Tiedonannot "Grand Journalille" lakkasivat tosiaankin toistaiseksi;
mutta Lupin ei herjennyt olemasta kirjeenvaihdossa ystäviensä kanssa
hatun kautta. Se oli niin yksinkertaista! Ei ollut mitään vaaraa.
Kuka olisi saattanut konsanaan aavistaa, että maître Quimbelin hattu
oli Lupinin kirjelaatikkona!
Joka toinen tai kolmas aamu, niin useasti kuin saapuikin, tämä
kuuluisa asianajaja uskollisesti toi puolustettavansa kirjeet:
kirjeitä Parisista, kirjeitä maaseudulta, kirjeitä Saksasta, kaikki
Doudevillen lyhentämiä ja salakirjotukseksi muuttamia. Ja tuntia
myöhemmin maître Quimbel juhlallisesti asteli pois, vieden Lupinin
määräyksiä.
Mutta eräänä päivänä Santén vankilanjohtaja sai kirjelmän, jonka alla
oli nimikirjaimet "L.M." ja jossa hänelle huomautettiin, että maître
Quimbel arvatenkin oli tietämättänsä Lupinin kirjeenkantajana ja että
olisi viisasta pitää silmällä tämän arvoisan herrasmiehen käyntejä.
Vankilanjohtaja kertoi maître Quimbelille ja tämä päätti pitää
nuorempaa toimistokumppaniansa mukanansa.
Niinpä taaskin, huolimatta kaikista ponnistuksistaan, huolimatta
aina heruvasta kekseliäisyydestään, huolimatta jokaisen tappionsa
jälkeen uusiutuvasta ihmeteltävästä älykkäisyydestään, taaskin Lupin
huomasi olevansa estetty pitämästä yhteyttä muun maailman kanssa,
yhä ehkäisijänänsä pelottavan vastustajansa hirveä nerokkuus. Ja hän
havaitsi keskeytyksen tapahtuvan ratkaisevimmalla hetkellä, siinä
juhlallisessa käänteessä, jolloin hän kammiostansa oli lyömässä
viimeisen valttikorttinsa niitä liittoutuneita voimia vastaan, jotka
häntä niin kamalana ylivoimana ahdistelivat.
* * * * *
Elokuun 13. p:nä, istuessaan kahta asianajajaansa vastapäätä,
hänen huomionsa kohdistui sanomalehteen, johon maître Quimbel oli
kietaissut muutamia papereitaan.
Hän näki hyvin isoilla kirjakkeilla painetun otsikon:
"813".
Ali-otsikot olivat:
"UUSI MURHA".
"KIIHTYMYS SAKSASSA".
"ONKO _APO ON_ VIHDOIN SAANUT TULKINNAN?"
Lupin vaaleni tuskasta. Otsikkojen alta hän luki sanat:
'Kaksi huomiota herättävää sähkösanomaa saapuu meille lehtemme
juuri mennessä koneeseen.
Lähellä Augsburgia on löydetty vanhan miehen ruumis, kurkku
veitsellä katkaistuna. Poliisiviranomaisten on onnistunut todeta
ruumis: se on Steinweg, mies jota useasti mainittiin Kesselbachin
jutussa.
Toisaalta sähköttää eräs kirjeenvaihtajamme, että kuuluisa
salapoliisi Sherlock Holmes on kiireisesti kutsuttu Kölniin
tapaamaan keisaria. Sieltä he lähtevät Veldenzin linnaan,
Sherlock Holmesin sanotaan ottaneen tulkitakseen, mikä salaisuus
piilee sanoissa APO ON.
Jos hän onnistuu, niin se merkitsee sen käsittämättömän taistelun
surkeata luhistumista, jota Arsène Lupin on kuluneen kuukauden
ajan niin omituisella tavalla johtanut.'
Kammionsa neljän seinän sisällä numero 14. tunsi olevansa
peruuttamattomasti yksinään, sidotuin käsin, sidotuin tahdoin,
sidotuin aivoin. Häntä ei vähääkään auttanut se että hän oli kyvykäs,
nerokas, peloton, sankarillinen. Taistelua käytiin ilman häntä. Hänen
osansa oli nyt päättynyt. Hän oli liittänyt yhteen eri kappaleet ja
virittänyt kaikki jouset siihen isoon koneeseen, jonka piti tuottaa,
ikäänkuin itsellään toimivasti valmistaa hänen vapautuksensa;
ja hänelle oli mahdotonta tehdä ainoatakaan liikahdusta työnsä
parantamiseksi ja vaalimiseksi.
Määräpäivänä kävisi kone työskentelemään. Sitä ennen voisi sattua
tuhannen epäsuotuista seikkaa, tuhannen vastusta ilmestyä, hänen
kykenemättänsä vastustamaan noita seikkoja tai poistamaan noita
vastuksia.
Lupin vietti siihen aikaan elämänsä onnettomimmat hetket. Hän epäili
itseään. Hän kummaili, hautautuisiko hänen olemassaolonsa ainiaaksi
vankilan pimentoon. Eikö hän ollut tehnyt erehdystä laskelmissaan?
Eikö ollut lapsellista uskoa, että hänet vapauttava tapaus sattuisi
tuona määrättynä päivänä?
"Hulluutta!" hän huudahteli. "Todisteluni on pettävää... Kuinka voin
odottaa sellaista asianhaarain yhteensattumista! Joku pikku seikka
tuhoaa kaikki... se välttämätön hiekkajyvä..."
Steinwegin kuolema ja niiden asiapaperien katoaminen, jotka vanhuksen
piti hänelle luovuttaa, ei häntä suurestikaan huolestuttanut. Hän
olisi tarpeen vaatiessa tullut toimeen ilman noita asiapapereita; ja
Steinwegin hänelle lausumien muutamien sanojen johdolla hän pystyi
arvaamalla ja synnynnäisellä nerollaan käsittämään mitä keisarin
kirjeet sisälsivät, ja laatimaan sen taistelusuunnitelman, joka veisi
voittoon. Mutta hän ajatteli Sherlock Holmesia, joka oli nyt tuolla
taistelukentän keskuksessa ja joka etsiskeli ja löytäisi kirjeet,
siten tuhoten niin kärsivällisesti pystytetyn rakennuksen.
Ja hän ajatteli 'sitä toista', näkymätöntä vihollista, joka hiippaili
vankilan ympärillä, piileskeli vankilassa, kenties arvasi hänen
salaisimmatkin suunnitelmansa jo ennen kuin ne oli haudottu hänen
ajatustensa syvyydessä.
Elokuun 17.!... Elokuun 18.!... 19.!... Vielä kaksi päivää...
pikemmin kaksi vuosisataa! Voi näitä loppumattomia minuutteja!...
Lupin, tavallisesti niin tyyni, niin täydellisesti oman itsensä
herra, niin kekseliäs hankkimaan huviketta itselleen, oli kuumeinen,
vuoroin ylvästelevä ja vuoroin alakuloinen, voimaton vihollista
vastaan, epäillen kaikkea ja kaikkia, juro.
Elokuun 20.!...
Hän olisi halunnut toimia eikä voinut. Mitä tahansa hän teki, oli
mahdotonta jouduttaa ratkaisun hetkeä. Tämä ratkaisu joko tapahtuisi
tahi ei; mutta Lupin ei varmasti tietäisi ennen kuin viimeisen päivän
viimeinen tunti olisi kulunut viimeiseen minuuttiin asti. Silloin ja
vasta silloin hän tietäisi järjestelmänsä lopullisen raukeamisen:
"Raukeaa ehdottomasti", hoki hän itsekseen. "Menestys riippuu liian
herkistä asianhaaroista ja voidaan saavuttaa ainoastaan liiaksi
sielullisten menetelmien kautta... Ei ole epäilemistäkään siitä,
että minä olen arvostellut aseitteni arvon ja kantoisuuden liian
suureksi... Ja kuitenkin..."
Toivo palasi hänelle. Hän punnitsi mahdollisuuksiaan. Ne näyttivät
hänestä äkkiä todellisilta ja pelottavilta. Tulos tapahtuisi kuten
hän oli sen ennakolta nähnyt tapahtuvan ja juuri hänen odottamistansa
syistä. Se oli välttämätön...
Niin, välttämätön. Paitsi jos Holmes todellakin keksisi kätköpaikan...
Ja taas hän ajatteli Holmesia; ja taas hänet valtasi musertava
apeuden tunne. Viimeinen päivä...
Hän heräsi myöhään, pahoissa unissa kuluneen yön jälkeen.
Hän ei sinä päivänä nähnyt ketään, ei tutkintotuomariansa eikä
asianajajaansa.
Ehtoopäivä venyi edelleen hitaasti ja tuskaannuttavasti; ja ilta
tuli, vankikoppien sydänsynkeä ilta... Häntä värisytteli kuume. Hänen
sydämensä pamppaili rinnassa kuin soittokellon kieli.
Ja minuutit putoelivat ijäisyyteen...
Kello yhdeksältä ei mitään. Kello kymmeneltä ei mitään.
Kaikki hermot jouseksi jännitettyinä hän kuunteli vankilan
epämääräisiä ääniä, yritti noiden armottomien muurien läpi kuulla
mitä voisi tiukkua läpi ulkopuolella hyörivästä elämästä.
"Voi", huudahti hän, "minä menetän järkeni! Loppukoon tämä kaikki...
se on parempi. Minä alotan uudestaan, toisella tavalla... minä yritän
jotakin muuta... mutta en voi jatkaa tähän tapaan, en voi jatkaa..."
Hän takoi päätänsä nyrkeillään, ja hourivia sanoja nousi hänen
huulilleen...
Avain narisi lukossa. Vimmassaan ei hän ollut kuullut askeleita
käytävästä; ja nyt tunkeusi valojuova hänen kammioonsa ja ovi avautui.
Kolme miestä astui sisälle.
Lupin ei liikahtanutkaan, ei hämmästellyt.
-- -- --
"Minä kierrän lampun palamaan", sanoi yksi tulijoista, jonka Lupin
tunsi vankilanjohtajaksi.
"Ei", vastasi kookkaampi hänen kumppaneistaan, puhuen vieraalla
murteella. "Tämä lyhty riittää."
"Poistunko minä?"
"Menetelkää velvollisuutenne mukaisesti, monsieur", vastasi sama
henkilö.
"Poliisiprefektin ohjeet käskevät minun kokonaan alistua teidän
toivomuksiinne."
"Siinä tapauksessa, monsieur, olisi suotavampaa, että te
vetäytyisitte pois."
Borély läksi, jättäen oven puolittain auki, ja jäi ulkopuolelle
kutsumamatkan päähän.
Vieras vaihtoi muutamia sanoja sen kumppaninsa kanssa, joka ei ollut
vielä puhunut; ja Lupin turhaan yritti pimennossa erottaa hänen
kasvonpiirteitään. Hän vain näki kaksi tummaa hahmoa, jotka olivat
puetut väljiin automobiliviittoihin ja käyttivät lakkiensa röytäitä
alas taivutettuina.
"Oletteko Arsène Lupin?" kysyi mies, kohdistaen lyhtynsä valon hänen
kasvoihinsa.
Tämä hymyili:
"Olen, minä olen se henkilö, joka tunnetaan Arsène Lupinina, nykyään
vankina Santéssa, 14. kopissa, toisessa osastossa."
"Tekö", jatkoi vieras, "julkaisitte 'Grand Journalissa' sarjan
enemmän tai vähemmän mielikuvituksellisia kirjelmiä, joissa on
mainittu niin sanottua kirjekokoelmaa...?"
Lupin keskeytti hänet:
"Pyydän anteeksi, monsieur, mutta ennen kuin jatkamme tätä
keskustelua, jonka aihe muuten ei ole minulle kovinkaan selkeä,
olisin hyvin kiitollinen, jos sanoisitte minulle, kenen kanssa
minulla on kunnia puhua."
"Aivan tarpeetonta", vastasi muukalainen.
"Aivan tähdellistä", intti Lupin.
"Miksi?"
"Kohteliaisuussyistä, monsieur. Te tiedätte minun nimeni enkä minä
tiedä teidän: tämä on hyvän aistin puutetta, jota minä en voi sietää."
Muukalainen menetti kärsivällisyytensä:
"Pelkästään se seikka, että vankilan johtaja toi meidät tänne,
osottaa..."
"Että hra Borély ei tunne hyviä tapoja", sanoi Lupin. "Hra Borélyn
olisi tullut esitellä meidät toisillemme. Me olemme täällä
tasa-arvoisia, monsieur; ei ole kysymys ylemmästä ja alemmasta,
vangista ja vieraasta, joka alentuu tulemaan häntä katsomaan. On
kaksi miestä; ja toisella näistä kahdesta miehestä on päässään
päähine, vaikka hänellä ei pitäisi olla."
"Kuulkaapas..."
"Ottakaa opetus niinkuin haluatte, monsieur", sanoi Lupin.
Muukalainen astui lähemmä ja yritti puhua.
"Päähine ensin", sanoi Lupin, "päähine!"
"Teidän tulee kuunnella minua!"
"Ei."
"Kyllä."
"Ei."
Välit alkoivat käydä myrkyllisiksi, typerästi. Toinen vieras, joka
oli pysynyt vaiti, laski kätensä kumppaninsa olalle ja sanoi saksaksi:
"Jättäkää hänet minulle."
"Mutta olihan sovittua..."
"Hiljaa... ja menkää."
"Jättäen teidät yksiksenne?"
"Niin."
"Entäs ovi?"
"Sulkekaa se ja kävelkää loitomma."
"Mutta tämä mies... tiedätte kuka hän on... Arsène Lupin..."
"Menkää!"
Toinen meni ulos, sadatellen itsekseen.
"Vetäkää ovi kiinni!" huusi toinen vieras. "Lujemmin... Kokonaan...
Oikein..."
Sitte hän kääntyi, otti lyhdyn ja kohotti sitä hitaasti.
"Tuleeko minun sanoa teille kuka olen?" hän kysyi.
"Ei", vastasi Lupin.
"Ja miksi?"
"Minä tiedän."
"Haa!"
"Te olette odottamani vieras."
"Minä?"
"Niin, Sire."