* * * * *
Neljännestä vailla kaksitoista, ravintolassa lähellä Madelainea.
Ruhtinas on puolipäivällisellä. Kaksi nuorta miestä istuutuu
viereiseen pöytään. Hän kumartuu ja alkaa puhella heille kuin
sattumalta tapaamillensa tuttaville:
"Kuulutteko te retkikuntaan?"
"Kuulumme."
"Montako miestä kaikkiaan?"
"Kuusi, luulen. Kukin menee perille erikseen. Me tapaamme hra Weberin
neljännestä vailla kaksi lähellä Lepolaa."
"Hyvä on. Minä tulen sinne."
"Mitä?"
"Enkö minä johda retkikuntaa? Ja eikö minun asiani ole löytää hra
Lenormand, kun olen sen julkisesti julistanut?"
"Uskotte siis, että hra Lenormand ei ole kuollut, isäntä?"
"Olen varma siitä."
"Tiedättekö mitään?"
"Kyllä, eilisestä asti tiedän varmaksi, että Altenheim ja hänen
joukkionsa vei hra Lenormandin ja Gourelin Bougivalin sillalle,
paiskaten heidät virtaan. Gourel upposi, mutta hra Lenormandin
onnistui pelastua. Minä annan aikanansa kaikki tarpeelliset
todisteet."
"Mutta jos hän on hengissä, niin miks'ei hän näyttäydy?"
"Syystä että hän ei ole vapaa."
"Onko ilmotuksenne siis totta? Onko hän Villa des Glycinesin
kellareissa?"
"Minulla on täysi syy ajatella niin."
"Mutta mistä tiedätte?... Mikä aihe...?"
"Se on minun salaisuuteni. Voin sanoa teille ainoastaan, että
paljastuksesta tulee -- miten sanoisin? -- hälyä herättävä. Oletteko
valmiita?"
"Olemme."
"Automobilini on Madeleinen takana. Yhtykää minuun siellä."
Garchesissa Sernine lähetti pois automobilin, ja he kävelivät
polulle, joka johti Genevièven koululle. Siellä hän pysähtyi:
"Kuulkaa minua, pojat. Tämä on mitä tärkeintä. Te soitatte Lepolan
ovikelloa. Onhan teillä poliisitarkastajina oikeus päästä sisälle?
Sitte menette Pavillon Hortenseen, siihen rakennukseen, joka on
tyhjillään. Siellä juoksette alas pohjakertaan ja löydätte vanhan
luukun; sitä teidän tarvitsee vain nostaa, nähdäksenne äskettäin
keksimäni tunnelin aukon, joka johtaa suoraan Villa des Glycinesiin.
Tällä keinoin Gertrude ja parooni Altenheim tapailivat toisiaan. Ja
tätä tietä kulki hra Lenormand, ainoastaan joutuakseen vihamiestensä
käsiin."
"Niinkö luulette, isäntä?"
"Niin luulen. Ja nyt on asiana tämä: teidän tulee ottaa selko siitä,
että tunneli on samassa kunnossa kuin minun viime yönä jättäessäni
sen; että sitä sulkevat kaksi ovea ovat auki; ja että eräässä
kuopassa toisen oven lähellä on mustaan vaatekaistaleeseen kiedottu
mytty, jonka itse panin sinne."
"Avaammeko mytyn?"
"Se ei ole tarpeellista. Siinä on toinen vaatekerta. Menkää, älkääkä
näyttäytykö enempää kuin voitte välttää. Minä odotan teitä."
Kymmenen minuutin kuluttua he palasivat.
"Molemmat ovet ovat auki", ilmotti toinen Doudeville.
"Entä mustakankainen mytty?"
"Se on paikoillaan toisen oven lähellä."
"Mainiota! Kello on viittä vailla puoli kaksi. Weber saapuu pian
uroinensa. He ottavat vartioidakseen huvilaa. He piirittävät sen
heti kun Altenheim on tullut. Olen järjestänyt Weberin kanssa,
että minä soitan ovikelloa; ovi avataan, ja minä astun jalkani
linnotukseen. Kerran sinne päästyäni on minulla oma suunnitelmani.
Hei, aavistelenpa, että saamme nähdä jotakin hauskaa."
Ja heistä erottuaan käveli Sernine pitkin polkua koululle, puhellen
itsekseen:
"Enteet ovat hyvät. Taistelu tapahtuu minun valitsemallani
alueella. Minun on täytymys voittaa. Tulen suoriutuneeksi kahdesta
vastustajastani ja jään yksikseni hoitelemaan Kesselbachin juttua...
yksikseni, kädessäni kaksi vankkaa valttikorttia: Pierre Leduc ja
Steinweg... lisänä vielä tämä lapsi... Yksi on vain pulma: mitä
hautoo Altenheim? Ilmeisesti on hänellä oma hyökkäyssuunnitelmansa.
Miltä taholta aikoo hän ahdistaa minua? Se on hiukan kiusallista.
Onko hän voinut paljastaa minut poliisiviranomaisille?"
Hän asteli koulun pienen kisakentän poikki. Oppilaat olivat
tunneillaan. Hän koputti ovelle.
"Ai, sinäkö siellä?" sanoi madame Ernemont, avatessaan oven. "Jätit
siis Genevièven Parisiin?"
"Sen tehdäkseni olisi Genevièven pitänyt olla Parisissa", vastasi
toinen.
"Niin hän on ollutkin, saatuansa kutsusi."
"Mitä nyt?" huudahti Sernine, kouraisten häntä käsivarresta.
"Mutta paremminhan sinä tiedät kuin minä!"
"Minä en tiedä mitään... en mitään... Puhu!..."
"Etkö kirjeellisesti pyytänyt Genevièveä tapaamaan sinua
Saint-Lazaren asemalla?"
"Ja lähtikö hän?"
"Lähtipä tietysti... Teidän piti yhdessä syödä puolipäivällistä Hôtel
Ritzissä."
"Kirje... näytä minulle kirje."
Hän käväisi noutamassa sen ja antoi Serninelle.
"Mutta etkö sinä onneton osannut nähdä sitä väärennetyksi? Käsialaa
on hyvin jäljitelty... mutta väärennys se on... sen voi nähdä kuka
tahansa." Hän puristi raivostuneena ohimoitansa nyrkeillään. "Se se
oli se siirto, jota odottelin. Voi sitä kapista konnaa! Hän ahdistaa
minua tytön kautta... Mutta mistä hän tietää? Ei, hän ei tiedä... Hän
on yrittänyt sitä nyt kahdesti... ja se tapahtuu Genevièven itsensä
vuoksi; hän on mielistynyt tyttöön... Oi, ei sitä! Ei koskaan!
Victoire, kuule! Oletko varma siitä, että tyttö ei häntä rakasta?
Voi, minä menetän järkeni! Maltas! Minun täytyy ajatella... nyt ei
ole aika..."
Hän vilkaisi kelloansa:
"Kahtakymmentäviittä vailla kaksi... Minulla on aikaa... Minua
pölkkypäätä! Aikaa tehdä mitä? Mistä minä tiedän, missä hän on?"
Hän harppaili edestakaisin kuin mieletön; ja hänen vanha imettäjänsä
näytti hämmästyvän hänen kiihtymystänsä, hänen hillintänsä puutetta.
"Lopultakin", hän sanoi, "on mahdollista, että Geneviève viime
hetkessä aavisti ansaa."
"Missä voisi hän olla?"
"En tiedä... kenties rouva Kesselbachilla."
"Se on totta!" huudahti Sernine äkillisen toivon elvyttämänä.
Ja hän läksi juoksujalkaa Lepolaan.
Matkalla hän veräjän luona tapasi Doudevillen veljekset, jotka olivat
menossa portinvartijan kojuun. Koju oli tielle päin, joten he sieltä
saivat pidetyksi silmällä Villa des Glycinesiin johtavia polkuja.
Pysähtymättä hän meni suoraan Pavillon de l'Impératriceen, kutsui
Suzannen ja pyysi tämän viemään hänet rouva Kesselbachin luo.
"Geneviève?" hän kysyi.
"Geneviève?"
"Niin. Eikö hän ole käynyt?"
"Ei, ei useampaan päivään..."
"Mutta hänen pitäisi tulla, vai mitä?"
"Luuletteko niin?"
"Olen siitä varma. Missä luulette hänen olevan? Voitteko muistaa?"
"Minun on turha yrittääkään. Vakuutan teille, että Geneviève ja minä
emme ole mitään sopineet tapaamisestamme." Ja äkkiä säikähtyen:
"Mutta ettehän vain ole huolissanne? Onko mitään tapahtunut
Genevièvelle?"
"Ei, ei mitään."
Hän oli jo lähtenyt huoneesta. Hänen mieleensä oli juolahtanut aatos.
Entä jos Altenheim ei olisikaan Villa des Glycinesissä? Entä jos
kohtaus olisi siirretty toiseen hetkeen!
"Minun täytyy tavata se roisto", sanoi hän itsekseen. "Täytyy kaikin
mokomin."
Ja hän juoksi edelleen sekaannuksissaan, välinpitämättömänä kaikesta.
Mutta kojun edustalla hän heti saavutti tyyneytensä. Hän oli
vilahdukselta nähnyt etsivän osaston apulaispäällikön puutarhassa
Doudevillen veljeksien kanssa puhelemassa.
Jos hän olisi hallinnut tavallista terävää havaintokykyänsä, niin
olisi hän huomannut Weberin hänen lähestyessänsä hiukan hätkähtävän.
Mutta hän ei nähnyt mitään.
"Hra Weber kaiketi?" hän kysyi.
"Niin... kenen kanssa on minulla kunnia..."
"Ruhtinas Serninen."
"Ah, kovin hauskaa! Hra poliisiprefekti on minulle maininnut teidän
tärkeästä avustuksestanne, monsieur."
"Se avustus ei ole täydellinen ennen kuin olen luovuttanut teille
konnat."
"Se piankin tapahtuu. Toinen pahantekijä on luullakseni juuri mennyt
sisälle: vanttera mustaverinen mies."
"Niin, se oli parooni Altenheim. Ovatko miehenne täällä, hra Weber?"
"Ovat, piilotettuina tien varteen, kahdensadan metrin päähän tästä."
"Minusta tuntuu, hra Weber, että voisitte koota heidät tähän kojuun.
Täältä lähdemme huvilaan. Koska parooni Altenheim tuntee minut, niin
oletan heidän avaavan minulle oven, ja minä menen sisälle... teidän
kanssanne."
"Se on oivallinen suunnitelma", sanoi Weber. "Minä tulen heti
takaisin."
Hän poistui puutarhasta ja käveli alas tietä päinvastaiselle
suunnalle Villa des Glycinesistä.
Sernine tarttui nopeasti toista Doudevillea käsivarteen:
"Juoskaa hänen perässään, Jacques... pidättäkää hänet hääräämässä...
siksi kauvan, että ennätän Glycinesiin... Ja viivyttäkää sitte
hyökkäystä niin kauvan kuin voitte... Keksikää verukkeita... Minä
tarvitsen kymmenen minuuttia. Piiritettäköön huvila... mutta älköön
tultako sisälle. Ja te, Jean, menkää vartioimaan Pavillon Hortensen
maanalaisen käytävän suulle. Jos parooni yrittää sitä kautta ulos,
niin iskekää häntä päähän!"
Doudevillet läksivät käskyn mukaan. Ruhtinas pujahti ulos ja juoksi
Glycinesin isolle rautaristikkoiselle portille.
Soittaisiko hän?
Ketään ei ollut näkyvissä. Yhdellä hyppäyksellä hän ponnahti portin
yläosaan käsiksi, laskien jalkansa lukolle; rautakangista riippuen,
polviensa tuella ponnistellen, hän rautasäleiden teräviin kärkiin
lävistymisen uhalla sai kavutuksi veräjän yli ja hypätyksi alas
toiselle puolelle.
Hän oli tullut kivetylle pihatolle, johon päin ikkunat antoivat.
Nämä olivat kokonaan luukkujen peitossa. Hänen seisahtuessaan
mietiskelemään, miten saisi tunkeudutuksi taloon, avautui ovi
puolittain, rautaisella rytkähdyksellään johtaen hänen mietteensä
Villa Dupontin oveen, ja Altenheim tuli näkyviin:
"Kuulkaapas, ruhtinas, tälläkö tavoin te tunkeudutte yksityiseen
asuntoon? Minun käy pakolliseksi kutsuttaa santarmit, miekkonen!"
Sernine sieppasi häntä kurkusta, heitti hänet eräälle lavitsalle ja
kahahti:
"Geneviève?... Missä on Geneviève? Jos et sano, miten hänelle on
käynyt, roisto..."
"Ottakaahan huomioon", sopersi parooni, "että te teette minulle
mahdottomaksi puhua."
Sernine hellitti:
"Asiaan!... Ja varokaa!... Vastatkaa!... Geneviève?"
"Yksi asia", vastasi parooni, "on paljoa kiireellisempi, erittäinkin
milloin se koskee meidän laisiamme miehiä, nimittäin häiritsemisen
välttäminen."
Ja hän sulki huolellisesti etuoven, salvaten sen telkeillä. Sitte
hän vei Serninen vierashuoneeseen, jossa ei ollut huonekaluja eikä
kaihtimia, ja sanoi:
"Nyt olen käytettävissänne. Mitä voin tehdä hyväksenne, ruhtinas?"
"Geneviève?"
"Hän on täysin terveenä."
"Ahaa, te siis tunnustatte?"
"Tietysti! Voinpa vielä sanoa teille, että varomattomuutenne tässä
suhteessa kummastuttaa minua. Miksi ette ollut ryhtynyt joihinkuihin
varokeinoihin? Oli selvää..."
"Riittää! Missä hän on?"
"Te ette ole kovinkaan kohtelias."
"Missä hän on?"
"Neljän seinän sisällä, vapaana..."
"Vapaana?"
"Niin, vapaana menemään toiselta seinältä toiselle."
"Samassa vankilassa kuin Steinweg kaiketi?"
"Kuten sanotte."
"Missä?"
"No, ruhtinas, luuletteko että minä olisin kyllin typerä, kertoakseni
teille salaisuuden, jolla pidättelen teitä? Te rakastatte tuota
tyttöä!"
"Suu kiinni!" karjaisi Sernine vimmastuneena. "Minä kiellän teitä..."
"No kaikkea! Onko siitä mitään häpeiltävää? Minä rakastan häntä
itsekin ja olen pannut vaaraan..."
He silmäilivät toinen toistansa pitkän tovin, kumpainenkin etsien
vastustajansa heikkoa kohtaa. Viimein lausui Sernine, painostaen
sanojansa:
"Kuulkaahan. Muistatte minulle tekemänne kumppanuustarjouksen?
Kesselbachin jutun piti olla meidän kahden hallussa... meidän piti
toimia yhdessä, jakaa voitto... Minä kieltäysin... Tänään suostun..."
"Myöhäistä."
"Malttakaa! Minä suostun enempäänkin: minä luovun koko yrityksestä...
Minä en enää ota siihen osaa. Te saatte sen kokonaan. Vielä autankin
teitä, jos tulee tarvis."
"Mikä on ehtona?"
"Sanokaa minulle, missä Geneviève on."
Noiden kahden vihamiehen kesken syntyi äänettömyys, kamala
äänettömyys. Sitte virnisteli parooni:
"On repäisevä riemu nähdä teidät tuollaisena, vetistelevänä ja
ruinailevana. Näyttääpä minusta siltä, että yksityinen soturi on
antamassa kelpo löylytyksen kenraalillensa!"
"Senkin aasi!" mutisi Sernine.
"Ruhtinas, minä lähetän luoksenne sekundanttini tänä iltana... jos
vielä olette tässä maailmassa. Vai tahtoisitteko mieluummin suorittaa
kaksintaistelun täällä ja nyt? Niinkuin haluatte, ruhtinas; teidän
viimeinen hetkenne on tullut."
"Senkin aasi!" sanoi Sernine vielä kerran. Hän veti esille kellonsa.
"Kello on nyt kaksi, parooni. Teillä on enää moniaita minuutteja
jäljellä. Viiden minuutin kuluttua -- korkeintaan kymmenen -- käyvät
teihin käsiksi hra Weber ja puoli tusinaa tanakkaa, siekailematonta
miestä... Älkääkä suotta hymyilkö. Se salainen käytävä, johon
luotatte, on saatu ilmi. Minä tiedän sen; sitä vartioidaan. Olette
siis ehdottomasti kiikissä. Se merkitsee mestauslavaa, veikkonen."
Altenheim oli vaalennut. Hän sopersi:
"Te teitte tämän?... Te olette kehdannut..."
"Talo on piiritetty. Hyökkäys on tulossa. Puhukaa, niin minä pelastan
teidät."
"Miten?"
"Pavillon Hortensessa käytävän suuta vartioitsevat miehet ovat
omiani. Minun tarvitsee vain antaa teille sana heitä varten, niin
olette pelastettu. Puhukaa!"
Altenheim mietti muutamia sekunteja ja näytti epäröitsevän. Mutta
äkkiä, päättävästi, hän lausui:
"Tämä on pelkkää pelottelua. Te ette olisi ikinä ollut niin
yksinkertainen, että olisitte sillä tavoin syöksynyt leijonan kitaan."
"Te unohdatte Genevièven. Luuletteko, että olisin täällä muutoin kuin
hänen tähtensä? Puhukaa!"
"En!"
"No hyvä! Odottakaamme!" sanoi Sernine. "Savuke?"
"Kiitos."
Kului muutamia sekunteja.
"Kuuletteko?" kysyi Sernine.
"Kyllä... kyllä", myönsi Altenheim, nousten tuoliltaan.
Porttiin kolahteli iskuja. Sernine huomautti:
"Ei edes tavanmukaista puheille pyyntöä... ei mitään virallisia
muotoja... Pysytte vielä päätöksessänne?"
"Lujemmin kuin konsanaan."
"Tiedätte, ettei heiltä mene pitkää aikaa työkaluillensa?"
"Vaikka olisivat tässä huoneessa, niin sittekin epäisin tarjouksenne."
Portti myötäsi. He kuulivat sen rauskahtelevan saranoillaan.
"Sallia itsensä siepata kiinni", puheli Sernine, "menee mukiin. Mutta
ojentaa omat kätensä käsirautoihin on liian tyhmää. Älkäähän olko
itsepintainen. Puhukaa... ja livahtakaa!"
"Entäs te?"
"Minä jään. Mitä peljättävää minulla olisi?"
"Katsokaa!"
Parooni viittasi sälekaihtimissa olevaan rakoon. Sernine sovitti
silmänsä sen kohdalle ja hätkähti taaksepäin:
"Voi sinua riiviötä, siis olet sinäkin ilmiantanut minut! Weber ei
tuokaan kymmentä miestä mukanaan, vaan viisikymmentä miestä, sata,
kaksisataa..."
Parooni nauroi avonaisesti:
"Ja jos niitä on niin paljon, niin he tietysti tavottavat Lupinia. Se
on selvää. Puoli tusinaa riittäisi minulle."
"Te teitte ilmiannon poliisiviranomaisille?"
"Niin."
"Minkä todisteen annoitte?"
"Nimenne, _Paul Sernine_: se on _Arsène Lupin_."
"Ja te älysitte sen ihan itseksenne, vai mitä?... Seikan, jota kukaan
muu ei ajatellut?... Joutavia! Ansio on 'sen toisen'. Se myöntäkää!"
Hän katsoi ulos raosta. Poliisiparvia levisi huvilan ympäristölle,
ja iskuja jymähteli nyt oveen. Hänen täytyi kuitenkin ajatella
kahdesta asiasta yhtä: joko pakoansa tai sommittelemansa suunnitelman
täytäntöönpanoa. Mutta hetkellinenkin poistuminen vaati Altenheimin
jättämistä yksikseen; ja kuka saattoi taata, ettei paroonilla ollut
pelastuksekseen käytettävissä muuta pakotietä?
Aikeissaan torjuttuna, siinä silmänräpäyksessä pakotettuna keksimään
uuden suunnitelman, samalla kun kaikki oli toisarvoista Genevièven
vaaraan verraten, Serninen valtasi julman epäröimisen tuokio.
Katse tähdättynä paroonin silmäyksiin olisi hän halunnut repiä
vastustajalta irti salaisuuden ja poistua; eikä hän enää edes
yrittänyt puhua tälle järkeä, niin hyödyttömiltä tuntuivat hänestä
kaikki sanat. Ja omia ajatuksiansa seuloessaan hän kyseli itseltään,
mitkä paroonin ajatukset saattoivat olla, mitkä hänen aseensa, mitkä
hänen pelastustoiveensa.
Eteisen ovi alkoi murtua, vaikka se oli lujasti teljetty ja
rautalevyillä päällystetty.
Nuo kaksi miestä seisoivat tuon oven takana liikkumattomina. Äänien
kaiku, katkonaisia sanoja, saapui heidän korviinsa.
"Näytätte hyvin varmalta puolestanne", sanoi Sernine.
"Niinpä tietenkin!" huudahti toinen, äkkiä kampittaen hänet lattialle
ja juosten pois.
Sernine hypähti pystyyn, sukelsi pienestä portaikon alla olevasta
ovesta, josta Altenheim oli kadonnut, ja juoksi alas kiviportaita
pohjakertaan...
Siellä johti käytävä tilavaan, matalaan, melkein pilkkopimeään
huoneeseen, missä hän tapasi paroonin polvillansa nostamassa
laskuluukun kahvaa.
"Pölhö!" huusi Sernine, syöksähtäen hänen niskaansa. "Tiedät, että
tämän tunnelin toisessa päässä tapaat minun mieheni ja että heillä on
määräys tappaa sinut kuin koiran... Paitsi jos... paitsi jos sinulla
on tähän yhtyvä haaranne... Ahaa, kas, tietystihän sen arvasin... Ja
sinä luulet..."
Taistelu oli hurja. Altenheim, ruumiikas painiskelija, jolla oli
harvinaiset lihasvoimat, oli kouraissut vastustajaansa vartalon ja
käsivarsien ympäri ja likisti häntä omaa rintaansa vasten, puuduttaen
hänen käsivarsiansa ja koettaen tukehduttaa hänet.
Sernine vavahti. Laskuluukku, joka oli jälleen pudonnut kiinni,
tuntui liikkuvan heidän allaan. Hän tunsi ponnistukset, joilla sitä
yritettiin kohottaa; ja parooni tunsi ne nähtävästi myöskin, koska
hän yritti epätoivoisesti siirtää painipaikkaa niin, että laskuluukku
pääsisi avautumaan.
"Siellä on 'se toinen'!" ajatteli Sernine sen selittämättömän kauhun
vallassa, jota tuo salaperäinen olento hänessä herätti... "Jos hän
pääsee tänne, niin olen hukassa!"
Huomaamattomin liikahduksin oli Altenheimin onnistunut siirtää omaa
asemaansa ja hän koetti reutoa vastustajaansa perässään. Mutta
Sernine oli kietaissut jalkansa paroonin jalkojen ympäri ja koetti
samalla vähin erin irrottaa toista kättään.
Heidän yläpuolellaan jymähtelivät voimakkaat iskut kuin
muurinmurtajan työntäykset...
"Minulla on viisi minuuttia aikaa", ajatteli Sernine. "Yhdessä
minuutissa täytyy tämän miekkosen..." Sitten ääneensä puhuen: "Pidä
varasi, veikkonen! Seiso tukevana!"
Hän puristi molemmat polvensa uskomattomalla voimalla yhteen. Parooni
ulvahti, reisi niveleestään nyrjähtäneenä! Sitte Sernine, käyttäen
hyväkseen vastustajansa tuskaa, tempaisi rajusti oikean käsivartensa
irti ja tarttui häntä kurkkuun:
"Sepä mainiota!... Ei, ei kannata sinun hapuilla puukkoasi... jos sen
teet, niin väännän niskasi nurin!"
Puhuessaan hän otti taskustaan hyvin ohuen punotun langan ja
kiinnitti toisella kädellään erinomaisen kätevästi hänen ranteensa.
Parooni muuten olikin jo tukehtumaisillaan eikä tehnyt vähintäkään
vastarintaa. Muutamin tarkoin liikkein Sernine siteli hänet lujasti:
"Tepä käyttäydyttekin koreasti! Oivallista! Kas tässä, minulla on
vyyhti messinkilankaa, joka täydentää pikku työni... Ranteet ensin...
Nyt nilkat... Istu ja pala, näytättepä perin sievästi kapaloidulta!"
Parooni oli vähitellen tointunut. Hän henkäisi:
"Jos luovutatte minut, niin Geneviève kuolee."
"Todellakin?... Ja miten?"
"Hän on lukon takana. Kukaan ei tiedä missä hän on. Jos minut
korjataan talteen, niin hän kuolee nälkään!"
Sernine vavahti. Hän vastasi:
"Niin, mutta te kyllä puhutte vielä."
"En ikinä!"
"Kyllä, kyllä puhutte! Ette nyt; se on myöhäistä. Mutta tänä
iltana." Hän kumartui vastustajansa ylitse ja puheli hänen korvaansa
kuiskaillen: "Kuulkaa, Altenheim, ja ymmärtäkää mitä sanon. Teidät
otetaan pian kiinni. Ensi yön nukutte poliisiasemalla. Se on
ratkaistua, peruuttamatonta. Minä en itsekään voi nyt mitään tehdä
sen ehkäisemiseksi. Ja huomenna ne vievät teidät Santé-vankilaan;
ja myöhemmällä -- tiedätte minne... No niin, minä annan teille
vielä yhden pelastumiskeinon. Tänä iltana, ymmärtäkää, minä tulen
koppiinne poliisiasemalla, ja te kerrotte minulle, missä Geneviève on.
Kahta tuntia myöhemmin te olette vapaa, jos olette totta puhunut.
Jos ette... niin se merkitsee, että te ette pidä päätänne paljon
arvoisena."
Toinen ei vastannut mitään. Sernine suoristausi ja kuunteli.
Ylhäältä kuului rämähtävä ryskähdys. Ulko-ovi oli murtunut. Askeleet
tömistelivät eteisen kivilaakoja ja vierashuoneen lattiata. Weber
etsiskeli miehinensä.
"Hyvästi, parooni! Ajatelkaa asiata iltaan asti. Vankikoppi on hyvä
neuvonantaja."
Hän työnnälsi vankinsa sivulle, saadakseen laskuluukun vapaaksi, ja
kohotti sen. Kuten hän odottikin, ei alhaalla portaikon askelmilla
enää ollut ketään.
Hän asteli alas, jättäen laskuluukun auki takanaan. Askelmia oli
kaksikymmentä, ja niiden juurelta alkoi se käytävä, jota Lenormand
ja Gourel olivat vastakkaiselta suunnalta tulleet. Hän meni sinne
ja huudahti. Hän oli tuntevinaan jonkun olevan siellä. Hän sytytti
taskulyhtynsä. Käytävä oli tyhjä. Sitte hän viritti revolverinsa ja
sanoi ääneensä:
"Sen pahempi sinulle... Minä ammun!"
Ei vastausta. Ei hivausta.
"Se on epäilemättä mielikuva", hän ajatteli. "Tuo olento alkaa tulla
painajaisekseni... Hei, jos aijon suorittaa temppuni ja voittaa
pelin, niin minun pitää kiirehtiä. Lokero, johon kätkin vaatemytyn,
ei ole kaukana. Minä kaappaan mytyn ja temppu on tehty!"
Hän saapui avoimelle ovelle ja pysähtyi heti. Oikealla oli kolo, se
jonka Lenormand oli kaivannut pelastuakseen tulvalta. Hän kumartui ja
valaisi aukkoa.
"Hoo!" hän huudahti hätkähtäen. "Ei, se ei ole mahdollista...
Doudeville tietysti on lykännyt mytyn syvemmälle."
Mutta mytty oli kadonnut; ja hän tunsi varmaksi, että taasenkin tuo
salaperäinen olento oli sen ottanut.
"Sääli kerrassaan! Asia oli niin sievästi järjestetty! Seikkailu
olisi jälleen saanut luonnollisen latunsa ja minä olisin varmemmin
saavuttanut tarkotusperäni... Mutta näinkin ollen täytyy minun
kiirehtiä eteenpäin minkä kykenen... Doudeville on Pavillon
Hortensessa... Peräytymiseni on turvattu... Ei enää joutavia... Minun
täytyy kiirehtiä ja korjata asiat jälleen kuntoon, jos voin... Ja
'hänestä' me pidämme huolen jälkeenpäin... Oh, hänen olisi parempi
pysyä minun kynsieni tapaamattomissa, sen miekkosen!"
Mutta hänen huuliltaan pääsi hämmästyksen huudahdus. Hän oli tullut
toiselle ovelle; ja tämä ovi, puutarhataloa läheisin, oli suljettu.
Hän paiskautui sitä vastaan. Mitä siitä oli hyötyä? Mitä saattoi hän
tehdä?
"Tällä kertaa", hän jupisi, "olen pälkäässä!"
Hän oli hävinnyt! Weber löytäisi hänet sieltä kuin koloonsa
ahdistetun otuksen, luolansa pohjalta.
"Mutta ei!" hän huudahti ponnahtaen suoraksi. "Ei! Jos vain minä
olisin kysymyksessä, niin mitäpä siitä!... Mutta Geneviève, Geneviève
on pelastettava tänä iltana... Lopultakaan ei peli ole vielä
menetetty... Jos 'se toinen' katosi juuri äsken, niin se todistaa,
että jossakin lähistöllä on toinen aukko. Weber ja hänen virkeät
apulaisensa eivät ole minua vielä saaneet!"
Hän oli jo alkanut tutkistella tunnelia ja tarkasteli lyhty kädessä
seinäkiviä, kun hänen korviansa vihlaisi ulvahdus, kauhistuttava,
luonnoton ulvahdus, joka karmi hänen selkäpiitänsä.
Se tuli laskuluukulta päin. Ja äkkiä hän muisti jättäneensä
laskuluukun auki silloin kun oli aikonut palata Villa des
Glycineesiin.
Hän riensi takaisin ja ryntäsi ensimäisestä ovesta. Hänen lyhtynsä
sammui tiellä ja hän tunsi jonkin tai pikemmin jonkun pyyhältävän
polviansa, jonkun ryömivän pitkin seinustaa. Ja samalla hetkellä
tuntui hänestä, että tämä olento oli häviämässä, katoamassa,
hän ei tiennyt minne päin. Juuri silloin tölmäsi hänen jalkansa
porrasaskelmaan.
"Tämä on uloskäytävä", hän ajatteli, "se toinen aukko, josta 'hän'
kulkee."
Ylhäältä kuului huuto taas, vähemmän äänekkäänä; sitä seurasi
voihkina, käheä korina. Hän juoksi ylös portaita, tuli pohjakerran
huoneeseen ja ryntäsi paroonin luo.
Altenheim makasi kuolemaisillaan, veri kurkusta pulputen! Hänen
siteensä oli leikattu poikki, mutta ranteisiin ja nilkkoihin kiedottu
messinkilanka oli eheä. _Hänen rikostoverinsa oli katkaissut häneltä
kurkun, kun ei ollut kyennyt häntä vapauttamaan._
Sernine tuijotti näkyä kauhuissaan. Jäinen hiki kihoili hänen
iholleen. Hän ajatteli Genevièveä, vangittua, avutonta, kamalimmalle
kuolemalle hyljättyä, syystä että parooni yksinänsä tiesi minne hänet
oli kätketty.
Hän kuului selvästi poliisien avaavan eteisen pienen takaoven; hän
kuuli selvästi heidän tulevan alas keittiön portaita.
Hänen ja heidän välillään ei ollut muuta kuin yksi ovi, tämän huoneen
ovi. Hän telkesi oven juuri sinä hetkenä, jona hyökkääjät olivat
tarttumaisillaan säppiin.
Laskuluukku hänen vieressään oli avoinna. Se merkitsi mahdollista
pelastusta, koska kerran oli toinen uloskäytävä löytynyt.
"Ei", hän sanoi itsekseen, "Geneviève ensin. Jälkeenpäin ajattelen
itseäni, jos minulla on aikaa."
Hän polvistui ja laski kätensä paroonin rinnalle. Sydän vielä sykki.
"Voitte kuulla minua, niinhän?"
Silmälautaset värähtelivät heikosti. Kuoleva mies tuskin hengitti.
Poliisit röykyttivät ovea, viimeistä varustusta.
Sernine kuiskasi:
"Minä pelastan teidät... Minulla on ehdottomasti tehoavia
apuneuvoja... Sana vain... Geneviève..."
Oli kuin olisi tämä toivon lupaus elvyttänyt miehen voimia. Altenheim
yritti saada lausutuksi selviä äänteitä.
"Vastatkaa", kovisti Sernine. "Vastatkaa, niin minä pelastan
teidät... Vastatkaa!"
Ovi huojui iskuista, joita sitä vastaan sateli.
Parooni ähkyi käsittämättömiä tavuja. Nojautuen hänen ylitseen,
vimmatusti ponnistaen kaiken tarmonsa, kaiken tahdonvoimansa
äärimäisillensä, Sernine läähätti tuskasta:
"Vastatkaa!... Teidän täytyy!..."
Hän käski ja rukoili vuorotellen. Altenheim sopersi kuin tuon
lannistumattoman, hallitsevan tahdon hypnotisoimana ja nujertamana:
"Riv... Rivoli..."
"Rue de Rivoli. Niinkö? Olette teljennyt hänet johonkin taloon sen
kadun varrella... ja Steinwegin samaten, hä? Mikä numero?"
Jyrisevä ryskähdys ja voitonriemuisia huutoja... Ovi lysähti
lattialle.
"Hypätkää hänen kimppuunsa, pojat!" huusi Weber. "Ottakaa hänet
kiinni... molemmat kiinni!"
Ja Sernine polvillaan:
"Numero... vastatkaa... Jos rakastatte häntä, niin vastatkaa... Miksi
pysyisitte nyt vaiti?"
"Kaksikymmentä... seitsemän", kuiskasi parooni. Monet kädet
tarttuivat Sernineen. Kymmenen revolveria tähdättiin häneen.
Hän nousi ja kääntyi päin poliiseja, jotka vaistomaisesta pelosta
peräytyivät.
"Jos liikahdatte, Lupin", huusi Weber, pitäen revolveriansa
ojennettuna häntä kohti, "niin ammun luodin aivoihinne."
"Älkää ampuko", sanoi Sernine juhlallisesti. "Sitä ei tarvita. Minä
antaudun."
"Pötyä! Tämä on taas kujeitanne!"
"Ei", vastasi Sernine, "taistelu on hävitty. Teillä ei ole oikeutta
ampua. Minä en puolustaudu."
Hän otti esille kaksi revolveria ja heitti ne lattialle.
"Pötyä!" toisti Weber leppymättömästi. "Tähdätkää suoraan hänen
sydämeensä! Ampukaa pienimmästäkin liikahduksesta!"
Sernine hymyili olematta millänsäkään, kädet taskuissa.
"Hei", riemuitsi Weber, "luulenpa että voitto on tällä kertaa meidän."
Hän pani erään poliisin vetämään auki ison ilmareijän luukun, ja
huoneeseen tulvi äkkiä päivänvaloa. Hän kääntyi Altenheimiin. Mutta
hänen suureksi ihmeekseen parooni, jota hän oli arvellut kuolleeksi,
avasi silmänsä, lasiintuneet kamalat silmät, joissa jo kaikki
kuoleman merkit näkyivät. Hän tuijotteli Weberia. Sitte hän näkyi
haeskelevan jotakuta ja saadessaan näkyviinsä Serninen väännähti
vihasta. Hän tuntui heräävän horroksistaan, ja hänen äkkiä uusiutunut
vihansa palautti hiukan voimia.
Hän kohottausi ranteittensa varaan ja yritti puhua.
"Te tunnette hänet, hä?" kysyi Weber.
"Niin."
"Hän on Lupin, eikö olekin?"
"On... Lupin..."
Sernine kuunteli yhä hymyillen.
"Onko teillä muuta sanottavaa?" kysyi Weber, joka näki paroonin
huulien epätoivoisesti yrittelevän liikkua.
"On."
"Hra Lenormandista?"
"Niin."
"Oletteko teljennyt hänet jonnekin? Minne? Vastatkaa..."
Rinta valtaisesti kohoillen, katse mitä tiukimmaksi terittyneenä,
Altenheim viittasi huoneen nurkassa olevaan kaappiin:
"Tuolla... tuolla..." hän änkytti.
Weber avasi kaapin oven. Eräällä hyllyllä oli mustaan
vaatekaistaleeseen kiedottu mytty. Hän kääri sen auki ja löysi hatun,
pienen laatikon, muutamia vaatekappaleita... Hän hätkähti. Hän oli
tuntenut Lenormandin oliivinvihreän hännystakin.
"Voi niitä konnia!" hän huudahti. "Ne ovat hänet murhanneet!"
"Ei", kielsi Altenheim päätänsä pudistaen.
"Sitte..."
"Hän se... hän..."
"Mitä tarkotatte 'hänellä'?... Surmasiko Lupin päällikön?"
"Ei..."
Altenheim takertui kiinni elämään tuimalla itsepintaisuudella,
vimmatusti haluten puhua ja syyttää... Salaisuus, joka hänen teki
mieli ilmaista, oli hänen kielensä kärjellä, eikä hän kyennyt
tulkitsemaan sitä sanoilla, tiennyt miten tehdä se.
"No no", tivasi etsivän osaston apulaispäällikkö. "Hra Lenormand on
toki kuitenkin kuollut?"
"Ei."
"Hän elää?"
"Niin."
"En ymmärrä... Katsokaa. Nämä vaatteet? Tämä hännystakki?..."
Altenheim käänsi silmänsä Sernineen. Weberin mieleen juolahti aatos.
"Ahaa, jo näen! Lupin varasti hra Lenormandin vaatteet ja aikoi
käyttää niitä paetakseen..."
"Niin... niin..."
"Eipä hullumpaa", huudahti apulaispäällikkö. "Moinen kuje on ihan
hänen laistansa. Tässä huoneessa olisimme tavanneet Lupinin hra
Lenormandin asussa, kaiketikin kahleisiin kytkettynä. Se olisi ollut
hänen pelastuksensa, mutta hänellä ei ollut aikaa. Niin on asia, eikö
olekin?"
"On... on..."
Mutta kuolevan silmien ilmeestä tunsi Weber, että asiassa oli vielä
jotakin lisää ja että salaisuus ei ollut täsmälleen se. Mikä se
sitten oli? Mikä oli se outo ja käsittämätön arvotus, jonka Altenheim
tahtoi selittää ennen kuolemaansa?
Hän kuulusteli tätä jälleen:
"Ja missä on hra Lenormand itse?"
"Tuossa..."
"Mitä tarkotatte? Täällä?"
"Niin."
"Mutta täällä olemme vain me itse!"
"On... on..."
"Puhukaa!"
"On... Ser... Sernine."
"Sernine!... Hä, mitä?"
"Sernine... Lenormand..."
Weber hypähti. Äkillinen valo leimahti hänen aatoksiinsa.
Hän loi syrjäsilmäyksen vankiinsa.
Altenheim oli ponnistustensa uuvuttamana kaatunut pitkin pituuttansa
lattialle. Kuolisiko hän, ennen kuin saisi ilmaistuksi ratkaisun
arvotukseen, jonka hänen omituiset sanansa olivat esittäneet?
Järjettömän, uskomattoman oletuksen järkyttämänä, jota hän ei
tahtonut ajatellakaan, vaikka se väkisinkin pysyi hänen mielessään,
teki Weber uuden, päättäväisen yrityksen:
"Selvittäkää meille asia... Mitä on sen pohjalla? Mikä salaisuus?"
Toinen ei näyttänyt kuulevan ja virui elottomin, tuijottelevin silmin.
Weber laskeusi ihan hänen viereensä ja sanoi pontevasti korostaen
sanojansa, jotta jokainen tavu vaipuisi alas noiden jo pimeyteen
uponneiden aivojen sisimpiin syvyyksiin:
"Kuulkaa... Olen ymmärtänyt teitä oikein, enkö olekin? Lupin ja hra
Lenormand... Siinä salaisuus, eikö niin? Oletteko varma? Ne kaksi
ovat yksi ja sama?..."
Silmät eivät liikkuneet. Onnettoman suupielestä tiukkui hiukan
verta... Hän nyyhkäisi pari kolme kertaa... Viimeinen puistatus, ja
kaikki oli lopussa...
* * * * *
Tuossa väen täyttämässä pohjakerrassa vallitsi pitkällinen
äänettömyys.
Weber otti mytyssä olleen pikku laatikon ja avasi sen. Siinä
oli harmaja tekotukka, pari hopeapuitteisia silmälaseja,
kastanjankarvainen kaulahuivi ja pikku salalokerossa pari
ihomaalirasiaa ja muutamia harmaita karvatukkoja sisältävä kotelo:
sanalla sanoen kaikki mitä tarvittiin Lenormandin täydelliseen asuun.
Hän astui Serninen eteen, silmäili häntä muutaman sekunnin ajan
puhumatta, miettivästi harkiten kaikkia seikkailun vaiheita, ja
mutisi:
"Se on siis totta?"
Sernine, joka oli säilyttänyt hymyilevän tyyneytensä, vastasi:
"Vihjaus on näppärä ja rohkea. Mutta ennen kuin vastaan, antakaa
miehillenne käsky herjetä häiritsemästä minua noilla leluillansa."
"Hyvä on", sanoi Weber, tehden miehilleen merkin. "Ja nyt vastatkaa."
"Mihin?"
"Oletteko te hra Lenormand?"
"Olen."
Kuului huudahduksia. Jean Doudeville, joka oli saapuvilla, veljensä
vartioidessa salaista käytävää -- Jean Doudeville, Serninen oma
apuri -- katseli häntä nolostuneena. Weber teki epätietoisuutensa
pulassa toivottoman liikkeen, ikäänkuin olisi luopunut muodostamasta
järjellistä mielipidettä.
"Käsiraudat", hän sanoi äkkiä säikähtäneenä.
"Jos se teitä huvittaa", sanoi Sernine.
Ja valiten ahdistajiensa etumaisesta rivistä Doudevillen, hän ojensi
ranteensa:
"Kas noin, ystäväni, te saatte sen kunnian... Eikä kannata teidän
vaivaantua... minä olen vilpitön... Muu ei vähääkään hyödytä..."
Hän sanoi tämän äänellä, josta Doudeville ymmärsi taistelun siksi
hetkeksi päättyneen ja ainoana tehtävänä olevan alistua.
Doudeville kiinnitti käsiraudat.
Huuliaan liikuttamatta tai kasvojensa lihaksia värähdyttämättä
kuiskasi Sernine:
"Rue de Rivoli 27... Geneviève..."
Weber ei voinut näkyä katsellessaan hillitä tyytyväistä elettä.
"Tulkaa!" hän sanoi. "Etsivän osaston asemalle!"
"Niin oikein, etsivään osastoon!" huudahti Sernine. "Hra Lenormand
viepi vankilan kirjaan Arsène Lupinin; ja Arsène Lupin viepi ruhtinas
Serninen."
Hän ei virkkanut sanaakaan automobilissa, jota saarsi kolme muuta
poliiseilla täytettyä voimavaunua.
He eivät viipyneet etsivässä osastossa kauvan. Muistaen Lupinin
pakenemisen lähetti Weber hänet heti sormenpäiden jäljennysosastoon
ja vei hänet sitte poliisiasemalle, mistä hänet lähetettiin
Santé-vankilaan.
Vankilanjohtajaa oli varotettu puhelimella ja hän oli tulijaa
vastassa. Kirjaan vieminen, vaatteiden tarkastus ja muut
muodollisuudet suoritettiin nopeasti; ja kello seitsemän illalla
ruhtinas Paul Sernine astui 14. kopin kynnyksen yli.
"Eivät laisinkaan kehnoja, teidän huoneenne", kiitteli hän, "eivät
laisinkaan!... Sähkövalaistus, keskuslämmitys, kaikki mukavuudet...
oivallista! Hra johtaja, minä otan tämän huoneen."
Hän heittäysi vuoteelle:
"Hei, hra johtaja, pyydän teiltä erästä pikku suosionosotusta!"
"Mikä se on?"
"Sanokaa niille, etteivät tuo suklaatani ennen kello kymmentä
aamulla... Minua nukuttaa tavattomasti."
Hän käänsi kasvonsa seinään päin. Viittä minuuttia myöhemmin hän
nukkui sikeästi.