Oikean Arsène Lupinin vangitseminen.
Tytöt leikkivät puutarhassa Mlle. Charlotten, Genevièven uuden
apulaisen kaitsemina. Madame Ernemont tuli ulos, jakeli heille
leivoksia ja palasi sitte huoneeseen, jota käytettiin työ- ja
vierashuoneena, istuutui kirjotuspöydän ääreen ja alkoi järjestellä
papereitansa ja tilikirjojansa.
Äkkiä hän tunsi, että huoneessa oli joku vieras. Hän kääntyi
säikähtyneenä katsomaan:
"Sinä!" huudahti hän. "Mistä sinä olet tullut?"
"Hiljaa!" sanoi ruhtinas Sernine. "Kuule minua, älkäämme hukatko
hetkeäkään. Geneviève?"
"Käymässä rouva Kesselbachin luona."
"Milloin tulee hän tänne?"
"Ei yhteen tuntiin."
"Sitten annan Doudevillen veljesten tulla. Minulla on sovittuna
kohtaus heidän kanssaan. Miten jaksaa Geneviève?"
"Varsin hyvin."
"Kuinka usein on hän tavannut Pierre Leducia siitä asti kun minä
kymmenen päivää takaperin läksin pois?"
"Kolmasti; ja hän tapaa hänet tänään rouva Kesselbachin luona, jolle
hän sinun opastamanasi esitteli tuttavansa. Mutta sanonpa sinulle
suoraan, ettei tuo sinun Pierre Leducisi ole mielestäni juuri mitään.
Genevièven olisi parempi löytää joku hyvä mies omasta säädystään.
Onhan hänen piiriänsä esim. tuo koulumestari."
"Olet järjiltäsi! Genevièvekö naisi koulumestarin!"
"Voinpa sen sanoakin, että hän on siihen nuoreen mieheen jokseenkin
kiintynyt. Ja jos ajattelisit Genevièven onnea ensin..."
"Suu kiinni, Victoire! Kaakatuksesi ikävystyttää minua. Ei ole
minulla aikaa haaskata tunteellisuuteen. Minä pelaan shakkia ja
siirtelen noppiani niiden ajatuksista piittaamatta. Pelin voitettuani
käyn käsiksi kysymykseen, onko Pierre Leducilla ja Genevièvellä
sydäntä."
Toinen keskeytti hänet:
"Kuulitko? Vihellys..."
"Doudevillein merkin-anto. Käy hakemassa heidät sisälle, ja jätä
meidät sitten yksiksemme."
Heti veljeksien tultua huoneeseen kuulusteli hän heitä
tavanmukaisella täsmällisyydellään:
"Tiedän mitä sanomalehdet ovat kertoneet Lenormandin ja Gourelin
katoamisesta. Tiedättekö te mitään lisää?"
"Emme. Etsivän osaston apulaispäällikkö, hra Weber, on ottanut
asian hoitoonsa. Me olemme nuuskineet Lepolan puutarhaa koko viime
viikon, eikä kukaan ole kyennyt selittämään, kuinka he ovat voineet
kadota. Koko osasto on hämmennyksissään... Kukaan ei ole ennen nähnyt
mokomaa: etsivän osaston päällikkö häviää jälkiä jättämättä!"
"Kamarineitsyet?"
"Gertrude on poistunut. Häntä etsiskellään."
"Hänen sisarensa Suzanne?"
"Hra Weber ja hra Formerie ovat kuulustelleet häntä. Tyttöä vastaan
ei ole esiintynyt mitään."
"Onko teillä mitään muuta kerrottavaa minulle?"
"Onpa kylläkin, kaikki mitä emme ole sanomalehdille ilmaisseet."
He kuvailivat sitte Lenormandin kahden viimeisen päivän tapaukset:
kahden konnan yöllisen käynnin Pierre Leducin huvilassa; Ribeiran
seuraavana päivänä tekemän yrityksen Genevièven poisviemiseksi ja
takaa-ajon Saint Cucufan metsässä; vanhan Steinwegin saapumisen,
hänen kuulustelunsa etsivässä osastossa rouva Kesselbachin
läsnäollessa, hänen katoamisensa Oikeuspalatsista...
"Eikä kukaan tiedä näitä seikkoja, paitsi te?"
"Dieuzy tietää Steinweg-kohtauksen. Hän kertoi sen meille."
"Ja teihin yhä luotetaan poliisiprefektin virastossa?"
"Niin suuresti, että meitä käytetään julkisesti. Hra Weber pitää
meitä lähimpinä uskottuinansa."
"No", sanoi ruhtinas, "kaikki ei ole hukassa. Jos hra Lenormand
on tehnyt varomattomuuden, joka on maksanut hänen henkensä, kuten
oletan, niin hän ainakin teki ensin hyvää työtä; ja meidän tulee sitä
vain jatkaa. Vihollinen pääsi meistä edelle, mutta me saavutamme
hänet."
"Siitä ei tule helppo tehtävä, isäntä."
"Miks'ei? Tarvitsee vain tavottaa jälleen käsiinsä vanha Steinweg,
sillä arvotuksen vastaus on hänen hallussaan."
"Niin. Mutta minne on Ribeira kätkenyt Steinwegin?"
"Omaan asuntoonsa tietysti."
"Silloin meidän pitäisi tietää, missä Ribeira asuu."
"Niinpä tietenkin."
Hän lähetti heidät pois ja meni Lepolaan. Oven ulkopuolella oli
automobileja odottamassa, ja kaksi miestä käyskenteli edes takaisin
kuin vartiona.
Rouva Kesselbachin puutarhassa hän näki Genevièven istuvan penkillä
Pierre Leducin ja vantteran yksinäistä silmälasia käyttävän
herrasmiehen kanssa. Kaikki kolme puhelivat, häntä huomaamatta.
Mutta useita henkilöitä tuli ulos talosta: Formerie, Weber, tuomarin
kirjuri ja kaksi poliisitarkastajaa. Geneviève lähti sisälle ja
silmälasia käyttävä herrasmies meni puhuttelemaan tutkintotuomaria
ja etsivän osaston apulaispäällikköä, kävellen verkalleen heidän
kanssaan pois.
Sernine tuli penkin viereen, jolla Pierre Leduc istui, ja kuiskasi:
"Älkää liikkuko, Pierre Leduc. Minä se olen."
"Te... te..."
"Sanokaa minulle... kuka on tuo silmälasia käyttävä mies?"
Leduc kalpeni ja änkytteli. Sernine nipisti häntä käsivarresta:
"Vastatkaa, hitto vieköön! Kuka hän on?"
"Parooni Altenheim."
"Mistä hän on ilmestynyt?"
"Hän oli hra Kesselbachin ystäviä. Hän saapui Itävallasta kuusi
päivää takaperin ja asettui rouva Kesselbachin käytettäväksi."
Poliisiviranomaiset olivat sillävälin poistuneet puutarhasta; parooni
Altenheim samaten.
Ruhtinas nousi ja jatkoi Pavillon de l'Impératriceen päin kääntyen:
"Onko parooni kysellyt teiltä paljon?"
"On, aika lailla. Hän tuntee harrastusta minun vaiheisiini. Hän
tahtoo auttaa minua löytämään omaiseni. Hän vetosi lapsuuteni
muistoihin."
"Ja mitä te sanoitte?"
"En mitään, kun en tiedä mitään. Mitä muistoja minulla on? Te panitte
minut toisen sijalle enkä edes tiedä, kuka se toinen on."
"En minäkään!" naurahti ruhtinas.
"Niin, kelpaapa teidän nauraa... Te naureskelette aina!... Mutta
minä alan saada tästä kyllikseni... Olen sotkeutunut kiusallisiin
vehkeisiin... puhumattakaan siitä vaarasta, jota minulle tuottaa
tekeytymiseni henkilöksi, joka en ole."
"Mitä tarkotatte... joka ette ole? Olette ihan yhtä paljon herttua
kuin minä olen ruhtinas, kenties vielä enemmänkin. Sitä paitsi, jos
ette ole herttua, niin kiirehtikää tulemaan siksi. Lempo soikoon!
Geneviève ei voi naida vähempää kuin herttuan! Katsokaa häntä! Eikö
hän ole sielunne myymisen arvoinen?"
He olivat nyt ennättäneet taloon ja Geneviève ilmestyi portaiden
juurelle soreana ja hymyilevänä.
"Olette siis palannut?" tervehti hän ruhtinasta. "Oi, sepä mainiota!
Olen kovin iloissani. Haluatteko tavata Doloresin?"
Hetken kuluttua hän vei ruhtinaan rouva Kesselbachin huoneeseen.
Ruhtinas hätkähti. Dolores oli valjumpi kuin konsanaan, laihempi
kuin viime näkemällä. Sohvalla lepäillen, valkeisiin vaatteisiin
käärittynä, hän näytti kuuluvan niihin kituviin, jotka ovat
lakanneet ponnistelemasta kuolemaa vastaan. Hän puolestaan oli
lakannut ponnistelemasta elämää vastaan, kohtaloa vastaan, joka oli
nujertamassa hänet iskuillaan.
Sernine tuijotteli häntä syvällä säälillä ja liikutuksella, jota
hän ei yrittänyt salata. Tämä kiitti häntä hänen osottamastansa
myötätunnosta. Hän puhui myöskin ystävällisin sanoin parooni
Altenheimista.
"Olen tavannut erään Altenheimin, joka asuu Rue de Rivolin varrella.
Luuletteko että hän on sama?"
"Oh, en; tämä asuu... enpä tosiaankaan tarkalleen tiedä; hän antoi
minulle osotteensa, mutta en sitä oikein muista."
Muutamia minuutteja keskusteltuaan Sernine jätti hyvästi. Geneviève
odotti häntä eteisessä.
"Tahdon puhua kanssanne", hän sanoi kiihkeästi, "vakavasta asiasta...
Näittekö hänet?"
"Kenet?"
"Parooni Altenheimin. Mutta se ei ole hänen nimensä... tahi ainakin
on hänellä toinenkin. Minä tunsin hänet... Hän ei sitä tiedä."
Hän seurasi Sernineä ulos ja näytti hyvin kiihtyneeltä.
"Tyyntykää, Geneviève..."
"Hän on se mies, joka yritti viedä minut pois... Ilman hra Lenormand
parkaa olisin ollut hukassa... Niin, tehän tiedättekin, sillä te
tiedätte kaiken."
"Hänen todellinen nimensä siis on..."
"Ribeira."
"Oletteko varma siitä?"
"Hänen oli turha muuttaa ulkoasuansa, ääntänsä, sävyänsä. Tunsin
hänet heti, siitä kauhusta, jota hän minussa herättää. Mutta minä en
sanonut mitään... kunnes te palasitte."
"Ettekö sanonut mitään rouva Kesselbachillekaan?"
"En. Hän näytti niin onnelliselta, tavatessaan miehensä ystäviä.
Mutta tehän puhutte hänelle siitä, vai mitä? Te suojelette häntä...
En tiedä mitä hän valmistellee häntä vastaan, minua itseäni
vastaan... Nyt kun ei hra Lenormandia enää ole, ei hänellä ole mitään
peljättävänä; hän tekee mitä tahtoo. Kuka voi paljastaa hänet?"
"Minä voin. Minä vastaan kaikesta. Mutta ei sanaakaan kenellekään."
He olivat saapuneet portinvartijan kojulle. Veräjä avattiin. Ruhtinas
sanoi:
"Hyvästi, Geneviève, ja olkaa ihan huoletta. Minä olen saapuvilla."
Hän sulki veräjän, kääntyi menemään ja säpsähti hiukan. Vastapäätä
häntä seisoi silmälasia käyttävä mies, parooni Altenheim, pää
pystyssä, tanakka vartalo suorana.
He silmäilivät toisiaan pari kolme sekuntia äänettöminä. Parooni
myhäili.
Sitte sanoi parooni:
"Minä odottelin teitä, Lupin."
Kaikesta maltistaan huolimatta tunsi Sernine säväyksen ruumiissaan.
Hän oli tullut paljastamaan vastustajaansa; ja hänen vastustajansa
oli ihan ensi hetkessä paljastanut hänet. Ja samalla ryhtyi
vastustaja taisteluun rohkeasti, röyhkeästi, ikäänkuin varmana
voitosta. Sellainen rehentely todisti verrattain suurta miehuutta.
Molemmat miehet, hurjan vihamieliset toinen toiselleen, mittelivät
toisiansa katseillaan.
"Ja mitä sitte?" kysyi Sernine.
"Mitäkö sitte? Ettekö luule, että meillä on syytä tavata toisemme?"
"Miksi?"
"Minä haluaisin puhua kanssanne."
"Minä päivänä soveltuu teille?"
"Huomenna. Syömme yhdessä puolipäivällistä jossakin ravintolassa."
"Miks'emme asunnossanne?"
"Ette tiedä osotettani."
"Tiedänpä kyllä."
Nopealla liikkeellä ruhtinas sieppasi Altenheimin taskusta esille
pistävän sanomalehden, joka oli vielä ristisiteessään, ja luki
ääneensä:
"29, Villa Dupont."
"Osava temppu!" kehaisi toinen. "Sanokaamme siis huomenna minun
asunnossani. Mihin aikaan?"
"Kello yksi."
"Minä olen vastassa. Hyvästi!"
He olivat kävelemäisillään erilleen. Altenheim seisahtui:
"Hei, sana vielä, ruhtinas. Tuokaa ase mukananne."
"Miksi?"
"Minulla on neljä miespalvelijaa, ja te olette yksinänne."
"Minulla on molemmat nyrkkini", vastasi Sernine. "Olemme siten
tasaväkiset."
Hän käänsi toiselle selkänsä, mutta huusi sitte vielä jälkeensä:
"Hei, sana vielä, parooni. Hankkikaa neljä palvelijaa lisää."
"Miksi?"
"Olen ajatellut asiaa. Minä tuonkin ratsuraippani mukanani."
* * * * *
Täsmälleen kello yksi seuraavana päivänä saapui ratsumies sisälle
niin sanotun Villa Dupontin veräjästä. Se on rauhallinen, yksityinen
maalaistie, jonka ainoa pääsy on Rue Pergolèselta lähellä Avenue du
Boisia.
Sitä reunustavat puutarhat ja sievät yksityis-asumukset, ja toisen
pään sulkee pienoinen puisto, jossa on iso vanha rakennus; sen takana
kulkee Parisin esikaupunkirata. Tässä talossa, n:o 29:ssä, asui
parooni Altenheim.
Sernine viskasi hevosensa ohjakset tallirengille, jonka oli
lähettänyt sinne ennakolta, ja sanoi:
"Tuo se takaisin puoli kolmelta."
Hän soitti kelloa. Puutarhaveräjä avautui ja hän käveli etuportaille.
Siellä oli häntä vastassa kaksi kookasta lakeijan asuun puettua
miestä, jotka osottivat hänet suunnattoman avaraan, kylmään,
koristelemattomaan kivi-eteiseen. Ovi sulkeutui hänen takanaan
kumealla jymähdyksellä; ja niin suuri ja lannistumaton kuin hänen
urheutensa olikin, tuntui hänestä kuitenkin epäilyttävältä jäädä
yksikseen vihollisten keskelle tuohon syrjäiseen vankilaan.
"Ilmottakaa ruhtinas Sernine."
Vierashuone oli lähellä ja hänet osotettiin suoraan sisälle.
"Ahaa, siinäpä tulettekin, ruhtinas", tervehti parooni, lähestyen
häntä. "Uskotteko... Dominique, puolipäivällinen kahdenkymmenen
minuutin kuluttua. Siihen asti älkää antako meitä häiritä. Uskotteko,
ruhtinas, että minä tuskin odotin teitä näkeväni?"
"Vai niin! Miksi?"
"No, onhan tämän-aamuinen sodanjulistuksenne niin selvä, että
keskustelu käy tarpeettomaksi."
"Sodanjulistukseni?"
Parooni levitti auki "Grand Journalin" numeron ja viittasi näin
kuuluvaan uutiseen:
'Meille ilmotetaan asianomaiselta taholta, että hra Lenormandin
katoaminen on herättänyt toimintaan Arsène Lupinin. Lyhyen
tiedustelun jälkeen ja kerran päätettyään selvittää
Kesselbach-jutun vakuuttaa Arsène Lupin nyt etsivänsä käsille
hra Lenormandin elävänä tai kuolleena, ja luovuttavansa oikeuden
haltuun tuon hirvittävän rikossarjan tekijän tai tekijät.'
"Tämä asianomainen julistus on teidän, ruhtinas, tietysti?"
"Kyllä, minun se on."
"Olin siis oikeassa: se tarkotti sotaa."
"Niin."
Altenheim antoi Sentinelle tuolin, istuutui itsekin ja sanoi
suostuttelevalla äänellä:
"Mutta sitäpä en voi sallia. On mahdotonta, että kaksi meidän
kaltaistamme miestä tappelisivat, vahingoittaen toinen toistansa.
Meidän tulee vain päästä keskinäiseen ymmärtämykseen, keksiä siihen
välineet. Te ja minä olemme luodut ymmärtämään toisiamme."
"Minä päin vastoin ajattelen, että kaksi meidän kaltaistamme miestä
eivät ole luodut ymmärtämään toinen toistansa."
Parooni hillitsi kärsimättömän liikkeen ja pitkitti:
"Kuulkaahan minua, Lupin. Sivumennen sanoen, onko teillä mitään sitä
vastaan, että kutsun teitä Lupiniksi?"
"Miksi saan minä kutsua teitä? Altenheimiksi, Ribeiraksi vai
Parburyksi?"
"Haa! Teilläpä on paremmat tiedot kuin luulinkaan! Perhana, olettepa
te ovela! Kuulkaahan, Lupin, ja ajatelkaa sanojani tarkoin:
olen punninnut niitä huolellisesti jok'ainoaa. Me kaksi olemme
tasaväkiset... Vain yksi kysymys on vastaamatta: Miksi olemme toinen
toistamme vastaan? Me tavottelemme samaa tarkotusperää, vastannette.
Entä sitten? Tiedättekö mihin kilpailumme johtaa? Kumpainenkin
meistä herpaisee toisensa ponnistukset ja tuhoaa hänen työnsä; ja
siten kumpikin joudumme häviölle aikeissamme! Ja kenen hyväksi?
Yhden Lenormandin tai toisen: kolmannen konnan!... Se on kerrassaan
typerää."
"Mutta asian auttamiseksi on keino", sanoi Sernine.
"Mikä niin?"
"Että te luovutte."
"Älkää härnätkö. Minä puhun tosissani. Esitys, jonka teen, ei ole
tutkimatta hyljättävä. Se on kahdella sanalla lausuttuna: Olkaamme
kumppanuksia!"
"Kah!"
"Tietysti kumpainenkin meistä pysyy yksityis-asioissaan itsenäisenä."
"Mitä panette pohjaksi?"
"Minäkö?"
"Niin, te. Tiedätte mitä minulla on takanani: Olen antanut siitä
todisteita. Tiedätte millaisen osuuden minä panisin liittoomme. Mitä
on teillä?"
"Steinweg."
"Eipä ole paljoa."
"Siinä on suunnattoman paljon. Steinwegin kautta pääsemme selville
Pierre Leducista. Steinwegin kautta saamme tiedon Kesselbachin
kuuluisasta suunnitelmasta."
Sernine purskahti nauruun.
"Ja te tarvitsette minua siihen?"
"En ymmärrä..."
"No, veikkonen, onhan tarjouksenne lapsellinen. Teillä on Steinweg
käsissänne. Jos haluatte minua avuksenne, niin on syynä se, että
teidän ei ole onnistunut saada häntä puhumaan. Muutoin tulisitte
kyllä minutta toimeen."
"No, mitä siitä?"
"Minä kieltäydyn."
Molemmat miehet seisoivat taas vastatusten, rajuina ja leppymättöminä.
"Minä kieltäydyn", sanoi Sernine. "Lupin ei toimiaksensa kaipaa
ketään. Minä olen niitä, jotka kulkevat yksinään. Jos te olisitte
vertaiseni, joksi tekeydytte, niin kumppanuuden aatos ei olisi
milloinkaan pälkähtänyt päähänne. Mies, jolla on johtajan ryhti,
käskee. Liitto vaatii tottelemista. Minä en tottele."
"Te kieltäydytte? Te kieltäydytte?" toisti Altenheim, loukkauksesta
vaaleten.
"Muuta en voi hyväksenne tehdä, veikkonen, kuin tarjota teille paikan
joukossani. Aluksi tulee teistä pelkkä sotamies. Minun johtoni
alaisena saatte nähdä, kuinka kenraali voittaa taistelun... ja kuinka
hän korjaa saaliin itse ja itselleen. Sopiiko sinulle... Pekka?"
Altenheim oli suunniltaan raivosta. Hän kiristeli hampaitaan.
"Olette väärässä, Lupin", mutisi hän, "olette väärässä... En
minäkään ketään kaipaa; eikä tämä juttu ole minulle sen työläämpi
kuin monet muut, joista olen suoriutunut... Sanoin sanomani vain
jotta saavuttaisimme tarkotuksemme nopeammin ja toinen toistamme
haittaamatta."
"Te ette haittaa minua", sanoi Lupin halveksivasti.
"Mutta kuulkaahan! Jollemme lyöttäydy yhteen, niin ainoastaan toinen
onnistuu."
"Se on minulle hyvä kyllä."
"Ja hän onnistuu ainoastaan astumalla toisen ruumiin yli. Oletteko
valmistautunut sellaiseen kaksintaisteluun, Lupin? Kaksintaisteluun
elämästä ja kuolemasta, ymmärrättekö?... Veitsi on menetelmä, jota te
halveksitte. Mutta jos saisitte sellaisen kurkkuunne, Lupin?"
"Ahaa! Sitä siis lopultakin ajattelette?"
"En; minä en suurestikaan pidä veren vuodattamisesta... Katsokaa
nyrkkejäni. Minä isken... ja mies kaatuu... minulla on omia erityisiä
lyöntejäni... Mutta 'se toinen' tappaa... muistakaa... pikku haava
kurkkuun..."
"Parooni", naureskeli Sernine, "luulisipa teidän pelkäävän
liittolaistanne!"
"Minä pelkään muiden puolesta, niiden jotka sulkevat tietämme,
teidän, Lupin. Hyväksykää tarjous, tai olette hukassa. Minä toimin
itse, jos on tarvis. Päämäärä on liian lähellä... se on jo melkein
käsissäni... Väistykää tieltäni, Lupin!"
Sernine kohautti hartioitaan.
"Hyväinen aika, onpa minulla nälkä!" virkahti hän haukotellen.
"Myöhäinen hetki puolipäivälliselle!"
"Puolipäivällinen on pöydässä", ilmotti pöydänkattaja.
"Hei, hyvä oli kuulo!"
Ovessa Altenheim tarttui Sernineä käsivarteen ja hoki palvelijan
läsnäolosta välittämättä:
"Jos noudatatte neuvoani... suostukaa. Tämä on vakava hetki
elämässänne. Minä vannon teille, että teidän on viisasta suostua."
"Kaviaaria!" huudahti Sernine. "Siinäpä teitte herttaisesti...
Muistitte kestitsevänne venäläistä ruhtinasta."
He istuutuivat vastatusten, välillään paroonin vinttikoira, iso,
hopeavillainen elukka.
"Sallikaa minun esitellä teille Sirius, uskollisin ystäväni."
"Maanmieheni", sanoi Sernine. "En ikinä unohda sitä, jonka tsaari
suvaitsi minulle antaa, kun minulla oli kunnia pelastaa hänen
henkensä."
"Vai niin, teillä oli se kunnia... kait oli kysymyksessä
terroristinen salaliitto?"
"Niin, minun tekaisemani salaliitto. Koira, tietäkääs, oli nimeltään
Sevastopol..."
Ateria jatkui hilpeästi. Altenheim oli saanut takaisin hyvän
tuulensa ja nuo kaksi miestä kilpailivat keskenään sukkeluudessa ja
kohteliaisuudessa. Sernine kertoili kaskuja, joita Altenheim höysti
toisilla.
"Hei", sanoi Sernine, "onpa meillä hieno ammatti! Se saattaa meidät
tekemisiin ihmiskunnan parhaimmiston kanssa. Seh, Sirius, saas tästä
palanen tryffelöityä kananpoikaa!"
Koira ei siirtänyt katsettansa hänestä ja hotaisi kaikki mitä Sernine
sille heitti.
"Lasillinen chambertinia, ruhtinas?"
"Mielihyvällä, parooni."
"Voin suositella sitä. Se tulee Leopold kuninkaan kellareista."
"Lahja?"
"Niin, lahja, jonka annoin itselleni."
"Se on erinomaista... Verraton tuoksu!... Tämä pâté de foie-gras on
verraton! Minun täytyy onnitella teitä, parooni; teillä on parasta
lajia keittiöpäällikkö."
"Keittiöpäällikköni on naiskokki, ruhtinas. Minä lahjoin hänet
suunnattomalla kullan paljoudella lähtemään Levraudilta,
sosialisti-edusmieheltä. Mutta koettakaapas tätä suklaajäätelöä;
ja antakaa minun kiinnittää erikoista huomiotanne noihin pieniin
leivoksiin, joita on sen mukana. Ne ovat neron keksintöä nuo
leivokset."
"Muoto on ainakin viehättävä", puheli Sernine, ottaen tarjottua. "Jos
ne maistuvat yhtä hyviltä kuin näyttävät... Tässä, Sirius, sinulle
herkkupala..."
Hän otti yhden leivoksen ja antoi sen koiralle. Sirius nielaisi
sen kokonaisena, seisoi hievahtamatta pari kolme sekuntia kuin
huumaantuneena, pyörähti sitten ympäri ja kaatui kuolleena lattialle.
Sernine hypähti taaksepäin, jotta joku lakeijoista ei olisi
aavistamattomasti hyökännyt hänen kimppuunsa ja remahti nauramaan:
"Kuulkaahan, parooni, kun vastakertana tahdotte myrkyttää jonkun
ystävänne, niin koettakaa estää ääntänne värähtelemästä ja käsiänne
vapisemasta... muutoin teitä epäillään... Mutta sanoittehan
muistaakseni murhan olevan teille vastenmielistä?"
"No nähkääs", arveli toinen, ihan häikäilemättömänä, "täytyyhän
terästää ruokahaluansa. Tahdoin nähdä, miltä se tuntuu."
"Turkanen, poikaseni, valitsettepa kokeilunne hyvin! Venäläisen
ruhtinaan!"
Hän astui Altenheimin luo ja puheli tuttavallisella äänellä:
"Tiedättekö mitä olisi tapahtunut, jos te olisitte onnistunut:
toisin sanoen, jos ystäväni eivät olisi nähneet minun palaavan kello
kolmelta? Niin, puoli neljä olisi poliisiprefekti tarkoin tiennyt
kaikki mitä niin sanotusta parooni Altenheimista oli tiedettävää; ja
sanottu parooni olisi ennen iltaa vangittu ja teljetty tyrmään."
"Pyh!" vähitteli Altenheim. "Vankilasta pääsee pakoon... kun sitä
vastoin ei pääse takaisin siitä valtakunnasta, jonne olin teidät
lähettämässä."
"Totta kyllä, mutta teidän olisi lähetettävä minut sinne ensin; eikä
se ole aivan helppoa."
"Siihen tarvittiin vain suupalanen tuollaisesta leivoksesta."
"Oletteko ihan varma siitä?"
"Koettakaa."
"Yksi asia on varma, veikkonen: teissä ei ole vielä sitä ainesta,
josta suuret seikkailijat ovat tehtyjä; ja epäilen, saatteko sitä
konsanaan, kun ajattelen millaisia ansoja minulle virittelette.
Koetelkaahan, veikkonen. Minä puolestani olen tyrmistymätön ja
nujertumaton."
Sernine palasi tuolilleen.
"Lopettakaamme ateriamme. Mutta kun minun tekee mieleni todistaa
väittämäni ominaisuudet ja kun en toiselta puolen tahdo loukata
kokkinne tunteita, niin antakaahan minulle tuo leivoslautasellinen."
Hän otti yhden leivoksen, mursi sen kahtia ja ojensi toisen
puolikkaan paroonille:
"Syökää tuo!"
Toinen teki kammoksuvan eleen.
"Pötyä!" virkahti Sernine.
Ja paroonin ja hänen käskyläistensä ihmettelevien silmien edessä
hän alkoi syödä leivoksen ensimäistä ja sitte toista puolikasta,
rauhallisesti, tunnollisesti, niinkuin maistellaan herkkupalaa, josta
ei annettaisi pienimmänkään hitusen joutua hukkaan.
* * * * *
He tapasivat toisensa jälleen.
Samana iltana kutsui ruhtinas Sernine parooni Altenheimin
päivälliselle Cabaret Vateliin, seurueenansa muuan runoilija, muuan
rahamies ja kaksi kaunista Théâtre Française näyttelijätärtä.
Seuraavana päivänä he söivät yhdessä puolipäivällistä Boisissa ja
tapasivat toisensa illalla oopperassa.
He kohtasivat toisiansa joka päivä viikon ajan. Olisi voinut luulla,
että he eivät viihtyneet ilman toinen toisensa seuraa, että heidät
yhdisti luja ystävyys, joka perustui molemminpuoliseen luottamukseen,
myötätuntoon ja arvostamiseen.
He viettivät aikansa hauskasti, joivat hyviä viinejä, polttelivat
hienoja sikaareja ja nauraa hälisivät kuin hullut.
Todellisuudessa he tuimasti väijyivät toinen toistansa.
Verivihollisina, joita erotti armoton viha, kumpainenkin varmana
voitostaan ja hillitsemättömällä kaiholla ikävöiden sitä, he
odottivat otollista hetkeä.
Kumpainenkin tiesi, ettei loppuratkaisua voisi viivyttää kauvan.
Se oli jännittävää draamaa, jollaisen kiihdyttävä voima pakostakin
elähytti Serninen laista miestä. Tuntea vastustajansa ja elää hänen
vierellään, tuntea kuoleman vaanivan jokaisella harha-askeleella,
jokaisella ajattelemattomalla hetkellä -- mikä ilo ja riemu!
Eräänä iltana he olivat kahden kesken Rue-Cambon-klubin puutarhassa;
Altenheim oli klubin jäseniä hänkin. Oli tunti ennen kesäkuun
iltahämyä, johon aikaan käydään päivälliselle ennen kuin jäsenet
saapuvat korttipöydän ääreen. He kiertelivät pikku nurmikkoa pitkin,
jonka reunalla kulki pensaston verhoama muuri. Pensaitten takana oli
pieni ovi. Äkkiä, Altenheimin puhuessa, Sernine kavahti vaanimaan
häntä silmänurkastaan. Altenheim piti kättään takkinsa taskussa,
ja Sernine näki käden, vaatteen läpi, puristavan tikarin kahvaa,
epäröiden, empien, päättäväisenä ja heikkona vuorotellen.
Rinta pystyssä, kädet seljän takana, Sernine odotteli mielihyvän
ja tuskallisuuden vaihdellessa hänen sielussaan. Parooni oli nyt
tauonnut puhumasta ja he astelivat äänettöminä eteenpäin vieretysten.
Sernine katsoi häntä suoraan silmiin. Toinen oli valju ja vavahteli
tehottomasta voimastaan.
"Senkin ämmälauri, miks'ette iske?" ivaili Sernine. "En saa teistä
ikinä kalua. Sanonko teille totuuden? No, te pelkäätte minua! Niin,
veikkonen, te ette milloinkaan tunne olevanne ihan varma siitä,
mitä saattaa tapahtua teille, ollessanne kasvoista kasvoihin minua
vastassa. Te tahdotte toimia, mutta minun mahdolliset toimenpiteeni
ne hallitsevat asemaa. Ei, on päivän selvää, ettei teissä vielä ole
miestä minua nitistämään."
Hän ei ollut vielä loppuun puhunut, kun tunsi jonkun kuristavan
kurkkuansa ja tempaisevan häntä taaksepäin. Joku pensastossa pikku
oven lähellä piileksinyt oli syössyt hänen kimppuunsa. Hän näki
kohonneessa kädessä välkkyvän tikarin. Käsi iski; tikarin kärki osui
hänen kurkkuunsa.
Samassa hyökkäsi Altenheim täydentämään salamurhan, ja he
kierähtivät nurin kukkapenkereeseen. Koko tapaus vei enintään pari-,
kolmekymmentä sekuntia. Niin voimakas ja kokenut painiskelija kuin
olikin, hellitti Altenheim melkein heti kivusta voihkaisten. Sernine
nousi ja juoksi pikku ovelle, joka oli juuri sulkeutunut tumman
haamun eteen. Se oli myöhäistä. Hän kuuli avaimen kiertyvän lukossa.
Hän ei saanut sitä auki.
"Haa, senkin roisto!" sadatti hän. "Päivä, jona sinut tavotan, on
päivä, jona ensi kerran vuodatan verta! Sen vannon!"
Hän palasi taistelupaikalle, kumartui ja otti maasta tikarin
kappaleet; sen terä oli iskiessään katkennut.
Altenheim alkoi liikkua. Sernine kysyi:
"No, parooni, voitteko jo paremmin? Te ette tuntenut sitä lyöntiä,
vai mitä? Minä sitä nimitän oikoiseksi iskuksi polttopisteeseen,
se kun niistää ihmiseltä elämänliekin kuin kynttilän. Se on
näpsä, joutuisa, kivuton... ja erehtymätön. Tikarin isku sitä
vastoin... pyh! Tarvitsee vain käyttää pientä teräksestä kudottua
kaulahaarniskaa, kuten minä, uhmataksensa koko maailmaa, etenkin
pientä mustapukuista toverianne, hän kun aina iskee kurkkuun,
pöhkö... Katsokaahan hänen lempikaluaan... sirpaleina!"
Hän tarjosi toiselle kätensä:
"No, nouskaapa ylös, parooni. Syömme päivällistä yhdessä. Ja
muistakaakin etevämmyyteni salaisuus: lannistumaton sielu
nujertumattomassa ruumiissa."
Hän palasi klubihuoneisiin, varasi pöydän kahdelle, istuutui sohvalle
ja jupisi päivällistä odotellessaan itsekseen:
"Peli on tosin hupaisa, mutta se alkaa käydä vaaralliseksi. Minun
täytyy saada siitä loppu. Kiusana on se, etten voi tehdä mitään ennen
kuin löydän ukko Steinwegin, sillä lopultakin on ukko Steinweg ainoa
tärkeä tekijä koko jutussa. Altenheim on hänen kanssaan tekemisissä
joka päivä; se on epäilemätöntä. Niinikään on epäilemätöntä,
että hän tekee kaikkensa kiskoakseen häneltä tiedon Kesselbachin
suunnitelmasta. Mutta missä tapailee hän ukkoa? Minne on hän vankinsa
teljennyt? Ystävien luo? Omaan taloonsa, Villa Dupontin 29:ään?"
Hän mietiskeli jonkun aikaa, sitte sytytti savukkeen, imaisi sitä
kolmasti ja heitti sen pois. Tämä ilmeisesti oli sovittu merkki,
sillä kaksi nuorta miestä tuli istuutumaan hänen viereensä. Hän ei
ollut heitä tuntevinaankaan, mutta puheli heidän kanssaan kuitenkin
vaivihkaa. Ne olivat Doudevillen veljekset, siksi päivää hienoiksi
herrasmiehiksi pukeutuneina.
"Mikä asiana, isäntä?"
"Ottakaa kuusi miestänne, menkää Villa Dupontin 29:ään ja tunkeutukaa
sisälle."
"Miten?"
"Lain nimessä. Olettehan poliisitarkastajia! Kotitarkastus..."
"Mutta meillä ei ole oikeutta..."
"Ottakaa itsellenne oikeus."
"Entä palvelijat? Jos he tekevät vastarintaa?"
"Niitä on vain neljä."
"Jos he huutavat?"
"Eivätkä huuda."
"Jos Altenheim palaa kotiin?"
"Hän ei palaa ennen kello kymmentä. Minä pidän huolen siitä. Siten
saatte aikaa puolen kolmatta tuntia, ja vähemmässäkin saatte
pengotuksi koko talon pohjiansa myöten. Jos löydätte ukko Steinwegin,
niin tulkaa ilmottamaan minulle."
Parooni Altenheim saapui. Sernine astui häntä vastaan:
"Nytpä käymmekin aterioimaan! Tuo pikku tapaus puutarhassa tuotti
minulle aika nälän. Minulla muuten, parooni hyvä, on muutamia pikku
neuvoja annettavana teille."
He istuutuivat pöytään.
Päivällisen jälkeen Sernine esitti biljardia. Altenheim suostui.
Pelin päätyttyä he menivät baccarat-huoneeseen. Merkitsijä huusi
juuri:
"Viisikymmentä louisia on pankissa."
"Sata lousia", korotti Altenheim.
Sernine katsahti kelloansa. Kymmenen. Doudevillet eivät olleet
palanneet. Etsintä oli siis ollut hyödytön.
"Mukana", hän sanoi.
Altenheim istuutui ja jakoi kortit:
"Minä annan."
"Ei."
"Seitsemän."
"Kuusi. Minä häviän", sanoi Sernine. "Teenkö panoksen
kaksinkertaiseksi?"
"Päinsä käy", yhtyi parooni.
Hän jakoi kortit.
"Kahdeksan" sanoi Sernine.
"Yhdeksän", sanoi parooni, laskien korttinsa pöydälle.
Sernine kiepahti kantapäällään ympäri ja mutisi:
"Se maksaa minulle kolmesataa louisia. Mutta siitä viisi; se
kiinnittää hänet tänne."
Kymmentä minuuttia myöhemmin hänen automobilinsa toi hänet Villa
Dupontin 29:n edustalle, ja hän tapasi Doudevillet miehinensä
eteiseen kerääntyneinä:
"Oletteko nuuskineet äijän käsiinne?"
"Emme."
"Hitto! Mutta jossakin täytyy hänen olla. Missä ovat palvelijat?"
"Tuolla ruokakonttorissa, köytettyinä, ja kokki samaten."
"Hyvä. Suon mieluummin, että he eivät näe minua. Lähtekää, te toiset.
Jean, jääkää ulkopuolelle vartioimaan; Jacques, näyttäkää minulle
talon paikat."
Hän juoksi nopeasti kellarin, pohjakerran, ensimäisen ja toisen
huonekerran sekä ullakon läpi. Hän ei oikeastaan pysähtynyt
minnekään, tietäen ettei hän muutamissa minuuteissa keksisi mitä
hänen miehensä eivät olleet kolmessa tunnissa kyenneet keksimään.
Mutta hän painoi tyystin mieleensä huoneiden muodon ja aseman, ja
vaani jotakin pikku piirrettä, joka johtaisi hänet jäljille. Hän ei
havainnut mitään.
"Ukko ei ole täällä", päätti hän.
"Sitten on meidän paras lähteä, isäntä. Altenheim ei voi enää pitkää
aikaa viipyä poissa."
"Niin, te lähdette."
"Entäs te itse?"
"Minä jään. Älköön sanottako, että minä tyhjän vuoksi olen nähnyt
kaiken tämän vaivan."
"Missä aijotte oleskella?"
"Tässä pimeässä, vaatteilla täytetyssä, kaihtimien sulkemassa
komerossa. Täältä näen paroonin koko makuuhuoneen pöytäpuheliminensa."
"Mutta hänhän palvelijoiltansa kuulee, että talossa on käyty."
"Niinpä kyllä, mutta hän ei osaisi uneksiakaan, että yksi meistä
asettuu tänne yöksi. Hän vain ajattelee yrityksen menneen myttyyn."
"Ja miten pääsette ulos?"
"Oh, siihenpä en osaa mitään sanoa. Pääasia oli päästä sisälle.
Täällä olen ja tänne jään. Menkää, Doudeville, ja sulkekaa ovet
mennessänne."
Hän istuutui pienelle laatikolle komeron takaseinälle. Neljä riviä
riippuvia vaatteita suojeli häntä. Ellei tiukkaa tarkastusta
tapahtuisi, oli hän ilmeisesti ihan turvassa.
Kaksi tuntia kului. Hän kuuli hevosen kavioiden kumeata töminää ja
aisakellon kilinää. Vaunut pysähtyivät edustalle, etuovi jymähti
kiinni ja pian jälkeenpäin hän kuuli ääniä, huudahduksia, hälinää,
joka yltyi nähtävästi sikäli kuin vangit vapautuivat kapuloistansa.
"He selittelevät hänelle seikkailuansa", ajatteli hän. "Kaiketi on
parooni nyt riehuvassa raivossa."
Hälinää jatkui pohjakerran huoneissa. Alteinheim varmaankin
kuulusteli kumppaneitansa. Vasta puolen tunnin kuluttua kuuli Sernine
askeleiden nousevan ylös portaita.
"Menkää levolle, kaikki", käski Altenheimin ääni.
Parooni astui huoneeseensa, mukanaan yksi miehensä, ja sulki oven.
"Ja minäkin käyn levolle, Dominique. Emme pääsisi sen pitemmälle,
vaikka istuisimme kaiken yötä jaarittelemassa."
"Minun mielipiteeni on", arveli toinen, "että hän tuli sieppaamaan
Steinwegiä".
"Se on minunkin mielipiteeni; ja sehän tässä onkin hauska puoli, kun
kerran Steinweig ei ole täällä."
"Ruhtinas siis on hävinnyttä miestä?"
"Hävinnyttä varmasti."
"Silti", virkkoi toinen, "täytyy meidän päästä hänestä eroon."
"Ole siitä huoletta, veikkonen; se tapahtuu piankin, ennen kuin on
viikko kulunut, saat nähdä."
"Viikko on liian pitkä."
"Voit olla oikeassa. Mutta anna minun nyt käydä levolle."
Ovi kävi. Sitte kuuli Sernine paroonin telkeävän sen, tyhjentävän
taskunsa, vetävän kellonsa ja riisuutuvan. Hän kuulosti olevan
hilpeällä tuulella, vihellellen ja hyräillen, jopa puhellen
ääneensäkin:
"Niin, vähemmässä kuin viikossa... vähemmässä kuin neljässä
päivässä!... Muutoin se kerskuri syö meidät suuhunsa!... Eipä väliä,
hän haaskasi kolttosensa tänä iltana..."
Hän meni vuoteeseensa ja väänsi sähkövalon sammuksiin.
Sernine oli tullut etualalle kaihtimeen asti, jota hän hiljaa
kohotti. Hän näki yön häämyn kajastavan ikkunoista, vuoteen jäädessä
pimentoon.
Hän epäröitsi. Hyökkäisikö hän paroonin kimppuun, kiristäisi häntä
kurkusta ja vaatisi häneltä väkivallalla ja uhkauksilla, mitä ei
ollut kyennyt kavaluudella saamaan? Järjetöntä! Altenheim ei ikinä
sallisi itseänsä peloteltavan.
"Ka, hän kuorsaa jo", jupisi Sernine.
Äärettömän varovasti otti hän naulakosta neljä tai viisi takkia ja
viittaa, levitti ne lattialle, pöyhi vuoteensa mukavaksi ja kävi
rauhallisesti nukkumaan, selkä seinää vasten.
Parooni ei ollut aikainen nousija. Kello löi ulkona yhdeksän, kun hän
astui lattialle ja soitti palvelijaansa.
Hän luki tämän tuomat kirjeet, loiski kylpyammeessaan, pukeutui
sanaakaan virkkamatta ja istuutui pöytänsä ääreen kirjottamaan,
sill'aikaa kun Dominique huolellisesti ripusti edellisen päivän
vaatekappaleet komeroon ja Sernine nyrkit valmiina kyseli itseltään:
"Saas nähdä, pitääkö minun antaa oikoinen iskuni hra Dominiquen
polttopisteeseen!"
Kello kymmeneltä oli parooni valmis.
"Jätä minut", hän sanoi palvelijalle. "Tahdon käyttää puhelinta."
Hän sulki oven itse, kuin ei olisi luottanut keneenkään, palasi
pöydän ääreen ja otti puhetorven käteensä:
"Halloo!... Yhdistäkää Garchesiin, mademoiselle, olkaa hyvä... Hyvä
on, minä odotan kunnes soitatte."
Hän istuutui.
Puhelin soi.
"Halloo!" vastasi Altenheim. "Onko Garchesissa?... On, oikein on.
Antakaa minulle numero 38, mademoiselle, olkaa hyvä."
Muutamia sekunteja myöhemmin hän alkoi puhella niin matalalla ja
selvällä äänellä kuin saattoi:
"Oletteko 38?... Minä puhun; ei tarpeettomia sanoja... Eilen?...
Niin; te iskitte harhaan puutarhassa... Toisella kertaa, tietysti.
Mutta asia alkaa käydä kiireelliseksi... Hän tutkitutti talon
eilen illalla... Minä kerron siitä myöhemmin... Ei luonnollisesti
löytänyt mitään... Mitä?... Halloo!... Ei; ukko Steinweg kieltäytyy
puhumasta... Minä käväisin häntä katsomassa illalla, ennen kuin tulin
kotiin... Uhkaukset, lupaukset, mikään ei tepsi... Halloo!... Niin,
tietysti, hän näkee, että me emme voi tehdä mitään... Me tiedämme
vain osan Kesselbachin suunnitelmasta ja Pierre Leducin jutusta...
Hän on ainoa, jolla on arvoituksen vastaus... Hoo, kyllä hänet
puhumaan saadaan; sen takaan. Olen viimeiset kaksi päivää pitänyt
häntä niukalla ravinnolla... Se saa miehen lavertamaan... ellei se
häntä tapa... Mitä?... No, mitä voimme tehdä? Mitä tahansa mieluummin
kuin antaa hänen mennä! Haluaisitteko että ruhtinas korjaisi hänet
talteensa? Mitä ruhtinaaseen tulee, niin kyllä me kolmessa päivässä
hänen rokkansa keitämme... Teillä on aatos?... Niin, se on hyvä
aatos... Hei, hip, mainiota! Minä pidän siitä huolta... Milloin
tapaamme? Sopiiko ylihuomenna? Oikein. Minä tulen tiistaina... kello
kahdelta... Hyvästi."
Joitakuita tunteja myöhemmin, palvelijain ollessa puolipäivällisellä,
ruhtinas Sernine asteli rauhallisesti ulos Villa Dupontista, hiukan
pyörrytystä tuntien ja hetkuvin polvin. Suunnatessaan kulkunsa
lähimpään ravintolaan määritteli hän aseman seuraavasti:
"Tiistaina siis Altenheim ja Palace-hotellin murhaaja tapaavat
toisensa Garchesissa, talossa, jonka puhelinnumero on 38. Tiistaina
siis minä luovutan poliisiviranomaisten haltuun kaksi rikollista ja
vapautan hra Lenormandin. Illalla tulee ukko Steinwegin vuoro; ja
vihdoinkin saan tietää, onko Pierre Leduc silavasaksan poika vai ei,
ja kelpaako hän Genevièven mieheksi. Se tapahtukoon!"
* * * * *
Kello yksitoista tiistaina aamupäivällä kutsutti Valenglay,
pääministeri, luoksensa poliisiprefektin ja hra Weberin, etsivän
osaston apulaispäällikön, ja näytti heille pikapostissa juuri
saamansa kirjeen:
'Hra ministeripresidentti:
Tietäen teidän suuresti harrastavan hra Lenormandin asiata,
kirjotan teille ilmottaakseni eräitä seikkoja, jotka minulle on
sattuma ilmaissut.
Hra Lenormand on teljetty Villa des Glycinesin kellareihin
Garchesissa, lähellä Lepolaa.
Palace-hotellin konnat ovat päättäneet murhata hänet tänään kello
kaksi.
Jos poliisit tarvitsevat minun apuani, niin he tapaavat
minut puoli kahdelta Lepolan puutarhassa tai siinä
puutarharakennuksessa, jossa asuu rouva Kesselbach, jonka ystäviä
minulla on kunnia olla.