylpeydestä...
Arsène Lupin odotti kärsivällisesti pelastuksensa hetkeä, väkisinkin
udellen itseltään, millä keinoin se järjestettäisiin ja miten
Ranska ja Saksa, liittyen yhdessä suorittamaan tämän ansiokkaan
teon, onnistuisivat aikaansaamaan sen liian suurta häväistysjuttua
herättämättä.
Myöhään iltapäivällä käski vartija hänen mennä ulkopihalle. Hän
kiirehti ulos ja kohtasi vankilanjohtajan, joka luovutti hänet hra
Weberin haltuun. Weber viittasi hänet nousemaan voimavaunuihin,
joissa oli joku istumassa.
Lupin sai rajun naurunpuuskan:
"Mitä, tekö, van Weber poloiseni! Teidätkö on uhrattu tähän
väsyttävään tehtävään? Voi, veikko parka, onpa se kovaa! Ensin
saavutettuanne kuuluisuuden minun vangitsemisellani, pitää teidän nyt
joutua kuolemattomaksi minun pakoni kautta!"
Hän silmäili toista miestä:
"Kah kummaa, hra poliisiprefekti, tekin siis olette tässä hommassa
mukana? Onpa tämä teitä kohtaan ilkeä tekonen, vai mitä? Jos
tottelette minun neuvoani, niin jättäydytte taammaksi ja luovutatte
Weberille kunnian ja maineen!"
Automobili kulki nopeata vauhtia pitkin Seinen vartta ja Boulognen
halki. Saint-Cloudin kohdalla he menivät poikki virran.
"Oivallista!" huudahti Lupin. "Olemme matkalla Garchesiin! Te
tarvitsette minua siellä, jotta näyttelisin uudestaan Altenheimin
kuoleman. Me menemme maanalaiseen käytävään, minä katoan ja ihmiset
sanovat, että minä pujahdin pakoon toisesta käytävästä, joka oli
minulle yksistään tietty!"
Lupin arvasi ohjelman ihan täsmälleen. He kävelivät Lepolan tilusten
poikki Pavillon Hortenseen. Lupin ja hänen kaksi seuralaistansa
laskeutuivat alas portaita ja pitkin maanalaista käytävää. Tunnelin
päässä sanoi apulaispäällikkö:
"Olette vapaa."
"Hei!" huudahti Lupin. "Sepä varsin mutkatonta! No, paljon kiitoksia,
Weber hyvä; pahoittelen sitä, että olen tuottanut teille näin paljon
vaivaa. Hyvästi, hra poliisiprefekti."
Hän kapusi Villa des Glycinesiin johtavat portaat, kohotti
laskuluukun ja hyppäsi huoneeseen.
Käsi laskeusi hänen olalleen.
Hänen vastassaan seisoi ensimäinen eilispäiväinen vieraansa, keisarin
seuralainen. Hänen mukanaan oli neljä miestä, kaksi kummallakin
puolella.
"Kuulkaapas", sanoi Lupin, "mitä tämä pikku pila tarkottaa? Luulin
olevani vapaa!"
"Kyllä, kyllä", murisi saksalainen järeällä äänellään, "te olette
vapaa... vapaa matkustamaan meidän viiden mukana... jos se teille
soveltuu."
Lupin hykähteli:
"Jos se minulle soveltuu? Sehän on elämäni unelma!"
Huvilan ulkopuolella odottelivat kivetyllä pihalla voimakkaat katetut
vaunut. Kaksi miestä nousi etu-istuimelle, kaksi muuta sisälle. Lupin
ja vieras istuutuivat ajajaa vastapäätä olevalle istuimelle.
Automobili kiiti rauhassa kaiken iltaa ja yötä.
He pysähtyivät aamiaiselle erääseen majataloon, jonka lähellä oli
kilometripylväs. Lupin näki heidän olevan Metzin ja Luxemburgin
keskivälillä. Sieltä he pitkittivät matkaansa koillista kohti,
Trevesiin päin.
Lupin sanoi matkatoverilleen:
"Olenko oikeassa, kun uskon saaneeni kunnian puhutella kreivi
von Waldemaria, keisarin luotettua ystävää, joka toimitti
kotitarkastuksen Hermann III:n talossa Dresdenissä?"
Vieras pysyi vaiti.
"Olette väärässä, evätessänne minulta vastauksenne, hra kreivi.
Alotin puhua omaksi hyväksenne: juuri vaunuihin noustessamme huomasin
taivaanrannalla automobilin pistäytyvän näkyviin takanamme. Näittekö
te sen?"
"En. Miksi?"
"Eipä mitään... sanoinpahan vain... Sitä paitsi olemme
kymmentä minuuttia edellä... ja automobilimme on vähintään
neljäkymmentä-hevosvoimainen."
"Se on kuusikymmentä", sanoi saksalainen, levottomasti vilkaisten
häneen silmännurkkauksestaan.
"Hoo, eipä sitte hätää!"
He nousivat loivaa rinnettä ylös. Heidän saavuttuansa laelle
ojentautui kreivi ulos ikkunasta:
"Hitto!"
"Mitä nyt?" kysyi Lupin.
Kreivi kääntyi häneen ja sanoi uhkaavalla äänellä:
"Olkaa varoillanne! Jos mitään tapahtuu, niin sen pahempi teille."
"Ohoo! Toinen näyttää vähentävän välimatkaa!... Mutta mitä
pelkäättekään, kreivi hyvä? Siellä kaiketikin tulee joku
matkustaja... vieläpä kenties joku meidän avuksemme lähetetty."
"Minä en mitään apua halua", murisi saksalainen.
Hän kurkottausi taas katsomaan. Automobili oli ainoastaan parin,
kolmen sadan metrin päässä.
Hän sanoi miehilleen Lupiniin viitaten:
"Sitokaa hänet. Jos hän vastustelee..."
Ja hän veti revolverinsa taskustaan.
"Miksi minä vastustelisin, oi hellä germaani?" naurahteli Lupin.
"Mitä te tuosta automobilista välitätte? Minun apureitaniko? Sepä
hullunkurinen aatos!"
Vastaamatta antoi saksalainen käskyjä ajajalle:
"Oikealle!... Hitaampi vauhti!... Antaa niiden mennä ohi... Jos nekin
hiljentävät kulkuansa, niin me pysäytämme!"
Mutta hänen suureksi hämmästyksekseen näytti vieras automobili päin
vastoin lisäävän vauhtiansa. Se sivuutti heidät kuin tuulispää,
tomupilvessä. Takaosassa seisoi alas lasketun kuomun yli nojautuen
mustapukuinen mies.
Hän nosti käsivartensa.
Kaksi laukausta pamahti.
Kreivi, jonka ruumis sulki koko vasemmanpuoleisen ikkunan, kaatui
takaisin istuimelleen.
Ennen kuin edes vilkaisivat hänen vammojansa heittäysivät nuo kaksi
miestä Lupiniin käsiksi ja täydensivät hänen köyttämisensä.
"Aaseja! Pölkkypäitä!" riehui Lupin raivoissaan. "Päinvastoin,
antakaa minun mennä! Kas nyt me pysähdymme! Mutta kiitäkää sen
perässä, pöllöt, tavottakaa hänet!... Hän on mustapukuinen mies,
kuulkaa, murhaaja!... Voi, näitä epattoja!..."
Hänet kapuloittiin. Sitte he kävivät kreiviä hoitamaan. Haava ei
näyttänyt vaaralliselta ja saatiin pian sidotuksi. Mutta potilas,
joka oli hyvin kiihtyneessä mielentilassa, sai kuumekohtauksen ja
alkoi houria.
Kello oli kahdeksan aamulla. He olivat aukealla maaseudulla, missään
ei ollut merkkiäkään asumuksista. Miehillä ei ollut mitään tietoa
matkan varsinaisesta päämäärästä. Minne piti heidän mennä? Keneltä
voisivat he tiedustaa ohjeita?
He asettuivat erään metsikön laitaan odottelemaan.
Koko päivä kului täten. Vasta illalla saapui ratsuväen osasto, joka
oli lähetetty Trevesistä etsimään automobilia.
Kahta tuntia myöhemmin Lupin astui pois vaunuista ja yhäti kahden
saksalaisensa saattamana kapusi lyhdyn valossa ylös portaita,
joka johti pieneen huoneeseen; tämän ikkunat oli suljettu
rautaristikoilla. Täällä hän vietti yönsä.
Seuraavana aamuna vei hänet eräs upseeri tilavaan, pikimältään
kalustettuun huoneeseen. Hänen vankikammiossaan käynyt ylhäinen
vieras istui kirjotuspöydän ääressä lueskellen sanomalehtiä ja
selostuksia, joihin hän veteli voimakkaita viiruja punaisella
liidulla.
"Jättäkää meidät", hän sanoi upseerille.
Ja Lupinin eteen astuen:
"Paperit."
Sävy ei ollut entinen. Se oli nyt tyly ja käskevä sävy valtiaan, joka
on kotonaan ja puhuttelee alhaista olentoa. Ja millaista olentoa!
Veijaria, pahinta lajia seikkailijaa, jonka edessä hän oli ollut
pakotettu itseänsä nöyryyttämään!
Lupin ei nolostunut. Hän vastasi ihan tyvenesti:
"Ne ovat Veldenzin linnassa."
"Me olemme linnan ulkorakennuksissa. Nuo tuolla ovat linnan rauniot."
"Paperit ovat raunioissa."
"Menkäämme ottamaan ne. Näyttäkää minulle tie."
Lupin ei hievahtanut.
"No?"
"No, Sire, asia ei ole niin yksinkertainen kuin luulette. Kestää
jonkun aikaa, ennen kuin saa toimimaan ne voimat, jotka tarvitaan
tuon kätköpaikan avaamiseen."
"Kuinka pitkän ajan tarvitsette?"
"Neljäkolmatta tuntia."
Suuttunut liike, väleen hillitty:
"Haa, siitäpä ei meidän välillämme ollut mitään puhetta!"
"Ei määritelty mitään yksityiskohtaista, ei tätä eikä sitä pikku
retkeä, jonka Teidän Keisarillinen Majesteettinne pani minut tekemään
puolen tusinan vartiosoturinne huostassa. Minun on toimitettava
paperit, siinä kaikki."
"Ja minun on pidätettävä vapautenne kunnes toimitatte paperit."
"Se on luottamus-asia, Sire. Olisin pitänyt itseäni aivan yhtä
suuresti sidottuna hankkimaan nuo paperit, jos olisinkin vankilasta
päästessäni ollut vapaa, ja Teidän Keisarillinen Majesteettinne saa
olla varma siitä, etten minä olisi niiden keralla mennyt menojani.
Ainoana erotuksena on, että ne olisivat nyt teidän hallussanne.
Sillä me olemme menettäneet yhden päivän, Sire. Ja yksi päivä on
tällaisessa hommassa... kokonainen päivä liikaa... Se vain on
sanottava, että teillä olisi pitänyt olla luottamusta."
Keisari silmäili hiukan ällistyneenä hylkiötä, kulkuria, joka tuntui
kiusaantuneelta siitä, että kukaan epäili hänen sanaansa.
Hän ei vastannut, vaan soitti kelloa:
"Päivystävä upseeri", hän käski.
Kreivi von Waldemar saapui, hyvin valjuna.
"Ahaa, tekö, Waldemar? Olette siis taas kunnossa?"
"Palvelukseksenne, Sire."
"Ottakaa viisi miestä mukaanne... samat miehet, koska olette heistä
varma. Älkää jättäkö tätä... herrasmiestä ennen kuin huomen-aamulla."
Hän katsoi kelloansa. "Ennen kuin huomen-aamulla kello kymmenen.
Ei, minä annan hänelle aikaa kello kahteentoista. Te menette minne
tahansa hän suvaitsee mennä, te teette mitä ikinä hän teiltä pyytää.
Sanalla sanoen, te olette hänen käytettävissään. Kello kaksitoista
yhdyn minä teihin. Ellei hän kellon kahdennellatoista lyönnillä ole
minulle toimittanut kirjetukkua, niin te asetatte hänet takaisin
automobiilinne ja silmänräpäystäkään menettämättä viette hänet suoraa
päätä Santé-vankilaan."
Hän meni ulos.
Lupin valitsi pöydältä sikaarin ja heittäysi lepotuoliin:
"Hyvä! Tuollaisesta rivakkuudesta minä pidän. Se on vilpitöntä ja
selkeätä."
Kreivi oli tuonut miehensä sisälle. Hän sanoi Lupinille:
"Mars!"
Lupin sytytti sikaarinsa eikä hievahtanut.
"No niin, mars!"
"Ei."
"Mitä sellainen 'ei' tarkottaa?"
"Minä kummailen."
"Mitä?"
"Missä ihmeessä tuo kätkö saattaa olla!"
Kreivi hätkähti, Lupinin naureskellessa:
"Sillä parahinta on jutussa se, ettei minulla ole etäisintäkään
aavistusta tuosta kuuluisasta piilosta, yhtä vähän kuin tiedän, millä
tavoin ryhtyisin sitä hakemaan. Mitä te siihen sanotte, Waldemar
hyvä, hä? Hupaisaa, eikö totta?... Ei etäisintäkään aavistusta..."
Veldenzin rauniot ovat tutut kaikille Reinin ja Moselin varrella
käyneille.
Saattueensa seuraamana Lupin kahdessa tunnissa tarkasteli koko
rakennuksen.
"Minä olen teihin kovin tyytyväinen, kreivi hyvä. En luule konsanaan
tavanneeni niin täydellisesti alaansa perehtynyttä opasta, enkä
-- mikä on harvinaista -- niin vaiteliasta. Ja nyt lähdemme
puolipäivälliselle, ellei teillä ole vastaan."
Kello neljän seuduissa, tehtyään taaskin kävelyn raunioissa,
joll'aikaa hän oli tutkinut kivet, mitannut muurien paksuuden,
ottanut selvää kaikesta mahdollisesta, turhaan, kysyi hän kreiviltä:
"Eikö ole ketään jäljellä viimeisen, linnassa asuneen suurherttuan
palveluskunnasta?"
"Kaikki silloiset palvelijat hajaantuivat kukin taholleen. Yksi ainoa
jäi piiriin asumaan."
"No?"
"Hän kuoli kaksi vuotta takaperin."
"Lapsia?"
"Hänellä oli poika, joka meni naimisiin. Yhdessä vaimonsa keralla
erotettiin hänet häpeällisen käytöksen takia. He jättivät jäljelle
nuorimman lapsensa, pienen tyttären Isildan."
"Missä hän asuu?"
"Hän asuu täällä, näiden rakennusten päässä. Vanhalla iso-isällä, oli
tapana olla linnassa kävijäin oppaana siihen aikaan kun yleisöllä
vielä oli pääsy tänne. Pikku Isilda on siitä asti asustanut
raunioissa. Hänen annettiin säälistä jäädä. Hän on vähäjärkinen
raukka, tuskin puhekykyinen ja tietämätön sanoistaan."
"Onko hän aina ollut sellainen?"
"Ei nähtävästi. Hänen järkensä alkoi himmentyä kymmenkunnan vuoden
ijässä."
"Surunko johdosta, vai säikähdyksen ehkä?"
"Ei ole ollut mitään suoranaista syytä, kuulemma. Isä oli juoppo ja
äiti teki hulluuden kohtauksessa itsemurhan."
Lupin mietiskeli ja sanoi:
"Haluaisin tavata hänet."
Kreivi hymyili omituisesti:
"Tavata hänet saatte kaikin mokomin."
Isilda sattui olemaan eräässä niitä huoneita, joita hänen sallittiin
pitää hallussaan. Lupin kummastui nähdessään myötätuntoa herättävän
pikku olennon, joka oli liian laiha, liian valju, mutta melkein sievä
vaaleine hiuksineen ja hentoisine kasvoineen. Hänen merenvihreissä
silmissään oli sokeiden epämääräinen, uneksiva katse.
Lupin teki muutamia kysymyksiä, joihin Isilda ei sanaakaan vastannut,
ja toisia, joihin hän vastasi katkonaisin lausein, kuin ei olisi
tajunnut hänelle lausuttujen sanojen merkitystä eikä omiakaan
sanojansa oivaltanut.
Kyselijä yritti yhä, tarttuen häntä hyvin hellästi käteen ja
lempeällä äänellä tiedustellen häneltä seikkoja niiltä ajoilta,
jolloin hänellä vielä oli järkensä tallella -- hänen iso-isästään,
muistoista, joita saattaisi elvyttää lapsuusaikojen vapaa
karkeloiminen linnan majesteetillisissa raunioissa.
Tyttö seisoi vaiti ollen, tuijottavin silmin, osaaottamattomana;
mikään liikutus, mitä hän saattoi tuntea, ei jaksanut herättää hänen
uinuvaa älyänsä.
Lupin pyysi lyijykynää ja paperia, ja kirjotti numeron "813".
Kreivi hymyili taas.
"Hei, mitä te nauraa virnotatte?" huudahti Lupin ärtyisestä.
"En mitään... en mitään... tämä kiinnittää hyvin suuresti mieltäni,
siinä kaikki..."
Isilda katseli kyselijän ojentamaa paperilappua ja käänsi
hajamielisenä pois päänsä.
"Ei tärpi!" huomautti kreivi ivallisesti.
Lupin piirsi kirjaimet "APO ON".
Isilda ei omistanut enempää huomiota.
Toinen ei luopunut kokeestaan, vaan piirteli yhä samoja kirjaimia,
joka kerta jättäen niiden välille erilaisia lomia ja joka kerta
pitäen tytön kasvoja silmällä.
Tyttö ei hievahtanut, vaan piti katsetta paperiin kiinnitettynä,
vaipuneena välinpitämättömyyteen, jota ei mikään näyttänyt
häiritsevän.
Sitten yht'äkkiä tarttui hän kynään, sieppasi viimeisen paperilapun
Lupinin käsistä ja ikäänkuin äkillisen mieleenjohdatuksen valtaamana
kirjotti kaksi 'l':ää Lupinin avoimeksi jättämään keskilomaan.
Tämä tunsi värähdyksen ruumiissaan.
Oli muodostunut sana: "APOLLON".
Sillävälin Isilda piti kiinni sekä lyijykynästä että paperista, ja
kourivin sormin ja pingottunein kasvoin ponnisteli saadakseen kätensä
tottelemaan vaivaisten pikku aivojensa määräyksiä.
Lupin odotti kuumeisesti.
Tyttö piirrälsi nopeasti toisen sanan: "DIANE".
"Vielä sana! Minun täytyy saada vielä sana!" vaati Lupin käskevällä
äänellä, tarttuen tyttöä käsivarteen.
Mutta hän näki tytön silmistä, jotka olivat taaskin tylstyneet, ettei
tuo vilahtava älyntuikahdus voinut enää kimmeltää.
"Mennään", sanoi Lupin.
Hän oli kävelemässä pois, kun tyttö juoksi hänen perässään ja asettui
hänen tielleen. Hän pysähtyi:
"Mitä nyt?"
Tyttö ojensi kämmenensä.
"Mitä? Rahaa?... Onko hänellä tapana kerjätä?" kysyi Lupin kreiviltä.
"Ei", sanoi Waldemar, "enkä voi ymmärtää..."
Isilda otti taskustaan kaksi kultakolikkoa ja kilisteli niitä
riemuiten.
Lupin katsoi niitä. Ne olivat ranskalaisia rahoja, ihan uusia, sinä
vuonna lyötyjä.
"Mistä sinä nämä sait?" kysyi hän kiihtyneesti. "Ranskalaista
rahaa!... Kuka sinulle antoi?... Ja milloin?... Tänäänkö? Puhu!...
Vastaa!..." Hän kohautti hartioitaan. "Minua hullua! Niinkuin
hän kykenisi vastaamaan!... Hyvä kreivi, lainaisitteko minulle
neljäkymmentä markkaa?... Kiitos... Tässä, Isilda, on sinulle..."
Tyttö otti nuo kaksi kolikkoa, kilisteli niitä toisien
kanssa kämmenellään ja sitte käsivartensa ojentaen viittasi
Uudestisyntymisen palatsin raunioihin, sellaisella liikkeellä, joka
tuntui erityisemmin kääntävän huomiota vasempaan sivurakennukseen ja
sen sivurakennuksen yläosaan.
Lupin vilkaisi kreiviin. Waldemar hymyili taaskin.
Hän läksi palatsiin umpimähkään, saattueensa seuraamana.
Ensimäisessä huonekerrassa pohjoispuolella oli pitkä käytävä, josta
avautui kaksitoista sievää huonetta, kaikki ihan yhtäläisiä.
Kun alkoi tulla hämärä, kiiruhti hän yhteen noista kahdestatoista
huoneesta, kuin olisi valinnut sen erityisistä, yksistään hänelle
itselleen tunnetuista syistä. Häntä hieman ihmetytti tavata siellä
keisari tupakoitsemassa nojatuolissa, jonka hän oli haetuttanut.
Olematta hänen saapuvilla oloansa huomaavinaankaan ryhtyi Lupin
tarkastamaan huonetta niiden menetelmien mukaan, joita hänellä oli
tapana käyttää sellaisissa tapauksissa, jakaen huoneen neliöihin,
joista tutki kunkin erikseen.
Kaksikymmentä minuuttia tähän työhön käytettyään hän sanoi:
"Minun täytyy pyytää teitä, Sire, armollisesti siirtymään. Tässä on
tulisija..."
Keisari nytkäytti päätänsä:
"Minusta tuntuu, hra Lupin, että te olette tehnyt minusta hiukkasen
pilaa."
"Millä tavoin, Sire?"
"No, mitä mies tietää, sitä hänen ei tarvitse etsiskellä! Täällä te
olette vainuilleet runsaasti kymmenen tuntia. Eikö teistäkin tunnu
olevan syytä viipymättömälle palauttamiselle vankilaan?"
Lupin näytti tyrmistyneeltä:
"Eikö Teidän Majesteettinne asettanut viimeiseksi rajaksi kello
kahtatoista huomenna?"
"Miksi sitä odotella?"
"Miksi? No, jotta sallittaisiin minun täydentää työni!"
"Työnne? Mutta eihän se ole vielä alussakaan, hra Lupin."
Lupin mietti, ja selitti sitte vakavasti:
"Koska Teidän Keisarillinen Majesteettinne vaatii todisteita minuun
luottaakseen, niin minä annan sellaisia. Näillä yhteisen käytävän
varrella olevilla kahdellatoista huoneella on kaikilla eri nimi,
joka on piirretty ranskaksi -- nähtävästi jonkun ranskalaisen
koristetaiteilijan sommittelemana -- kunkin huoneen oven yläpuolelle.
Yksi näistä kirjotuksista, joita tuli ei ollut tärvellyt niin pahoin
kuin toisia, pisti silmääni astuskellessani pitkin käytävää: minä
tarkastin muutkin oviaukot ja huomasin, että niissä kaikissa näkyi
vaivoin luettavia jälkiä ovenkamanaan kaiverretuista nimistä. Siten
löysin 'D':n ja 'E':n, alku- ja loppukirjaimen 'DIANE':sta. Löysin
'A':n ja tavun 'LON', jotka viittasivat 'APOLLON'iin. Nämä ovat
ranskalaiset muodot Dianasta ja Apollosta, kreikkalaisia jumaluuksia
molemmat. Muut kaiverrukset edustivat samaa alaa. Havaitsin jälkiä
nimistä sellaisista kuin Jupiter, Venus, Merkurius, Saturnus j.n.e.
Tämä ongelman osa on siten ratkaistu: kullakin näistä kahdestatoista
suojamasta on jonkun olympialaisen jumalan tai jumalattaren nimi: ja
kirjaimet 'APO ON' viittaavat Isildan täydentäminä Apollo-huoneeseen,
Salle d'Apolloniin. Täällä siis, tässä huoneessa, missä nyt olemme,
on kirjeiden kätköpaikka. Muutamat minuutit kenties riittävät niiden
löytämiseen."
"Muutamat minuutit tai muutamat vuodet... tai vuosikymmenetkin!"
sanoi keisari nauraen. "Hra Lupin", jatkoi Hänen Majesteettinsa,
"sen jännittävän tutkimuksen, jota te olette tänään johtanut ja
jonka loistavia tuloksia meille kertoilette, olen jo tehnyt minä...
niin, kaksi viikkoa takaperin, ystävänne Sherlock Holmesin seurassa.
Yhdessä me kyselimme pikku Isildalta; yhdessä me käytimme samoja
menetelmiä häneen nähden kuin tekin; ja yhdessä me panimme merkille
nimet käytävän ovien kamanoissa ja pääsimme tähän huoneeseen,
Apollo-huoneeseen asti."
Lupin vaaleni. Hän sopersi:
"Haa, pääsikö Holmes... tänne... asti?"
"Tänne asti... Tosin ei siitä ollut meille apua, sillä me
etsiskelimme tässä huoneessa neljä päivää emmekä löytäneet mitään.
Kuitenkin tiedän, etteivät kirjeet ole täällä."
"Se vei Holmesilta neljä päivää, Sire, ja minulta se viepi ainoastaan
neljä tuntia. Ja minä olisin tarvinnut vielä vähemmänkin, ellei minua
olisi etsinnässäni vastustettu."
"Ja kuka niin on tehnyt, totta toisen kerran! Minun uskollinen
kreivinikö? Toivoakseni hän ei rohjennut..."
"Ei, Sire, vaan vihollisistani kamalin ja voimakkain, se hirviö, joka
tappoi oman rikostoverinsa Altenheimin."
"Onko hän täällä? Luuletteko niin?" huudahti keisari, jonka kiihtymys
osotti hänen tuntevan koko jutun alkuvaiheet.
"Hän on missä tahansa minä olen. Hän uhkaa minua ainaisella
vihallaan. Hän se arvasi minut Lenormandiksi, etsivän osaston
päälliköksi; hän se toimitti minut vankilaan; hän se jälleenkin
heti vapaaksi päästyäni vainosi minua. Minuun eilen automobilissa
tähdätessään hän haavotti kreivi von Waldemaria."
"Mutta mistä tiedätte, miten voitte olla varma siitä, että hän on
Veldenzissä?"
"Isilda on saanut kaksi kultarahaa, kaksi ranskalaista kolikkoa!"
"Ja mitä hän täällä tekee? Mikä voi olla hänen tarkotuksenaan?"
"Minä en tiedä, Sire, mutta hän on pahahenki kerrassaan. Teidän
Keisarillisen Majesteettinne tulee olla varuillanne; hän pystyy
kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaankin."
"Ihan uskomatonta! Minulla on kaksisataa miestä näissä raunioissa.
Hän ei ole voinut päästä sisälle. Hänet olisi nähty."
"Eräs hänet epäilemättömästi näki."
"Kuka?"
"Isilda."
"Kuulusteltakoon häntä! Waldemar, viekää vankinne sinne, missä tyttö
on."
Lupin saapui tytön asumiin huoneisiin, jotka olivat vanhojen
ulkorakennusten päässä. Näitä rakennuksia käytettiin raunioita
vartioitsevien kahdensadan soturin kasarmina; ja tämä vasen
sivurakennus oli kokonaan varattu upseereille ja heidän vaimoillensa.
Isildaa ei siellä näkynyt. Kreivi lähetti kaksi miestänsä häntä
hakemaan. He palasivat tyhjin toimin. Kukaan ei ollut nähnyt tyttöä.
Mutta hän ei ollut kuitenkaan voinut poistua raunioalueelta. Mitä
Uudestisyntymisen palatsiin tulee, niin siellä kuhisi puolet sotaväen
osastoa, eikä sinne voinut päästä kukaan.
Vihdoin ilmotti erään naapurirakennuksessa asuvan ali-upseerin vaimo,
että hän oli istunut ikkunassaan kaiken päivää ja että tyttö ei ollut
käynyt ulkona.
"Jollei hän olisi pistäytynyt ulos, niin hän olisi täällä nyt; ja
täällä hän ei ole", sanoi Waldemar.
Lupin huomautti:
"On ylikerta."
"Kyllä, mutta tästä huoneesta ei ole portaita ylikertaan."
"Onpa sentään."
Hän viittasi pieneen oveen, joka avautui pimeään komeroon. Pimennossa
hän näki ensimäiset askelmat rappusista, jotka olivat jyrkät kuin
tikapuut.
"Sallikaahan, hyvä kreivi", hän sanoi Waldemarille, joka liikahti
kuin noustakseen ensimäisenä ylös, "minun saada kunnia."
"Miksi?"
"Vaaran vuoksi."
Hän juoksi ylös ja hypähti yht'äkkiä matalaan ja kaitaan ylistupaan.
Häneltä pääsi huudahdus:
"Haa!"
"Mitä nyt?" kysyi kreivi, vuorostaan pistäytyen esiin.
"Tässä... lattialla... Isilda..."
Hän polvistui tytön viereen, mutta näki ensi katseella, että hänet
oli vain huumattu, ja ettei hänessä ollut mitään merkkejä vammoista,
paitsi joitakuita naarmuja ranteissa ja käsissä. Hänen suuhunsa oli
työnnetty nenäliina kapulaksi.
"Siinäpä se", puheli Lupin. "Murhaaja oli täällä hänen kanssaan.
Meidän tullessamme hän antoi tytölle nyrkin-iskun ja kapuloitsi
hänet, jott'emme kuulisi hänen voihkettaan."
"Mutta miten pääsi hän itse pois?"
"Tätä kautta... katsokaa... kaikki ensimäisen huonekerran ullakot
yhdistää käytävä."
"Ja edelleen?"
"Edelleen on hän laskeutunut alas jonkun muun asunnon portaita."
"Mutta hänet olisi nähty!"
"Pyh, kuka tietää! Tuo olento on näkymätön. Mutta lähettäkää sentään
miehenne nuuskimaan. Käskekää heitä tutkimaan kaikki ullakko-osastot
ja kaikki alikerran asunnot."
Hän epäröitsi. Lähtisikö hän itsekin ajamaan murhaajaa takaa? Mutta
helähdys palautti hänet tytön vierelle. Tämä oli noussut lattialta,
ja hänen käsistään oli vierähtänyt kymmenkunta kultarahaa. Lupin
katsahti niihin. Ne olivat kaikki ranskalaista.
"Haa, minä olin oikeassa!" hän sanoi. "Mutta miksi niin paljon
kultaa? Minkä hinnaksi?"
Äkkiä hänen silmäänsä osui lattialta kirja ja hän kumartui sitä
ottamaan. Mutta tyttö syöksähti siihen nopeammin käsiksi, sieppasi
sen ja painoi sen rintaansa vasten rajun kiihkeästi, ikäänkuin
valmiina puolustamaan sitä jokaista riistämis-yritystä vastaan.
"Siinäpä se", sanoi Lupin. "Raha tarjottiin hänelle kirjasta, mutta
hän kieltäysi sitä luovuttamasta. Siitä naarmut hänen käsissään.
Mielenkiintoista olisi tietää, minkätähden murhaaja tahtoi saada
kirjan haltuunsa. Pääsikö hän ensin silmäilemään sen sisällön?"
Hän sanoi Waldemarille:
"Hyvä kreivi, antakaahan käsky."
Waldemar antoi miehilleen merkin. Kolme heistä heittäytyi käsiksi
tyttöön ja väänsi häneltä kirjan ankaralla nujerruksella, jonka
kestäessä poloinen polki jalkaa, väänteli ja kirkui raivosta.
"Tyynny, lapseni", viihdytteli Lupin, "hiljalleen... kaikki tapahtuu
hyvän asian puolesta... Pitäkää häntä silmällä! Sillävälin minä
tarkastelen tätä riidan-esinettä."
Se oli epätäydellinen kappale Montesquieun "Voyage au temple de
Gride"-teosta, vähintään satavuotisissa kansissa. Mutta Lupin oli
tuskin avannut sen, kun huudahti:
"Kas, kas, tämäpä outoa! Jokaiselle oikeanpuoleiselle sivulle
on kiinnitetty pergamenttilevy, ja nämä levyt on peitetty hyvin
tiheällä, pienellä käsikirjoituksella."
Hän luki ihan alusta:
'Päiväkirja, jonka on Herramme vuonna 1794 alottanut chevalier
GILLES DE MALRÈHE, Hänen Korkeutensa ZWEIBRUECKEN-VELDENZin
prinssin ranskalainen palvelija.'
"Mitä! Niinkö siinä sanotaan?" kysyi kreivi.
"Mikä teitä kummastuttaa siinä?"
"Isildan iso-isää, kaksi vuotta takaperin kuollutta vanhusta,
nimitettiin Malreichiksi, mikä on saman nimen saksalainen muoto."
"Oivallista! Isildan iso-isä kaiketikin oli sen ranskalaisen
palvelijan poika tai pojanpoika, joka kirjotti päiväkirjansa
Montesquieun teoksien vajanaiseen niteeseen. Ja sitenpä päiväkirja
joutui Isildan käsiin."
Hän selaili sivuja umpimähkään:
"15. syysk. 1796. Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa läksi
metsästämään."
"20. syysk. 1796. Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa läksi
ratsastamaan. Hänen ratsunansa oli Cupido."
"Hiisi vieköön!" mutisi Lupin. "Sikäli ei se peräti jännittävää ole."
Hän käänsi paksun tukun lehtiä ja luki:
"12. maalisk. 1803. Olen lähettänyt 10 kruunua Hermannille. Hän antaa
musiikkitunteja Lontoossa."
Lupin naurahti.
"Ohoo! Hermann on menettänyt hallitus-istuimensa ja arvonimet
karisevat kuin akanat!"
"Niin", huomautti Waldemar. "Ranskalaiset joukot karkottivat
hallitsevan suurherttuan."
Lupin jatkoi:
"1809. Tiistaina. Napoleon nukkui Veldenzissä viime yönä. Minä tein
Hänen Majesteettinsa vuoteen."
"28. lokak. 1814. Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa palasi maahansa."
"29. lokak. 1814. Minä saatoin Hänen Kuninkaallista Korkeuttansa
viime yönä kätköpaikkaan ja sain mielihyväkseni osottaa hänelle,
ettei kukaan ollut arvannut sen olemassaoloa. Mutta kukapa olisikaan
osannut aavistaa, että piilopaikka oli juuri..."
Lupin pysähtyi kiljaisten. Isilda oli äkkiä pujahtanut häntä
vartioinneiden miesten käsistä, nykäissyt kirjan hänen käsistään ja
syöksähtänyt pakoon.
"Hoi, sitä pikku kiusankappaletta! Pian, pian! Kiertäkää portaiden
kautta alikertaan häntä vastaan. Minä juoksen hänen perässään pitkin
käytävää."
Mutta tyttö oli paiskannut oven kiinni jälkeensä ja teljennyt sen.
Lupinin täytyi rientää alas ja juosta pitkin seinänvieriä toisten
keralla etsimässä portaita, jotka veisivät heidät ensimäiseen
huonekertaan.
Neljäs rakennus oli ainoa avoin. Lupin nousi ylikertaan. Mutta
käytävä oli tyhjä, ja hänen täytyi koputella oviin, murtaa lukkoja
ja tunkeutua asukkaattomiin huoneisiin, sillävälin kun Waldemar,
osottaen yhtä suurta innostusta takaa-ajoon kuin hänkin, lävisteli
kaihtimia ja verhoja miekallaan.
Pohjakerrasta huusi ääni, oikeanpuoleisesta sivurakennuksesta päin.
He ryntäsivät sille taholle. Jonkun upseerin vaimo viittilöitsi
heille erään käytävän päässä ja kertoi, että tytön täytyi olla hänen
asunnossaan.
"Mistä sen tiedätte?" kysyi Lupin.
"Huoneeseeni aikoessani huomasin oven lukituksi enkä päässyt sisälle."
Lupin väänsi ripaa ja huomasi oven olevan lukossa.
"Ikkuna!" huudahti hän. "Onhan ikkuna!"
Hän meni ulos, ottaen kreivin miekan, ja iski ruudut säpäleiksi.
Kahden miehen nostamana hän ponnistausi seinää vasten ylös, pujotti
kätensä sirujen välitse, kiersi ikkunanpuitteiden nastan auki ja
pudottausi huoneeseen.
Hän näki Isildan kyyristelevän lieden edessä, jolla loimusi kuuma
lieska.
"Sitä pikku petoa!" ähkäisi hän. "Hän on sen heittänyt tuleen!"
Hän työnnälsi tytön terhakasti sivulle, yritti ottaa kirjaa ja
korvensi turhaan kätensä. Sitte hän sieppasi sen ulos pihdeillä ja
heitti sen yli pöytäliinan, tukahduttaakseen liekit. Mutta se oli
myöhäistä. Vanhan käsikirjotuksen kaikki lehdet olivat kartena,
hajoillen tuhaksi.
Lupin tuijotteli tyttöön vaiti. Kreivi sanoi:
"Oikein luulisi hänen tietäneen, mitä teki."
"Ei, hän ei tiedä. Mutta hänen iso-isänsä lienee uskonut kirjan hänen
haltuunsa jonkinlaisena aarteena, aarteena jota ei yksikään sielu
saisi konsanaan nähdä, ja typerällä vaistillaan tyttö piti parempana
heittää sen tuleen kuin luovuttaa sitä kenellekään."
"No, siis..."
"Mitä niin?"
"Te ette löydä kätköpaikkaa."
"Ahaa, kreivi hyvä, te siis hetkiseksi ajattelitte menestystäni
mahdolliseksi? Ja Lupin ei teistä tunnukaan ihan puoskarilta? Olkaa
huoletta, Waldemar: Lupinilla on useampia kuin yksi nuoli jouseensa.
Minä onnistun."
"Ennen klo kahtatoista huomenna?"
"Ennen klo kahtatoista tänä yönä. Mutta nyt minua ahdistaa nälkä. Ja
jos ystävällisesti..."
Hänet vietiin kersanttien ruokahuoneeseen, missä hänelle
valmistettiin tukeva ateria, kreivin mennessä antamaan selostusta
keisarille.
Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin Waldemar palasi; he istuutuivat
syömään yhteisen päivällisen, toinen toistansa vastapäätä,
vaiteliaina ja mietteissään.
"Waldemar, hyvä sikaari olisi parahiksi... Kiitos... Ah, tämä ritisee
kuten kelpo Havana ainakin!"
Hän sytytti sikaarinsa ja virkahti minuutin tai parin kuluttua:
"Voitte polttaa, kreivi. Se ei minua vähääkään häiritse; toden teolla
pidänkin siitä."
Kului tunti. Waldemar torkkui ja siemasi tuon tuostakin kulauksen
konjakkia, pysyäkseen valveilla.
Sotamiehiä astui sisään ja ulos, heidän käytettävikseen asetettuina.
"Kahvia", pyysi Lupin.
Hänelle tuotiin kahvia.
"Onpa se kehnoa!" nurkui hän.
Hän sytytti toisen sikaarin eikä enää hiiskunut mitään.
Kului kymmenen minuttia. Hän pysyi liikkumattomana ja ääneti.
Äkkiä Waldemar hypähti jalkeille ja sanoi kärtyisesti Lupinille:
"Hoi, siinä! Ylös!"
Lupin viheltää hymisi parhaillaan. Hän ei ollut tietääkseenkään.
"Seisaallenne, sanon!"
Lupin kääntyi katsomaan. Hänen Keisarillinen Majesteettinsa oli juuri
astunut huoneeseen. Lupin nousi tuoliltaan.
"Kuinka pitkällä olemme?" kysyi keisari.
"Minä luulen, Sire, että pääsen pian tyydyttämään Teidän
Keisarillisen Majesteettinne vaatimuksen."
"Mitä? Tiedättekö..."
"Piilopaikan? Jokseenkin lähelle, Sire... Joitakuita seikkoja vielä
pohdin... mutta kaikki selviää, jahka olemme paikalla: minulla ei ole
mitään epäilystä siitä."
Sen enempää puhumatta Lupin Waldemarin suureksi suuttumukseksi
taaskin istuutui.
Mutta minuutin kuluttua keisari, joka oli kävellyt kauvemmaksi ja
puhunut kreivin kanssa, astui hänen luokseen:
"Oletteko valmis, hra Lupin?"
Lupin pysyi vaiti. Kysymys uudistettiin. Hänen päänsä valahti
rinnalle.
"Mutta hän nukkuu; totta toisen kerran hän nukkuu!" Waldemar,
suunniltaan raivostuneena, ravisti häntä rajusti olkapäästä. Lupin
putosi tuoliltaan, vaipui lattialle, vavahti pariin kolmeen kertaan
ja makasi sitte liikkumattomana.
"Mikä häntä vaivaa?" ihmetteli keisari. "Eihän hän toki kuollut ole?"
Hän otti lampun ja kumartui hänen ylitseen:
"Kuinka hän on kalpea! Kasvot kuin vahasta muovatut!... Katsokaahan,
Waldemar... Tunnustelkaa hänen sydäntään... Hän elää, eikö niin?"
"Kyllä, Sire", vastasi kreivi tuokion kuluttua, "sydän tykkii aivan
säännöllisesti."
"Mikä sitten on vikana? Minä en käsitä... Mitä tämä on?"
"Menenkö noutamaan lääkärin?"
"Juoskaa..."
Lääkäri tapasi Lupinin samassa tilassa, tunnottomana ja
hievahtamattomana. Hän toimitutti nukkujan vuoteeseen, tutki häntä
tarkoin ja kysyi mitä hänellä oli ollut syötävänä.
"Epäilettekö myrkytystapausta, tohtori?"
"En, Sire, mitään myrkytyksen oireita ei ole. Mutta minä ajattelen...
mitä on tuolla tarjottimella ja tuossa kupissa?"
"Kahvia", vastasi kreivi.
"Teitä varten?"
"Ei, häntä varten. Minä en ole tilannut kahvia."
Lääkäri kaatoi hiukan kahvia, maistoi sitä ja sanoi:
"Oikeassa olin: hänet on huumattu unettimella."
"Mutta kenen vehkeillä?" huudahti keisari vihastuneena. "Kuulkaahan,
Waldemar, täällä käyvät asiat tuskaannuttavan nurinkurisesti!"
"Sire..."
"Niin, minä olen saanut siitä tarpeekseni!... Alan todella uskoa,
että mies on oikeassa ja että linnassa on joku... Nuo kultarahat, tuo
unetin..."
"Jos kukaan olisi päässyt tähän suljettuun paikkaan, Sire, niin se
olisi tullut jo tiedoksi... Me olemme etsineet joka suunnalta kolme
tuntia."
"Kuitenkaan en minä höystänyt hänen kahviansa, sen vakuutan... Ja
ellette te sitä tehnyt..."
"Oi, Sire!"
"No, siispä vainutkaa... etsiskelkää..."
Waldemar hyöri kaiken yötä tunnollisesti, se kun oli hänen
keisarillisen isäntänsä määräys, mutta menestyksettä.
Lupin vietti yön elottomana. Lääkäri pysyi hänen vuoteensa vieressä
ja kertoi aamulla keisarin lähetille, että hän yhä nukkui.
Kello yhdeksältä hän sentään ensi kertaa liikahti, kuin ponnistellen
valveutuakseen.
Myöhemmällä hän sopersi:
"Paljonko kello on?"
"Kahtakymmentä viittä vailla kymmenen."
Hän ponnisteli jälleen, ja oli ilmeistä, että hänen koko olemuksensa
rimpuili horroksen kahleista vapautuakseen.
Kello löi kymmenen.
Hän hätkähti ja sanoi:
"Kantakaa minut; kantakaa minut palatsiin."
Lääkärin suostumuksella Waldemar kutsui miehensä ja lähetti sanan
keisarille. Lupin laskettiin paareille ja kulkue läksi palatsiin.
"Ensimäiseen huonekertaan", hän jupisi.
Hänet kannettiin ylös portaita.
"Käytävän päähän", hän määräili. "Viimeiseen huoneeseen vasemmalle."
Hänet kannettiin viimeiseen huoneeseen, joka oli kahdestoista, ja hän
vaipui menehtyneenä tuolille istumaan.
Keisari saapui. Lupin ei liikahtanut, istuen vain tajuttoman
näköisenä, silmät ilmeettöminä.
Sitte hän näytti muutamien minuuttien kuluttua heräävän, katseli
ympärilleen, seinille, lakeen, ihmisiin ja sanoi:
"Huumaavaa ainetta, kaiketi?"
"Niin", vahvisti lääkäri.
"Onko... mies tavotettu?"
"Ei."
Hän näytti mietiskelevän ja nytkäytteli moneen kertaan päätään
ajattelevalla ilmeellä; mutta pian he huomasivat hänen nukkuvan.
Keisari astui Waldemarin luo:
"Määrätkää automobilinne tuotavaksi ulkopuolelle."
"Hoo?... Mutta, Sire...?"
"No, mitä? Minä alan ajatella, että hän puijaa meitä ja että tämä
kaikki on pelkkää näyttelemistä, ajan voittamiseksi."
"Kenties... kylläkin..." sanoi Waldemar yhtyen.
"Automobilinne, Waldemar!"
Kreivi antoi määräyksensä ja palasi. Lupin ei ollut herännyt, Keisari
huomautti Waldemarille, silmäillessään ympärilleen:
"Tämä on Minerva-huone, eikö niin?"
"Niin on, Sire."
"Mutta miksi on täällä sitten kahdessa kohden 'N'?"
Huoneessa tosiaankin on kaksi 'N':ää, toinen uuninkamanan
yläpuolella, toinen vanhan ränstyneen kaappikellon otsikkona, joka
oli sovitettu seinään ja josta näkyi osa mutkikasta koneistoa, painot
hievahtamattomina riippumassa nuoristaan.
"Nuo kaksi 'N':ää..." alotti Waldemar.
Keisari ei kuunnellut vastausta. Lupin oli jälleen liikahtanut,
avaten silmänsä ja äännähdellen epäselviä tavuja. Hän nousi
seisaalleen, käveli lattian poikki ja lysähti pelkästä uupumuksesta
maahan.
Sitten alkoi rynnistys, hänen aivojensa, hermojensa, tahtonsa
rynnistys tuota kamalaa, turruttavaa puutumusta vastaan, elämän
ponnistelu sammumista vastaan. Näky oli hyvin surettava.
"Hän kärsii", mutisi Waldemar.
Lupin änkytti:
"Ruiskutus, hra tohtori, kafeiini-ruiskutus... oitis..."
"Saanko, Sire?" kysyi lääkäri.
"Kyllähän... Kello kahteentoista asti tehkää mitä hän käskee. Minä
olen hänelle antanut lupaukseni."
"Kuinka monta minuuttia... vailla kaksitoista?" kysyi Lupin.
"Neljäkymmentä", vastasi joku.
"Neljäkymmentä?... Minä teen sen... Teen varmasti... Minun on se
tehtävä..." Hän paineli päätänsä käsillään. "Voi, jos minulla olisi
aivoni, todelliset aivot, aivot jotka ajattelevat! Se olisi silloin
sekunnin asia! On vain yksi pimeä piste jäljellä... mutta minä en
voi... ajatukseni vilisevät... en voi käydä siihen kiinni... se on
kamalaa."
Hänen hartiansa tutisivat. Itkikö hän?
He kuulivat hänen toistelevan:
"813... 813..." Ja matalammalla äänellä: "813... kahdeksainen...
ykkönen... kolmonen... niin, tietysti... Mutta miksi? Se ei riitä..."
Keisari jupisi:
"Hän tehoaa minuun. Minun on työläs uskoa, että mies voi näytellä
tuolla tavoin..."
Kello löi puoli kaksitoista... Neljännestä vailla kaksitoista...
Lupin pysyi liikkumattomana, nyrkit ohimoillaan.
Keisari odotti, silmät kiintyneinä kronomeetteriin, jota Waldemar
piteli kädessään.
Kymmenen minuuttia vailla... viisi minuuttia vailla...
"Onko automobili paikalla, Waldemar?... Ovatko miehenne valmiina?"
"Kyllä, Sire."
"Onko tuo kellonne lyöntilaitoksella varustettu, Waldemar?"
"On, Sire."
"Kahdentoista viimeisellä lyönnillä siis..."
"Mutta..."
"Kahdentoista viimeisellä lyönnillä, Waldemar."
Keisari ei salannut tuskallista jännitystänsä. Tämä haaveellinen
seikkailija, jota nimitettiin Arsène Lupiniksi ja jonka
ihmetyttävästä elämäntarinasta hän oli paljon kuullut, tämä mies
ahdisti hänen mieltänsä... ja vaikka olikin päättänyt tehdä
lopun koko tästä epäiltävästä jutusta, ei hän voinut pidättyä
odottamasta... ja toivomasta.
Kaksi minuuttia enää... yksi minuutti enää...
Sitte he lukivat sekunnit.
Lupin näytti nukkuvan.
"No niin, valmistautukaa", virkahti keisari kreiville.
Kreivi astui Lupinin luo ja laski kätensä hänen olalleen.
Lyövän taskukellon hopeaiset helähdykset alkoivat kajahdella... yksi,
kaksi, kolme, neljä, viisi...
"Waldemar, veikkonen, vetäkäähän tuon vanhan kaappikellon painot
ylös."
Hetkisen tyrmistyminen. Sanat lausuttiin Lupinin äänellä; hän puhui
hyvin tyvenesti.
Waldemar, tuttavallisuudesta loukkaantuneena, kohautti hartioitansa.
"Tehkää kuten hän sanoo, Waldemar", lausui keisari.
"Niin, tehkää kuten minä sanon, kreivi hyvä", säesti Lupin, jälleen
saaden leikinlaskulahjansa. "Te tunnette narut niin hyvin...
eihän teillä ole muuta tekemistä kuin nyt noita kellon ohjaksia
tiukentaa... vuoron jälkeen... yksi, kaksi... mainiota!... Tuolla
tavoin se entis-aikoina vedettiin käyntiin."
Heiluri läksi todellakin liikkeeseen, ja he kuulivat sen säännöllisen
naksutuksen.
"Nyt käymme osottajiin käsiksi", jatkoi Lupin. "Asettakaa ne vähää
vaille kaksitoista... älkää liikkuko... antakaas kun..."
Hän nousi ja astui kellon taulun eteen, seisten enintään kahden jalan
päässä siitä, silmät tiukkoina, jokainen hermo jännittyneenä.
Nuo kaksitoista lyöntiä kajahtivat, kaksitoista raskasta, kumeata
lyöntiä.
Pitkällinen äänettömyys. Ei mitään tapahtunut. Silti odotti keisari,
kuin ollen varma siitä, että jotakin tapahtuisi. Waldemar ei
liikkunut.
Lupin, joka oli kumartunut tähystämään kellon taulua, oikaisihe nyt
mutisten:
"Siinäpä se... nyt älyän..."
Hän palasi tuolinsa luo ja käski:
"Waldemar, asettakaa osottajat jälleen kaksi minuuttia vaille
kaksitoista. Hoi, ei, veikkonen, ei taakse päin! Niin päin kuin
kellon osottajat itsekin kiertävät!... Niin, sen tiedän, hitaan
laistahan se on... mutta sitä ei voida auttaa."
Kello löi kaikki tunnit ja puolet tunnit puoli kahteentoista asti.
"Kuulkaahan, Waldemar", sanoi Lupin. Ja hän puheli vakavasti, leikkiä
laskematta, ikäänkuin itsekin kiihdyksissään ja huolissaan:
"Kuulkaahan, Waldemar. Näettekö kellon taulussa pienen, pyöreän
nastan, joka merkitsee ensimäistä tuntia? Se nasta on irrallinen,
eikö niin? Laskekaa sen päälle vasemman käden etusormi ja painakaa.
Hyvä! Tehkää peukalollanne samoin kolmatta tuntia vastaavalle
nastalle. Hyvä. Oikealla kädellänne työntäkää kahdeksannen tunnin
nastaa. Hyvä. Kiitos. Nyt saatte mennä istuutumaan."
Minuutti-osottaja siirtyi, ehti kahdennentoista nastan kohdalle, ja
kello löi taas kaksitoista.
Lupin istui vaiti ja valkeana. Nuo kaksitoista lyöntiä kajahtivat
hiljaisuuteen.
Kahdennellatoista lyönnillä kuului rasahdus kuin valloilleen
päässeestä pontimesta. Kello seisahtui äkkiä. Heiluri lakkasi
liikkumasta.
Ja äkkiä putosi eteenpäin se pronssikoriste, joka miehen päätä
esittäen oli kellon taulun päätynä, paljastaen kiviseinään hakatun
pienen komeron.
Tässä komerossa oli pintakuvallinen hopeainen lipas.
Lupin otti sen molemmin käsin ja kantoi keisarin eteen:
"Suvaitsisiko Teidän Keisarillinen Majesteettinne avata sen itse.
Lippaassa ovat kirjeet, jotka olen sopimuksemme mukaan etsinyt."
Keisari kohotti kantta ja näytti kovin hämmästyneeltä.
_Lipas oli tyhjä_.
Lipas oli tyhjä!
Lupin pyyhki hikeä otsaltaan, sieppasi sitte lippaan, käänteli
sitä, tarkasteli, ikäänkuin toivoen löytävänsä siitä salapohjan.
Vihdoin hän paremmaksi varmuudeksi raivonsa puuskassa rusensi sen
vastustamattomalla kouraisullaan.
Se huojensi häntä. Hän hengitti keveämmin.
Keisari sanoi:
"Kuka tämän on tehnyt?"
"Yhä sama mies, Sire, se joka kulkee samaa tietä kuin minä ja
tavottelee samaa tarkotusperää: hra Kesselbachin murhaaja."
"Milloin?"
"Viime yönä. Voi, sire, miksi ette jättänyt minua vapaaksi silloin
kun pääsin vankilasta! Jos olisin ollut vapaa, niin olisin tullut
tänne tuntiakaan menettämättä. Minä olisin saapunut ennen häntä! Minä
olisin antanut Isildalle rahaa ennen kuin hän antoi! Minä olisin
lukenut Malreichin, vanhan ranskalaisen palvelijan päiväkirjan ennen
kuin hän luki."
"Luulette siis, että päiväkirjassa tehtyjen paljastusten kautta...?"
"Niinhän tietysti, Sire! Hänellä oli aikaa lukea ne. Ja väijyskellen
en tiedä missä, saaden tiedon kaikista liikkeistämme en tiedä
keneltä, hän nukutti minut viime yöksi suoriutuaksensa minusta."
"Mutta palatsi oli vartioittu."
"Teidän sotamiestenne vartioitsema, Sire. Merkitseekö se hänen
laisellensa miehelle mitään? Sitä paitsi olen varma siitä, että
Waldemar kohdisti etsintänsä ulkorakennuksiin, siten harventaen
palatsin vartioita."
"Kaikki tämä tuntuu minusta kovin mahdottomalta."
"Se kaikki näyttää minusta peräti selkeältä, Sire! Jos olisi
mahdollista tunnustella jok'ainoan soturinne taskuja silloin tällöin,
tai tietää kuinka paljon rahoja kukin heistä käyttelee lähimpien
kahdentoista kuukauden kuluessa, niin löytäisimmepä varmasti pari
kolme, joilla on tällä hetkellä hallussaan joitakuita pankin
seteleitä, ranskalaisia seteleitä tietysti."
"Ohoo!" intti Waldemar.
"Minä vakuutan sen, hyvä kreivi; se on hintakysymys, eikä hinnalla
ole mitään väliä hänelle! Jos hän haluaisi, niin olen varma siitä,
että te itsekin..."
Keisari ei kuunnellut puhetta, ollen omiin aatoksiinsa vaipuneena.
Hän asteli edes takaisin lattialla, ja viittasi sitte eräälle
käytävässä seisovista upseereista:
"Automobilini... Ja käskekää väkeni valmistautua... Me lähdemme."
Hän pysähtyi, silmäili Lupinia tovin ja jatkoi kreivin luokse astuen:
"Tekin, Waldemar, lähtekää... suoraan Parisiin, pysähtymättä..."
Lupin heristi korviansa. Hän kuuli Waldemarin vastaavan:
"Haluaisin saada kymmenkunta vartijaa lisää... Tuon paholaisen kanssa
miehekseen!..."
"Saatte kernaasti. Ja pitäkää silmänne auki. Teidän täytyy yöksi
saapua perille."
Lupin polki jalkaansa rajusti lattiaan:
"Ei, ei, Sire! Ei, ei, ei! Se ei käy päinsä! Sen vannon! Ei, ei, ei
mitenkään!"
"Mitä tarkotatte?"
"Entä kirjeet, Sire? Varastetut kirjeet?"
"Totta toisen kerran!..."
"Vai niin!" huudahti Lupin, suuttuneesti laskien käsivartensa
ristiin. "Teidän Keisarillinen Majesteettinne siis luopuu
taistelusta? Te katsotte häviön korvaamattomaksi? Te myönnätte
itsenne lannistetuksi? No, mutta minäpä en, Sire. Minä olen
alottanut, ja aijon lopettaakin."
Keisari hymyili tälle sisun purkaukselle:
"Minä en luovu, mutta poliisini ryhtyvät työhön..."
Lupin purskahti nauruun:
"Suokaahan anteeksi, Sire! Se on kovin hupaista! Teidän poliisinne!
Teidän Keisarillisen Majesteettinne poliisit! Nehän ovat jokseenkin
samaa kuin kaikki poliisit, nimittäin eivät mitään, eivät yhtään
mitään! Ei, Sire, minun ei sovi palata Santé-vankilaan! Vankilaa voin
pitää naurettavana. Mutta aikaa on nyt jo kylliksi hukattu. Minä
tarvitsen vapauteni tuota miestä vastaan, ja aijon sen pitää."