_Arsène Lupin_.'
Tuntia myöhemmin ilmotettiin Lenormandille puhelimella, että
Valenglay, pääministeri, halusi tavata häntä sisäasiain ministeriössä.
* * * * *
"Kuinka terveen näköinen olettekaan, Lenormand! Ja minä kun luulin
teidän makaavan sairaana vuoteellanne!"
"En ole sairas, hra presidentti."
"Te siis kyräilitte kammiossanne! Mutta te olettekin aina ollut
yrmeäluontoinen."
"Yrmeän luonteeni tunnustan, hra presidentti, mutta en kyräilyä."
"Mutta te pysytte kotonanne! Ja Lupin käyttää sitä hyväkseen,
vapauttaen ystävänsä!"
"Miten saatoin minä häntä pysähdyttää?"
"Miten? Mutta olihan Lupinin temppu mitä luonnollisin. Tavallisen
menetelmänsä mukaisesti hän ilmotti pakopäivän ennakolta; jokainen
luotti ilmotukseen; näennäinen yritys suunniteltiin; karkaamista ei
tapahtunut; ja seuraavana päivänä, kun kukaan ei aavista mitään --
hiu! -- linnut lähtevät lentoon."
"Hra presidentti", sanoi etsivän osaston päällikkö juhlallisesti,
"Lupinilla on käytettävissään niin erinomaiset apuneuvot, ettei
meillä ole kykyä ehkäistä hänen päätöksiensä täytäntöönpanoa. Pako
oli matemaattisen varma. Minä pidin parempana siirtää pelini toiseen
käteen -- ja jättää naurun muiden kestettäväksi."
Valenglay hykähteli.
"On totta, että poliisiprefektillä ja hra Weberilla ei voi tällä
hetkellä olla hauskaa. Mutta lopultakin, voitteko selittää minulle,
hra Lenormand --"
"Me tiedämme ainoastaan, hra presidentti, että pako tapahtui
Oikeuspalatsista. Vangit tuotiin vankivaunuissa ja vietiin hra
Formierien huoneeseen. He lähtivät hra Formerien huoneesta, mutta he
eivät lähteneet Oikeuspalatsista. Eikä kuitenkaan kukaan tiedä, minne
he joutuivat."
"Se on kerrassaan hämmästyttävää."
"Kerrassaan hämmästyttävää."
"Ja eikö ole mitään muuta saatu ilmi?"
"On. Tutkijatuomarien huoneisiin johtavaan sisempään käytävään oli
ahtautunut ennen kuulumaton paljous vankeja, vartijoita, asianajajia
ja ovenvartijoita; ja huomattiin, että kaikki nämä olivat saaneet
väärennettyjä käskyjä saapua samalla hetkellä. Toiselta puolen ei
yksikään niistä tutkintotuomareista, jotka muka olivat kutsuneet
heidät, istunut huoneessaan sinä päivänä, sillä he olivat saaneet
yleisen syyttäjän virastosta väärennettyjä määräyksiä, joilla heidät
lähetettiin joka haaralle Parisia ja ympäristöihin."
"Siinäkö kaikki?"
"Ei. Kahden kunnalliskaartilaisen nähtiin naisen keralla astuvan
Oikeuspalatsin pihan poikki. Ulkopuolella odottivat heitä ajurin
vaunut ja kaikki kolme astuivat niihin."
"Ja mikä on teidän mielipiteenne, Lenormand?"
"Minun nähdäkseni pääsi tämä pako onnistumaan ainoastaan erikoisten
olosuhteitten ansiosta ja niin omituisten tapausyhtymäin kautta,
ettei voi olla varmasti uskomatta mitä aavistamattomimpia apulaisia
osallisiksi hankkeeseen. Lupinilla muuten onkin Oikeuspalatsissa
välejä, jotka eksyttävät kaikki laskelmamme. Hänellä on asiamiehiä
ministeriössänne. Hänellä on asiamiehiä minun ympärilläni. Se
on pelottava järjestö -- tuhat kertaa taitavampi, uskaliaampi,
monipuolisempi ja toimeliaampi etsivä osasto kuin minun
määrättävänäni oleva."
"Ja te siedätte tätä, Lenormand?"
"En siedä, en."
"Miksi siis tämä velttous? Mitä olette tehnyt Lupinia vastaan?"
"Olen valmistautunut taistelua varten."
"Niinpä vain! Ja teidän valmistautuessanne hän oli täydessä
toiminnassa."
"Niin minäkin."
"Ja tiedättekö mitään?"
"Tiedän aika paljon."
"Mitä? Puhukaa!"
Sauvaansa nojaten teki Lenormand pienen, mietiskelevän kävelyn
tilavassa huoneessa. Sitte hän istuutui vastapäätä Valenglayta ja
puheli painokkaasti:
"Hra presidentti, minulla on kolme valttia kädessäni. Ensinnäkin
tiedän millä nimellä Arsène Lupin tällähaavaa piiloitteleikse,
nimen jota hän käytti asuessaan Boulevard Hausmannin varrella,
vastaanottaen joka päivä apulaisiansa, järjestellen ja ohjaillen
joukkoansa."
"Mutta miksi, taivaan nimessä, ette vangitse häntä?"
"Tuo ruhtinas -- nimittäkäämme häntä ruhtinas Pyryksi -- on kadonnut.
Hän on ulkomailla muissa asioissa."
"Ja jollei hän palaakaan?"
"Hänen asemansa, se tapa jolla hän on käynyt käsiksi
Kesselbach-juttuun, tekevät välttämättömäksi hänen paluunsa, ja
samalla nimellä."
"Kuitenkin..."
"Hra presidentti, minä tulen toiseen valttiini. Olen vihdoinkin
jälleen löytänyt Pierre Leducin."
"Joutavia!"
"Olenpa. Ennen katoamistansa sijoitti Lupin hänet erääseen huvilaan
Parisin lähistöllä."
"Hiisi vieköön! Mutta mistä te tiesitte?"
"Oh, helposti! Lupin on asettanut kaksi apulaistansa Pierre Leducin
seuraan, vartioitsemaan ja suojelemaan häntä. No, nämä apulaiset
ovatkin omia salapoliisejani -- -- kaksi veljestä, joita minä käytän
mitä salaisimmin ja jotka ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa
luovuttavat hänet käsiini."
"Hyvin tehty kerrassaan! Joten siis..."
"Joten siis, koska Pierre Leduc, voimme sanoa, on keskus, johon
kaikkien kuuluisaa Kesselbach-salaisuutta penkovien ponnistukset
kohdistuvat, minä ennemmin tai myöhemmin sieppaan kiinni ensiksikin
tuon kolminkertaisen murhan tekijän. Tämä pahantekijähän tekeytyi
hra Kesselbachiksi, jatkaakseen hänen loistavaa suunnitelmaansa,
jonka suorittamiseen hra Kesselbachin tarvitsi löytää Pierre Leduc.
Toiseksi pääsen siten käsiksi Arsène Lupiniin, koska Arsène Lupinilla
on samat aikeet."
"Erinomaista! Pierre Leduc on syötti, jonka heitätte viholliselle."
"Ja kala tärppii jo, hra presidentti. Olen juuri saanut sanan, että
epäiltävän henkilön nähtiin äskettäin kuljeskelevan sen pikku huvilan
ympärillä, jossa Pierre Leduc asuu käskyläisteni suojelemana. Minä
lähden paikalle neljän tunnin kuluttua."
"Entäs kolmas valtti, Lenormand?"
"Hra presidentti, eilen saapui Rudolf Kesselbachille osotettu kirje,
jonka minä sieppasin..."
"Sieppasitte, hä? Te edistytte!"
"Niin; sieppasin. Tässä se on. Se on päivätty kaksi kuukautta
takaperin. Kuoressa on Kapkaupungin postileima ja sisältö kuuluu:
"'Hyvä Rudolf: -- Minä tulen Parisiin kesäkuun 1. p:nä ja ihan
yhtä surkeassa pinteessä, kuin sinun tullessasi avukseni. Mutta
minulla on suuria toiveita siitä Pierre Leducin asiasta, josta
sinulle kerroin. Onpa se ihmeellinen juttu! Oletko löytänyt
tarkottamani miehen? Miten pitkällä olemme? Olen kovin kiihkeä
tietämään.'
"Alla on nimenä 'Steinweg'. Kesäkuun 1. päivä", pitkitti Lenormand,
"on tänään. Olen määrännyt erään poliisitarkastajani etsimään minulle
tämän Steinwegin. En epäile hänen onnistumistansa."
"Enkä minä; en vähääkään!" huudahti Valenglay nousten tuoliltaan. "Ja
minä pyydän teiltä kaikin tavoin anteeksi, hyvä Lenormand, ja teen
nöyrän tunnustukseni: Olin vähällä antaa teidän mennä menojanne...
kerrassaan ja ainiaaksi! Huomenna odotin luokseni poliisiprefektiä ja
hra Weberiä."
"Sen tiesin, hra presidentti."
"Mahdotonta!"
"Olisinko muutoin paljastellut puuhiani? Nyt näette
taistelusuunnitelmani. Toiselta puolen virittelen ansoja, joihin
murhaaja aikanaan tarttuu. Pierre Leduc tai Steinweg luovuttaa hänet
käsiini. Toiselta puolen olen Arsène Lupinin kintereillä. Kaksi
hänen asiamiestänsä on minun palveluksessani ja hän pitää heitä
uskollisimpina auttajinansa. Tämän lisäksi hän työskentelee minun
puolestani, sillä hän vainoaa kolminkertaisen rikoksen tekijää kuten
minäkin. Hän vain kuvittelee lyövänsä minulle sumua silmiin, kun
päin vastoin minä eksytän häntä. Minä siis onnistun, mutta yhdellä
ehdolla..."
"Mikä se on?"
"Että minulle annetaan vapaa valtuus toimia hetken tarpeen
mukaan, piittaamatta yleisöstä, joka käypi kärsimättömäksi, tai
esimiehistäni, jotka juonittelevat minua vastaan."
"Siihen suostun."
"Siinä tapauksessa, hra presidentti, olen muutaman päivän kuluttua
voittaja... tahi vainaja."
* * * * *
Saint-Cloudissa. Pieni ylängön korokkeella sijaitseva huvila, vähän
käytetyn tien varrella.
Kello yksitoista illalla. Lenormand oli jättänyt automobiilinsa Saint
Cloudiin ja käveli varovasti tietä pitkin. Joku varjo lähestyi.
"Tekö siinä, Gourel?"
"Niin hra päällikkö."
"Kerroitteko Doudeville-veljeksille, että minä olin tulossa?"
"Kyllä: huoneenne on valmiina. Voitte mennä vuoteelle ja nukkua...
elleivät yritä tänä yönä viedä pois Pierre Leducia, mikä ei minua
ihmetyttäisi sen miehen käytöksestä päättäen, jonka Doudevillet
näkivät."
He kävelivät puutarhan poikki, astuivat hiljaisesti taloon ja
nousivat ensimäiseen huonekertaan. Veljekset Jean ja Jacques
Doudeville olivat siellä.
"Eikö mitään uutisia ruhtinas Serninestä?" kysyi Lenormand.
"Ei, herra päällikkö."
"Miten jakselee Pierre Leduc?"
"Hän makailee kaiken päivää seljällään kamarissaan pohjakerrassa tai
lojuu puutarhassa. Hän ei milloinkaan tule puhuttelemaan meitä."
"Onko hänen vointinsa parempi?"
"Paljoa parempi. Lepo on tehnyt hänessä tuntuvan muutoksen."
"Onko hän täydellisesti kiintynyt Lupiniin?"
"Ruhtinas Sernineen pikemmin, sillä hän ei aavista noita kahta
samaksi mieheksi. Niin ainakin arvelen. Hänestä ei koskaan tiedä.
Hän ei laisinkaan puhu. Oh, hän on kummallinen otus! Yksi ainoa
henkilö pystyy häntä ilahuttamaan, saamaan hänet haastelemaan ja
nauramaankin. Se on muuan nuori tyttö Garchesista, jolle ruhtinas
Sernine esitteli hänet. Geneviève Ernemont on hänen nimensä. Hän on
käynyt täällä jo kolmasti... kävi tänäänkin." Hän lisäsi leikillään:
"Luulenpa että niiden kesken on hiukan kuhertelua käynnissä.
Suhde on sama kuin hänen ylhäisyytensä ruhtinas Serninen ja rouva
Kesselbachin. Näyttää siltä, että tuo Lupin vietävä mielistelee
rouvaa!"
Lenormand ei vastannut. Mutta oli ilmeistä, että hänen muistinsa
komeroihin juuttuivat kaikki nämä yksityisseikat, joille hän näköjään
ei antanut mitään merkitystä. Hän sytytti sikaarin, pureskeli sitä
polttelematta; sytytti sen jälleen ja viskasi pois. Hän teki vielä
pari kolme kysymystä ja heittäysi sitte täysissä pukimissa vuoteelle.
"Jos mitä hyvänsä pienintäkin tapahtuu, niin herätettäköön minut. Jos
ei, niin nukun aamuun asti. Vartiopaikoillenne kaikki."
Toiset poistuivat huoneesta. Kului tunti -- kaksi tuntia.
Äkkiä tunsi Lenormand hiljaisen kosketuksen, ja Gourel sanoi hänelle:
"Nouskaa, hra päällikkö; ne ovat avanneet veräjän."
"Yksi mies vai kaksi?"
"Minä näen ainoastaan yhden... kuu sukelsi juuri silloin näkyviin...
hän kyyristyi pensas-aidan suojaan."
"Entä veljekset Doudeville?"
"Minä lähetin heidät ulos takaovesta. He katkaisevat aikanaan hänen
paluunsa."
Gourel otti Lenormandia kädestä, talutti hänet alas portaita ja
sitten pieneen pimeään kamariin.
"Älkää hievahtako, hra päällikkö; olemme Pierre Leducin
pukuhuoneessa. Minä availen sen komeron ovea, jossa hänen vuoteensa
on. Ei hätää... hän on unilääkkeekseen ottanut veronalia, kuten joka
ilta... Mikään ei voi herättää häntä. Tulkaa tänne päin... Hei, se
on hyvä piilopaikka! Nämä ovat hänen vuoteensa kaihtimet... täältä
voitte nähdä ikkunan sekä sen ja vuoteen välissä olevan puolen
huonetta."
Ikkunanpuolisko oli selki seljällään ja päästi häämyistä valoa,
joka kirkastui hyvin selväksi, kun kuu puhkesi esille pilvihuntunsa
läpi. Nuo kaksi miestä eivät siirtäneet katsettansa tyhjistä
ikkunanpuitteista, varmoina siitä että heidän odottamansa tapaus
läheni siltä taholta.
Keveätä narinaa.
"Hän kapuaa ylös kukkasäleikköä!" kuiskasi Gourel.
"Onko se korkea?"
"Noin kuusi jalkaa."
Narina kävi selvemmäksi.
"Menkää, Gourel", mutisi Lenormand. "Hakekaa Doudevillet, tuokaa
heidät takaisin seinustalle ja sulkekaa tie jokaiselta, joka yrittää
päästä täältä alas."
Gourel läksi. Samassa ilmestyi ikkunan tasalle pää. Sitte heilahti
jalka ulokkeen kaiteen sisäpuolelle. Lenormand näki lyhyenlännän
hentorakenteisen miehen, tummiin vaatteisiin puetun ja ilman hattua.
Mies kääntyi ja tuijotteli ulokkeen yli nojautuen tuokion ajan, kuin
varmistuakseen siitä, ettei häntä uhannut mikään vaara. Sitte hän
kyyristyi alas ja asettui pitkin pituuttaan lattialle makaamaan. Hän
näytti liikahtamattomalta. Mutta pian erotti Lenormand, että vielä
mustempi varjo, jonka hän sai ympäristöä vastaan syntymään, oli
tulossa eteenpäin, likemmä.
Se saavutti vuoteen.
Lenormand oli kuulevinaan miehen hengityksen.
Pierre Leduc huokasi syvään ja käänsi kylkeänsä.
Taas hiljaisuus...
Mies oli huomaamattomin liikkein hiipinyt pitkin vuodetta ja hänen
tumma hahmonsa kuvastui nyt lattialle asti riippuvien hurstien
valkealle taustalle.
Lenormand olisi käsivartensa ojentamalla voinut koskettaa häntä.
Hän erotti jo selvästi nukkujan huohotuksen keralla vuorottelevan
hengityksen.
Äkkiä välähti valon leimahdus. Mies oli painaltanut sähköheijastajan
nastaa, ja Pierre Leducin kasvoille sattui kirkas hohde, mutta
mies pysyi varjossa, niin että Lenormand ei voinut erottaa hänen
kasvonpiirteitään.
Hän näki vain jotakin valojuovassa välkkyvää ja vavahti. Se oli
veitsen terä, ja tuo enemmän tikaria kuin väkipuukkoa muistuttava
ohut, suippeneva veitsi näytti hänestä samalta aseelta, jonka hän oli
löytänyt Kesselbachin sihteerin Chapmanin ruumiin vierestä.
Hän tarvitsi kaiken tahdonvoimansa hillitäkseen itseään hyökkäämästä
miehen kimppuun. Hän tahtoi ensin tietää, mitä mies oli tullut
tekemään.
Käsi kohosi. Aikoiko hän iskeä? Lenormand arvioitsi välimatkaa,
ehkäistäkseen iskun... Mutta ei; se ei ollut murhaava liikahdus, vaan
varokeino. Käsi iskisi ainoastaan jos Pierre Leduc liikahtelisi tai
yrittäisi huutaa. Ja mies kumartui nukkujan yli kuin tarkastellen
jotakin.
"Oikeata poskea", ajatteli Lenormand, "oikean posken arpea... Hän
tahtoo varmistua siitä, että nukkuja todellakin on Pierre Leduc."
Mies oli kääntynyt hiukan toiselle sivulle, niin että ainoastaan
hänen hartiansa olivat näkyvissä. Mutta hänen vaatteensa, hänen
päällystakkansa olivat niin lähellä, että ne kihnasivat kaihtimia,
joiden takana Lenormand piileskeli.
"Liikahduskin vain hänen taholtaan", ajatteli etsivän osaston
päällikkö, "hälyytyksen sävähdys minussa, niin käyn hänen kimppuunsa!"
Mutta mies ei hievahtanut, kokonaan syventyneenä tarkasteluunsa.
Vihdoin hän siirsi tikarin siihen käteensä, joka piteli lyhtyä, ja
nosti hurstia, ensimältä tuskin ollenkaan, sitte hiukan enemmän,
kunnes nukkuvan vasen käsivarsi paljastui ja käsi oli näkyvissä.
Lyhdyn valovirta kohdistui käteen. Sormet olivat harillaan.
Pikkusormi oli toisen niveleen vierestä katkaistu.
Taas liikahti Pierre Leduc. Valo sammui heti, ja mies jäi hetkeksi
seisomaan vuoteen viereen, hievahtamattomana, suorana. Päättäisikö
hän iskeä?
Pitkä, hyvin pitkä äänettömyys! Äkkiä Lenormand näki tai pikemmin
oli näkevinänsä käsivarren kohoavan. Hän liikahti vaistomaisesti,
ojentaen kätensä nukkujan yli. Tällöin hän tuli tölmänneeksi mieheen.
Kumea huudahdus. Mies huiteli ilmaa, puolustausi umpimähkään ja
hyökkäsi ikkunaa kohti. Mutta Lenormand oli syöksähtänyt häneen
käsiksi ja kietaissut käsivartensa hänen hartiainsa ympäri.
Hän tunsi toisen heti mukautuvan ja heikompana, Lenormandin
syleilyssä voimattomana, koettavan välttää painiskelua ja livahtaa
hänen käsiensä lomitse pakoon. Kaikki voimansa ponnistaen litisti
Lenormand hänet rintaansa vasten, taivutti hänet kaksin kerroin ja
oikaisi hänet seljälleen lattialle.
"Hei, olen saanut hänet, olen saanut hänet!" jupisi hän
voitonriemuisesti.
Ja hän tunsi sanomatonta riemua siitä, että oli vastustamattomalla
kouraisullaan kytkenyt tuon kammottavan pahantekijän. Hän tunsi
hätyytetyn elävän ja vavahtelevan, raivoissaan ja hurjistuneena,
molempien huohotus yhteen seonneena.
"Kuka sinä olet?" kysyi hän. "Kuka sinä olet?... Minä panen sinut
puhumaan..."
Ja hän rutisti vihollisen ruumista vielä tiukemmin, sillä hänestä
tuntui kuin olisi se kutistumassa hänen käsissään, katoamassa. Hän
kouraisi lujemmin... ja lujemmin... Ja äkkiä hän värisi kiireestä
kantapäähän. Hän oli tuntenut, tunsi vieläkin, pienoisen pistoksen
kurkussaan... Tuskaantuneena hän kouraisi vielä tiukemmin; kipu
yltyi! Ja hän huomasi, että miehen oli onnistunut vääntää toinen
käsivartensa ympäri, pujottaa kätensä rinnalleen ja kohottaa
tikarinsa pystyyn. Käsi ei tosin pystynyt liikahtamaan, mutta mitä
tiukemmaksi Lenormand lujensi otettaan, sitä syvemmälle tunkeusi
tikarin kärki leuan alle.
Hän nykäisi päätänsä hiukan taaksepäin, karttaaksensa kärkeä; kärki
seurasi liikahdusta ja haava laajeni.
Äkkiä hän päästi irti ja ponnahti taaksepäin. Sitte hän taas
heti yritti käydä kiinni. Se oli myöhäistä. Mies heitti jalkansa
ikkunalaudan poikitse ja hyppäsi.
"Pidä varasi, Gourel!" huusi Lenormand, tietäen Gourelin olevan
siellä valmiina sieppaamassa pakolaisen kiinni.
Hän ojentui katsomaan ulos.
Sora rauskahteli... varjo vilahti kahden puun välitse, veräjä
paiskautui kiinni... Eikä mitään muuta ääntä... ei mitään estelyä...
Pierre Leducista mitään piittaamatta huuteli hän:
"Gourel!... Doudeville!"
Ei vastausta. Maaseudun suuri yöllinen hiljaisuus...
Lenormand hyppäsi vuorostaan alas, kiersi valon sähkölyhtyynsä ja
tarkasteli pimeyttä.
Etsintää ei kestänyt kauvan. Ihan hänen lähellään makasi miehen
ruumis, ja kumartuessaan katsomaan sitä hän tunsi Gourelin.
"Lempo! Jos ne ovat hänet tappaneet, niin saavatpa sen kalliisti
maksaa."
Mutta Gourel ei ollut kuollut, ainoastaan pökerryksissään. Muutaman
minuutin kuluttua hän tointui ja murisi:
"Nyrkin isku vain, hra päällikkö... vain nyrkin isku, joka pamahti
minua keskelle rintaa. Mutta olipa siinä miestä!"
"Heitä oli siis kaksi?"
"Niin; pienempi kapusi ylös, ja toinen vartioidessani yllätti minut
aavistamattani."
"Entäs Doudevillet?"
"En ole heitä nähnyt."
Toinen heistä, Jacques, löydettiin veräjän läheltä, murtunut
leuka verta vuotavana; toinen köhiskeli vähän etäämpänä, rinta
lytistyneenä. "Mitä tapahtui?" kysyi Lenormand.
Jacques kertoi, että hänen veljensä ja hän olivat tölmänneet
johonkuhun, joka oli iskenyt heidät kykenemättömiksi ennen kuin
heillä oli ollut aikaa puolustautua.
"Oliko hän yksinään?"
"Ei; meidät sivuuttaessaan oli hänellä mukanaan, toveri, lyhempi kuin
hän itse."
"Tunsitteko miestä, joka löi teitä?"
"Hartiain leveydestä päättäen ajattelin, että hän saattoi olla se
Palace-hotellin englantilainen, joka katosi sieltä tietämättömiin."
"Majuri?"
"Niin; majuri Parbury."
Hetken mietittyään sanoi Lenormand:
"Tässä ei ole mitään epäilyksen varaa. Niitä oli Kesselbachin jutussa
kaksi -- tikarimies, joka teki murhat, ja hänen apulaisensa majuri."
"Niin ajattelee ruhtinas Serninekin", mutisi Jacques Doudeville
itsekseen.
"Ja tänä yönä", jatkoi etsivän osaston päällikkö, "ovat ne jälleen
liikkeellä -- samat kaksi." Ja hän lisäsi: "Sitä parempi. Kahden
pahantekijän kytkemisen mahdollisuus on sata kertaa suurempi kuin
yhden."
Lenormand hoiti miehiänsä, toimitti heidät makuulle ja tarkasteli,
olivatko ahdistajat pudottaneet mitään tai jättäneet jälkiä. Hän ei
löytänyt mitään ja lähti taas itsekin levolle.
Kun Gourel ja Doudevillet eivät aamulla paljoakaan kärsineet
vammoistaan, niin hän käski veljeksien kierrellä ympäristössä ja
läksi itse Gourelin kanssa Parisiin jouduttamaan asioita ja antamaan
ohjeita.
Hän söi puolipäivällistä konttorissaan. Kello kaksi hän sai hyviä
uutisia. Dieuzy, hänen parhaita salapoliisejaan, oli saanut haltuunsa
Steinwegin, Rudolf Kesselbachin kirjeenvaihtajan, saksalaisen
astuessa ulos Marseillesin junasta.
"Onko Dieuzy tullut?"
"On, hra päällikkö", vastasi Gourel. "Hän on täällä saksalaisen
keralla."
"Osota heidät luokseni!"
Samassa soi puhelin. Jean Doudeville puhui Garchesin postikonttorista.
"Tekö siellä, Jean? Onko uutisia?"
"On, hra päällikkö. Majuri Parbury..."
"Hä?"
"Olemme löytäneet hänet. Hänestä on tullut espanjalainen, ja hän on
tummennuttanut ihoansa. Näimme hänet vast'ikään. Hän meni Garchesin
vapaakouluun. Hänet vastaanotti tuo nuori neiti... tiedättehän, tyttö
joka tuntee ruhtinas Serninen. Geneviève Ernemont."
"Horna!"
Lenormand paiskasi kuulotorven kädestään, kaappasi hattunsa, säntäsi
käytävään, kohtasi Dieuzyn ja saksalaisen, huusi heitä tapaamaan
häntä hänen konttorissaan kello kuudelta, porhalsi alas portaita
Gourelin ja kahden poliisitarkastajan saattamana, jotka hän matkalla
sieppasi seuraansa, ja sukelsi vuokra-automobiliin.
"Garchesiin niin joutuin kuin voitte... kymmenen frangia itsellenne!"
Hän pysähdytti vaunut hiukan ennen Villeneuven puistoon saapumista,
koululle vievän kujan käänteeseen. Jean Doudeville odotteli häntä ja
huudahti heti:
"Hän livahti pois kymmenen minuuttia takaperin kujan toisesta päästä."
"Yksinään?"
"Ei, tytön kanssa."
Lenormand ravisti Doudevillea takinkauluksesta.
"Vätys! Annoitte hänen mennä! Mutta teidän olisi pitänyt..."
"Veljeni on hänen jäljillään."
"Sekö mitään auttaisi! Hän pistää veljenne kuoliaaksi. Teissä ei ole
hänen vastustaan kumpaisessakaan!"
Hän itse otti käsiinsä automobilin ohjauspyörän ja ajoi päättävästi
kujaan, välittämättä kärryjen uurroista ja molemmin puolin kasvavista
pensaista. Pian pääsivät he kylätielle, joka vei heidät viiden tien
risteykseen. Epäröitsemättä valitsi Lenormand vasemmanpuolisimman,
Saint Cucufan tien. Tosiaankin tapasivat he järvelle viettävän
rinteen laella toisen Doudeville-veljeksen, joka huusi:
"He ovat vaunuissa kilometrin päässä!"
Lenormand ei pysähtynyt. Hän pani automobilin kiitämään alas
rinnettä, viiletti pitkin polvekkeita, kiersi järven ja päästi äkkiä
voitonriemuisen huudahduksen. Edessä olevan pienen mäen harjalla hän
oli nähnyt vaunujen kuomun.
Pahaksi onneksi oli hän mennyt väärästä tienhaarasta, joten hänen
täytyi peräyttää automobili. Päästessään teiden risteykseen näki hän
vaunujen seisovan paikoillaan. Ja äkkiä, hänen kääntäessään, hyppäsi
vaunuista tyttö. Astuimille ilmestyi mies. Tyttö ojensi käsivartensa.
Kuului kaksi laukausta perätysten.
Hän oli varmaankin tähdännyt huonosti, sillä kuomun toiselta puolelta
kurkisti pää, ja saadessaan näkyviinsä automobilin sivalsi mies
hevosta tuimasti raipalla ja se nelisti eteenpäin. Seuraavassa
silmänräpäyksessä kätki tien mutka vaunut.
Lenormand sai perääntymisensä muutamissa sekunneissa suoritetuksi,
lasketti suoraan ylös rinnettä, sivuutti pysähtymättä tytön ja
teki rohkean käännöksen. Hän oli nyt jyrkällä, kapealla, kivisellä
metsätiellä, jota saattoi kulkea ainoastaan hyvin hitaasti ja mitä
suurinta varovaisuutta noudattaen. Kahdenkymmenen metrin päässä
hänen edellään keikkuivat kaksipyöräiset kärryt kivien yli, hevosen
pikemmin pidellessä niitä pystyssä kuin vetäessä. Ei ollut hätää.
Pako oli mahdoton.
Ja molemmat ajoneuvot poukkoilivat alas ja pitkin mäen kuvetta.
Kerran olivat ne jo niin likekkäin, että Lenormand aikoi miehineen
astua alas maahan ja pistää juoksuksi. Mutta hän tunsi vaaralliseksi
käyttää jarrua niin jyrkällä kohdalla ja kiiti edelleen, tiukasti
vihollisen kintereillä, kuin jo koskettaen varmaa saalista...
"Jopa saamme hänet, hra päällikkö -- jopa saamme hänet!" mutisivat
poliisitarkastajat.
Mäen juurella laajeni polku valtatieksi, joka kulki Seineä kohti,
Bougivaliin päin. Tasaiselle maalle päästyään hiljentyi hevonen
hölkkäjuoksuun, hätäilemättä pysytellen tien keskikohdalla.
Raju ponnistus tärisytti automobilia. Se tuntui hyppäilevän eteenpäin
ja kyntävän tienviertä valmiina musertamaan jokaisen esteen. Se
saavutti vaunut, tuli niiden tasalle, sivuutti ne...
Kirous Lenormandin huulilta... raivostuneita huutoja.
Vaunut olivat tyhjät! Hevonen taivalsi rauhallisesti ohjakset
seljällä, epäilemättä paluumatkalla jonkun naapuristossa olevan
majatalon talliin, mistä se oli siksi päiväksi vuokrattu...
Vaikka oli vimmaansa tukehtua, virkahti etsivän osaston päällikkö
vain:
"Majuri on hypännyt ulos niinä muutamina sekunteina, joina vaunut
olivat mäen laelta lähdettyänsä näkyvistämme poissa."
"Meidän täytyy vain tarkastaa metsä, hra päällikkö, niin varmasti..."
"Palaamme tyhjin käsin. Se vintiö on jo kaukana."
He palasivat nuoren tytön luo, jonka tapasivat Jacques Doudevillen
seurassa näköjään vahingotta selvinneenä seikkailustaan. Lenormand
esitteli itsensä, tarjoutui viemään hänet takaisin kotiin ja teki
hänelle heti kysymyksiä englantilaisesta majuri Parburystä.
Tyttö ilmaisi kummastustaan.
"Hän ei ole englantilainen eikä majuri; hänen nimensä ei myöskään ole
Parbury."
"Mikä hän sitten on nimeltään?"
"Juan Ribeira. Hän on hallituksensa apurahalla ranskalaisten koulujen
toimintaa tutkimassa matkustava espanjalainen."
"Vaikka niinkin. Hänen nimensä ja kansallisuutensa eivät mitään
merkitse. Hän on meidän etsimämme mies. Oletteko tuntenut hänet
kauvan?"
"Pari viikkoa. Hän oli kuullut minun Garchesiin perustamastani
koulusta ja kiintyi kokeeseeni niin suuressa määrin, että tarjoutui
myöntämään minulle vuotuisen kannatuksen sillä ehdolla, että saisi
aika ajoin pistäytyä katsomaan oppilasteni kehitystä. Minulla ei
ollut oikeutta kieltäytyä."
"Ei, eipä tietenkään; mutta teidän olisi pitänyt kysyä tuttavienne
neuvoa. Eikö ruhtinas Sernine ole teidän ystäviänne? Hän on järkevä
mies."
"Oi, minä luotan häneen ehdottomasti; mutta hän on nykyään
ulkomailla."
"Ettekö tiennyt hänen osotettaan?"
"En. Ja sitäpaitsi, mitä olisin voinut hänelle sanoa? Tuo herrasmies
käyttäysi moitteettomasti. Vasta tänään... Mutta en tiedä voinko..."
"Minä pyydän, mademoiselle, puhukaa avoimesti. Voitte luottaa
minuunkin."
"No niin, hra Ribeira saapui vast'ikään. Hän sanoi tulleensa erään
ranskalaisen rouvan pyynnöstä, joka oli käymätiellä Bougivalissa.
Rouvalla oli pieni tyttö, jonka kasvatuksen hän halusi uskoa
minulle, joten hän tahtoi viipymättä tavata minua. Asia tuntui aivan
luonnolliselta. Kun tänään oli lomapäivä ja hra Ribeiran vuokraamat
ajoneuvot odottivat häntä puistokujan päässä, niin otin kernaasti
sijani niissä."
"Mutta mikä oli hänen lopullinen päämääränsä?" Geneviève vastasi
punastuen:
"Riistää minut matkaansa, siinä kaikki. Hän tunnusti sen minulle
puoli tuntia jälkeenpäin..."
"Ettekö tiedä hänestä mitään?"
"En."
"Asuuko hän Parisissa?"
"Luulen niin."
"Onko hän milloinkaan kirjottanut teille? Sattuuko teillä olemaan
joitakuitakaan rivejä hänen käsialaansa, tahi mitään hänen
jättämäänsä, mikä voisi antaa meille jotakin vihiä?"
"Ei mitään... Ai, malttakaas... mutta en luule sillä olevan mitään
merkitystä..."
"Puhukaa -- puhukaa... olkaa hyvä..."
"Niin, toissapäivänä hra Ribeira pyysi saada käyttää
kirjotuskonettani, ja hän kyhäsi -- vaivaloisesti, sillä hän ei
nähtävästi ollut tottunut käyttämään sellaista -- kirjeen, jonka
osotteen sattumalta näin."
"Mikä oli osote?"
"Hän kirjotti 'Grand Journal'ille' ja pisti kuoreen parikymmentä
postimerkkiä."
"Vai niin... varmaankin laati ilmotuksen henkilökohtaisten kyselyjen
palstalle", sanoi Lenormand.
"Minulla on tämänpäiväinen numero taskussani, hra päällikkö", tokaisi
Gourel.
Lenormand avasi lehden ja silmäili kahdeksatta sivua. Pian hän
hätkähti. Hän oli lukenut seuraavat sanat:
"Hra Steinwegin tuttaville. Ilmottaja haluaa tietää onko hän
Parisissa, sekä hänen osotteensa. Vastaus tähän samaan osastoon."
"Steinweg!" huudahti Gourel. "Mutta sehän on sama mies, jonka Dieuzy
tuopi luoksenne!"
"Niin on", puheli Lenormand. "Sama mies, jonka kirjeen hra
Kesselbachille minä sieppasin; sama mies, joka toimitti Pierre
Leducin jäljille Kesselbachin... Nekin siis kaipaavat tietoja Pierre
Leducista ja hänen menneisyydestään?"
Hän hykerteli käsiään; Steinweg oli hänen käytettävissään. Enintään
tunnin kuluttua olisi Steinweg valmis puhuttavastansa. Enintään
tunnin kuluttua se usmainen huntu, joka häntä painosti ja teki
Kesselbachin jutun tuskaannuttavimmaksi ja käsittämättömimmäksi mitä
hänelle vielä oli sattunut -- se huntu repeytyisi halki!
* * * * *
Lenormand palasi huoneeseensa poliisiprefektin virastoon kello
kuudeksi. Hän kutsutti heti luokseen Dieuzyn:
"Onko miehenne saapuvilla?"
"On, hra päällikkö."
"Miten pitkälle olette päässyt hänen kanssaan?"
"En kovinkaan pitkälle. Hän ei tahdo puhua sanaakaan. Selitin
hänelle, että uuden ohjesäännön mukaan tulee muukalaisten ilmottaa
prefektinvirastoon Parisissa oleskelunsa tarkotus ja otaksuttava
kestäminen, ja toin hänet tänne, kirjurinne konttoriin."
"Minä kuulustelen häntä."
Mutta samassa tuli sisälle viraston asiapoika:
"Eräs rouvashenkilö pyytää saada heti puhutella teitä, hra päällikkö."
"Onko sinulla käyntikorttia häneltä?"
"Tässä, hra päällikkö."
"Rouva Kesselbach! Osota hänet tänne."
Hän astui ovelle nuorta leskeä vastaan ja kehotti tätä istuutumaan.
Tulijalla oli vielä sama apea katsanto, sama kituva ulkomuoto ja
se äärimäisen nääntymyksen ryhti, joka ilmaisi hänen elämänsä
haaksirikkoutumista.
Hän piteli "Grand Journalin" numeroa ja viittasi Steinwegià koskevaan
ilmotukseen.
"Ukko Steinweg oli mieheni ystävä", hän sanoi, "ja pidän varmana,
että hän tietää asioista paljon."
"Dieuzy", sanoi Lenormand, "kutsukaa tänne se henkilö, joka on
odottamassa... Käyntinne, hyvä rouva, ei ole hyödytön. Pyydän teitä
vain tämän henkilön saapuessa olemaan virkkamatta sanaakaan."
Ovi avautui. Näkyviin tuli vanha mies, jonka valkea poskiparta
ulottui leuan alle, kasvot olivat syvien vakojen uurtamat, puku
köyhyyttä ilmaiseva ja kasvoilla niiden poloisten vainottu ilme,
jotka harhailevat maailmaa jokapäiväisen kannikkansa etsinnässä.
Hän seisoi kynnyksellä silmiänsä räpytellen, tuijotteli Lenormandia,
näytti hämmentyvän äänettömyydestä, jolla hänet vastaanotettiin, ja
pyöritteli epätoivoisena hattua käsissään.
Mutta äkkiä hän näytti tavattomasti hämmästyvän, silmät remahtivat
suuriksi ja hän änkytti:
"Rouva... rouva Kesselbach!"
Hän oli nähnyt nuoren lesken. Ja tyyneytensä saavuttaen, hymyillen,
ujoutensa heittäen, hän astui näkemänsä luokse ja haasteli leveällä
saksanvoittoisella murteella:
"Voi kuinka olen iloissani!... Vihdoinkin!... Luulin jo, etten
koskaan... Olin niin ihmeissäni, kun en saanut mitään tietoa
Kapkaupunkiin... sähkösanomaa... Ja miten jaksaa rakas ystäväni
Rudolf Kesselbach?"
Leski hoiperteli taaksepäin kuin kasvoihinsa iskun saaneena, vaipui
tuolille ja ratkesi nyyhkimään.
"Mitä nyt?... Voi, mikä on hätänä?" kysyi Steinweg.
Lenormand puuttui puheeseen.
"Näen, hra Steinweg, ettei teillä ole tietoa muutamista tapahtumista,
joita äskettäin on sattunut. Oletteko viipynyt matkalla kauvan?"
"Olen kolme kuukautta... Kävin sisämaassa Randilla asti. Sitte palasin
Kapkaupunkiin ja kirjotin Rudolfille sieltä. Mutta kotimatkalla,
itärannikon kautta tullen, rupesin hiukan töihin Port Saidissa.
Rudolf on kaiketi saanut kirjeeni?"
"Hän on poissa. Minä selitän syyn siihen. Mutta ensin haluaisimme
kovin mielellämme tietoa eräästä asiasta. Se koskee henkilöä, jonka
te tunsitte ja jota teidän oli tapana mainita puheluissanne hra
Kesselbachin kanssa, nimittäin Pierre Leducia."
"Pierre Leducia! Mitä! Kuka teille sanoi?"
Ukko oli tavattomasti hämmästyksissään.
"Kuka teille sanoi?"
"Hra Kesselbach."
"Mahdotonta! Uskoin sen hänelle salaisuutena, ja Rudolf säilyttää
salaisuutensa... etenkin tämän..."
"Silti on ihan välttämätöntä, että vastaatte kysymyksiimme. Me
olemme parhaillaan toimittamassa Pierre Leducista tiedustelua, joka
on viipymättä saatava päätökseen; ja te yksin voitte antaa meille
tietoja, kun kerran hra Kesselbach ei enää ole täällä."
"No niin", huudahti Steiweig, näköjään tehden päätöksensä, "mitä
tahdotte?"
"Tunnetteko Pierre Leducin?"
"En ole häntä koskaan nähnyt, mutta olen kauvan tiennyt erään häntä
koskevan salaisuuden. Useiden sattumien avulla, joita minun ei ole
tarvis tässä mainita, ja suotuisien tilaisuuksien ohjaamana sain
lopulta varmuuden siitä, että mies, jonka löytyminen oli minulle
tärkeä, vietti hurjistelevaa elämää Parisissa ja käytti Pierre
Leducin nimeä, mikä ei ole oikea nimi."
"Mutta tietääkö hän itse oikean nimensä?"
"Luullakseni."
"Entäs te?"
"Kyllä; minä tiedän sen."
"No, sanokaa meille."
Hän epäröitsi, mutta epäsi sitte kiivaasti:
"En voi! Ei, en voi."
"Mutta miks'ette?"
"Minulla ei ole siihen oikeutta. Koko salaisuus kohdistuu siihen.
Ilmaistessani salaisuuden Rudolfille piti hän sitä niin tähdellisenä,
että antoi minulle ison summan rahaa vaitioloni ostamiseksi, ja
hän lupasi minulle todellisen omaisuuden sinä päivänä, jona hänen
onnistuisi ensinnäkin löytää Pierre Leduc ja toisekseen käyttää
salaisuutta hyödykseen." Hän hymyili katkerasti. "Se iso rahasumma
on jo menetetty. Minä tulin katsomaan kuinka pitkällä on omaisuuteni
saanti."
"Hra Kesselbach on kuollut", virkkoi etsivän osaston päällikkö.
Steinweg ponnahti taaksepäin.
"Kuollut! Onko se mahdollista? Ei; se on ansa! Rouva Kesselbach, onko
se totta?"
Tämä painoi päänsä alas.
Steinweg näytti odottamattoman surusanoman lannistamalta.
"Rudolf parka! Minä tunsin hänet jo pienestä pojasta asti... Hän
kävi pihallani Augsburgissa leikkimässä... Minä pidin hänestä
hyvin paljon." Ja rouva Kesselbachiin kääntyen: "Ja hän minusta,
eikö totta, rouva Kesselbach? Kai hän on teille kertonut... Setä
Steinwegiksi hän minua nimitteli."
Lenormand astui hänen eteensä ja puheli painavasti: "Kuulkaa. Hra
Kesselbach kuoli murhattuna... ja rikoksen kaikki asianhaarat
todistavat, että pahantekijä oli saanut tietoa tuosta suunnitelmasta.
Oliko suunnitelmassa mitään sellaista, josta voisitte arvailla..."
Steinweg seisoi kuin kivettyneenä. Hän sopersi:
"Vika oli minun... Ellen minä olisi asiata hänelle esittänyt..."
Rouva Kesselbach astui hänen luokseen, pyydellen:
"Luuletteko... Onko teillä mitään aavistusta? Voi, Steinweg, minä
rukoilen teitä!"
"Minulla ei ole mitään aavistusta... en ole miettinyt", mutisi
toinen. "Minun täytyy saada aikaa miettiäkseni..."
"Ajatelkaa hra Kesselbachin ympäristöä", kehotti Lenormand. "Eikö
kukaan ottanut osaa silloisiin keskusteluihinne? Eikö hän olisi itse
saattanut uskoa aikeitanne jollekulle?"
"Ei tietääkseni."
"Harkitkaa tarkoin."
Molemmat odottivat kiihtyneesti hänen vastaustansa.
"Ei", hän sanoi; "en näe..."
"Harkitkaa tarkoin", toisti etsivän osaston päällikkö. "Murhaajan
nimikirjaimet ovat L ja M."
"L", kertasi toinen. "En näe... L... M..."
"Niin; nämä kultaiset nimikirjaimet ovat murhaajan savukekotelon
kulmassa."
"Savukekotelon?" kysyi Steinweg, muistiansa vaivaten.
"Tykkimetallisen savukekotelon... toinen puolisko on jaettu kahtia,
pienempi osasto savukepapereita, isompi tupakkaa varten..."
"Kaksi osastoa! Kaksi osastoa!" toisti Steinweg, jonka ajatuksia tuo
piirre näytti elvyttävän. "Ettekö voisi näyttää sitä minulle?"
"Tässä se on, tai oikeastaan on tämä siitä tarkka jäljennös", sanoi
Lenormand, antaen hänelle savukekotelon.
"Ka! Mitä!" huudahti Steinweg, ottaen savukekotelon käsiinsä.
Hän tarkasteli sitä tyhmistyneenä, käänteli sitä joka puolelle ja
äkkiä häneltä pääsi huudahdus -- kamalan aatoksen valtaaman miehen
huudahdus. Ja hän seisoi siinä valjuna, vapisevin käsin ja silmissä
hurja kauhu.
"Puhukaa!" sanoi Lenormand.
"Puhukaa, minä vannotan teitä!" rukoili rouva Kesselbach
epätoivoissaan pidellen hänestä kiinni.
"Oi", hän sanoi ikäänkuin valon huikaisemana; "nyt on kaikki
selvillä!..."
Hän työnsi heidät molemmat syrjään, astui horjuen ikkunain luo,
palasi sitte ja ryntäsi etsivän osaston päällikön eteen:
"Hyvä herra... Rudolfin murhaaja... minä sanon... Niin..."
Hän vaikeni äkkiä.
"No?" äännähtivät molemmat toiset.
Syntyi tovin hiljaisuus...
"Ei", mutisi Steinweg. "Ei; minä en voi..."
"Mitä sanottekaan?" ärähti etsivän osaston päällikkö raivostuneena.
"Sanon etten voi!"
"Mutta teillä ei ole oikeutta vaieta. Laki vaatii teitä puhumaan!"
"Huomenna. Minulla täytyy olla aikaa miettiäkseni... Huomenna kerron
teille kaikki mitä tiedän Pierre Leducista... kaikki mitä ajattelen
savukekotelosta... Huomenna, sen lupaan."
Lenormand taipui.
"Hyvä on. Minä annan teille aikaa huomiseen. Mutta minä varotan
teitä, että jollette huomenna puhu, niin minun täytyy mennä
tutkintotuomarin puheille."
Hän soitti kelloa, vei sivulle poliisitarkastaja Dieuzyn ja sanoi:
"Menkää hänen kanssaan hotelliin ja pysykää siellä... Minä lähetän
teille kaksi miestä... Ja muistakaakin pitää silmänne auki. Joku voi
yrittää riistää häntä haltuunsa."
Poliisitarkastaja poistui Steinwegin keralla, ja palaten rouva
Kesselbachin luo, johon tämä kohtaus oli rajusti vaikuttanut,
Lenormand pahotteli:
"Olen sydämeni pohjasta pahoillani. Ymmärrän kuinka järkyttävää tämä
on teille ollut."
Hän tiedusti rouvalta, mihin aikaan Kesselbach oli uusinut välinsä
Steinwegin kanssa ja kuinka kauvan näitä välejä oli kestänyt. Mutta
leski oli niin näännyksissään, että hänen oli herjettävä.
"Pitäneekö minun palata huomenna?" kysyi rouva Kesselbach.
"Ei; ei se ole tarpeellista. Ilmotan teille kaikki mitä Steinweg
kertoo. Saanko saattaa teidät alas vaunuihinne asti?"
Hän avasi oven ja vetäytyi sivulle, antaakseen toisen kulkea oli.
Samassa kuului käytävästä huutoja, ja ihmisiä ryntäsi esille --
päivystäviä poliisitarkastajia, asiapoikia, kirjureita:
"Päällikkö! Päällikkö!"
"Mikä hätänä?"
"Dieuzy!..."
"Mutta hän läksi täältä juuri..."
"Hänet on löydetty portailta..."
"Eihän kuolleena?..."
"Ei; huumattuna, pökerryksissään..."
"Mutta mies... mies joka oli hänen kanssaan... vanha Steinweg?"
"Hän on kadonnut..."
"Turkanen!"
Hän ryntäsi pitkin käytävää ja alas portaita, tavaten Dieuzyn
pitkällään ensimäisen huonekerran porrassiltamalla, ympärillään
ihmisiä, jotka hoitelivat häntä.
Hän näki Gourelin taas tulevan ylös:
"Hoi, Gourel; oletteko ollut alikerrassa? Tapasitteko ketään?"
"En, hra päällikkö..."
Mutta Dieuzy oli tulossa tajulleen ja jupisi melkein ennenkuin oli
silmänsäkään avannut:
"Täällä, porrassiltamalla, pikku ovi..."
"Oh, lempo soikoon, 7. oikeussalin ovi!" karjaisi etsivän osaston
päällikkö. "Enkö minä sanonut, että se oli pidettävä lukossa?...
Oli varmaa, että ennemmin tai myöhemmin..." Hän tarttui ovenripaan.
"Niin, tietysti! Ovi on nyt teljetty toiselta puolelta!"
[Hra Lenormandin poistuttua etsivän osaston palveluksesta on kaksi
muuta rikollista pujahtanut pakoon samasta ovesta, riuhtaistuaan
itsensä kuljettajiensa käsistä irti. Poliisiviranomaiset pitivät
molemmat tapaukset salassa. Kuitenkin olisi aivan helppoa, jos
tätä väliovea ehdottomasti tarvitaan, irroittaa hyödytön salpa
oven toiselta puolelta, jotta pakolainen ei pääsisi katkaisemaan
kaikkea takaa-ajoa ja rauhallisesti kävelemään pois 7. oikeussaliin
ja oikeuden ensimäisen puheenjohtajan huoneeseen johtavia käytäviä
myöten.]
Osa ovesta oli himmennettyä lasia. Hän iski yhden ruudun säpäleiksi
revolverinsa tukilla, veti salvan auki ja sanoi Gourelille:
"Juoskaa tätä kautta ulko-ovelle Place Dauphinen puolelle..."
Hän palasi Dieuzyn luo.
"No, Dieuzy, kertokaahan. Kuinka tulitte antaneeksi toimittaa itsenne
tähän tilaan?"
"Isku vatsakuoppaan, hra päällikkö..."
"Isku? Tuon ukon kädestä?... Mutta hänhän vaivoin pysyy jaloillaan..."
"Ei ukon, hra päällikkö, vaan erään toisen, joka käveli edes takaisin
käytävässä Steinwegin ollessa luonanne ja seurasi meitä kuin olisi
hänkin ollut menossa ulos. Tähän asti tultuamme hän pyysi tulta...
Minä kopeloitsin tikkujani... Silloin hän mojautti minua vatsaan...
Minä kuukerruin, ja kaatuessani olin näkevinäni hänen avaavan tuon
oven ja raahaavan vanhusta mukanansa..."
"Tuntisitteko häntä jälleen?"
"Kyllä, hyvin, hra päällikkö... tanakka mies, hyvin tummaverinen...
varmasti etelämaalainen..."
"Ribeira!" ärisi Lenormand. "Aina Ribeira... Ribeira, toisella
nimellä Parbury... Sen konnan julkeutta! Hän pelkäsi, mitä vanha
Steinweg saattaisi sanoa... ja tuli sieppaamaan hänet pois ihan
nenäni edestä!" Hän noitui suuttuneena jalkaansa polkien: "Mutta,
tuli ja leimaus, mistä hän tiesi Steinwegin täällä olevan, senkin
vietävä! Vasta neljä tuntia takaperin kaahasin häntä Saint Cucufan
metsässä... ja nyt hän on täällä!... Luulisipa hänen asustavan minun
nahassani!..."
Hän vaipui tuollaiseen unelmoimisensa otteeseen, jossa hän ei
tuntunut kuulevan eikä näkevän mitään. Rouva Kesselbach ohitse
astuessaan kumarsi hänen vastaamattansa.
Mutta askeleiden kaiku käytävästä herätti hänet horroksistaan.
"Vihdoinkin. Tekö siellä, Gourel?"
"Olen saanut selville, miten se kävi, hra päällikkö", läähätti
Gourel. "Niitä oli kaksi. Ne menivät tätä kautta ja ulos Place
Dauphinelle. Siellä heitä odotteli automobili, jossa oli kaksi
henkilöä -- toinen oli mustapukuinen mies, huopahattu silmille
vedettynä."
"Se oli hän", mutisi Lenormand. "Se oli murhaaja, Ribeiran eli
Parburyn rikostoveri! Ja kuka oli toinen?"
"Nainen -- nainen ilman hattua; saattoi olla palvelustyttö. Ja sievän
näköinen, sanottiin, punatukkainen."
"Hei, mitä! Punainen tukkako, sanotte?"
"Niin."
Lenormand kiepahti toisaanne ja syöksyi alas portaita neljä astuinta
kerrallaan, juoksi pihan yli ja sukelsi Quai des Orfèvresille.
"Seis!" hän hoilasi.
Parivaljakon vetämät vaunut olivat kiitämässä pois. Ne olivat rouva
Kesselbachin. Ajuri kuuli ja pysähdytti hevoset. Lenormand hyppäsi
vaunujen portaille.
"Pyydän tuhannesti anteeksi, madame, mutta en tule toimeen ilman
teidän apuanne. Antakaahan minun tulla mukaanne... Mutta meidän
täytyy toimia ripeästi... Gourel, automobiilini!"
"Olen lähettänyt sen pois, herra päällikkö."
"No, toinen sitte. Ei väliä mikä..."
Miehet juoksivat kaikki eri suunnille. Mutta kymmenen minuuttia
kului, ennen kuin eräs heistä toi automobilin. Lenormand hyppeli
kärsimättömyydessään. Rouva Kesselbach seisoi katukäytävällä ja
huojui puolelta toiselle, hajusuolapullo kädessään.
Viimein olivat he automobilissa istumassa.
"Gourel, nouskaa ajajan viereen ja kiidättäkää suoraan Garchesiin."
"Minun asunnolleni?" kysyi Dolores hämmästyneenä.
Toinen ei vastannut. Hän ojentausi ulos ikkunasta, heilutteli
lupakirjaansa, selitteli katuliikennettä järjesteleville poliiseille,
kuka hän oli. Vihdoin, heidän päästyänsä Cours-la-Reinelle, hän taas
istuutui, sanoen:
"Pyydän teitä, madame, antamaan selviä vastauksia kysymyksiini.
Tapasitteko neiti Geneviève Ernemontia kello neljän seuduissa?"
"Genevièveä... Kyllä... minä olin juuri pukeutumassa ulos mennäkseni."
"Puhuiko hän teille Steinwegiä koskevasta 'Grand Journalin'
ilmotuksesta?"
"Puhui."
"Ja se sai teidät tulemaan minun puheilleni?"
"Niin."
"Olitteko neiti Ernemontin käynnin aikana yksinänne?"
"Tosiaan... en osaa sanoa... Miksi?"
"Muistelkaa. Oliko joku palvelustyttönne saapuvilla?"
"Luultavasti... pukeutuessani..."
"Mitkä ovat heidän nimensä?"
"Suzanne ja Gertrude."
"Toisella heistä on punainen tukka, vai mitä?"
"On, Gertrudella."
"Oletteko tuntenut hänet kauvankin?"
"Hänen sisarensa on aina ollut taloudessani... ja niin on myöskin
Gertrud jo vuosikausia. Hän on itse uskollisuus ja rehellisyys."
"Vastaatte siis hänestä?"
"Oi, ehdottomasti!"
"Hyvä, hyvä..."
Kello oli puoli kahdeksan ja ilta alkoi hämärtää, kun automobili
saapui Lepolaan. Seuralaisestaan välittämättä ryntäsi etsivän osaston
päällikkö portinvartijan kojuun.
"Rouva Kesselbachin kamarineitsyt on juuri saapunut kotiin, eikö niin?"
"Ketä tarkotatte -- kamarineitsyt?"
"Gertrudia tietenkin, toista sisaruksista."
"Mutta Gertrud ei ole voinut olla ulkona, hyvä herra. Emme ole
nähneet hänen menevän ulos."
"Mutta joku on kuitenkin vast'ikään tullut tänne."
"Ei ole, hyvä herra. Emme ole avanneet kenellekään ovea aina --
malttakaas -- kello kuudesta asti ehtoopäivällä."
"Eikö ole muuta ulospääsyä kuin tämä veräjä?"
"Ei. Muurit ympäröivät tilusta joka puolelta, ja ne ovat hyvin
korkeat..."
"Rouva Kesselbach, menkäämme asuntoonne."
He menivät kaikki kolme, oven avasi Suzanne, toinen sisar.
"Onko Gertrude sisällä?" kysyi rouva Kesselbach.
"On, rouva; huoneessaan."
"Kutsukaa hänet tänne, olkaa hyvä", pyysi etsivän osaston päällikkö.
Tovin kuluttua tuli Gertrude ylikerrasta, näyttäen hyvin
miellyttävältä ja sievältä valkoisessa kirjaillussa esiliinassaan.
Hänellä oli tosiaankin jokseenkin kauniit kasvot, joita reunusti
punainen tukka.
Lenormand tähysteli häntä pitkän ajan sanaakaan hiiskumatta,
ikäänkuin koettaen lukea mitä noiden viattomien silmien takana
liikkui. Hän ei tehnyt mitään kysymyksiä. Tovin kuluttua hän vain
sanoi:
"Riittää, kiitos. Tulkaa, Gourel!"
Hän astui kersantin keralla ulos ja virkahti heidän käyskennellessään
pitkin puutarhan pimeneviä polkuja:
"Hän oli se nainen!"
"Niinkö luulette, hra päällikkö? Hän näytti niin tyyneltä."
"Aivan liian tyyneltä. Toinen olisi ollut kummastuksissaan --
olisi tahtonut tietää, miksi olin hänet kutsuttanut. Eipä tämä. Ei
muuta kuin kaikin mokomin hymyillä päättäneiden kasvojen tiukkaa
ponnistusta. Mutta minä näin hikipisaran heruvan hänen ohimoltaan
pitkin korvallista."
"Joten siis..."
"Joten siis kaikki käypi selväksi. Gertrude on liitossa niiden kahden
roiston kanssa, jotka vehkeilevät Kesselbach-jutussa joko keksiäkseen
ja toteuttaakseen tuon kuuluisan suunnitelman tai siepatakseen lesken
miljoonat. Epäilemättä kuuluu toinenkin sisar samaan juoneen. Kello
neljä Gertrude, kuullessaan että minä tiedän 'Grand Journalissa'
olleen ilmotuksen, käyttää hyväkseen emäntänsä poissaoloa, kiirehtii
Parisiin, etsii käsiinsä Ribeiran ja huopahattuisen miehen, ja laahaa
heidät Oikeuspalatsiin, missä Ribeira ottaa Steinwegin takavarikkoon
omia tarpeitansa varten."
Hän mietiskeli, ja lopetti:
"Kaikki tämä todistaa ensiksikin, että he pitävät Steinwegia hyvin
tärkeänä henkilönä ja pelkäävät hänen paljastuksiaan; toiseksi, että
rouva Kesselbachin ympärille on kietoutumassa järjestelmällinen
juonien verkko; kolmanneksi ja viimeiseksi, että minulla ei ole
rahtuakaan aikaa hukattavana, sillä juoni on kypsä."
"No niin", sanoi Gourel. "Mutta yksi seikka on selittämättä. Kuinka
saattoi Gertrude poistua puutarhasta, jossa nyt olemme, ja tulla
takaisin, portinvartijan ja hänen vaimonsa tietämättä?"
"Salaisen käytävän kautta, jonka nuo konnat kaiketi ovat ihan
äskettäin saaneet muodostetuksi."
"Ja joka epäilemättä päättyy rouva Kesselbachin asunnossa", sanoi
Gourel.
"Niin, kenties", vastasi Lenormand; "mutta minulla on toinen käsitys."
He kiersivät pitkin muurinviertä. Oli sees yö, ja vaikka heidän
hahmojansa tuskin näkyi, niin näkivät he itse kyllin selvästi,
voidakseen tarkastella muurin kivilaakoja ja varmistuakseen siitä,
ettei niissä ollut taitavimmastikaan piilotettua aukkoa.
"Ehkä on käytetty tikapuita?" vihjasi Gourel.
"Ei; Gertrudehan pääsee pujahtamaan ulos keskellä päivää. Sellainen
kulkutie, jota minä tarkotan, ei voi päättyä ulkosalla. Käytävän suun
täytyy olla jossakin rakennuksessa."
"On vain nämä neljä puutarhataloa", intti Gourel, "ja ne kaikki
asuttuja."
"Eipä sentään. Kolmas, Pavillon Hortense, on tyhjillään."
"Kuka sen on sanonut?"
"Portinvartija. Rouva Kesselbach vuokrasi sen, koska se on lähellä
hänen omaa asuntoansa ja hän pelkäsi melua. Kuka tietää, vaikka hän
niin tehdessään olisi toiminut Gertruden vaikutuksen alaisena?"
Hän käveli kysymyksessä olevan talon ympäri. Ikkunaluukut olivat
suljetut. Hän nosti säppiä ja ovi aukesi.
"Haa, Gourel, luulenpa osanneemme oikeaan! Mennään sisälle.
Sytyttäkää lyhtynne... Hm, eteinen... vierashuone... ruokahuone...
vähät niistä. Täällä täytyy olla kellarikerta, koskapa keittiö ei ole
tällä tasalla."
"Tätä tietä, herra päällikkö... keittiön portaat ovat täällä."
He laskeusivat jokseenkin tilavaan keittiöön, joka oli ahdattu
täyteen puutarhatuoleja. Sen vieressä oli pesutupa, jota myöskin
käytettiin kellarina, ja siellä oli samaten kaikenlaista rojua
kasattu päällekkäin.
"Mikä tuossa kiiltelee, herra päällikkö?"
Gourel kumartui ja otti maasta messinkisen rintaneulan, jonka päänä
oli keinotekoinen helmi.
"Helmi on vielä ihan kirkas", huomautti Lenormand, "joten se ei ole
voinut olla täällä kauvan. Gertrude kulki tätä tietä, Gourel."
Gourel alkoi ruhjoa isoa tyhjien viinitynnyrien, hetkuvien
pöytäramujen ja rikkinäisten tuolien röykkiötä.
"Te haaskaatte aikaanne, Gourel", sanoi Lenormand. "Jos siitä
tie kävisi, niin miten olisi hänellä aikaa ensinnäkin siirtää
kaikki tuo kama paikoiltaan ja sitte kasata se jälleen taaksensa?
Katsokaahan, tässä on ränstynyt luukku, jolla ei ole mitään syytä
olla kiinnitettynä seinään tuolla naulalla. Vetäkäähän se irti."
Gourel teki työtä käskettyä. Luukun takana oli seinässä ontelo.
Lyhdyn valossa he näkivät maanalaisen käytävän johtavan alaspäin.
"Olin oikeassa", puheli Lenormand. "Kulkutie on äskettäin
valmistettu. Näkee heti, että se on hätiköittyä työtä eikä aijottua
kestämään pitempää aikaa. Kaksi lankkua pikku välimatkojen päässä
ristikkäin ja poikkihirsi katonkannattimena, siinä koko laitos.
Se kestää minkä kestää -- kaikessa tapauksessa kelvatakseen
tarkotukseensa, nimittäin: ollakseen Gertruden ja hänen
liittolaistensa lymytienä... ja sitte jonakuna päivänä, jonakuna
pian koituvana päivänä, tehdäkseen mahdolliseksi rouva Kesselbachin
poisviennin eli oikeammin hänen täydellisen, käsittämättömän
katoamisensa."
He etenivät varovasti, kartellen koskemasta muutamiin orsiin, jotka
eivät näyttäneet kovinkaan turvallisilta. Kävi ilmeiseksi, että
tunneli oli paljoa pitempi kuin ne enintään viisikymmentä metriä,
jotka erottivat rakennuksen puutarhamuurista. Sen täytyi siis päättyä
melkoisen etäällä muurista, tiluksen reunassa kulkevan tien tuolla
puolen.
"Emmehän ole kulkemassa Villeneuveen ja järvelle päin, vai mitä?"
kysyi Gourel.
"Emme ollenkaan; aivan toisaanne", vastasi Lenormand.
Tunneli laskeusi loivasti viettäen. Tuli porras-askelma, sitte
toinenkin, ja he kääntyivät oikealle. Samassa he tölmäsivät
oveen, joka oli sovitettu huolellisesti sementillä laastittuihin
lohkokivipuitteisiin. Lenormand työnsi sitä, ja se avautui.
"Malttakaas, Gourel", hän sanoi pysähtyen. "Olisi kenties viisaampaa
kääntyä takaisin."
"Miksi?"
"Meidän täytyy muistaa, että Ribeira kaiketikin on ennakolta ottanut
lukuun vaaran, ja olettaa, että hän on ryhtynyt varokeinoihin siltä
varalta, että maanalainen käytävä tulisi ilmi. Nyt hän tietää meidän
olevan jäljillään. Hän epäilemättä näki meidän saapuvan taloon. Mistä
tiedän, ettei hän parhaillaan ole virittämässä loukkua meille?"
Hän tähysteli eteensä. Tunneli vietti taas ylöspäin ja sen sulki
viiden tai kuuden metrin päässä toinen ovi.
"Mennään tuonne asti", hän esitti, "ja päätämme sitte."
Hän astui sisälle ovesta, kintereillään Gourel, jonka hän käski
jättää ensimäisen oven auki, ja käveli toiselle ovelle, itsekseen
päättäen olla menemättä pitemmälle. Mutta tämä toinen ovi oli
teljetty.
"Ovi on salvassa", hän sanoi. "Me lähdemme melua tekemättä takaisin.
Muistaen tunnelin aseman voimme määritellä mistä päin meidän on
ulkona haettava toista päätä."
He peräytyivät siis ensimäiselle ovelle, mutta Gourel, joka käveli
etumaisena, huudahti kummastuneena:
"Hei, se on kiinni..."
"Kuinka niin? Kun käskin teitä jättämään sen auki!"
"Minä jätin sen auki, hra päällikkö, mutta ovi lienee omasta
painostaan sulkeutunut."
"Mahdotonta! Me olisimme kuulleet tärähdyksen."
"Silloin..."
"Silloin..." Hän astui ovelle. "Katsotaanpa... Avain kääntyy. Mutta
toisella puolella tuntuu olevan salpa."
"Kuka on sen voinut vetää eteen?"
"Ne tietysti! Meidän selkämme takana. Kenties on niillä toinen
tunneli tämän yläpuolella tai vieressä, tai ovat he odotelleet
tyhjässä rakennuksessa. Satimeen ainakin olemme joutuneet."
Hän kiukustui lukkoon, työnsi veitsensä oven rakoon, yritti jos
jotakin ja sanoi sitten väsähtäneenä:
"Ei ole mitään tehtävissä!"
"Mitä, herra päällikkö! Eikö mitään tehtävissä? Siinä tapauksessa
olemme pinteessä!"
"Niinpä kyllä!" vastasi Lenormand.
He palasivat toiselle ovelle ja taaskin ensimäiselle. Molemmat olivat
jyhkeitä, kovasta puusta tehtyjä, poikkipienoilla pöngitettyjä...
kerrassaan mahdottomia murtaa.
"Me tarvitsisimme kirveen", haasteli etsivän osaston päällikkö, "tai
edes jonkin tukevan kapineen... tai vaikkapa sellaisen veitsen, jolla
voisimme yrittää kalvaa irti sitä kohtaa, jossa salpa luultavasti
on... eikä meillä ole mitään."
Hän paiskautui estettä vastaan ikäänkuin olisi toivonut sen siirtyvän
tieltä. Lopulta hän voimattomana, hävinneenä sanoi Gourelille:
"Kuulkaahan, me tuumiskelemme asiaa tunnin tai parin kuluttua...
Minä olen väsyksissäni... nukahdan siunaaman ajan... vartioitkaa sen
aikaa, ja jos ne tulevat hyökkäämään kimppuumme..."
"Voi, jos ne tulevat, niin olemme pelastetut, hra päällikkö!"
huudahti Gourel, jonka mieltä olisi keventänyt taistelu vaikka
millaista ylivoimaa vastaan.
Lenormand heittäysi pitkäkseen. Minuutin kuluttua hän oli unessa.
Herätessään hän oli muutamia sekunteja ymmällä, tajuttomana, ja hän
kummasteli myöskin, mikä kipu häntä ahdisti.
"Gourel!" hän huusi. "Gourel hoi!"
Vastausta saamatta hän painoi lyhtynsä nastaa ja näki Gourelin
vetelevän sikeätä unta vierellään.
"Mitä ihmettä voi tämä kipu olla?" ajatteli hän. "Tuskallisia
vihlaisuja... Oh, niinpä tietenkin, minulla on nälkä, siinä koko
juttu. Mikähän aika nyt lienee?"
Hänen kellonsa osotti kahtakymmentä minuuttia yli seitsemän, mutta
samassa hän muistikin, ettei ollut vetänyt sitä. Gourelin kello oli
seisahtunut sekin.
Gourel oli herännyt samojen sisällisten vaivojen johdosta, jotka
saivat heidät ajattelemaan, että aamiais-aika oli jo kauvan sitten
ohitse.
"Sääreni ovat ihan puutuneet", sanoi Gourel, "ja jalkani ovat
kylmät kuin olisivat ne jääalustalla." Hän kumartui hieromaan niitä
ja jatkoi: "Hei, jäätä se ei ole, mutta ne likoavat vedessä...
Katsokaahan, hra päällikkö, lähellä ensimäistä ovea. Sitä on aika
lammikko."
"Valunut läpitse", vastasi Lenormand. "No, menkää toiselle ovelle;
voitte kuivailla itseänne..."
"Mutta mitä te teette, hra päällikkö?"
"Luuletteko, että aijon antaa haudata itseni elävältä? En, jos se
minusta riippuu! En ole vielä siinä ijässä! Koska molemmat ovet on
teljetty, niin koetetaanpa tunkeutua seinien läpi."
Yksitellen hän irrotteli kätensä korkeudelta kiviä, toivoen saavansa
avatuksi ylöspäin maanpinnan tasalle viettävän haarakäytävän
itselleen. Mutta työ oli pitkällistä ja tukalaa, sillä tässä osassa
tunnelia oli kivet sementillä iskostettu toisiinsa, kuten hän huomasi.
"Hra päällikkö... hra päällikkö!" änkytti Gourel tukahtuneella
äänellä, "te seisotte jalat vedessä."
"Joutavia... mutta niinpä tosiaan... No, sitä ei voida auttaa... Minä
kuivaan ne auringossa..."
"Mutta ettekö näe?"
"Mitä?"
"Voi, se nousee, hra päällikkö, se -- nousee..."
"Mikä nousee?"
"Vesi..."
Lenormand tunsi pintaansa karmivan. Hän älysi äkkiä. Vesi ei ollut
satunnaista valumista, kuten hän oli ajatellut, vaan huolellisesti
valmistettu tulva.
"Sitä roistoa!" ärähti hän. "Jos konsanaan saan hänet käsiini..."
Lenormand polvistui maahan ja mittasi millä vauhdilla vesi nousi.
Ensimäisestä ovesta oli noin neljännes sen peitossa, ja vesi ulottui
puolitiehen toista ovea kohti.
"Tiukkuminen on hidasta, mutta keskeytymätöntä", huomautti hän.
"Muutaman tunnin kuluttua se kohoaa päämme yli."
"Mutta tämä on kauheata", voihki Gourel.
Mitä oli tehtävä? Oli turha toivoa, että Ribeira armahtaisi heidät
ulos. Turhaa oli myöskin odottaa, että nuo kolme poliisitarkastajaa,
Hartog ja Doudeville-veljekset, pelastaisivat heidät, he kun eivät
tunnelista mitään tienneet. Ei ollut siis mitään toivoa... ei muuta
toivoa, kuin mahdoton ihme...
"No, no", sanoi Lenormand, "tämäpä lapsellista kerrassaan. Istu ja
pala, tottahan jotakin keksitään! Näyttäkää minulle valoa, Gourel."
Litistyen toista ovea vastaan hän tutki sitä ylhäältä alas asti,
joka nurkkaa. Kaiketikin piti tällä puolella olla salpa, kuten
toisessakin. Hän löysi jättiläismoisen salvan. Hän irrotti ruuvit
veitsensä terällä ja salpa heltisi hänen käteensä.
"Ja mitä nyt?" kysyi Gourel.
"Mitäkö nyt?" kertasi toinen. "Tämä salpahan on rautaa, jokseenkin
pitkä ja hiukan teräväkin. Tosin se ei ole niin tehokas kuin
kivikuokka, mutta parempi kuin ei mitään..."
Lausettaan lopettamatta hän tunki aseensa tunnelin seinään, hiukan
sivulle sementtipatsaasta, joka kannatteli oven saranoita. Ensimäisen
iskoskerroksen läpäistyään hän tapasi pehmeätä soraa.
"Työhön!" hän huudahti. "Tahdon kaivaa tämän patsaan taitse kolme tai
neljä metriä pitkän käytävän, joka yhtyy tunneliin oven tuolla puolen
ja päästää meidät vapauteen."
"Mutta se vaatii tuntikausia, hra päällikkö; ja sillävälin vesi
nousee."
"Näyttäkää minulle valoa, Gourel."
"Kahdenkymmenen minuutin tai enintään puolen tunnin kuluttua se
saapuu jalkoihimme."
Lenormand sai pian kaivetuksi siksi ison komeron, että siihen mahtui
mies.
"Nyt on minun vuoroni, hra päällikkö", sanoi Gourel.
Vesi ulottui heille nyt nilkkoihin asti. Olisiko heillä aikaa
lopettaa alottamansa työ?
Kahden tunnin kuluttua oli työstä ehkä kolme neljännestä tehtynä,
mutta vettä oli jo polviin asti. Tunnin kuluttua se saavuttaisi
aukon, jota he kaivoivat.
Gourelin täytyi herjetä työstä, nälän näännyttämänä. Hän ei enää
liikahtanutkaan, vapisten tuskasta, tuntiessaan jäätävän veden
verkalleen nielevän hänet.
Lenormand taasen uurasti uupumattomalla innolla. Hänen kätensä
olivat veriset. Häntä huimasi ravinnon puute. Ilman riittämättömyys
ahdisti hänen hengitystänsä; ja tuon tuostakin muistuttivat Gourelin
huokaukset hänelle sitä kamalaa vaaraa, joka häntä aukon pohjalla
uhkasi.
Mutta mikään ei voinut häntä lannistaa, sillä nyt hän taas tapasi
vastassaan nuo sementillä iskostetut kivenlohkareet, jotka olivat
käytävän seininä. Se oli vaikein taival, mutta loppu oli lähellä.
"Se nousee", huudahteli Gourel käheästi. "Nousee!"
Lenormand kannusti ponnistuksensa kaksinkertaisiksi. Äkkiä ponnahti
vääntörauta hänen käsistään tyhjyyteen. Käytävä oli puhkaistu. Hänen
tarvitsi vain väljentää sitä, mikä kävi paljoa helpommin päinsä nyt,
kun hän saattoi työnnellä kiviä eteenpäin.
Hulluna kauhusta parkui Gourel kuin kuoleva peto. Lenormand ei ollut
hänestä millänsäkään. Turva oli käsillä.
Kuitenkin tunsi hän muutaman silmänräpäyksen ajan, sydäntään
ahdistavan, kun huomasi putoilevien järkäleiden loiskahtelusta, että
sekin osa tunnelia oli veden alla, mikä oli luonnollista, koska ovi
ei kelvannut kyllin tiukaksi suluksi. Mutta mitä sillä väliä? Pääsy
oli vapaa. Vielä viimeinen ponnistus... hän ryömi läpi...
"Tulkaa, Gourel!" hän huusi, palaten noutamaan kumppaniansa.
Hän laahasi tätä puolikuolleena ranteista.
"Reipastukaa! Olemme pelastetut!"
"Luuletteko todellakin niin, hra päällikkö? Vesi nousee jo rintaan
asti..."
"Siitä viisi, kunhan ei suutamme sulje... Missä on lyhtynne?"
"Se on epäkunnossa."
"Ei väliä." Hän huudahti riemastuneena. "Porrasaskel... kaksi
askelta... Portaat... Vihdoinkin!"
He sukelsivat ylös vedestä, tuosta kirotusta vedestä, joka oli ollut
vähällä niellä heidät kitaansa. Elvyttävä vapahduksen tunne täytti
heidän rintansa.
"Seis!" sanoi Lenormand.
Hänen päänsä oli kolahtanut johonkin. Kädet ojossa hän työnsi
estettä, joka myötäsi heti. Se oli lasku-oven luukku, ja sen
avattuaan hän huomasi olevansa kellarissa, johon ilmareijästä
tunkeusi selkeen yön kajastusta.
Hän heitti luukun selko seljälleen ja kapusi viimeiset astuimet ylös.
Silloin putosi hänen silmilleen huntu. Käsivarret kytkivät hänet. Hän
tunsi joutuvansa kietaistuksi jonkinlaiseen vaippaan, kuin säkkiin,
ja sitte sidotuksi köysiin.
"Nyt toinen!" komensi ääni.
Sama temppu tehtiin Gourelille; ja ääni jatkoi:
"Jos ne huutavat, niin tappakaa heidät oitis! Onko teillä tikarinne
varalla?"
"On."
"Tulkaa. Te kaksi otatte tämän... te kaksi tuon... Ei valoa, eikä
pienintäkään äännähdystä... Se olisi vaarallista: ne ovat nuuskineet
viereistä puutarhaa aamusta asti... niitä on siellä toistakymmentä
penkomassa... Menkää takaisin taloon, Gertrude; ja jos mitään
tapahtuu, niin ilmottakaa minulle puhelimella Parisiin."
Lenormand tunsi itseään nostettavan ylös ja kannettavan; tuokion
kuluttua hän tunsi olevansa ulko-ilmassa.
"Tuokaa vankkurit lähemmäksi", virkkoi ääni.
Lenormand laskettiin laudoille. Gourel kiepautettiin hänen viereensä.
Hevonen lähti juosta hölköttämään.
Ajoa kesti puolisen tuntia.
"Seis!" komensi ääni. "Nostakaa heidät alas. Hei, ajaja, kääntäkääpäs
vankkurit niin, että takalauta tulee sillankaiteeseen kiinni...
Hyvä... Eihän virralla näy venettä? Varmasti? No, älkäämme siis
tuhlatko aikaa... Malttakaa, oletteko kiinnittäneet kivet heidän
jalkoihinsa?"
"Olemme."
"Kaikki kunnossa! Uskokaa sielunne Jumalalle, hra Lenormand. Ja
rukoilkaa minun, Parbury-Ribeiran puolesta, paremmin tunnettu parooni
Altenheimin nimellä. Oletteko valmiit? Joko? No, toivotan teille
hauskaa matkaa, hra Lenormand!"
Lenormand asetettiin kaiteelle. Joku työnnälsi häntä. Hän tunsi
putoavansa tyhjyyteen ja kuuli vielä äänen hykähtelevän:
"Hauskaa matkaa!"
* * * * *
Kymmentä sekuntia myöhemmin tuli kersantti Gourelin vuoro.