Mustapukuinen mies.
"Otatteko vastaan tämän herrasmiehen, rouva?" Dolores Kesselbach otti
käyntikortin lakeijalta ja luki:
"André Mauny... En", hän vastasi. "Minä en tunne häntä."
"Hän tuntuu olevan hyvin kiihkeä tapaamaan teitä, rouva. Hän sanoo
teidän odottavan."
"Ahaa... mahdollista... Kyllä, osottakaa hänet tänne."
Niiden tapausten perästä, jotka olivat mullistaneet hänen elämänsä
ja armottomasti vainonneet häntä, oli Dolores lyhyen aikaa asuttuaan
Hôtel Bristolissa valinnut asuntonsa eräästä rauhallisesta talosta
Rue des Vignesin varrelta, Passyn etukaupungista. Talon takana
oli kaunis puutarha, ja ylt'ympärillä oli lehteviä puistikkoja.
Sellaisina päivinä, jolloin tavallista tuskaisemmat kohtaukset eivät
pidättäneet häntä aamusta iltaan asti makuuhuoneensa suljettujen
ikkunaluukkujen takana, antoi hän palvelijainsa kantaa itsensä
puiden siimekseen, makaillen siellä synkkämielisyyden uhrina,
kykenemättömänä taistelemaan kovaa kohtaloansa vastaan.
Askeleita kuului sorapolulta ja lakeija palasi, mukanaan sievän
näköinen nuori mies, hyvin yksinkertaisesti puettu siihen hiukan
vanhentuneeseen tapaan, joka on vielä osittain käytännössä
taidemaalariemme keskuudessa, kaulassaan alas käännetty kaulus ja
liehuva sininen valkotäpläinen huivi.
"Nimenne on André Mauny?" sanoi Dolores.
"Niin, madame."
"Minulla ei ole kunniaa..."
"Suokaahan anteeksi, madame. Tietäen minut madame Ernemontin,
Genevièven isoäidin, ystäväksi, te kirjotitte hänelle Garchesiin,
sanoen haluavanne puhutella minua. Minä olen tässä."
Dolores kohottausi hyvin kiihtyneesti:
"Oi, te olette..."
"Niin."
Toinen sopersi:
"Todellako?... Tekö siinä?... En tunne teitä samaksi."
"Ette tunne minua ruhtinas Paul Sernineksi?"
"En... kaikki on erilaista... otsa... silmät... Eivätkä
tuollaiseksi..."
"Tällaiseksi sanomalehdet kuvanneet Santén vankia", täydensi vieras
hymyillen. "Ja kuitenkin minä se olen."
Seurasi pitkällinen vaitiolo, joll'aikaa he olivat hämillään ja
rauhattomina.
Viimein kysyi vieras:
"Saisinko tietää syyn...?"
"Eikö Geneviève teille maininnut?..."
"En ole häntä tavannut... mutta hänen isoäidistään tuntui, että te
tarvitsette palveluksiani..."
"Aivan niin... aivan niin..."
"Ja millä tavoin...? Minua kovin ilahuttaa..."
Rouva Kesselbach epäröitsi hetkisen ennen kuin kuiskasi:
"Minä pelkään."
"Pelkäätte!" huudahti toinen.
"Niin", vahvisti puhuja matalalla äänellä, "minä pelkään, pelkään
kaikkea... pelkään elämää. Minä olen kärsinyt niin paljon... en voi
sietää enempää."
Toinen katseli häntä syvää sääliä kuvastavin silmin. Se epämääräinen
tunne, joka oli häntä aina vetänyt tähän naiseen, sai täsmällisemmän
luonteen nyt, kun hän pyysi suojelusta. Hän tunsi kiihkeätä intoa
omistautua kärsivälle kokonaan, ilman palkinnon toivoa.
Rouva Kesselbach jatkoi:
"Tunnen, että ympärilläni liikkuu ihmisiä."
"Mutta missä tarkotuksessa?"
"Minä en tiedä. Vihollinen vain hiippailee lähettyvillä ja yhä
likenee."
"Oletteko nähnyt sitä? Oletteko havainnut mitään?"
"Kyllä: toissa päivänä kulki kaksi miestä moneen kertaan kadulla
tästä ohitse, pysähdellen talon edustalla."
"Osaatteko kuvata heitä?"
"Näin toisen heistä paremmin kuin toisen. Hän oli kookas ja vanttera,
puhtaaksi ajeltu, yllään pieni ihan lyhyeksi leikattu verkatakki."
"Kenties jonkun kahvilan tarjoilija?"
"Niin, päätarjoilija. Minä annoin palvelijain seurata häntä. Hän
meni Rue de la Pompea alas ja astui erääseen tavallisen näköiseen
rakennukseen. Pohjakerrassa on viinitupa; se on kadun ensimäinen
talo, vasemmalla. Sitte toissa yönä näin makuuhuoneeni ikkunasta
varjon hiiviskelevän puutarhassa."
"Siinäkö kaikki?"
"Niin."
Toinen mietiskeli ja teki sitten esityksen:
"Antaisitteko kahden mieheni nukkua jossakin pohjakertanne huoneessa?"
"Kahden miehenne?..."
"Ei teidän tarvitse arkailla! Ne ovat siivoja miehiä, vanha Charolais
ja hänen poikansa, eivätkä he vähääkään näytä siltä mitä ovat...
Heidän suojeluksessaan olette täydessä turvassa... Mitä minuun
tulee..."
Hän epäröitsi. Hän odotteli Doloresin pyytävän häntä käymään
uudestaan. Tämän pysyessä vaiti hän pitkitti:
"Mitä minuun tulee, niin on parempi, ettei minua nähdä täällä...
teidän tähtenne. Miehiltäni saan tietää, miten asiat kehittyvät..."
Hän olisi halunnut sanoa enemmän ja istuutua hänen viereensä
viihdyttelemään häntä. Mutta samalla hän tunsi, että ainoakin sana
lisää hänen taholtaan olisi ollut loukkaus.
Sitte hän kumarsi surevalle hyvin syvään ja poistui.
Hän asteli puutarhakäytävää myöten hyvin ripeästi, päästäkseen
kiireesti ulkopuolelle ja hillitäkseen tunteittensa kuohua. Lakeija
odotteli häntä eteisen ovella. Hänen astuessaan kadulle soitti joku
ulko-oven kelloa, nuori nainen.
Hän hätkähti:
"Geneviève!"
Tyttö käänsi kummastuneet katseensa häneen ja tunsi hänet heti,
vaikkakin häntä suunnattomasti ihmetytti hänen ulkomuotonsa tavaton
nuorekkuus; ja kohtaus järkytti niin suuresti hänen mieltään, että
hän hoiperteli ja oli tukea saadakseen pakotettu nojautumaan ovea
vasten. Toinen oli ottanut hatun päästään ja silmäili tyttöä,
rohkenematta ojentaa hänelle kättään. Ojentaisiko tyttö omansa? Hän
ei enää ollut ruhtinas Sernine: hän oli Arsène Lupin. Ja tyttö tiesi
hänen vast'ikään päässeen vankilasta.
Ulkona satoi. Geneviève antoi sateenvarjonsa lakeijalle ja sanoi:
"Avatkaa se, olkaa hyvä, ja pankaa jonnekin kuivamaan."
Sitte hän astui suoraa päätä sisälle.
"Mies poloinen!" surkutteli itseänsä Lupin kävellessään pois.
"Olipa siinä sarja kovia kolauksia, sinun laisellesi herkälle
kiihkomieliselle olennolle! Sinun tulee vartioida sydäntäsi,
taikka... Haa, jopa nyt jotakin! Alkavatpa jo silmäni vettyä!
Lupin-herraseni: sinä alat vanheta!"
Hän taputti olkapäälle erästä nuorta miestä, joka Chaussée de la
Muetten poikki astuen aikoi Rue des Vignesille. Nuori mies seisahtui,
tuijotti häneen ja sanoi:
"Anteeksi, monsieur, minulla ei luullakseni ole kunniaa..."
"Ajatelkaa tarkoin, hyvä hra Leduc. Vai onko muistinne kokonaan
haihtunut? Ettekö muista Versaillesia? Ja Hôtel des Trois-Empereursin
pikku ullakkohuonetta?"
Nuori mies ponnahti taaksepäin:
"Te!"
"No, minäpä juuri! Luulitteko Lupinin erinneen tästä elämästä?" Hän
taputteli häntä leppeästi olalle. "No, no, nuori mies, älkäähän olko
säikähdyksissänne. Aika ei ole vielä tullut. Sepitelkää säkeitänne...
te onnellinen runoilija!"
Sitte hän kouraisi Leducin käsivartta rajusti ja sanoi, katsoen häntä
suoraan silmiin:
"Mutta aika lähenee... runoilija! Älkää unohtako, että te olette
minun ruumiiltanne ja sielultanne. Ja valmistautukaa näyttelemään
osaanne. Siitä tulee uhkea ja mahtava osa. Ja niin totta kuin elän,
uskonkin teidän olevan mies sitä näyttelemään!"
Hän puhkesi nauramaan, käännähti kantapäillään ja jätti nuoren
Leducin seisomaan ihmeissään.
Hiukan edempänä, Rue de la Pompen kulmassa, oli se viinitupa, josta
rouva Kesselbach oli puhunut. Hän meni sisälle ja puheli pitkään
omistajan kanssa.
Sitten hän otti taksa-automobilin ja ajoi Grand Hoteliin, missä asui
André Maunyn nimisenä.
Doudevillen veljekset odottivat häntä. Vaikka Lupin olikin tottunut
tuollaiseen riemuun, hiveli häntä kuitenkin ystävissään ilmenevän
ihailun ja palvomisen ylenpalttisuus.
"No, älkäähän nyt noin suunniltanne olko, te kaksi!" sanoi Lupin.
"Ja kertokaa minulle asioita: minä en ole nähnyt sanomalehtiä. Mikä
vaikutus oli minun paollani yleisöön?"
"Järisyttävä, isäntä!"
"Mikä oli viranomaisten selityksenä siitä?"
"Teidän pakonne tapahtui Garchesissa, kun yritettiin uudelleen
näytellä Altenheimin murhaa. Pahaksi onneksi ovat sanomalehtimiehet
todistaneet, että se oli mahdotonta."
"Sen jälkeen?"
"Sen jälkeen on yleinen kiihtymys vallinnut. Ihmiset ihmettelevät,
nauravat ja huvittelehtivat järjestysvallan vahingosta kuin hullut."
"Weber?"
"Weber on pahemmassa kuin pulassa."
"Onko mitään uutisia etsivästä osastosta? Eikö ole murhasta
saatu mitään ilmi? Eikö ole mitään vihiä siitä, kuka Altenheim
todellisuudessa oli?"
"Ei."
"Istuutukaahan ja ottakaa kynä. Minä sanelen kirjeen, joka
teidän tulee toimittaa 'Grand Journaliin' tänä iltana. Maailma
on kyllin kauvan odotellut tietoja minusta. Se pian pakahtuu
kärsimättömyyteensä. Kirjottakaa."
Hän saneli:
'Grand Journalin' toimittajalle.
Hyvä herra: -- Minun täytyy lausua anteeksipyyntöni lukijoillenne
siitä, että jätin heidän oikeutetun kärsimättömyytensä
tyydyttämättä.
Olen päässyt vankilasta enkä voi mitenkään ilmaista, millä tavoin
se onnistui. Niinikään olen pakoni jälkeen saanut ilmi tuon
kuuluisan salaisuuden, eikä minulle ole mahdollista paljastaa
sitä, yhtä vähän kuin kertoakaan, miten sen selville sain.
Kaikki tämä kelpaa aikanaan aiheeksi jokseenkin omituiseen
kertomukseen, jonka vakinainen elämäkertani kirjottaja julkaisee
muistiinpanoistani. Silloin se koituu Ranskan historian sivuksi,
jonka meidän lapsenlapsemme lukevat mielenkiinnolla.
Nykyään on minulla tärkeämpiä asioita hoidettavana. Kyllästyneenä
katselemaan, mihin käsiin minun käyttelemäni valta on joutunut
-- väsyneenä huomaamaan Kesselbach-Altenheimin jutun yhä pysyvän
seisahduksissa, minä erotan hra Weberin ja otan takaisin sen
kunniakkaan aseman, joka minulle tuotti mainetta ja yleisölle
tyytyväisyyttä hra Lenormandin nimeä käyttäessäni.