Santé-vankilassa.
Kautta koko maailman kävi yhteinen hurja naurun remakka.
On totta, että Arsène Lupinin vangitseminen herätti suurta huomiota;
eikä yleisö ollut saita myöntämään poliisiviranomaisille sitä
ylistystä, minkä he ansaitsivat tästä niin kauvan toivotusta ja nyt
näin täydellisesti saavutetusta voitosta. Tuo suuri seikkailija oli
kytketty. Tuo merkillinen, älykäs, näkymätön sankari värjötteli
jokapäiväisen pahantekijän tavoin vankikammion neljän seinän sisällä,
vuorostaan sen pelottavan voiman kukistamana, jota nimitetään laiksi
ja joka ennemmin tai myöhemmin vääjäämättömästi sortaa tiellensä
asetetut esteet ja tuhoaa vastustajiensa työn.
Kaikkea tätä sanottiin, painettiin, hoettiin ja valaistiin _ad
nauseam_. Poliisiprefektistä tehtiin kunnialegionan ritari, hra
Weberista saman järjestön upseeri. Heidän vähäisimpienkin auttajiensa
taitoa ja urheutta kiiteltiin pilviin asti. Huikkailtiin hurraata
ja viriteltiin voitonvirsiä. Sanomalehtikirjotuksia sepusteltiin ja
puheita pidettiin.
Tämä kaikki oli paikallansa. Mutta eräs seikka kohosi yläpuolelle
tämän ihmeellisen yksituumaisen ylistelyn, näiden meluisten
tyytyväisyyden ilmaisujen; ja se oli suunnaton, hillitön,
vastustamaton ja hälisevä naurun rähäkkä.
Arsène Lupin oli neljä vuotta ollut etsivän osaston päällikkönä!
Etsivän osaston päällikkönä neljä vuotta, ja todellisuudessa hän
oli laillisesti vieläkin virassaan kaikkine siihen kuuluvine
oikeuksineen, alaistensa arvossa pitämänä, hallituksen suosimana ja
yleisön ihailemana.
Ja miten suuria palveluksia hän olikaan tehnyt! Ei oltu milloinkaan
vähemmän häiritty julkista järjestystä, ei milloinkaan saatu
ilmi rikoksia varmemmin ja joutuisammin. Lukijan tarvitsee vain
palauttaa mieleensä Denizoun juttu, Crédit Lyonnaisin rosvous,
Orleansin pikajunaa vastaan tehty hyökkäys, kenraali Bératin
murha, jotka olivat aavistamaton ja yllättävä voittojen sarja
poliisiviranomaisille, loistavia kuntoisuuden näytteitä, joita sopi
verrata mainioimpien salapoliisien kuuluisimpiin saavutuksiin.
Ei paljoakaan aikaisemmin oli Louvren tulipalon ja murhapolttajien
vangitsemisen aikaan pitämässään puheessa Valenglay, pääministeri,
sanonut puolustaessaan sitä hiukan mielivaltaista tapaa, jolla
Lenormand oli siinä tilaisuudessa toiminut:
Hra Lenormandin verraton harkintakyky, hänen tarmokkuutensa, hänen
nopea päättäväisyytensä ja rivakka toimintansa, hänen odottamattomat
menetelmänsä, hänen ehtymättömät apukeinonsa muistuttavat mieleemme
sitä ainoata miestä, joka voisi toivoa pitelevänsä puoliaan häntä
vastaan, jos hän olisi elossa; tarkotan Arsène Lupinia. Hra Lenormand
on Arsène Lupin yhteiskunnan palveluksessa.
Ja katso ja näe, hra Lenormand ei ollut kukaan muu kuin Arsène Lupin!
Että hän oli venäläinen ruhtinas, kuka siitä välitti? Lupin oli
tottunut veijari sellaisissa yksilöllisyyksien vaihdoksissa. Mutta
etsivän osaston päällikkö! Kuinka hullunkurista ivaa! Olipa tuon
miehen elämässä mitä huiminta leikkiä!
Hra Lenormand... Arsène Lupin...
Niin, Lupin oli etsivän osaston päällikkö; ja jokainen hänen
määräyksiään totellut poliisiviranomainen oli tehnyt itsensä Arsène
Lupinin tahdottomaksi ja tietämättömäksi apuriksi.
Oiva ilveily! Ihmeellinen vaihdos! Se oli kauhtuneen aikakautemme
ikimuistoinen ja lohduttava pila. Lupin vankilassa, Lupin
auttamattomasti voitettuna oli sittekin kaiken uhalla suuri voittaja.
Kammiostaan hän loisti yli Parisin. Hän oli entistänsä enemmän
epäjumala, mestari enemmän kuin konsanaan.
* * * * *
Seuraavana aamuna herätessään huoneessaan "Santé-palatsissa",
joksi hän sen oitis nimitti, Arsène Lupin sielussaan hyvin
selvästi näki sen suunnattoman huomion, jota herättäisi hänen
vangitsemisensa. Serninen ja Lenormandin kaksois-olentona, ruhtinaan
ja salapoliisipäällikön kaksinaisessa arvossa.
Hän hykerteli kämmeniään ja purki ajatuksiaan:
"Miehellä ei voi yksinäisyydessään olla parempaa kumppania kuin
aikalaistensa arvostus. Oi maine! Kaikkien elollisten aurinko!..."
Päivänvalossa hänen kammionsa miellytti häntä vielä paremmin kuin
illalla. Korkealle seinään sovitetusta ikkunasta näki vilahdukselta
puun lehviä, joiden lomitse taivaan sini tirkisteli. Seinät olivat
valkeat. Huonekaluja oli ainoastaan pöytä ja tuoli, molemmat lattiaan
kiinnitettyjä. Mutta kaikki oli peräti siistiä ja puhdasta.
"Hei", puheli hän, "pikku lepotovi täällä tulee jokseenkin
viehättäväksi. Mutta katsastakaamme asuamme... Onko minulla
kaikki mitä tarvitsen?... Ei... Siinä tapauksessa kaksi soittoa
siivoojattarelle."
Hän painoi erään ovipielessä olevan laitteen nastaa, joka tehosi
käytävässä olevaan merkkipöytään.
Tuokion kuluttua vedettiin salpoja ja kankia auki, avain kääntyi
lukossa ja vartija tuli sisälle.
"Kuumaa vettä, olkaa hyvä", sanoi Lupin.
Toinen katseli häntä sekä hämmästyneen että kiukustuneen näköisenä.
"Niin, ja pyyhinliina!" sanoi Lupin. "Turkanen, täällä ei ole
pyyhinliinaa!"
Mies murisi. Hän oli menemäisillään pois, kun Lupin hanakasti tarttui
häntä käsivarteen:
"Tässä! Sata frangia, jos pistätte minulta postiin kirjeen."
Hän otti esille sadan frangin setelin, jonka oli piilottanut
etsinnältä, ja tarjosi sen hänelle.
"Missä on kirje?" kysyi vartija, ottaen rahan.
"Sen minä kyhään tuossa tuokiossa."
Hän istuutui pöydän ääreen, sohaisi lyijykynällä moniaita sanoja
paperiarkille, pisti sen kirjekuoreen ja kirjotti osotteeksi:
'Hra S.B. 48,
Poste Restante,
Parisi.'
Vartija otti kirjeen ja asteli pois.
Lupin istuutui tuolille ja loi matalalla äänellä seuraavan
yleiskatsauksen asemasta:
"Kerta kaikkiaan on minulla tällähaavaa kaksi vastustajaa
taistelussani. Ensinnäkin yhteiskunta, jonka hallussa olen ja
jolle voin nauraa. Toiseksi tuntematon henkilö, jonka hallussa en
ole, mutta jolle ei tee mieleni vähääkään nauraa. Hän se ilmotti
järjestysvallalle, että minä olin Sernine. Hän se arvasi, että minä
olin Lenormand. Hän se lukitsi maanalaisen käytävän oven, ja hän se
toimitti minut tyrmään."
Arsène Lupin mietti hetkisen ja pitkitti sitte:
"Taistelu käypi siis lopullisesti hänen ja minun kesken. Ja
sen taistelun ylläpitämiseen, toisin sanoen Kesselbachin jutun
perinjuuriseen penkomiseen, olen minä tässä vankina, hänen
ollessaan vapaana, tuntemattomana ja tapaamattomissa, kädessään
kaksi valttikorttia, joita minä pidin ominani, Pierre Leduc ja
vanha Steinweg... Sanalla sanoen, hän on lähellä päämääräänsä,
ratkaisevasti torjuttuansa minut."
Uusi mietiskelevä vaitiolo, jota seurasi taaskin yksinpuhelu:
"Asema ei suinkaan ole loistava. Toisella puolen kaikki; toisella
ei mitään. Minua vastassa mies yhtä voimakas kuin minä tai
voimakkaampikin, sillä hän ei haikaile mitään, toisin kuin minä. Eikä
minulla ole mitään aseita häntä ahdistaakseni."
Koneellisesti kertasi hän viime lauseensa useampaan erään, vaikeni
sitte ja istui kauan aikaa ajatuksiinsa vaipuneena, pää käsien
varassa.
"Sisälle, hra johtaja", hän sanoi nähdessään oven avautuvan.
"Odotitteko minua?"
"Minähän kirjotin teille, hra johtaja, pyytäen teitä tulemaan. Olin
varma siitä, että vartija antaisi teille kirjeeni. Olin siitä niin
varma, että kirjotin kuoreen teidän nimikirjaimenne, S.B., ja ikänne,
48!"
"Mielipiteenne käskyläiseni rehellisyydestä", sanoi Stanislas
Borély, "oli ihan oikea. Tässä on rahanne. Se annetaan teille
vapaalle jalalle päästessänne... Teidän täytyy nyt uudestaan tulla
etsimishuoneeseen."
Lupin meni hra Borélyn mukana tähän tarkotukseen varattuun pieneen
kamariin, riisuutui ja alistui mitä tyystimpään tarkasteluun, samalla
kun hänen vaatteensakin nuuskittiin oikeutetulla epäluuloisuudella.
Hänet vietiin sitte takaisin koppiinsa, ja Borély sanoi:
"Mieleni on keveämpi. Se on tehty."
"Ja varsin hyvin tehty, hra johtaja. Teidän miehenne suorittavat
tämänlaisen velvollisuuden niin hienotuntoisesti, että mieleni tekee
kiittää heitä antamalla pikku todisteen tyytyväisyydestäni."
Hän ojensi sadan frangin setelin Borélylle, joka hypähti kuin
ammuttuna:
"Kah!... Mutta... Mistä tuo tulee?"
"Ei ole tarvis vaivata aivojanne, hra johtaja. Minunlaiseni mies,
joka viettää tällaista elämää, on aina valmistautunut mitä tahansa
sattumaa varten; eikä pula kiusallisinkaan -- ei vankeuskaan -- voi
häntä peräti yllättää."
Tarttuen oikean käden peukalolla ja etusormella vasemman käden
keskisormeen hän veti sen näpsästi irti ja ojensi tyynesti Borélylle:
"Älkää nyt noin hätkähtäkö, hra johtaja. Tämä ei ole sormeni,
vaan pelkkä kullantakojan kelmusta tehty ja taidokkaasti värjätty
lieriö, joka sopii tarkoin keskisormeeni ja eksyttävästi näyttää
oikealta sormelta." Ja hän lisäsi naurahtaen: "Sellaisella tavalla
tietysti, että siihen on kolmas sadan frangin seteli kätkettynä...
Mitä on kovaonnisen tehtävä? Hänen tulee pitää mahdollisimman hyvää
kukkaroa... ja käyttää sitä tarpeen tullen..."
Hän pysähtyi nähdessään Borélyn säikähtyneet kasvot:
"Älkää mitenkään luulko, hra johtaja, että minua haluttaa huikaista
teitä pikku taidoillani. Tahdoin vain osottaa teille, että olette
tekemisissä hiukan erikoisen hoidokin kanssa, ja ilmottaa teille,
että teidän ei pidä kummastua, jos rohkenen silloin tällöin rikkoa
laitoksenne ohjesääntöjä."
Vankilan johtaja oli toipunut. Hän sanoi koruttomasti:
"Mieluummin ajattelen, että te mukaudutte sääntöihin ettekä pakota
minua turvautumaan koviin toimenpiteisiin..."
"Joiden käyttäminen pahottaisi mieltänne, eikö niin, hra johtaja? Sen
mielipahan minä juuri haluaisin teiltä säästää, todistamalla teille
ennakolta, että ne eivät ehkäisisi minua tekemästä mitä mielin,
olemasta kirjeenvaihdossa ystävieni kanssa, puolustamasta minulle
näiden seinien ulkopuolella uskottuja tärkeitä etuja, kirjottamasta
sanomalehtiin, jotka ottavat vastaan neroni tuotteita, pitkittämästä
suunnitelmieni toteuttamista ja lopuksi, valmistamasta pakoani."
"Pakoanne!"
Lupin alkoi sydämellisesti nauraa:
"Mutta ajatelkaahan, hra johtaja, minun ainoa puolustukseni
vankilassa olemiselle on... lähtö!"
Todistus ei näyttänyt tyydyttävän Borélya. Hän yritti vuorostaan
nauraa.
"Ennakolta varotettu on ennakolta varustettu", hän sanoi.
"Sitä minä halusinkin", vastasi Lupin. "Ryhtykää kaikkiin
varokeinoihin, hra johtaja, älkääkä lyökö mitään laimin, jottei teitä
jälkeenpäin voida mistään moittia."
Borély asteli pois suuresti hämmästyneenä tästä omituisesta
kehotuksesta ja kovin huolissaan tekeillä olevista tapauksista. Vanki
heittäytyi vuoteelleen, jupisten:
"Onpa sinulla sisua, Lupin, veikkonen, on totisesti! Luulisipa
tosiaan, että sinulla on joku käsitys siitä, miten pääset täältä
pois!"
* * * * *
Weber tuli itse, mukanaan kaksitoista konstaapelia -- parhaat mitä
hänellä oli, valittuja miehiä, hampaisiin asti aseestettuja -- nouti
pelottavan vangin hänen kammionsa ovelta ja vei hänet automobiliin,
jonka ajaja oli hänen omia miehiänsä, kunnalliskaartilaisten ratsain
hölköttäessä kumpaisellakin sivulla, edessä ja takana.
"Hip!" huudahti Lupin. "Minulle osotettu imartelu on suorastaan
liikuttava. Kunniavartio, totisesti! Weber, teillä on oikea
esivaltainen vaisti! Te ette unohda, miten on käyttäydyttävä lähinnä
ylempäänne kohtaan." Ja taputtaen häntä olalle: "Weber, minä aijon
jättää eronhakemukseni. Minä nimitän teidät seuraajakseni."
"Se on jo melkein tehtykin", sanoi Weber.
"Sepä on hauska uutinen! Olin hiukan huolissani paostani. Nyt on
mieleni keveä. Siitä hetkestä alkaen, kun Weber on etsivän osaston
päällikkönä..."
Weber ei vastannut letkaukseen. Sydämessään oli hänellä omituinen
sekava tunne vastustajansa läsnäollessa, tunne, joka oli Lupinin
hänessä herättämää pelkoa, hänen ruhtinas Sernineä kohtaan
tuntemaansa nöyryyttä ja hänen aina Lenormandille osottamaansa
kunnioittavaa ihailua. Kaikkeen tähän yhtyi kiukkua, kateutta ja
tyydytettyä vihaa.
He saapuivat Oikeuspalatsiin. "Hiirenloukun" juurella odotteli joukko
salapoliiseja, joiden keskessä Weber ilokseen näki kaksi parasta
apunansa, Doudevillen veljekset.
"Onko hra Formerie tullut?" kysyi hän.
"On, hra päällikkö, hra tutkintotuomari on huoneessaan."
Weber astui ylös portaita ja hänen perässään Lupin, jonka molemmin
puolin Doudevillen veljekset nyt astelivat.
Oli aikaa kuiskatulle kysymykselle ja vastaukselle.
"Mainiota. Koettakaa olla täällä, tullessani ulos... ja huomenna, jos
mahdollista, myöskin."
Formerie ei Lupinin ja apulaispäällikön astuessa hänen huoneeseensa
osannut virkkaa sen parempaa kuin:
"Ahaa, siinäpä olette! Tiesin, että jonakuna päivänä saisimme teidät
käsiimme!"
"Niin minäkin, hra tutkintotuomari", sanoi Lupin, "ja minua
ilahuttaa, että kohtalo on teidät valinnut tekemään oikeutta sille
kunnialliselle miehelle mikä minä olen."
Formerie vastasi samalla ivallisen totisella sävyllä kuin Lupin:
"Siltä kunnialliselta mieheltä mikä te olette, monsieur,
tullaan kysymään, mitä hänellä on sanottavana noin
kolmestasadastaneljästäkymmenestäkolmesta eri varkaudesta,
sisään murrosta, huijauksesta, väärennyksestä, kiristyksestä,
varastetun tavaran salaamisesta ja muusta sellaisesta.
Kolmestasadastaneljästäkymmenestäkolmesta!"
"Mitä! Siinäkö kaikki?" huudahti Lupin. "Minua todellakin ihan
hävettää."
"Älkää surkeilko! Minä kyllä löydän lisää. Mutta ryhtykäämme asioihin
järjestyksessä. Hra Lupin, kaikista tiedusteluista huolimatta ei
meillä ole mitään selvää tietoa teidän todellisesta nimestänne."
"Sepä merkillistä! Ei ole minullakaan."
"Emme edes kykene julistamaan teitä samaksi Arsène Lupiniksi, joka
oli muutamia vuosia takaperin suljettuna Santé-vankilaan ja sieltä
järjesti ensimäisen pakonsa."
"'Ensimäisen pakonsa' on teiltä sievä kohteliaisuus."
"Sattuupa tosiaan asianlaita olemaan se", pitkitti Formerie,
"että mittaus-osaston arkistossa säilytetty Arsène Lupinin
tuntomerkkikortti antaa Arsène Lupinista kuvauksen, joka kaikin
puolin poikkeaa todellisesta määrittelemisestänne."
"Yhä enemmän ja enemmän merkillistä!"
"Toiset merkit, toiset mitat, toiset sormenjäljet... Otetut kaksi
valokuvaakin ovat ihan erilaiset. Minä pyydän sen vuoksi teitä
ilmottamaan meille todellisen yksilöisyytenne."
"Juuri sitä aijoin minä pyytää teiltä. Olen oleskellut niin monilla
eri nimillä, että olen lopuksi unohtanut omani. En tiedä mitä minä
olen."
"Minun täytyy siis pöytäkirjaan merkitä kieltäytyminen vastaamasta."
"Kykenemättömyys."
"Onko tämä harkittua suunnitelmaa? Pitääkö minun odottaa samaa
vaikenemista vastaukseksi kaikkiin kysymyksiini?"
"Melkein."
"Ja miksi?"
Lupin oikaisihe juhlalliseen asentoon ja sanoi:
"Hra tutkintotuomari, minun elämäni kuuluu historiaan. Teidän
tarvitsee vain selailla viimeisten viidentoista vuoden aikakirjoja,
niin uteliaisuutenne tulee tyydytetyksi. Se entisyydestäni. Mitä
muuhun tulee, niin se ei koske minua: se on teidän ja Palace-hotellin
murhamiesten keskinen asia."
"Pahaksi onneksi tavattiin ja vangittiin teidät juuri noiden
murhamiesten pesästä."
"Minä olin siellä luovuttaakseni heidät oikeuden käsiin, kuten olin
pääministerin kanssa sopinut. Ellen olisi siellä ollut, olisi parooni
Altenheim päässyt pakoon."
"Kenen sanotte tappaneen hänet?"
"Hänen rikostoverinsa."
"Miten pääsi se rikostoveri pois?"
"Laskuluukusta, jonka näette siinä huoneessa, missä murhenäytelmä
tapahtui."
"Ja mistä johtui, että te ette seurannut niin hyödyllistä esimerkkiä?"
"Minä yritin seurata sitä. Mutta ulospääsyn sulki ovi, jota en
saanut auki. Tätä yritellessäni palasi 'se toinen' huoneeseen ja
surmasi rikostoverinsa, peljäten niitä paljastuksia, joita tämä olisi
varmasti tehnyt. Samalla hän piilotti minun varaamani vaatemytyn
kaappiin, mistä se heti jälkeenpäin löydettiin."
"Mihin olivat nuo vaatteet aijottuja?"
"Valeasuani varten. Mennessäni Glycinesiin oli suunnitelmani
seuraava: luovuttaa poliisien käsiin Altenheim, hävittää esiytymiseni
ruhtinas Serninenä ja ilmestyä jälleen..."
"Hra Lenormandina kait?"
"Aivan."
"Ei."
"Mitä!"
Formelle hymyili tietävästi ja heristeli etusormeansa.
"Ei", hän toisti.
"Mitä tarkotatte 'ei'llänne?"
"Tuo juttu hra Lenormandista..."
"Niin?"
"Se kelpaa yleisölle, ystäväiseni, mutta te ette saa hra Formerieta
puijatuksi uskomaan niin paksua tarinaa, että Lupin ja Lenormand
olivat sama mies." Hän remahti nauramaan. "Lupin etsivän osaston
päällikkö! Ei, mitä tahansa muuta, sitä vaan ei!... Raja kaikella...
Minä olen hyvänahkainen mies... uskon mitä hyvänsä... mutta
sentään... No, meidän kesken puhuen, mikä oli syynä tähän uuteen
keksintöön?... Tunnustan olevani siitä ymmällä..."
Lupin silmäili häntä ihmeissään. Siitä kaikesta huolimatta, mitä
hän Formeriesta tiesi, ei hän voinut käsittää noin suunnatonta
piintymystä ja sokeutta. Sillä hetkellä oli maailmassa yksi ainoa
henkilö, joka kieltäysi uskomasta ruhtinas Serninen kaksois-olemusta;
ja se oli tutkintotuomari Formerie! Lupin kääntyi apulaispäällikköön,
joka kuunteli avosuin:
"Weber hyvä, pelkäänpä, ettei ylenemisenne olekaan niin varma kuin
ajattelin. Sillä katsokaas, jollei Lenormand ole minä, niin on
hän olemassa... ja jos hän on olemassa, niin en epäile, että hra
Formerie kaikella terävyydellään lopuksi etsii hänet esille... jossa
tapauksessa..."
"Kyllä me hänet esille etsimme, hra Lupin", huudahti tutkintotuomari.
"Sen minä takaan; ja vakuutanpa, että kun te ja hän pannaan
vastakkain, meille koituu hauska näytös."
"Minun kanssani te varmasti pengoitte varastetun otsakoristeen
juttua, kun minä olin Charmeracen herttua", vastasi Lupin ivallisesti.
Formerie hätkähti. Tuo kiusallinen muisto hääti hänen kaiken
hilpeytensä. Äkkiä totiseksi tullen hän kysyi:
"Pysytte siis itsepintaisesti tuossa järjettömässä tarinassanne?"
"Minun täytyy, syystä että se on tosi. Teidän olisi helppo pistäytyä
höyrylaivalla Kokinkiinaan ja etsiä Saigonista todisteet oikean hra
Lenormandin kuolemasta, sen arvoisan herrasmiehen, jonka sijaan
asetuin ja jonka kuomantodistuksen voin näyttää teille."
"Pötyä!"
"Enpä toden totta, hra tutkintotuomari, välitä asiasta päin tai
toisin. Jos teitä harmittaa ajatus, että minä olen hra Lenormand,
niin älkäämme puhuko siitä. Me emme puhu minusta, emme puhu ikinä
mistään, jos niin haluatte. Mitä hyötyä voi siitä sitä paitsi teille
olla? Kesselbachin juttu on niin sekava vyyhti, etten minäkään tiedä
asemaa pohjaltaan. Yksi ainoa mies voisi auttaa teitä. Minun ei ole
onnistunut löytää häntä. Enkä luule teidänkään..."
"Mikä on sen miehen nimi?"
"Hän on vanhanpuoleinen saksalainen nimeltä Steinweg... Mutta
olettehan te tietysti kuullut hänestä, Weber, ja millä tavalla hänet
riistettiin pois itse Oikeuspalatsissa?"
Formerie vilkaisi kysyvästi apulaispäällikköön. Weber sanoi:
"Minä otan tuodakseni sen henkilön luoksenne, hra tutkintotuomari."
"Se on siis valmista", sanoi Formerie nousten tuolillaan. "Kuten
näette, Lupin, oli tämä pelkästään muodollinen tutkinto, molempien
kaksintaistelijain esittelemiseksi toisilleen. Nyt kun olemme
lyöneet miekkamme ristikkäin tarvitsemme ainoastaan miekkailumme
välttämättömän todistajan, lainopillisen neuvonantajanne."
"Minä valitsen maître Quimbelin."
"Asianajajayhdistyksen puheenjohtajan! Hyvä, te saatte kelpo
puolustajan."
* * * * *
Ensimäinen istunto oli lopussa. Weber vei pois vangin.
Astuessaan alas "hiirenloukun" portaita molempien Doudevillein
välissä puheli Lupin lyhyin, käskevin lausein:
"Pitäkää silmällä Steinwegiä... Älkää antako hänen puhutella
ketään... Olkaa paikalla huomenna... Minä annan teille silloin
muutamia kirjeitä... yhden itseänne varten... tärkeän."
Alhaalle tultuaan hän asteli automobilia ympäröitsevien
kunnalliskaartilaisten luo:
"Kotiin, pojat", hän huudahti, "ja pian! Minulla on kohtaus oman
itseni kanssa täsmälleen kello kaksi."
Ajomatkalla ei mitään tapahtunut. Koppiinsa palattuaan Lupin kyhäsi
pitkän kirjeen yksityiskohtaisia ohjeita Doudevillen veljeksille ja
kaksi muuta kirjettä.
Toinen oli Genevièvelle:
'Geneviève, te tiedätte nyt kuka olen ja ymmärrätte miksi
salasin teiltä sen henkilön nimen, joka kahdesti vei teidät pois
sylissään, silloin kun te olitte pikku tyttö.
Geneviève, minä olin äitinne ystävä, etäinen ystävä, jonka
kaksinaisesta elämästä hän ei tiennyt mitään, mutta johon hän
tunsi voivansa luottaa. Ja siksi hän ennen kuolemaansa kirjotti
minulle muutamia rivejä, pyytäen minua kaitsemaan teitä.
Niin arvoton kuin olenkin osalliseksi arvostukseenne, Geneviève,
pysyn uskollisena tuolle luottamukselle. Älkää kokonaan
karkottako minua sydämestänne.
_Arsène Lupin_.'
Toinen kirje oli osotettu Dolores Kesselbachille:
'Ruhtinas Sernine johtui tavottamaan rouva Kesselbachin
tuttavuutta yksinomaan itsekkäistä syistä. Mutta harras
kaipuu toimia hänen hyväkseen oli syynä siihen, että hän tätä
tuttavuutta pitkitti.
Nyt kun ruhtinas Serninestä on tullut pelkkä Arsène Lupin,
hän pyytää, ettei rouva Kesselbach riistäisi häneltä oikeutta
suojella häntä etäältä ja kuten mies suojelee sitä, jota hän ei
enää koskaan joudu näkemään.'
Pöydällä oli moniaita kirjekuoria. Hän otti käteensä yhden ja
otti toisen; mutta sitten kolmatta ottaessaan hän huomasi valkean
paperiarkin, jonka siihen ilmestyminen kummastutti häntä. Siihen oli
kiinnitetty nähtävästi sanomalehdestä leikattuja sanoja. Hän luki:
'Olette hävinnyt taistelussanne paroonia vastaan. Luopukaa
ottamasta osaa juttuun, niin minä en vastusta pakoanne.