Taaskin tunsi Lupin sitä kammoa ja kauhua, jota tämä nimetön ja
satumainen olento hänessä aina herätti, sitä iljetystä, jota tuntee
koskettaessaan myrkyllistä eläintä, matelijaa:
"Taas hän", virkahti hän. "Ja täälläkin!"
Häntä myöskin säikähdytti se äkillinen näky, minkä hän tuolloin
tällöin sielussaan tunsi tuosta vihamielisestä voimasta, voimasta
yhtä suuresta kuin hänen omansakin ja pelottavia apuneuvoja
käyttelevästä, joita hän ei itse voinut tajuta.
Hän epäili oitis vartijaansa. Mutta kuinka oli ollut mahdollista
lahjoa tuota kovapiirteistä, tuimakatseista miestä?
Kahdentenatoista päivänä Lupin heräsi hyvin aikaisin ja huudahti:
"Saas nähdä, jos laskelmani ovat oikeat ja jumalat ovat puolellani,
niin tänään kuuluu jotakin uutta. Minulla on ollut neljä puhelua
Formerien kanssa. Sen miehen täytyy nyt olla oikeaan kuntoon
muokattu. Ja Doudevillet puolestaan ovat tietenkin hääränneet
ahkerasti... Tästä koituu jotakin hauskaa!"
Salvat narahtelivat, avain kääntyi ritisten lukossa.
"Ahaa, tekö siinä, vanginvartijoista parahin! Onko hetki tullut
viimeistä pukemista varten? Tukanleikkuuta varten, joka käypi
kaikkein viimeisimmän suuren leikkauksen edellä?"
"Tutkintatuomarin puheille", sanoi mies lyhyeen.
Lupin asteli vankilan käytävien läpi ja hänet ottivat vastaan
kunnalliskaartilaiset, jotka lukitsivat hänet vankivaunuihin.
Hän saapui Oikeuspalatsiin kahtakymmentä minuuttia myöhemmin. Toinen
Doudeville odotteli lähellä portaita. Heidän noustessaan ylös hän
sanoi Lupinille:
"Teidät asetetaan tänään vastakkain."
"Kaikki järjestetty?"
"On."
"Weber?"
"Hyörimässä muualla."
Lupin astui Formerien huoneeseen ja tunsi heti vanhan Steinwegin,
joka istui eräällä tuolilla sairaan ja riutuneen näköisenä. Muuan
kunnalliskaartilainen seisoi hänen takanaan.
Formerie tähysteli vankia tarkkaavasti, kuin toivoen tekevänsä
tärkeitä päätelmiä tutkistelustansa, ja sanoi:
"Tiedättekö kuka tämä herrasmies on?"
"No, Steinweg tietenkin!..."
"Niin, hra Weberin ja hänen kahden alaisensa, Doudeville-veljeksien,
ripeiden tiedustelujen avulla olemme löytäneet hra Steinwegin, jonka
sanotte tietävän Kesselbach-jutun juurtajaksain, murhaajan nimen ja
muun."
"Minä onnittelen teitä, hra tutkintotuomari. Teidän tutkimuksenne
menestyy erinomaisesti."
"Niin luulen. On vain yksi 'mutta': hra Steinweg kieltäytyy
ilmaisemasta mitään, paitsi teidän läsnäollessanne."
"No jopa nyt jotakin! Sepä kummallista! Herättääkö Arsène Lupin
hänessä niin suurta kiintymystä ja arvostusta?"
"Ei Arsène Lupin, vaan ruhtinas Sernine, jonka hän sanoo pelastaneen
hänen henkensä, ja hra Lenormand, jonka keralla hän sanoo
alottaneensa erään puhelun..."
"Siihen aikaan kun olin etsivän osaston päällikkönä", keskeytti
Lupin. "Myönnätte siis..."
"Hra Steinweg", sanoi tutkintotuomari, "tunnetteko hänet hra
Lenormandiksi?"
"En, mutta minä tiedän, että Arsène Lupin ja hän ovat sama."
"Suostutte siis puhumaan?"
"Kyllä... mutta... me emme ole yksinämme."
"Mitä tarkotatte? Täällä on vain kirjurini... ja vartija..."
"Hra tutkintotuomari, salaisuus, jonka aijon ilmaista, on niin
tärkeä, että te olisitte itsekin pahoillanne..."
"Vartija, menkäähän ulkopuolelle", sanoi Formerie. "Tulkaa heti
takaisin, jos kutsun. Oletteko kirjuriani vastaan, hra Steinweg?"
"En, en... saattaisi olla parempi... mutta kuitenkin..."
"Puhukaa siis. Mitään paljastuksianne ei muuten merkitä pöytäkirjaan.
Yksi sana vielä sentään: Kysyn teiltä viimeisen kerran, onko
välttämätöntä, että vanki on tässä puhelussa saapuvilla?"
"Ihan välttämätöntä. Saatte itse nähdä syyn siihen."
Hän veti tuolinsa tutkintatuomarin pöydän ääreen. Lupin jäi seisomaan
kirjurin lähelle. Ja vanhus alkoi matalalla äänellä puhella:
"Siitä on nyt kymmenen vuotta, kun eräät asianhaarat, joihin minun ei
tarvitse tässä kajota, saattoivat tietooni merkillisen tarinan, joka
koskee kahta henkilöä."
"Heidän nimensä, olkaa hyvä."
"Nimet ilmotan hetimiten. Sanon vain ensiksikin, että toisella
näistä henkilöistä on huomattava asema Ranskassa ja että toinen,
italialainen tai pikemmin espanjalainen... niin, espanjalainen..."
Loikkaus, kaksi pelottavaa nyrkin iskua... Lupinin käsivarret olivat
huitaisseet oikeaan ja vasempaan kuin jousten ponnahduttamina,
ja hänen nyrkkinsä, kovat kuin kanuunankuulat, mojauttivat
tutkintotuomaria ja kirjuria leukaan, juuri korvan alle.
Tutkintotuomari ja kirjuri lysähtivät pöytiensä yli voihkaustakaan
päästämättä.
"Hyvin osattu!" sanoi Lupin. "Se oli näpsä ote."
Hän meni ovelle ja lukitsi sen hiljaisesti. Palatessaan hän kysyi:
"Steinweg, onko teillä kloroformi?"
"Oletteko ihan varma siitä, että he ovat tainnuksissa?" kysyi vanhus
pelosta vapisten.
"Mitä ajattelettekaan! Mutta sitä kestää vain kolme tai neljä
minuuttia... Ja se ei ole kyllin pitkä aika."
Saksalainen otti taskustaan pullon ja kaksi valmiiksi järjestettyä
puuvillatukkoa.
Lupin otti pullosta tulpan, kaatoi muutamia pisaroita kloroformia
puuvillatukkoihin ja piteli niitä tutkintatuomarin ja hänen
kirjurinsa nenän edessä:
"Mainiota! Meillä on kymmenen minuutin rauha ja häiriintymättömyys
käytettävissämme. Se riittää, mutta kiirehtikäämme kuitenkin;
eikä sanaakaan liikaa, vanhus, kuuletteko?" Hän tarttui toista
käsivarteen. "Te näette mitä minä kykenen tekemään. Tässä me olemme,
kahden kesken Oikeuspalatsin keskuksessa, syystä että minua niin
halutti."
"Niin."
"Aijotte siis kertoa minulle salaisuutenne?"
"Niin. Minä kerroin sen Kesselbachille, hän kun oli rikas ja saattoi
käyttää sitä paremmin kuin kukaan, jonka tunsin. Mutta vaikka
te olette vanki ja aivan voimaton, niin pidän teitä sata kertaa
vahvempana kuin Kesselbach oli sadan miljoonansa kanssa."
"Siinä tapauksessa puhukaa; ja käykäämme asioihin oikeassa
järjestyksessä. Murhaajan nimi?"
"Mahdotonta!"
"Kuinka niin mahdotonta? Arvelin teidän sen tietävän ja aikovan
kertoa minulle kaikki!"
"Kaikki, mutta sitä en."
"Mutta..."
"Myöhemmällä."
"Olette hullu! Miksi?"
"Minulla ei ole mitään todisteita. Myöhemmällä, kun te olette vapaa,
me pyydystämme yhdessä. Mitä sitä paitsi olisi siitä nyt hyötyä? Enkä
totisesti voi nyt sanoa."
"Pelkäätte häntä?"
"Niin."
"No hyvä", sanoi Lupin. "Eihän se sentään kaikkein tärkein asia
olekaan. Muusta olette päättänyt puhua?"
"Pidättelemättä."
"No, vastatkaa siis. Kuka on Pierre Leduc?"
"Hermann IV, Zweibrücken-Veldenzin suurherttua, Berncastelin prinssi,
Fistingenin kreivi, Wiesbadenin ja muiden seutujen herra."
Lupinia vavahdutti riemu hänen kuullessaan, ettei hänen suojattinsa
toki ollut silavasaksan poika!
"Lempo!" hän jupisi. "Uljas arvo!... Sikäli kuin muistan on
Zweibrücken-Veldenzin suurherttuakunta Preussissa?"
"Niin, Moselin varrella. Veldenz-suku on pfalzkreivillisen
Zweibrücken-suvun haara. Suurherttuakunta joutui ranskalaisten
haltuun Lunévillen rauhanteon jälkeen ja kuului Mont-Tonnerren
departementtiin. Vuonna 1814 se luovutettiin takaisin Hermann
I:n, Pierre Leducin isoisän isän hyväksi. Hänen poikansa, Hermann
II, vietti nuoruutensa hurjistellen, saattoi itsensä häviöön,
joudutti maansa raha-asiat rappiolle ja teki itsensä mahdottomaksi
alamaisilleen, jotka lopulta osittain polttivat Veldenzin
vanhan linnan ja karkottivat hallitsijansa. Suurherttuakuntaa
hoiti ja hallitsi sitte kolme sijaishallitsijaa Hermann II:n
nimessä, joka omituista kyllä ei luopunut arvostaan, vaan pysyi
nimellisesti hallitsevana suurherttuana. Hän asusti jokseenkin
ahtaissa raha-asioissa Berlinissä; myöhemmin hän taisteli
saksalais-ranskalaisessa sodassa Bismarckin vierellä, jonka ystäviä
hän oli. Hänet surmasi pommi Parisin piirityksen aikana, ja
kuollessaan hän uskoi Bismarckin hoiviin poikansa Hermannin, Hermann
III:n nimittäin."
"Meidän Leducimme isän?" sanoi Lupin.
"Niin. Kansleri mieltyi Hermann III:een ja käytti häntä useasti
salaisena lähettinä ylhäisille ulkomaalaisille. Suojelijansa
kukistuttua Hermann III poistui Berlinistä, matkusteli maailmalla,
ja palattuansa asettui Dresdeniin. Bismarckin kuollessa oli Hermann
III siellä. Hän itse kuoli kaksi vuotta jälkeenpäin. Nämä ovat
Saksassa yleisesti tiettyjä tosiasioita; ja se on kolmen Hermannin,
yhdeksännellätoista vuosisadalla eläneiden Zweibrücken-Veldenzin
suurherttuain tarina."
"Mutta neljäs, Hermann IV, se jonka asioihin me olemme osallisiksi
joutuneet?"
"Hänestä puhumme piankin. Siirtykäämme nyt tuntemattomiin seikkoihin."
"Teille yksistään tiettyihin", sanoi Lupin. "Minulle yksistään ja
joillekuille muille."
"Joillekuille muillekinko? Eikö salaisuutta ole säilytetty?"
"On, on, salaisuuden ovat visusti säilyttäneet ne, jotka sen
tietävät. Ei huolta: heidän etunsa vaatii, sen vakuutan, heitä
ehdottomasti olemaan sitä ilmaisematta."
"Kuinka te sitte sen tiedätte?"
"Viimeisen suurherttuan nimeä kantaneen Hermannin vanhan palvelijan
ja yksityisen kirjurin kautta. Tämä palvelija, joka kuoli sylissäni
Etelä-Afrikassa, uskoi minulle aluksi, että hänen herransa oli
salaisissa naimisissa ja jätti jälkeensä pojan. Sitte hän kertoi
minulle tuon suuren salaisuuden."
"Jonka te jälkeenpäin ilmaisitte Kesselbachille."
"Niin."
"Malttakaahan silmänräpäys... Odottakaa..."
Lupin kumartui Formerien yli, varmistui siitä, että kaikki oli hyvin
ja sydän tykki säännöllisesti, ja sanoi:
"Jatkakaa."
Steinweg alotti jälleen:
"Sen päivän iltana, jona Bismarck kuoli, astuivat suurherttua Hermann
III ja hänen uskollinen palvelijansa -- minun etelä-afrikalainen
ystäväni -- junaan, joka toi heidät Müncheniin juuri ajoissa,
heidän ennättääksensä Wienin pikajunaan. Wienistä he matkustivat
Konstantinopoliin, sieltä Kairoon, sieltä Napoliin, sieltä Tunisiin,
sieltä Espanjaan, sieltä Parisiin, sieltä Lontooseen, Pietariin,
Varsovaan... eivätkä he pysähtyneet ainoassakaan paikassa. He ottivat
ajurin, nostattivat kaksi matkareppuansa etuistuimelle, syöksyivät
läpi katujen, riensivät toiselle asemalle tai laiturille ja nousivat
taas heti junaan tai höyrylaivaan."
"Sanalla sanoen, heitä ajettiin takaa ja he yrittivät eksyttää
vainoojiansa jäljiltänsä", päätti Arsène Lupin.
"Eräänä iltana he läksivät Trevesin kaupungista, puettuina työmiesten
lakkeihin ja palttinamekkoihin, kumpaisellakin mytty sauvan sakaraan
olan yli ripustettuna. He kävelivät neljäkymmentäkaksi kilometriä
Veldenziin, missä on Zweibrückenin vanha linna tai oikeammin sen
rauniot."
"Ei mitään kuvauksia, olkaa hyvä."
"Kaiken päivää he piileskelivät läheisessä metsässä. Yöllä he
hiipivät vanhojen linnanmuurien pimentoon. Hermann käski palvelijansa
odottaa häntä ja kapusi itse muurin yli Sudenkidaksi nimitetystä
murroksesta. Hän palasi tunnin kuluttua. Seuraavalla viikolla,
taaskin kierreltyään maita mantereita, hän palasi kotiinsa
Dresdeniin. Retki oli tehty."
"Ja mikä oli retken tarkotuksena?"
"Suurherttua ei milloinkaan hiiskunut sanaakaan siitä
palvelijallensa. Mutta eräät seikat ja jälkeenpäin sattuneet
tapaukset saivat miehen sommittelemaan kokoon asianlaidan ainakin
osittain."
"Pian, Steinweg, aika alkaa jo käydä lyhyeksi; ja minä olen kiihkeä
tietämään..."
"Kaksi viikkoa retken jälkeen kreivi von Waldemar, keisarin
henkivartioväen upseeri ja hänen henkilökohtaisia ystäviänsä, kävi
kuuden miehen keralla suurherttuan luona. Hän oli siellä koko
päivän lukkojen takana suurherttuan kanssa tämän työhuoneessa.
Tuon tuostakin kuului väittelyä, kiivasta riitelyä. Erään lauseen
kuulikin palvelija astuessaan puutarhassa ikkunain alitse: 'Ne
paperit jätettiin teille; Hänen Majesteettinsa on varma siitä. Jos
kieltäydytte antamasta niitä minulle vapaaehtoisesti...' Lauseen
jatko, uhkauksen tarkotus ja koko kohtauskin voidaan helposti arvata
siitä, että Hermannin talo tutkittiin läpikotaisin."
"Mutta se on vastoin lakia."
"Se olisi ollut vastoin lakia, jos suurherttua olisi ollut vastaan;
mutta hän oli itse kreivin mukana etsinnässä."
"Ja mitä haeskelivat he? Kanslerin muistelmiako?"
"He etsivät salaista asiapaperikimppua, jonka tiedettiin olevan
olemassa, muutamien varomattomuuksien ilmaisemana, ja varmasti
tulleen uskotuksi suurherttua Hermannin haltuun."
Lupin mutisi kiihtyneesti:
"Salaisia asiapapereita... ja epäilemättä hyvin tärkeitä?"
"Mitä tärkeimpiä. Noiden paperien julkaiseminen johtaisi tuloksiin,
joita olisi mahdoton ennakolta nähdä, ei ainoastaan Saksan sisäisissä
asioissa, vaan myöskin sen suhteissa muihin valtoihin."
"Haa!" huudahti Lupin ankarassa kiihkossa. "Haa, voiko olla
mahdollista... Mitä todisteita on teillä?"
"Mitä todisteitako? Suurherttuan vaimon todistus, ne luottamukset,
jotka hän suurherttuan kuoltua uskoi palvelijalle."
"Niin... niin..." sopersi Lupin. "Meillä on suurherttuan itsensä
todistus."
"Parempi kuin sekin", oikaisi Steinweg.
"Mikä sitte?"
"Eräs asiakirja: hänen omakätisesti laatimansa ja allekirjottamansa
asiakirja, joka sisältää..."
"Sisältää mitä?"
"Luettelon hänen haltuunsa uskotuista salaisista papereista."
"Kertokaa minulle, parilla sanalla..."
"Parilla sanalla? Sitä ei voi tehdä. Luettelo on pitkä kuin
käsivarteni, kauttaaltaan on siihen siroteltu muistutuksia ja
huomautuksia, jotka toisinaan ovat mahdottomat ymmärtää. Mainitsen
vain kaksi otsikkoa, jotka ilmeisesti koskevat kahta sellaisten
paperien kääryä. _Kruununprinssin omakätisiä kirjeitä Bismarckille_
on toinen. Päivämäärät osottavat nuo kirjeet kirjotetuiksi Fredrik
III:n kolmikuukautisena hallituskautena. Kuvitellakseen mitä kirjeet
sisältänevät tarvitsee vain ajatella Fredrik keisarin sairautta,
hänen riitojaan poikansa kanssa..."
"Niin, niin, minä tiedän... Ja toinen otsikko?"
"_Valokuvia Fredrik III:n ja keisarinnan kirjeistä Englannin
kuningattarelle_."
"Sanotteko täydellä todella, että se on luettelossa?" kysyi Lupin
tukahtuvalla äänellä.
"Kuunnelkaahan suurherttuan muistiinpanoja: _Suur-Britannian
ja Ranskan välisen sopimuksen teksti_. Ja nämä hiukan hämärät
sanat: 'Elsass-Lotrinki'... 'Siirtomaat'... 'Merivarustelujen
supistaminen'..."
"Siinä sanotaan niin?" tokaisi Lupin. "Ja te sanotte sitä
hämäräksi?... Ne sanathan huikaisevat kirkkaudellaan!... Haa, voiko
olla mahdollista!... Ja mitä lisäksi mitä lisäksi?"
Hänen puhuessaan kuului ovelta melua. Joku kolkutti.
"Ette voi tulla sisälle", sanoi Lupin. "Minulla on hommia...
Jatkakaa, Steinweg."
"Mutta..." intti vanhus suuresti säikähdyksissään.
Ovea röykytettiin rajusti, ja Lupin kuuli Weberin äänen Hän luikkasi:
"Hiukan kärsivällisyyttä, Weber. Minä olen viidessä minuutissa
valmis."
Hän tarttui vanhusta käsivarteen ja sanoi käskevällä äänellä:
"Olkaa huoletta ja jatkakaa kertomustanne. Sanotte siis, ettei
suurherttuan ja hänen palvelijansa retkellä Veldenzin linnaan ollut
muuta tarkotusta kuin noiden paperien piilottaminen?"
"Muusta ei voi olla kysymystäkään."
"Hyvä on. Mutta suurherttua on saattanut jälkeenpäin siepata ne pois!"
"Ei, hän ei ennen kuolemaansa enää poistunut Dresdenistä."
"Mutta suurherttuan vihamiehet, joiden etu ehdottomasti vaati heitä
etsimään paperit käsiinsä ja hävittämään ne -- eivätkö he ole voineet
yrittää saada selville paperien säilytyspaikkaa?"
"He ovat yrittäneet."
"Mistä sen tiedätte?"
"Voittehan ymmärtää, etten minä jäänyt toimettomaksi, ja että noiden
paljastusten jälkeen oli ensimäisenä huolenani lähteä Veldenziin ja
tehdä tiedusteluja lähikylissä. No, minä kuulin, että linnassa oli
kahtena kertana käynyt kymmenkunta miestä, jotka tulivat Berlinistä,
varustettuina suosituksilla sijaishallitsijoille."
"No?"
"No, he eivät löytäneet mitään, sillä sittemmin on linna suljettu
yleisöltä."
"Mutta mikä estää ketä tahansa pääsemästä sisälle?"
"Viisikymmenmiehinen linnotusjoukko, joka pitää vartiota yöt päivät."
"Suurherttuakunnan sotureita?"
"Ei, keisarin omasta henkivartioväestä valittuja."
Käytävässä yltyi meteli:
"Ovi auki!" huusi ääni. "Minä käsken teitä avaamaan oven."
"En voi, Weber veikkonen; lukko on epäkunnossa. Jos noudatatte
neuvoani, niin leikkaatte lukon ympäriltä oven."
"Ovi auki!"
"Entäs Europan kohtalo, jota me täällä parhaillaan pohdimme?"
Hän kääntyi ukkoon:
"Te ette siis kyennyt pääsemään linnaan?"
"En."
"Mutta uskotte varmasti, että nuo paperit on sinne kätketty?"
"Kuulkaahan, olenhan toki antanut siitä kylliksi todisteita? Ettekö
ole vakuutettu?"
"Kyllä, kyllä", jupisi Lupin, "ne ovat siellä kätkettyinä... siitä ei
ole epäilystäkään... ne ovat siellä kätkettyinä."
Ulkopuolella miehet penkoivat lukkoa.
Lupin kysyi Steinwegiltâ:
"Mihin kuoli suurherttua?"
"Keuhkokalvon tulehdukseen, joka teki hänestä muutamassa
päivässä lopun. Hän saavutti tuskin tajuntaansa ennen loppua; ja
kamalaa kuuluu olleen se, että hänen nähtiin hourekohtaustensa
lomassa tekevän rajuja ponnistuksia ajatustensa keräämiseksi ja
ymmärrettävien lauseiden puhumiseksi. Tuon tuostakin hän huusi
vaimoansa, katseli häntä epätoivoisesti ja liikutti turhaan
huuliansa."
"Sanalla sanoen, hän puhui?" sanoi Lupin, keskeyttäen hänet, sillä
lukon retuuttaminen alkoi häntä huolestuttaa.
"Ei, hän ei puhunut. Mutta eräänä verrattain selvänä hetkenä hän
sai kootuksi kylliksi tarmoa piirtääkseen joitakuita merkkejä
paperinpalaselle, jonka hänen vaimonsa hänelle antoi."
"Ja nuo merkit..."
"Ne olivat enimmäkseen mahdottomia lukea."
"Enimmäkseen? Mutta toiset?" kysyi Lupin kiihkeästi. "Toiset?"
"Siinä oli ensinnäkin kolme aivan selvää numeroa: 8, 1 ja 3..."
"Niin, 813, tiedän... ja sitte?"
"Sitte oli muutamia kirjaimia... useita kirjaimia, joista voidaan
varmasti saada selville ainoastaan kolmikirjaiminen ryhmä, jota
lähinnä seuraa kaksikirjaiminen ryhmä."
"APO ON, niinkö?"
"Oh, te siis tiedätte..."
Lukko oli myötäämässä; melkein kaikki ruuvit oli irrotettu. Äkkiä
säikähtäen häirityksi tulemista kysyi Lupin:
"Tämä epätäydellinen lauselma APO ON ja numerot 813 ovat siis ne
kaavat, jotka suurherttua sääsi vaimollensa ja pojallensa heidän
voidakseen löytää nuo salaiset paperit?"
"Niin."
"Ja miten kävi suurherttuan vaimon?"
"Hän kuoli pian miehensä jälkeen, voisi sanoa suruun."
"Ja pitikö suku huolta lapsesta?"
"Mikä suku? Suurherttualla ei ollut veljiä eikä sisaria. Sitä paitsi
oli hän ainoastaan morganaattisessa ja salaisessa avioliitossa.
Ei, lapsen vei pois Hermannin vanha palvelija. Hän oli pahanlainen
poika, itsepäinen, oikullinen ja häijy. Eräänä päivänä hän katosi
tietämättömiin."
"Tiesikö hän syntymänsä salaisuutta?"
"Tiesi; ja hänelle näytettiin se paperiarkki, jolle Hermann oli
kirjottanut kirjaimet ja numerot."
"Ja sen koommin ei tätä paljastusta ole tehty kenellekään muulle kuin
teille itsellenne?"
"Siinä kaikki."
"Ja te uskoitte sen ainoastaan hra Kesselbachille?"
"Niin. Mutta varovaisuuden vuoksi, vaikka näytinkin hänelle tuon
kirjaimia ja numeroita sisältävän paperiliuskan sekä mainitsemani
luettelon, pidin nämä molemmat asiakirjat omassa hallussani.
Tapaukset ovat todistaneet, että olin oikeassa."
Lupin piteli nyt ovea molemmin käsin.
"Weber", hän karjui, "olette kovin tunkeileva! Minä toimitan teille
varotuksen!... Steinweg, onko teillä nuo asiapaperit?"
"On."
"Ovatko ne turvallisessa tallessa?"
"Ehdottomasti."
"Parisissa?"
"Ei."
"Sen parempi. Älkää unohtako, että henkenne on vaarassa ja että teitä
väijytään."
"Sen tiedän. Vähäisinkin väärä askel syöksee minut tuhoon."
"Aivan. Ryhtykää siis varokeinoihin, haihduttakaa viholliset
jäljiltä, menkää noutamaan paperinne ja odottakaa ohjeitani. Asia on
oikealla tolallansa. Viimeistään kuukauden kuluttua lähdemme yhdessä
Veldenzin linnaan."
"Entä jos olen vankilassa?"
"Minä otan teidät ulos."
"Voitteko?"
"Juuri päivää myöhemmin kuin olen itse tullut ulos. Ei, minä olen
väärässä; samana iltana... tuntia myöhemmin."
"Teillä on siihen keino?"
"Minulla on jo kymmenen minuutin ajan ollut siihen erehtymätön keino.
Teillä ei ole mitään muuta minulle sanottavana?"
"Ei."
"Sittepä avaan oven."
Hän avasi lukon, veti oven auki ja puheli Weberille kumartaen:
"Veikko Weber parka, en tiedä miten pyytäisin anteeksi..."
Hän ei lopettanut lausettaan. Apulaispäällikön ja kolmen poliisin
äkillinen sisälle hyökkääminen ei antanut hänelle aikaa.
Weber oli raivosta ja vimmasta valjuna. Noiden kahden miehen
liikahtamaton asento sai hänet ihan suunniltaan.
"Kuolleet!" hän huudahti.
"Eivät vähääkään, eivät vähääkään", naureskeli Arsène Lupin,
"nukkuvat vain! Formerie oli väsyksissä... joten myönsin hänelle
muutaman minuutin levon."
"Riittää jaarittelua!" ärjyi Weber. Ja poliiseihin kääntyen: "Viekää
hänet takaisin Santéhen. Ja pitäkääkin, hitto vieköön, silmänne auki!
Mitä tähän vieraaseen tulee..."
Lupin ei kuullut enempää Weberin aikeista vanhaan Steinwegiin nähden.
Joukko kunnalliskaartilaisia ja poliisikonstaapeleita joudutti hänet
vankivaunuun.
Portailla kuiskasi Doudeville:
"Weber sai kirjallisen varotuksen. Siinä muistutettiin häntä pitämään
silmällä teidän joutumistanne vastakkain ja varomaan Steinwegia.
Kirjelmän alla oli nimikirjaimet 'L.M.'"
Mutta Lupin tuskin vaivasi päätänsä tämän johdosta.
Mitä välitti hän murhaajan vihasta tai ukko Steinwegin kohtalosta?
Hänellä oli hallussaan Rudolf Kesselbachin salaisuus.
* * * * *
Vastoin odotuksiaan ei Lupinilla ollut minkäänlaista kiusaa
kärsittävänä Formerielle tekemänsä väkivallan johdosta.
Tutkintotuomari tuli Santéhen itse, kahta päivää myöhemmin, ja sanoi
hänelle hiukan hämillään ja ystävällisyyttä teeskennellen, ettei hän
aikonut jatkaa sitä asiaa pitemmälle.
"En minäkään!" vastasi Lupin.
"Mitä tarkotatte?"
"No, minä tarkotan, etten lähetä siitä mitään tietoa sanomalehtiin
enkä tee mitään, mikä voisi teidät saattaa naurunalaiseksi, hra
tutkintotuomari. Sitä häväistystä ei päästetä julkisuuteen, sen
lupaan. Sitähän haluatte, vai mitä?"
Formerie punastui ja pitkitti vastaamatta:
"Mutta tästälähtein toimitetaan teidän kuulustelunne täällä."
"On varsin kohtuullista, että laki ottaa vaivaantuakseen Lupinin
takia!" sanoi se herrasmies.
Hänen kirjeenvaihtojärjestelmänsä oli yksinkertainen, ja hän oli sen
heti sommitellut. Joka aamu annettiin hänelle numeroituina nippuina
paperiarkkeja kirjekuoriksi tehtäväksi; ja joka ilta haettiin
kirjekuoret, asianomaisesti käännettyinä ja liimattuina. Lupin oli
huomannut, että hänen nipullaan oli aina sama numero. Siitä hän oli
tehnyt sen johtopäätöksen, että numeroitujen nippujen jako aina
toimitettiin samassa järjestyksessä niiden vankien kesken, jotka oli
valittu tähän työhön. Kokemus osotti hänen olevan oikeassa.
Nyt tarvittiin vain, että Doudevillet lahjoivat erään työntekijän
siitä yksityisestä liikkeestä, jolle paperiarkkien toimittaminen
ja kirjekuorien myyminen oli annettu urakalla. Tämä kävi helposti
päinsä; ja siitä asti Lupinin tarvitsi menestyksestä varmana vain
rauhallisesti odottaa, kunnes päällimäiselle arkille ilmestyi hänen
ja hänen ystäviensä kesken sovittu merkki.
Kuudentena päivänä hän huudahti ilahtuneesti:
"Vihdoinkin!"
Hän sieppasi eräästä kätköstänsä pienoisen pullon, otti siitä tulpan,
kostutti etusormensa päätä sen sisältämään nesteeseen ja siveli
sormellaan nipun kolmatta arkkia.
Pian ilmeni piirtoja, sitte kirjaimia, sitte sanoja ja lauseita.
Hän luki:
'Kaikki hyvin. Steinweg vapaana. Piileksii maalla. Geneviève
Ernemont hyvässä voinnissa. Menee usein Hotel Bristoniin
tapaamaan rouva Kesselbachia, joka on sairaana. Hän kohtaa siellä
joka kerta Pierre Leducin. Vastatkaa samalla keinolla. Ei mitään
vaaraa.'
Siten järjestyi yhteys muun maailman kanssa. Taaskin olivat Lupinin
puuhat onnistuneet. Hänen sopi nyt käydä suorittamaan suunnitelmaansa
ja johtamaan sanomalehtisotaa, jota hän oli vankilansa rauhallisessa
yksinäisyydessä valmistellut.
Kolmea päivää myöhemmin ilmestyivät "Grand Journalissa" nämä muutamat
rivit:
'Aivan erillään ruhtinas Bismarckin muistelmista, jotka asiata
tuntevien lausunnon mukaan sisältävät pelkästään niiden tapausten
virallisen historian, joihin suuri kansleri oli osallinen, on
olemassa sarja melkoisen mielenkiintoisia salaisia kirjeitä.
Nämä kirjeet on äskettäin löydetty. Olemme pätevältä taholta
kuulleet, että ne tulevat kohdakkoin julkisuuteen.'
Lukijani muistavat sen hälyn, jota nämä salaperäiset lauseet
herättivät koko sivistyneessä maailmassa, ihmisten selittelyt, heidän
esittämänsä vihjaukset ja varsinkin sen riidan, johon saksalainen
sanomalehdistö joutui. Kuka oli antanut aiheen noille riveille? Mitä
olivat tarkotetut kirjeet? Kuka oli kirjottanut ne kanslerille tai
saanut ne häneltä? Oliko tämä kuoleman jälkeen seurannutta kostoa?
Vai oliko se jonkun Bismarckin kirjeenvaihtajan varomattomuutta?
Toinen tiedonanto vakiinnutti yleisen mielipiteen muutamissa kohden,
mutta samalla kiihdytti sen tavattomaan jännitykseen. Se kuului
seuraavasti:
**
'Grand Journal'in toimitukselle:
Santé-vankila, 14. koppi, Toinen osasto.
Te julkaisitte viime numerossanne uutisen, joka perustuu muutamiin
sanoihin, jotka äskettäin lausuin Santéssa ulkopolitiikasta
pitämässäni esitelmässä. Kirjeenvaihtajanne tiedonanto, vaikka onkin
kaikissa oleellisissa kohdissaan oikea, kaipaa pikku korjausta.
Kirjeet ovat olemassa, kuten siinä mainitaan, ja on mahdoton kieltää
niiden tavatonta tärkeyttä, niitä kun on asianomaisen hallituksen
toimesta herkeämättä etsiskelty jo kymmenen vuotta. Mutta kukaan ei
tiedä minne ne on kätketty eikä kukaan tiedä ainoatakaan sanaa niiden
sisällöstä.
Olen vakuutettu siitä, ettei yleisö minulle pahastu, jos annan sen
jonkun aikaa odottaa ennen kuin tyydytän sen peräti luonnollista
uteliaisuutta. Siitä puhumattakaan, ettei minulla ole hallussani
kaikkia totuuden selville saamiseen tarvittavia aineksia, ei nykyinen
toimintani salli minun omistaa tälle asialle niin paljoa aikaa kuin
soisin.
Tällähaavaa voin ainoastaan ilmottaa, että kuoleva valtiomies uskoi
kirjeet eräälle uskollisimmalle ystävälleen ja että tämän ystävän
sittemmin täytyi kärsiä ikäviä seurauksia uskollisuudestansa.
Alituinen vakoilu, kotitarkastukset, mikään ei häneltä säästynyt.
Olen antanut kahdelle salapoliisieni parhaalle asiamiehelle
määräyksen seurata jälkiä alusta asti, enkä epäile voivani kahdessa
päivässä päästä tämän jännittävän salaisuuden perille.