Ruhtinas Sernine työssä.
Pohjakerran huoneustossa Boulevard Haussmannin ja Rue de Courcellesin
kulmassa asui ruhtinas Sernine, venäläisen siirtokunnan loistavimpia
jäseniä Parisissa, ylhäinen muukalainen, jonka nimi tuon tuostakin
mainittiin sanomalehtien "Saapuneita ja lähteneitä"-palstalla.
Kello yksitoista aamupäivällä astui ruhtinas työhuoneeseensa.
Hän oli kolmenkymmenenkahdeksan tai neljänkymmenen ikäinen;
kastanjanruskeassa tukassa näkyi ohimoilla muutamia hopeisia hapsia.
Hänellä oli kaunis terveenvärinen iho, ja hän käytti isoa leukapartaa
ja niin tavattoman lyhyiksi leikattuja viiksiä, että niitä tuskin
näkikään huulien punakkaa taustaa vastaan.
Hän oli aistikkaasti puettu ihonmukaiseen hännystakkiin ja valkoisiin
liiveihin, jotka näkyivät avoimesta rintamuksesta.
"No niin!" virkahti hän itsekseen. "Minulla lienee kova päiväntyö
edessäni."
Hän avasi isoon huoneeseen johtavan oven, missä istui joitakuita
odottelijoita, ja sanoi:
"Onko Varnier siellä? Tulkaa sisälle, Varnier."
Pikku kauppiaalta näyttävä mies, koukistunut, vanttera,
raskasjalkainen, noudatti kutsua. Ruhtinas sulki oven hänen jälkeensä.
"No, Varnier, kuinka pitkällä olette?"
"Kaikki on valmista täksi illaksi, isäntä."
"Hyvä! Kertokaa minulle muutamin sanoin!"
"Asia on tällä tavoin: Miehensä murhan jälkeen rouva Kesselbach
niiden ilmotuslappujen perusteella, joita määräsitte hänelle
lähetettäväksi, valitsi asunnokseen Naisten Lepolaksi nimitetyn
laitoksen Garchesissa. Hänellä on hallussaan puutarhan perällä
viimeinen niistä neljästä pikku talosta, joita johtokunta vuokraa
rouvashenkilöille, jotka mieluummin asuvat ihan erillään toisista --
se talo, jonka nimenä on Pavillon de l'Impératrice."
"Mitä palvelijoita hänellä on?"
"Hänen seuralaisensa, Gertrude, jonka kanssa hän saapui
muutamia tunteja rikoksen jälkeen, ja Gertruden sisar Suzanne,
jota hän lähetti hakemaan Monte Carlosta ja joka toimii hänen
kamarineitsyeenänsä. Sisarukset ovat suuresti kiintyneitä häneen."
"Entäs Edwards, kamaripalvelija?"
"Hän ei pitänyt Edwardsia. Tämä on palannut omaan maahansa?"
"Tapaileeko hän ihmisiä?"
"Ei. Hän viettää aikansa sohvalla maaten. Hän näyttää hyvin heikolta
ja sairaalta. Hän itkee paljon. Eilen oli tutkintotuomari hänen
luonansa kaksi tuntia."
"Hyvä on. Ja nyt pikku neidistä."
"Mlle. Geneviève Ernemont asuu tien toisella puolella... kujan
varrella, joka johtaa avoimelle maaseudulle, kolmannessa talossa
oikealla. Hän pitää vapaata koulua lapsille ja kehittymättömille
oppilaille. Hänen isoäitinsä, rouva Ernemont, asuu hänen kanssansa."
"Ja sikäli kuin minulle kirjotitte ovat Geneviève Ernemont ja rouva
Kesselbach tutustuneet toisiinsa?"
"Niin. Tyttö meni pyytämään rouva Kesselbachilta avustusta
koululleen. He lienevät mieltyneet toisiinsa, sillä he ovat
viimeisinä neljänä päivänä tehneet yhteisiä kävelyjä Villeneuven
puistossa, josta Lepolan puutarha on vain ositettu erilleen."
"Mihin aikaan ovat he kävelyllä?"
"Viidestä kuuteen. Täsmälleen kello kuudelta menee nuori neiti
takaisin kouluunsa."
"Olette siis järjestänyt homman?"
"Kello kuudeksi tänään. Kaikki on valmiina."
"Eikö ketään ole saapuvilla?"
"Puistossa ei koskaan ole sillä tunnilla ketään."
"Varsin hyvä. Minä tulen paikalle. Saatte mennä."
Hän lähetti vieraansa pois eteiseen avautuvasta ovesta ja huusi
odotushuoneen ovelle palaten:
"Veljekset Doudeville."
Sisälle astui kaksi nuorta miestä, hiukan liian räikeästi puettuja,
mutta teräväsilmäisiä ja miellyttävän näköisiä.
"Hyvää huomenta, Jean. Hyvää huomenta, Jacques. Mitään uutisia
poliisiasemalta?"
"Eipä paljoa, isäntä."
"Luottaako hra Lenormand teihin vielä täydellisesti?"
"Kyllä. Lähinnä Gourelia olemme me hänen suosituimmat apulaisensa.
Siitä on todistuksena se, että hän on asettanut meidät
Palace-hotelliin pitämään silmällä ihmisiä, jotka Chapmanin murhan
tapahtuessa asuivat ensimäisen huonekerran käytävän varrella. Gourel
tulee joka aamu, ja me annamme hänelle saman selostuksen kuin
teillekin."
"Oivallista. On tärkeätä, että minulle ilmotetaan kaikki mitä
tapahtuu ja mitä poliisiasemalla sanotaan. Niin kauvan kuin Lenormand
pitää teitä omina miehinään on asema minun vallassani. Ja oletteko
saaneet minkäänlaista vihiä hotellissa?"
Jean Doudeville, veljeksistä vanhempi, vastasi:
"Englantilainen nainen, jolla oli yksi makuuhuoneista hallussaan, on
lähtenyt."
"Siitä minä en välitä. Hänestä tiedän kylliksi. Mutta hänen
naapurinsa, majuri Parbury?"
He näyttivät olevan hämillään. Viimein vastasi toinen:
"Majuri Parbury määräsi tänään matkatavaransa vietäväksi Gare du
Nord-asemalle, 12.50:n junaa varten, ja ajoi itse automobililla pois.
Me olimme siellä junan lähtiessä. Majuri ei tullut."
"Entäs matkatavarat?"
"Hän haetutti ne asemalta."
"Kenellä?"
"Jollakulla asiamiehellä."
"Hänen jälkensä ovat siis kadonneet?"
"Niin."
"Vihdoinkin!" huudahti ruhtinas riemastuneena.
Toiset katselivat häneen kummastuneina.
"No tietysti", hän sanoi, "siinähän on lähtökohta!"
"Niinkö luulette?"
"Ilmeisesti. Chapman on voitu murhata ainoastaan jossakin tuon
käytävän varrella olevassa huoneessa. Hra Kesselbachin murhaaja
vei hänet sinne, rikostoverin luo, tappoi hänet siellä, muutti
vaatteitansa siellä; ja murhaajan livahdettua tiehensä asetti
rikostoveri ruumiin käytävään. Mutta mikä rikostoveri? Se tapa, millä
majuri Parbury nyt katosi, tuntuu osottavan, että hän tietää siitä
jutusta jotakin. Pian! Ilmottakaa puhelimella tämä hyvä uutinen
Lenormandille tai Gourelille. Poliisiviraston tulee saada siitä tieto
niin pian kuin mahdollista. Järjestysvalta ja minä käymme tällähaavaa
käsi kädessä."
Hän antoi heille muutamia lisäohjeita heidän kaksinaista osaansa
varten poliisitarkastajina ruhtinas Serninen palveluksessa ja antoi
heidän poistua.
Odotushuoneessa oli vielä kaksi henkilöä. Hän kutsui toisen heistä
sisälle.
"Pyydän tuhannesti anteeksi, hra tohtori", sanoi hän. "Nyt olen
kokonaan teidän käskettävissänne. Kuinka jaksaa Pierre Leduc?"
"Hän on kuollut!"
"Vai niin!" sanoi Sernine. "Sitä jo tiesin tämän-aamuisen kirjeenne
jälkeen odottaakin. Mutta eipä ole poloinen kauvan..."
"Hän oli kuihtunut varjoksi. Pyörtymyskohtaus -- ja kaikki oli
lopussa."
"Eikö hän puhunut?"
"Ei."
"Oletteko varma siitä, että aina siitä päivästä lähtien, jona me
kaksi korjasimme hänet pöydän alta tuosta Bellevillen paheenpesästä,
oletteko varma siitä, että hoitolassanne ei kukaan epäillyt häntä
siksi Pierre Leduciksi, jota poliisit etsiskelivät, salaperäiseksi
Pierre Leduciksi, jota Kesselbach oli koettanut kaikin mokomin
löytää?"
"Ei kukaan. Hänellä oli oma huone. Sitäpaitsi panin minä hänen
vasemman kätensä siteisiin, jotta käden vammaa ei voinut nähdä.
Posken arpea taasen peitti parta."
"Ja te hoitelitte häntä itse?"
"Niin tein; ja ohjeittenne mukaan kuulustelin häntä milloin ikinä hän
tuntui olevan vähänkään tajullaan. Mutta hän kykeni vain epäselvästi
sopertelemaan."
Ruhtinas jupisi miettivästi:
"Kuollut... Pierre Leduc siis kuollut... Koko Kesselbachin jutussa
oli hän ilmeisesti keskuksena, ja nyt hän katoaa... ilman selvitystä,
sanaakaan hiiskumatta itsestään, entisyydestään... Pitäisikö minun
ryhtyäkään tähän seikkailuun, joka on minulle vielä ihan pimeä? Se on
vaarallista... Voin joutua pälkääseen..."
Hän pohti tovin ja huudahti:
"Oh, mitäpä välitän? Minä jatkan silti. Pierre Leducin kuolema ei
ole mikään syy pelini lopettamiseen. Päin vastoin! Päin vastoin! Ja
tilaisuus on liian houkutteleva! Pierre Leduc on kuollut! Eläköön
Pierre Leduc! Menkää, hra tohtori -- menkää kotiinne! Minä soitan
teille ennen päivällistä."
Lääkäri poistui.
"No niin, Philippe", sanoi Sernine viimeiselle vieraallensa, pienelle
harmaatukkaiselle miehelle, joka oli puettu kuin hotellin tarjoilija
-- kovin kehnon hotellin kuitenkin.
"Sallikaa minun muistuttaa teille, isäntä", alotti Philippe, "että te
viime viikolla panitte minut menemään kengänkiillottajaksi Hôtel des
Deux-Empereursiin Versaillesiin, pitääkseni silmällä erästä nuorta
miestä."
"Kyllä muistan... Gérard Baupréta. Miten ovat hänen asiansa?"
"Hän on koettanut viimeisimmätkin keinonsa."
"Yhä synkkiä mielikuvia täynnä?"
"Niin. Hän tahtoo surmata itsensä."
"Oikeinko vakain aikein?"
"Aivan. Löysin tämän lyijykynällä kirjotetun lapun hänen
papereistaan."
"Ahaa!" sanoi Sernine, lukiessaan kirjelmän. "Hän ilmottaa
itsemurhansa... vieläpä täksi illaksi."
"Niin, isäntä; hän on ostanut narun ja kiertänyt lakeen kiinni
koukun. Sitte puhuttelin häntä ohjeittenne mukaan. Hän mainitsi
hätäänsä ja minä neuvoin häntä kääntymään teidän puoleenne. 'Ruhtinas
Sernine on rikas', sanoin; 'hän on antelias, kenties hän auttaa
teitä'."
"Tämä on mainiota. Hän siis on tulossa?"
"Hän on nyt ulkopuolella."
"Mistä sen tiedätte?"
"Minä seurasin häntä. Hän tuli junalla Parisiin, ja kävelee
parhaillaan edes takaisin bulevardilla. Hän koettaa tehdä
päätöstänsä."
Juuri silloin toi palvelija käyntikortin. Ruhtinas vilkaisi siihen ja
sanoi miehelle:
"Ohjatkaa hra Gérard Baupré sisälle."
Ja Philippeen kääntyen:
"Te menette tänne pukuhuoneeseen. Kuunnelkaa, älkääkä liikahtako."
Yksikseen jäätyänsä ruhtinas mutisi:
"Miksi epäröitsisin? Kohtalo hänet lähettää luokseni..."
Muutaman minuutin kuluttua astui sisälle kookas nuori mies. Hän oli
vaaleaverinen ja solakka, kasvot riutuneet ja silmät kuumeiset, ja
hän seisoi kynnyksellä hämillään, empien, kerjäläisen asennossa, joka
haluaisi ojentaa kätensä pyytääkseen almua eikä uskalla.
Keskustelu oli lyhyt:
"Oletteko te hra Gérard Baupré?"
"Olen... olen... se on nimeni."
"Minulla ei ole kunniaa..."
"Asia on tällainen, hra ruhtinas. Joku kertoi minulle..."
"Kuka?"
"Eräs hotellinpalvelija... joka sanoi olleensa teidän
palveluksessanne."
"Käykää asiaan, olkaa hyvä."
"No..."
Nuori mies vaikeni, ruhtinaan omaksuman ylpeän ryhdin torjumana ja
säikyttämänä. Tämä huudahti:
"Mutta, hyvä herra, täytyyhän olla jotakin..."
"Niin, hra ruhtinas, mies sanoi teitä hyvin rikkaaksi... ja hyvin
jalomieliseksi... ja minä ajattelin, että te mahdollisesti..."
Hän keskeytti sammaltelunsa äkkiä, kykenemättömänä lausumaan
rukouksen ja nöyrtymyksen sanoja.
Sernine astui hänen eteensä:
"Hra Gérard Baupré, ettekö te julkaissut runokokoelmaa nimeltä
'Kevään hymy'?"
"Kyllä, kyllä!" huudahti nuori mies kirkastuvin kasvoin. "Oletteko
lukenut sen?"
"Olen... Aika sieviä, ne teidän runonne, aika sieviä... Mutta
luuletteko kykenevänne elämään niiden tuottamilla tuloilla?"
"Varmasti... ennemmin tai myöhemmin."
"Toden totta, kuinka omituinen nuori mies te olette! Ja viatonta
vakaumusta täynnä myöskin! Tulkaahan luokseni jälleen ensi vuonna!
Puhumme silloin kaikesta... se on niin eriskummallista, niin
mielenkiintoista... ja ennen kaikkea niin huvittavaa! Ha, ha, ha, ha!"
Ja naurusta hytkyen, teeskennellyin kumarruksin ja liikkein, hän
osotti vieraansa ovelle.
"Philippe", hän sanoi, päästäen sisälle hotellinpalvelijan,
"kuulitteko?"
"Kyllä, isäntä."
"Gérard Baupré odottaa tänään ehtoopäivällä sähkösanomaa, avun
lupausta."
"Niin; se on hänen viimeinen toivonsa."
"Hän ei saa sitä sähkösanomaa saada. Jos sellainen tulee, niin
siepatkaa se ja repikää."
"Hyvä on, isäntä."
"Oletteko yksinänne hotellissa?"
"Olen, kokin keralla, joka ei nuku siellä yötänsä. Omistaja on
poissa."
"Hyvä. Me olemme siis herroina. Täksi illaksi, klo yhdeksitoista.
Menkäähän."
Ruhtinas Sernine meni huoneeseensa ja soitti palvelijaansa:
"Hattuni, hansikkaani ja keppini. Ovatko vaunut varalla?"
"Ovat, teidän ylhäisyytenne."
Hän vaihtoi pukuansa, läksi ulos ja vaipui isoon, mukavaan
limousiniin, joka vei hänet Bois de Boulogneen markiisi
ja markiisitar de Gastynelle, missä hän oli luvannut olla
puolipäivällisellä.
Puoli kolme hän jätti hyvästi isäntäväelleen, seisahtui Avenue
Kleberillä, otti vaunuihinsa kaksi ystäväänsä ja erään lääkärin, ja
saapui viittä vailla kolme Parc des Princesiin.
Kello kolme hän kävi ratsuväen miekoilla kaksintaisteluun
italialaisen majuri Spinellin kanssa, halkaisi vastustajansa
korvan ensimäisessä ottelussa ja ryhtyi neljännestä vailla
neljä pitämään pankkia korttipelissä Rue-Cambon-klubissa,
lähtien sieltä kaksikymmentä minuuttia yli viiden, voitettuansa
neljäkymmentäseitsemäntuhatta frangia.
"Octave", sanoi hän automobilinsa kuljettajalle, "viekää Garchesiin."
Kymmentä vailla kuusi hän astui alas vaunuista Villeneuven puiston
vanhojen muurien edustalla. Vaikka Villeneuven maaomaisuus nykyään on
ositeltu ja raastettu, niin on sillä kuitenkin vielä osaksi säilynyt
sitä loistoa, josta se oli tunnettu keisarinna Eugenien siellä
asustellessa. Sen vanhat puut, sen järvi ja Saint-Cloudin metsien
lehtevät puitteet antavat maisemalle kaihotuntuista viehätystä.
Tilasta luovutettiin tärkeä osa Pasteur-laitokselle. Yleisölle
varattu alue erottaa sen eräästä pienemmästä osasta, joka silti on
jokseenkin laaja tilus, ja tämän muurien sisäpuolella on Lepola sekä
sen neljä erillistä puutarharakennusta.
"Tuolla siis asuu rouva Kesselbach", sanoi prinssi itsekseen, etäältä
nähdessään päärakennuksen ja puutarhatalojen katot.
Hän käveli puiston poikki ja lähestyi järveä. Äkkiä hän pysähtyi
erään puuryhmän taakse. Hän oli nähnyt kahden naisen nojailevan
järven yli vievän sillan kaiteeseen.
"Varnierin ja hänen miestensä täytyy olla jossakin lähistöllä. Mutta
kylläpä osaavat piileskellä taitavasti!"
Naiset alkoivat sitten astella nurmikkojen yli isojen, kunnioitusta
herättävien puiden katveessa. Sininen taivas kuvastui oksien lomitse,
joita tuulenhenki hiljakseen huojutteli, ja kevään ja nuoren
kasvullisuuden tuoksu leijui ilmassa.
Tyynelle vedenpinnalle päin viettävillä ruohoisilla rinteillä
kukkivat satakaunot, orvokit, narsissit, kielot, kaikki huhti- ja
toukokuun hennot kukkaset, siellä täällä muodostaen loistavia
yksivärisiä päiviä. Aurinko kallistui taivaanrantaa kohti.
Ja yht'äkkiä ryntäsi tiheästä pensaikosta kolme miestä naisia kohden.
He puhuttelivat heitä. Muutamia sanoja vaihdettiin. Naiset osottivat
näkyviä kauhun merkkejä. Yksi miehistä astui lyhyemmän luo ja yritti
siepata kukkaroa, joka tällä oli kädessään. He huusivat apua, ja
ahdistajat kävivät heihin käsiksi.
Ruhtinas hyökkäsi esille. Kymmenessä sekunnissa hän pääsi melkein
vesirajaan. Hänen lähestyessään miehet pakenivat.
Hän syöksyi ajamaan heitä takaa. Mutta toinen naisista pyyteli häntä:
"Voi, hyvä herra, minä pyydän teitä... ystäväni voi pahoin!"
Lyhyempi nainen oli pyörtyneenä kaatunut nurmikolle. Sernine pyörsi
takaisin.
"Eihän hän liene haavottunut?" hän kysyi. "Saattoivatko nuo
roistot..."
"Ei... ei... vain säikähdystä... kiihtymystä. Sitäpaitsi... te
ymmärrätte kyllä... hän nimittäin on rouva Kesselbach..."
"Vai niin, todellakin?" sanoi ruhtinas.
Hän tarjosi hajusuolapulloa, jonka nuorempi nainen heti asetti
ystävättärensä sieraimien eteen. Ja ruhtinas lisäsi:
"Nostakaa tulppana olevaa ametystiä. Näette pienen laatikon, jossa on
joitakuita pastilleja. Antakaa madamelle yksi... yksi, ei enempää...
ne ovat hyvin voimakkaita."
Hän katseli miten nuori nainen autteli ystävätärtänsä.
Hän oli vaaleatukkainen, hyvin yksinkertaisesti puettu, ja hänen
kasvonsa olivat lempeät ja totiset, samalla kun niitä kuitenkin
kirkasti myhäily silloinkin kun hän ei hymyillyt.
"Tuo on Geneviève", ajatteli ruhtinas. Ja hän toisteli itsekseen:
"Geneviève... Geneviève..."
Sillävälin rouva Kesselbach vähitellen pääsi tajulleen. Hän oli
ensimältä kummissaan eikä näyttänyt käsittävän. Sitte hän muistinsa
palatessa kiitti pelastajaansa päänsä liikkeellä. Ruhtinas sanoi
syvään kumartaen:
"Sallikaa minun esitellä itseni... Olen ruhtinas Sernine..."
Toinen vastasi heikolla äänellä:
"En tiedä miten ilmaista kiitollisuuttani."
"Olemalla sitä laisinkaan ilmaisematta, madame. Teidän pitäisi
kiittää sattumaa, joka askeleeni tälle suunnalle ohjasi. Saanko
tarjota teille käsivarteni?"
Tovin kuluttua rouva Kesselbach soitti Lepolan ovikelloa ja sanoi
ruhtinaalle:
"Pyydän teiltä vielä yhtä palvelusta, monsieur: Älkää puhuko tuosta
hyökkäyksestä."
"Ja kuitenkin, madame, olisi se ainoa keino saada selville..."
"Kaikki selville saamisen yrittäminen merkitsee tutkistelua, ja
se tuottaisi yhä lisää hälinää ympärilleni, lisää kyselyjä, lisää
rasitusta, ja minä olen jo kylliksi voipunut."
Ruhtinas ei enää väittänyt vastaan. Kumartaen kysyi hän:
"Sallittehan minun käydä tiedustelemassa vointianne?"
"Oi, mielelläni..."
Rouva Kesselbach suuteli Genevièveä ja meni sisälle.
Yö teki tuloansa. Sernine ei tahtonut antaa Genevièven palata
yksinänsä. Mutta he eivät olleet vielä ehtineet polulle, kun hämystä
joku riensi heitä kohti.
"Isoäiti!" huudahti Geneviève.
Hän heittäysi vanhan rouvashenkilön syliin, joka kiihkeästi suuteli
häntä.
"Voi, rakkaani, rakkaani, mitä on tapahtunut? Olet myöhästynyt,
vaikka aina olet niin säntillinen!"
Geneviève esitteli ruhtinaan:
"Ruhtinas Sernine... madame Ernemont, isoäitini..."
Sitte hän kertoi tapauksen, ja madame Ernemont toisti:
"Oi, rakkaani, kuinka sinun onkaan täytynyt säikähtyä!... En
milloinkaan unohda ystävällisyyttänne, monsieur, sen vakuutan. Mutta
kylläpä sinun on täytynyt säikähtyä, poloinen rakkaani!"
"No, mummoseni, tyynnyhän, koska kerran olen tässä."
"Niin, mutta peljästys on voinut tehdä sinulle vahinkoa. Ei voi
tietää mitä sellaisesta seurannee. Voi, se on kamalaa!"
He astelivat pitkin pensas-aitaa, jonka läpi näkyi puita ja muutamia
lyhyiksi leikattuja pensaita kasvava piha, leikkikenttä ja hyvin
hauskan näköinen valkea rakennus. Rakennuksen taustalla oli pieni
veräjä lehtimajaksi istutetun seljapuuryhmän suojassa.
Vanha rouva pyysi ruhtinas Sernineä sisälle ja osotti heidät pikku
vierashuoneeseen eli saliin. Geneviève pyysi saada hetkeksi poistua,
mennäkseen katsomaan oppilaitaan, joiden illallis-aika nyt oli.
Ruhtinas ja madame Ernemont jäivät kahden kesken.
Vanhalla rouvalla oli murheelliset ja kalpeat kasvot, ja hänen
hopeiset hapsensa päättyivät kahteen pitkään, irralliseen suortuvaan.
Hän oli liian pyylevä, hänen käyntinsä oli raskasta ja ulkomuodostaan
ja rouvashenkilön puvusta huolimatta oli hänessä jotakin hiukan
rahvaanomaista, mutta hänen silmänsä olivat äärettömän lempeät.
Ruhtinas Sernine astui hänen luokseen, otti hänen päänsä käsiensä
väliin ja suuteli häntä molemmille poskille:
"No, muoriseni, kuinka jaksat?"
Vanhus seisoi sanattomaksi hämmästyneenä, silmät suurina, auki suin.
Ruhtinas nauraen suuteli häntä uudestaan.
Hän sopersi:
"Sinä! Sinä se oletkin! Voi taivasten tekijä!"
"Rakas vanha Victoireni!"
"Älä sano minua siksi!" huudahti toinen vavahtaen. "Victoire on
kuollut... vanhaa palvelijaasi ei ole enää olemassa. ['Ontto neula',
kirj. Maurice Leblanc. Ilmestynyt suomeksi 1909.] Minä kuulun
kokonaan Genevièvelle." Ja ääntänsä alentaen: "Hyvä Jumala! Minä näin
nimesi sanomalehdissä. On siis totta, että sinä olet jälleen ryhtynyt
pahuuteen?"
"Niinkuin näet."
"Ja kuitenkin vannoit minulle, että se oli lopussa, että olit
lähdössä ainiaaksi pois, että tahdoit tulla kunnialliseksi mieheksi!"
"Yrittänyt olen. Yrittänyt olen neljä vuotta... et voi sanoa, että
olen antanut itsestäni puheenaihetta näinä neljänä vuonna!"
"No?"
"No, se elämä ikävystyttää."
Vanhus huoahti ja kysyi:
"Oletko Kesselbachin jutussa?"
"Olenpa tietenkin! Olisinko muutoin viitsinyt järjestää hyökkäystä
rouva Kesselbachia vastaan kello kuudeksi, saadakseni tilaisuuden
viittä minuuttia myöhemmin pelastaa hänet omien miesteni kynsistä?
Pitäen minua hyväntekijänänsä on hän pakotettu vastaanottamaan
minut. Minä olen nyt linnotuksen sydämessä ja leskeä suojellessani
voin pitää koko ympäristöä silmällä. Näethän, sellainen elämä, jota
minä vietän, ei salli minun kuljeskella haaskaamassa aikaani pikku
kohteliaisuuskysymyksiin ja muihin muotoseikkoihin. Minun täytyy
käydä suoraan asian ytimeen, rajusti, raa'asti, toimekkaasti!"
Vanhus katseli häntä surkeissaan ja voihki: "Minä näen... minä
näen... hyökkäys on kaikki valhetta... Mutta silloin... Geneviève...?"
"Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Oli yhtä helppo pelastaa kaksi kuin
yksi. Ajattelehan, kuinka pitkän ajan olisivat vaatineet yritykseni
-- kenties lopultakin hyödyttömät -- luikerrella tuon lapsen
ystävyyteen! Mitä olin minä hänelle? Mitä olisin nyt? Tuntematon
henkilö... vieras. Nyt sitä vastoin olen pelastaja. Tunnin kuluttua
olen... lähin ystävä."
Vanhus alkoi vapista:
"Ja siis... sinä et pelastanut Genevieveä?... Siis aijot sekottaa
meidät asioihisi?" Ja äkkiä hän kapinallisena tarttui toista
hartioihin: "Ei; minä en salli sitä! Ymmärrätkö? Sinä toit lapsen
eräänä päivänä minulle, sanoen: 'Tässä, minä uskon hänet sinulle...
hänen isänsä ja äitinsä ovat kuolleet... ota hänet suojelukseesi.'
No, hän on nyt minun suojeluksessani; ja minä tiedän miten puolustaa
häntä sinua ja kaikkia temppujasi vastaan!"
Seisten suorana, päättäväisessä asennossa, madame Ernemont näytti
olevan valmistautunut kaikkeen.
Verkalleen ja hiljaisesti Sernine irrotti hänen kätensä, ensin toisen
ja sitten toisen, ja tarttui vuorostaan vanhusta hartioihin, pakotti
hänet istuutumaan lepotuoliin, kumartui hänen ylitseen ja sanoi
tyynellä äänellä:
"Joutavia!"
Tämä alkoi itkeä ja rukoili käsiänsä väännellen:
"Rukoilen sinua jättämään meidät rauhaan! Me olimme niin onnellisia!
Luulin sinun unohtaneen meidät ja siunasin taivasta aina kun oli
päivä illaksi ehtinyt. Niin... rakastanhan sinua silti. Mutta
Geneviève, näetkös... tekisin sen lapsen hyväksi mitä tahansa. Hän on
ottanut sinun paikkasi sydämessäni."
"Sen huomaan", sanoi toinen nauraen. "Mielihyvällä lähettäisit minut
hiiteen. No, älkäämme nyt enää joutavoitse! Minulla ei ole aikaa
hukattavana. Minun täytyy puhutella Genevièveä."
"Aijot puhutella häntä?"
"No, onko sekin rikos?"
"Ja mitä on sinulla kerrottavana hänelle?"
"Eräs salaisuus... hyvin vakava salaisuus... ja hyvin liikuttava..."
Vanhus säikähti:
"Ja tuottaa hänelle surua kenties? Oi, minä pelkään kaikkea -- minä
pelkään kaikkea, mikä koskee häntä..."
"Tässä hän tuleekin", huomautti toinen.
"Ei; ei vielä."
"Tulee, tulee, minä kuulen hänet. Pyyhi silmäsi ja ole järkevä."
"Kuule", puheli madame Ernemont kiihkeästi. "Kuule. Minä en tiedä,
mitä aijot sanoa, minkä salaisuuden tahdot ilmaista tälle lapselle,
jota sinä et tunne; mutta minä, joka hänet tunnen, sanon sinulle:
Genevièvellä on hyvin ripeä, hyvin urhea, mutta hyvin herkkä
luonne. Valitse sanasi varovasti. Voisit loukata tunteita... joiden
olemassaolosta sinulla ei voi olla aavistustakaan."
"Ja miks'ei?"
"Syystä että hän kuuluu toiseen rotuun kuin sinä, eri maailmaan.
Tarkotan, eri moraaliseen maailmaan. On asioita, joiden ymmärtäminen
on nykyisin kiellettyä. Sinun ja hänen välillä on este ylipääsemätön.
Genevièvellä on mitä puhtain ja herkin omatunto... ja sinä..."
"Ja minä?"
"Ja sinä et ole kunniallinen mies!"
Geneviève astui huoneeseen säihkyvänä ja ihastuttavana.
"Kaikki lapsukaiseni ovat käyneet levolle; minulla on kymmenen
minuuttia aikaa. Mutta, isoäiti, mikä nyt on tullut? Näytät niin
kiihtyneeltä. Vieläkö sinua vaivaa tuo tapaus?"
"Ei, mademoiselle", sanoi Sernine; "luullakseni on minulla ollut onni
saada isoäitinne tyynnytetyksi. Me vain puhelimme teistä, teidän
lapsuudestanne; ja siihen puheenaiheeseen ei isoäitinne nähtävästi
voi liikutuksetta kajota."
"Lapsuudestani?" sanoi Geneviève punehtuen. "Oh, isoäiti!"
"Älkää toruko häntä, mademoiselle. Keskustelu kääntyi sattumalta
sille suunnalle. Olen nimittäin useasti matkustanut sen kauppalan
läpi, jossa teidät kasvatettiin."
"Aspremontin?"
"Niin, Aspremontin, lähellä Nizzaa. Te asuitte uudessa, kauttaaltaan
valkeassa talossa."
"Niin", sanoi Geneviève; "kauttaaltaan valkeassa, ikkunain ympärillä
vain pieni sininen viiru. Olin vasta seitsemän vuoden vanha, kun
jätimme Aspremontin, mutta muistan pienimmätkin seikat siltä ajalta.
Enkä ole unohtanut auringon kimmellystä rakennuksen valkeata
julkipuolta vasten, enkä kumipuun siimestä puutarhan taustalla."
"Puutarhan taustalla, mademoiselle, oli öljypuulehto, ja erään puun
alla työskenteli äitinne kuumina päivinä pöydän ääressä."
"Se on totta, se on totta!" huudahti tyttö kiihkoissaan. "Minä
leikittelin hänen vieressään."
"Ja siellä", jatkoi ruhtinas, "tapasin äitiänne monet kerrat.
Tunsin hänen kuvansa heti kun teidät näin... mutta kirkkaamman,
onnellisemman kuvan."
"Niin; äiti parkani ei ollut onnellinen. Isäni kuoli juuri
syntyessäni, eikä mikään voinut konsanaan lohduttaa häntä. Hän itki
paljon. Minulla on vieläkin pikku nenäliina, jolla siihen aikaan
kuivailin hänen kyyneleitänsä."
"Pieni vaaleanpunaisilla ompeleilla kirjailtu nenäliina."
"Mitä!" huudahti tyttö hämmästyneenä. "Te tunnette..."
"Olin saapuvilla eräänä päivänä, kun te lohduttelitte häntä... ja te
lohduttelitte häntä niin kauniisti, että kohtaus painui muistiini."
Geneviève loi häneen terävän katseen ja mutisi melkein itsekseen:
"Niin, niin... minusta tuntuu... Silmienne ilme... ja äänenne
sointu..."
Hän laski silmäluomensa hetkeksi alas ja mietiskeli, kuin turhaan
yrittäen tavotella häipynyttä muistoa. Ja hän jatkoi:
"Te siis tunsitte hänet?"
"Minulla oli ystäviä lähellä Aspremontia, ja minä tapailin häntä
heidän luonansa. Viimeisen kerran hänet nähdessäni hän näytti minusta
vielä murheellisemmalta... kalpeammalta... ja jälleen palatessani..."
"Oli kaikki lopussa, eikö niin?" sanoi Geneviève. "Niin, hän menehtyi
nopeasti... muutamassa viikossa... ja minä jäin yksikseni naapurien
seuraan, jotka olivat valvoneet hänen vuoteensa ääressä... ja eräänä
aamuna he veivät hänet pois. Mutta sen päivän iltana saapui joku
minun nukkuessani, nosti minut ylös ja kietoi minut vaippoihin..."
"Mies?" kysyi ruhtinas.
"Niin; mies. Hän puheli minulle, ihan hiljaisella äänellä, hyvin
lempeästi... hänen äänensä viihdytti minua... ja kantaessaan minut
yön selkään alas tietä ja vaunuihin hän tuuti minua sylissään ja
kertoi minulle satuja... samalla äänellä... samalla äänellä..."
Tyttö vaikeni vähitellen ja katseli häntä entistä terävämmin ja yhä
selvemmin ponnistellen tarttuakseen kiitävään kuvitelmaan, joka
tuolloin tällöin vilahti hänen sielussaan.
Ruhtinas kysyi:
"Ja sitte? Minne vei hän teidät?"
"En voi selvästi muistaa... on ihan kuin olisin nukkunut useampia
päiviä. En voi muistaa mitään ennen kuin pikku Montégutin kaupungin
Vendéessä, missä vietin lapsuuteni toisen jakson isä ja äiti Izereaun
luona. Tämä arvoisa pariskunta hoiti ja kasvatti minua, enkä
konsanaan unohda heidän rakkauttaan ja hellyyttään."
"Ja kuolivatko hekin?"
"Kuolivat molemmat", kertoi tyttö, "seudulla levinneeseen
lavantautiin... mutta sen minä sain tietää vasta myöhemmin... Heti
heidän sairastuttuansa vei minut pois, kuten edelliselläkin kerralla
ja samanlaisissa olosuhteissa, yöllä joku, joka samaten kääri
minut vaippoihin... Mutta minä olin nyt isompi, minä rynnistelin
vastaan, koetin huutaa... ja hänen täytyi tukita suuni silkkisellä
nenäliinalla."
"Kuinka vanha olitte silloin?"
"Neljäntoista vuoden... se tapahtui neljä vuotta takaperin."
"Silloinhan kait näitte minkä näköinen oli mies?"
"En; hän kätki kasvonsa paremmin eikä puhunut minulle ainoatakaan
sanaa... Kuitenkin olen aina uskonut hänet samaksi... sillä minä
muistan saman hellävaraisuuden, samat tarkkaavaiset, huolelliset
liikkeet."
"Ja sen jälkeen?"
"Sen jälkeen tuli unohdus, uni, kuten ennenkin... Tällä kertaa olin
nähtävästi sairas; olin kuumeinen... Ja minä heräsin valoisassa,
hauskassa huoneessa. Valkotukkainen rouva kumartui hymyillen
ylitseni. Se oli isoäiti... ja huone oli sama, jossa nyt nukun
ylikerrassa."
Hän oli saanut kasvojensa onnellisen ilmeen, säihkyvän suloisuutensa
takaisin; ja hän lopetti hymyillen:
"Madame Ernemont oli eräänä iltana löytänyt minut nukkuvana ovensa
kynnykseltä; hän nosti minut sisälle, hänestä tuli isoäitini ja
muutamien yrittelyjen jälkeen tuli pieni Aspremontin tyttö tuntemaan
rauhallisen ja uurastavan elämän riemut."
Ruhtinas kysyi:
"Ettekö koskaan sen koommin ole kuullut tuosta miehestä?"
"En koskaan." Tyttö säpsähti. "Tiedättekö... tiedättekö te mitään?"
"En... en... minä vain..."
Ruhtinas nousi ja asteli edes takaisin huoneessa. Tuon tuostakin
hänen katseensa osuivat Genevièveen ja näytti siltä kuin olisi
hän ollut antamaisillaan täsmällisemmän vastauksen tytön tekemään
kysymykseen. Puhuisiko hän?
Madame Ernemont odotti tuskalla sen salaisuuden paljastusta, josta
tytön vastainen mielenrauha saattaisi riippua.
Ruhtinas istuutui Genevièven viereen, tuntui epäröitsevän ja virkkoi
viimein:
"Ei ei... juuri nyt... juolahti mieleeni aatos... muisto...
mutta minä tahdoin ensin..." Hän veti tuolinsa lähemmä ja jatkoi
vakavammalla äänellä: "Minä tahdoin ensin tuntea teidät paremmin,
tuntea teidän elämänne. En ole huomannut kenessäkään teidän
ikäisessänne niin suurta tyyneyttä, vakavuutta, miehuutta tai niin
tervettä ja tasasuhtaista sielua. Te näytätte niin onnelliselta,
että niiden, jotka rakastavat teitä, täytyy peljätä joskus
aavistamattansakin häiritsevänsä teidän onneanne."
"Se on totta... se on totta", jupisi madame Ernemont.
"He ovat väärässä", sanoi Geneviève hymyillen, "sillä minun
onnellisuuteni on minussa itsessäni."
"Ja se on kieliopin ja laskennon opettamista pikku tyhmyrien
liudalle? No, selittäkäähän minulle, miksi olette omistanut elämänne
tähän epäkiitolliseen, työlääseen toimeen."
"Kutsumus..."
"Voisinpa juuri ja juuri ymmärtää kutsumuksen opettamiseen... mutta
ei... tämä on toista... teidän oppilaanne eivät ole säällisiä
oppilaita."
"Ja sen tähden ei kutsumuksenikaan ole säällinen kutsumus", vastasi
Geneviève nauruun helähtäen. "Se on aivan erikoinen ja ilmeni
jo lapsena, minun sitä tietämättäni, luonnollisesti. Ollessani
ihan pieni, Aspremontin koulussa ja myöhemmin Montégutin, oli
minulla tapana hakea seuraani tovereitani, jotka olivat vähemmän
älykkäitä kuin toiset, vähemmän nopeita, jotka eivät ymmärtäneet
eivätkä yrittäneet ymmärtää koulun johtajattaren antamia läksyjä...
Nämä herättivät mielenkiintoani. Koulun päätyttyä yrittelin minä
vuorostani selittää heille läksyä... ja minuapa he ymmärsivät.
Oh, ei heti, mutta vähin erin... Epäilemättä riippui tulos
kärsivällisyydestä. Minä olen hyvin kärsivällinen; se ei ole minulle
väkinäistä, ei ollenkaan koske hermoihini... päin vastoin on minulle
hupaista tuntea sanojeni vajoavan aivoihin, jotka ovat -- miten
sanoisin? -- hiukan sakeat. On kuin minun kauttani syttyisi pimeässä
valo... ja leviäisi... ja loistaisi..."
Hän puhui verkalleen, miettiväisellä äänellä, ja hänen vielä
hymyilevät silmänsä saivat kostean kiillon, kuin olisivat
vuotamattomat kyyneleet ilmaisseet hänen innostuksensa ja hänessä
kytevän luottamuksen.
Sernine oli kuunnellut häntä yltyvällä hämmästyksellä, eikä hän
yrittänyt salata liikutustansa. Hän mutisi:
"Minä ihailen teitä..."
"Oi", sanoi tyttö, "se on liian suuri sana!"
"Ei, ei; minä vakuutan teille, että työnne on ihailtava ja että te
antaudutte siihen sellaisella kiintymyksellä ja uljuudella..."
Geneviève keskeytti hänet hilpeästi kysäisten:
"Oletteko rikas, monsieur?"
"Miksi?"
"Oletteko rikas?" hän toisti.
"Olen."
"Mutta minäpä en ole. Isoäidillä on hiukan varoja, joiden avulla sain
kootuksi ensimäiset oppilaani. Sitä paitsi on muutamien perheillä
varaa maksaa, mutta useimmat ovat köyhiä; ja näille minä en anna
ainoastaan asuntoa, vaan myöskin ruuan ja vaatteet... ja mieleni
tekisi saada vielä enemmän lapsia hoitooni ja ottaa avukseni pari
kolme ystävää, joille maksaisin palkkaa. Mutta tähän puuttuu minulta
kannattajia. Koska ihailette työtäni, monsieur, niin ettekö antaisi
kannatusmaksua siihen?"
Ruhtinas veti esille lompakkonsa, otti siitä viisi tuhannen frangin
seteliä ja ojensi ne hänelle.
"Oi", sanoi hän aivan hämillään, "tässä on liian paljon!"
"Kannatusmaksuni täytyy olla ihailuni tasalla", sanoi ruhtinas
nauraen. "Ettekä tiedä, kuinka suurella mielihyvällä minä otan osaa
työskentelyynne."
"Hyvä on. Minä otan vastaan rahat, mutta lähetän teille tilit."
"Sitä minäkin haluaisin."
"Ja lisäksi", sanoi tyttö sievän itsepintaisesti, "täytyy teidän heti
ilmaista mielenkiintonne syy."
"Teitä kohtaan tuntemani, mademoiselle? No, ainahan ne ihmiset
herättävät mielenkiintoa, joille on tullut tehneeksi palveluksen."
"Eikö ole mitään muuta syytä?"
"Ei", väitti ruhtinas huomaamattomasti epäröiden.
"Ja kuitenkin, kun juuri äsken kerroin teille lapsuudestani, oli
teillä joku aatos -- muisto..."
"Minä erehdyin."
"Oh", huoahti tyttö hyvin pettyneenä. "Olin puolittain arvaillut...
että se mies, jonka kahdesti näin... että te tunsitte hänet...
että..."
Hän ei lopettanut lausettaan, vaan odotti vastausta kysymykseen,
jonka oli ruhtinaalle tehnyt rohkenematta sitä sommitella selvemmäksi.
Tämä oli vaiti. Sitte, yrittämättä itsepintaisemmin, tyttö kumartui
madame Ernemontin yli.
"Hyvää yötä, isoäiti. Lapseni ovat kyllä jo kaikki levolla, mutta he
eivät saa unta ennen kuin minä suutelen heitä."
Hän ojensi kätensä ruhtinaalle:
"Kiitän teitä vielä kerran..."
"Joko poistutte?" kysyi ruhtinas nopeasti.
"Jo, suokaa anteeksi; isoäiti saattaa teidät ulos."
Ruhtinas kumarsi syvään ja suuteli hänen kättänsä. Avatessaan oven
hän vielä kääntyi katsomaan ja hymyili. Sitte hän katosi. Ruhtinas
kuuli hänen askeleittensa kaiun häipyvän etäisyyteen ja seisoi
hievahtamatta, kasvot liikutuksesta kalpeina.
"No", sanoi vanha rouva, "sinä et siis puhunutkaan?"
"En..."
"Se salaisuus..."
"Myöhemmin... Tänään, kumma kyllä, en voinut."
"Oliko se niin vaikeata? Eikö hänestä itsestänsäkin tuntunut, että
sinä olit se vieras, joka vei hänet kahdesti pois? Sana olisi
riittänyt."
"Myöhemmin, myöhemmin", kertasi hän saaden entisen ryhtinsä. "Voithan
ymmärtää... lapsi tuskin tunteekaan minua. Minun täytyy ensin voittaa
oikeus hänen hellyyteensä, hänen rakkauteensa. Annettuani hänelle sen
elämän, jonka hän ansaitsee, ihmeellisen elämän, jollaisesta saduissa
kerrotaan, puhun hänelle."
Vanha rouva keikautti niskojaan.
"Pelkäänpä tekeväsi suuren erehdyksen. Geneviève ei kaipaa
ihmeellistä elämää. Hän pitää yksinkertaisesta."
"Hänellä on kaikkien naisten aisti; ja rikkaus, ylellisyys ja mahti
suovat iloja, joita ei yksikään heistä halveksi."
"Kyllä... Geneviève. Ja sinä voisit tehdä paljoa paremmin."
"Saammehan nähdä. Toistaiseksi anna minun kulkea omaa tietäni. Ja ole
ihan huoletta. Minulla ei ole vähintäkään aikomusta, kuten sanot,
sekottaa häntä temppuihini. Hän saa tuskin koskaan nähdä minua...
Mutta meidän piti joutua kosketukseen, tiedä se... Se on tehty...
Hyvästi."
Hän lähti koulusta ja käveli paikalle, missä hänen automobilinsa
odotteli. Hän oli hyvin mielissään.
"Hän on ihastuttava... ja niin leppeä, niin vakava! Hänen äitinsä
silmät, silmät jotka viihdyttävät." Ja hän sanoi ääneensä: "Totisesti
pidän huolta hänen onnestaan! Ja heti! Jo tänä iltana! Oikein! Jo
tänä iltana saakoon hän lemmityn! Eikö rakkaus ole jokaisen nuoren
tytön onnen pääehto?"
Hän tapasi automobilinsa valtamaantieltä.
"Kotiin", hän sanoi Octavelle.
Kotiin tultuansa hän soitti Neuillyyn ja ilmotti puhelimella ohjeensa
sille ystävälle, jota hän kutsui tohtoriksi. Sitte hän muutti pukua,
söi päivällistä Rue-Cambon-klubissa, vietti tunnin oopperassa ja
nousi taas voimavaunuihinsa.
"Neuillyyn, Octave. Lähdemme noutamaan tohtorin. Paljonko kello on?"
"Puoli yksitoista."
"Pentele! Nyt joutuin!"
Kymmentä minuuttia myöhemmin pysähtyi automobili Boulevard
Inkermannin päässä erään aidatun huvilan edustalle. Lääkäri tuli ulos
kuullessaan toitottajan törähdykset. Ruhtinas kysyi:
"Onko 'yksilö' valmis?"
"Kääritty, sidottu, sinetitetty."
"Hyvässä kunnossa?"
"Oivallisessa. Jos kaikki käy kuten puhelimessa kerroitte, niin
poliisit joutuvat aivan harhaan."
"Sitähän varten he ovatkin. Nostetaanpa hänet tänne."
He kantoivat automobiliin jonkinlaisen pitkulaisen säkin, joka oli
ihmis-olennon muotoinen ja näköjään jokseenkin raskas. Ja ruhtinas
sanoi:
"Aja Versaillesiin, Octave -- Rue de la Vilainelle. Pysäytä Hôtel des
Empereursin edustalle."
"Hei, sepä viheliäinen majala!" huomautti lääkäri. "Minä tunnen sen
hyvin -- oikea kurjuuden pesä!"
"Sen kyllä tiedän. Ja siellä koituu kova työ -- minulle ainakin...
Mutta toden totta en möisi tätä hetkeä kokonaisesta omaisuudestakaan.
Kuka uskaltaa väittää, että elämä on yksitoikkoista?"
He saapuivat Hôtel des Deux Empereursin luo. Astuen pitkin lokaista
kujaa ja painuen kaksia portaita alas pääsivät he käytävään, jota
lekutteleva lamppu valaisi.
Sernine kopautti nyrkillään erääseen oveen.
Huoneesta ilmestyi kengänkiillottaja Philippe, sama mies, jolle
Sernine oli aamulla antanut ohjeita Gérard Bauprésta.
"Onko hän täällä vielä?" kysyi ruhtinas.
"On."
"Naru?"
"Solmu on tehty."
"Eihän hän liene saanut toivomaansa sähkösanomaa?"
"Minä sieppasin sen. Se on tässä."
Sernine otti tuon sinisen paperiliuskaleen ja luki sen.
"Hyvä!" sanoi hän tyytyväisellä äänellä. "Juuri parahiksi. Tässä
on lupaus tuhannen frangin lähettämisestä huomenna. Hei, onni on
puolellani. Neljännestä vailla kaksitoista... Neljännestunnin
kuluttua tuo poloinen tekee hyppäyksen ijankaikkisuuteen. Näyttäkää
minulle tietä, Philippe. Te, tohtori, jäätte tänne."
Kengänkiillottaja otti kynttilän. He kiipesivät kolmanteen
huonekertaan ja hiipivät varpaisillaan pitkin matalaa ja
pahanhajuista käytävää, jonka varrella oli ullakkokammioita. Se
päättyi puisiin portaisiin, joita peittivät lahonneet matonriekaleet.
"Eikö kukaan voi kuulla minua?" kysyi Sernine.
"Ei. Nuo kaksi huonetta ovat aivan erillään muista. Mutta varokaa
erehtymistä: hän on vasemmanpuoleisessa."
"Hyvä on. Menkää nyt alikertaan. Kello kaksitoista tulee teidän
kantaa käärö tänne missä nyt seisomme ja odottaa kunnes kutsun teitä."
Portaissa oli kymmenen askelmaa, jotka ruhtinas kapusi äärettömän
varovasti. Porrassiltamalla oli kaksi ovea. Sernineltä meni
kokonaista viisi minuuttia oikeanpuoleisen avaamiseen siten, ettei
kitkuva sarana pienimmälläkään risahduksella häirinnyt hiljaisuutta.
Huoneen pimennossa kiilui valoa. Hän hapuili valoa kohti
ympäristöänsä tunnustellen, karttaakseen tuoleja. Se tunkeusi
viereisestä huoneesta lasioven läpi, jota peitti resuinen verho.
Ruhtinas nykäisi nöyhtäytyneen rääsyn syrjään. Ruudut olivat
himmennettyä lasia, mutta paikotellen raappiutunutta, niin että oli
helppo yhdellä silmällä seurata kaikkea, mitä toisessa huoneessa
tapahtui.
Sernine näki miehen istuvan pöydän ääressä vastapäätä. Se oli Gérard
Baupré. Hän kirjotti kynttilän valossa.
Hänen päänsä yläpuolella riippui kattoon kiinnitetyssä koukussa naru.
Narun päässä oli juoksusilmukka.
Heikko kajahdus kuului tornista ulkoa.
"Viisi minuuttia vailla kaksitoista", ajatteli Sernine. "Viisi
minuuttia vielä."
Nuori mies kirjotti. Tovin kuluttua hän laski pois kynänsä, keräsi
kyhäämänsä kymmenen tahi kaksitoista paperiarkkia ja alkoi tarkastaa
niitä.
Lukemansa ei näyttänyt häntä miellyttävän, sillä hänen kasvoilleen
sävähti tyytymätön ilme. Hän repi käsikirjotuksensa ja poltti palaset
kynttilän liekissä.
Sitte hän kuumeisella kädellä piirsi muutamia sanoja puhtaalle
paperiarkille, vetäisi vimmastuneesti nimensä rivien alle ja
nousi tuoliltaan. Mutta nähdessään narun kymmenen tuuman päässä
yläpuolellaan istuutui hän taas äkkiä kauhusta väristen.
Sernine näki selvästi hänen kalpeat kasvonpiirteensä, hänen laihat
poskensa, joita hän tuki nyrkeillään. Kyynel solui verkalleen alas
poskea, yksinäinen, karvas kyynel. Hänen silmänsä tuijottivat
tyhjyyteen, sanomattomassa kaihossaan kammottavat silmät, silmät
jotka jo näyttivät tähyilevän tuntematonta hirmua.
Ja niin nuoret kasvot! Posket niin sileät, puhtoiset, viattomat! Ja
siniset silmät, siniset kuin itäinen taivas... Keskiyö... keskiyön
kaksitoista kumeata lyöntiä, joihin moni toivoton mies on kätkenyt
olemassa olonsa viimeisen silmänräpäyksen!
Kahdennellatoista lyönnillä hän nousi jälleen seisaalleen ja
silmäili kolkkoa narua tällä kertaa urheasti, vapisematta. Koettipa
hän hymyilläkin, vaivaista hymyä, tuomitun, kuoleman jo omakseen
anastaman miehen surkeata irvistystä.
Nopeasti kapusi hän tuolille ja otti narun toiseen käteensä.
Hetkisen seisoi hän liikkumattomana, ei tosin empien tai rohkeutta
vailla, mutta tämä oli se äärimäinen hetki, se viimeinen armon
minuutti, jonka mies itselleen sallii ennen kuolon saaliiksi
antautumistansa.
Hän tuijotteli kurjaa kammiota, johon hänen tunnoton kohtalonsa oli
hänet saattanut, rumia seinäpapereita, perskaantunutta vuodetta.
Pöydällä ei ollut ainoatakaan kirjaa -- kaikki myyty. Ei valokuvaa,
ei kirjettä: hänellä ei ollut isää, ei äitiä, ei omaisia. Mikä olisi
saanut hänet pitämään kiinni elämästä?
Nopealla liikkeellä pujotti hän päänsä silmukkaan ja veti sen
kireälle.
Ja potkaisten tuolin altansa hyppäsi hän tyhjyyteen!
* * * * *
Kymmenen sekuntia, viisitoista sekuntia kului; kaksikymmentä
peloittavaa, ikuista sekuntia...
Ruumis nytkähti pariin kolmeen kertaan. Jalat olivat vaistomaisesti
tavottaneet tukikohtaa. Sitten ei enää liikahdusta.
Vielä muutamia sekunteja. Pieni lasitettu ovi avautui. Sernine astui
sisälle.
Vähääkään kiirehtimättä hän otti paperiarkin, johon nuori mies oli
piirtänyt nimensä ja luki:
'Väsynyt elämään, sairas, pennitön, toivoton! Minä lopetan
elämäni. Älköön ketään syytettäkö kuolemastani. 30. p:nä
huhtikuuta.
_Gérard Baupré_.'
Hän laski paperin takaisin pöydälle, näkyvälle paikalle, otti tuolin
ja asetti sen nuoren miehen jalkojen alle. Hän itse nousi pöydälle,
otti ruumiin kainaloonsa, kohotti sitä, hellitti juoksusilmukkaa ja
pujotti pään siitä pois.
Ruumis vaipui hänen syliinsä. Hän antoi sen lipua pitkin pöydän
viertä, hyppäsi maahan ja laski sen vuoteelle. Sitte hän yhä yhtä
kylmäverisenä avasi käytävään johtavan oven.
"Oletteko siellä kaikki kolme?" hän kuiskasi. Joku vastasi puisten
portaiden juurelta: "Täällä olemme. Nostammeko sinne käärömme?"
"Tehkää niin."
Hän otti kynttilän ja valaisi heille. Nuo kolme miestä kompuroitsivat
ylös portaita, kantaen säkkiä, johon "yksilö" oli sidottu.
"Laskekaa se tuohon", sanoi ruhtinas pöytää osottaen. Hän katkoi
taskuveitsellä säkin ympäri kiedotut köydet. Näkyviin tuli valkea
hursti, jonka hän työnsi syrjään. Hurstissa oli ruumis -- Pierre
Leducin ruumis.
"Pierre Leduc parka!" puheli Sernine. "Et saa koskaan tietää mitä
menetit noin nuorena kuollessasi. Minä olisin auttanut sinua
pitkälle, veikkonen. Mutta meidän täytyy nyt tulla toimeen ilman
sinua... No niin, Philippe, nouskaahan pöydälle, ja te, Octave,
tuolille. Nostakaa ylös hänen päänsä ja kiinnittäkää juoksusilmukka."
Kahta minuuttia myöhemmin killui Pierre Leducin ruumis narun päässä.
"Mainiota! Sepä oli helppoa! Nyt saatte mennä. Te, tohtori,
pistäydytte täällä jälleen huomis-aamuna. Te kuulette erään Gérard
Bauprén itsemurhasta. Ymmärrättehän -- Gérard Bauprén? Tässä on
hänen jäähyväiskirjeensä. Te lähetätte hakemaan piirilääkäriä ja
komisariusta; te järjestätte niin, ettei kumpainenkaan heistä huomaa
vainajan vioittunutta sormea eikä poskessa olevaa arpea..."
"Se on helppoa."
"Ja te toimitatte pöytäkirjan laadituksi paikalla, sanelunne mukaan."
"Se on helppoa."
"Lopuksi, karttakaa ruumiin paarihuoneeseen lähettämistä ja hankkikaa
heiltä lupa hautauksen toimittamiseen viipymättä."
"Se ei ole niin helppoa."
"Koettakaa. Oletteko tutkinut toista?"
Hän viittasi vuoteella hengettömänä makaavaan nuoreen mieheen.
"Olen", vastasi tohtori. "Hengitys on käymässä luonnolliseksi. Mutta
uhka oli suuri... kaulavaltimo olisi voinut..."
"Uskaltamatta ei mitään saavuteta... Kuinka pian hän saa tajuntansa
takaisin?"
"Muutaman minuutin kuluttua."
"Menkää siinä tapauksessa odottamaan minua alikerrassa. Minä
tarvitsen teitä vielä. Teille on pikku tehtävä jäljellä."
Yksikseen jäätyänsä sytytti ruhtinas savukkeen ja veteli hiljaisia
haikuja, pölläytellen pieniä sinisiä savurenkaita leijailemaan lakea
kohti.
Huokaus herätti hänet mietteistänsä. Hän astui vuoteen luo. Nuori
mies alkoi liikahdella ja hänen povensa kohoili rajusti kuin
painajaisen vaivaaman nukkujan. Hän nosti kätensä kurkulleen kuin
tuntien kipua siinä; ja tämä liike sai hänet äkkiä ponnahtamaan
istualleen, kauhistuneena, huohottaen, hien vallassa.
Silloin hän näki Serninen edessään. "Te?" hän sopersi tajuttomana.
"Te..."
Hän tuijotteli vierastaan älyttömästi, kuin olisi aaveen nähnyt.
Hän kosketti taas kurkkuaan, tunnusteli kaulaansa... ja äkkiä hän
rääkäisi käheästi, hullu hirmustuminen laajensi hänen silmiänsä,
sai hänen tukkansa nousemaan pystyyn, vapisutti häntä kiireestä
kantapäähän kuin haavanlehteä. Ruhtinas oli astahtanut syrjään, ja
hän näki miehen ruumiin riippuvan narun silmukassa.
Hän heittäysi taaksepäin seinää vasten. Tuo mies, tuo hirmuinen mies
oli hän itse! Hän oli kuollut ja katseli omaa elotonta ruumistaan!
Oliko tämä kamalaa unta, joka seuraa kuolemaa -- näköerhettä, joka
ahdistaa olemasta lakanneita, joiden seonneissa aivoissa vielä
häilähtelee elämän viimeinen vilahteleva kajastus...?
Hänen kätensä viuhtoivat ilmaa. Hetkisen hän näytti taistelevan
kaameata näkyä vastaan. Sitte hän nääntyneenä, toistamiseen
herpautuneena pyörtyi.
"Erinomaista!" virkahti ruhtinas irvistäen. "Tunteellinen, herkkä
luonne... Aivot ovat satunnaisessa epäkunnossa... Tämä on otollinen
hetki... Mutta jos en saa hommaa kahdessakymmenessä minuutissa
valmiiksi... niin hän pääsee käsistäni..."
Hän työnsi auki ullakkokammioiden välioven, palasi vuoteen ääreen,
nosti nuoren miehen syliinsä ja kantoi hänet vuoteelle toiseen
huoneeseen. Sitte hän hauteli hänen ohimoitansa kylmällä vedellä ja
antoi hänen haistella hajusuoloja.
Tällä kertaa ei taintumustilaa kestänyt kauvan.
Gérard avasi arasti silmänsä ja loi ne lakeen. Näky oli kadonnut.
Mutta huonekalujen asento, pöytä ja tulisija toisella kohdalla,
monet muut yksityisseikat kummastuttivat häntä... ja sitte palasi
epätoivoisen teon muisto, kurkun polttava kipu...
Hän sanoi ruhtinaalle:
"Minä olen nähnyt unta, eikö niin?"
"Ei."
"Kuinka ei?" Ja äkkiä muistaen: "Oi, se on totta! Minä muistan...
aijoin surmata itseni... jopa..." Tuskallisesti kumartuen eteenpäin:
"Mutta muu -- näky?"
"Mikä näky?"
"Se mies... naru... oliko se unta?..."
"Ei", vastasi Sernine; "se myöskin oli totta."
"Mitä sanotte?... Mitä sanotte?... Oi, ei, ei!... Minä rukoilen
teitä!... Herättäkää minut, jos olen unessa... tai muutoin antakaa
minun kuolla!... Mutta minähän olen kuollut? Ja tämä on ruumiin
painajainen! Oi, aivoni sekoavat! Minä rukoilen teitä!"
Sernine laski leppeästi kätensä nuoren miehen hiuksille ja puheli
hänen ylitsensä kumartuen:
"Kuulkaa minua... kuulkaa minua tarkoin ja ymmärtäkää mitä sanon. Te
elätte. Teidän asianne ja sielunne ovat entisellään. Mutta Gérard
Baupré on kuollut. Ymmärrättehän minua? Se yhteiskunnan jäsen, joka
tunnettiin Gérard Baupréna, on lakannut olemasta. Siitä olette tehnyt
lopun. Huomenna kirjottaa kirjuri luetteloihinsa teidän käyttämänne
nimen kohdalle sanan 'kuollut' sekä kuolinpäivänne."
"Se on vale!" sammalsi kauhistunut nuorukainen. "Se on vale! Siihen
katsoen, että minä, Gérard Baupré, olen tässä!"
"Te ette ole Gérard Baupré!" vakuutti Sernine, ja jatkoi avoimeen
oveen osoittaen: "Gérard Baupré on tuolla, viereisessä huoneessa.
Haluatteko nähdä häntä? Hän roikkuu koukussa, johon hänet ripustitte.
Pöydällä on kirje, jossa nimikirjotuksellanne todistatte hänen
kuolemansa. Kaikki on järjestyksessä, kaikki on lopullista. Ei pääse
mitenkään peruuttamaan sitä tosiseikkaa, että Gérard Baupré on
lakannut olemasta!"
Nuori mies kuunteli epätoivoisena. Käyden tyynemmäksi, nyt kun
tosiseikat olivat saamassa vähemmin kamalan merkityksen, hän alkoi
ymmärtää.
"Ja siis..." hän jupisi.
"Ja siis... puhelkaamme."
"Niin, niin... puhelkaamme..."
"Otatteko savukkeen?" kysyi ruhtinas. "Ahaa, näen teidän jo alkavan
leppyä elämään! Sitä parempi. Me pääsemme ymmärtämään toisiamme, ja
piankin."
Hän sytytti nuoren miehen savukkeen ja omansa, ja selitteli
suunnitelmansa heti, muutamin terävällä äänellä lausutuin sanoin:
"Te, Gérard Baupré vainaja, olitte väsynyt elämään -- sairas,
pennitön, toivoton... Tahtoisitteko olla terve, rikas ja mahtava?"
"Minä en ymmärrä."
"Asia on varsin yksinkertainen. Sattuma on toimittanut teidät
polulleni. Te olette nuori, kaunismuotoinen, runoilija; te olette
älykäs, ja -- sen osottaa epätoivoinen tekonne -- teillä on
kunniallinen käyttäytymisen käsitys. Näitä ominaisuuksia harvoin
tapaa samaan henkilöön yhdistyneinä. Minä pidän niitä arvossa... ja
minä otan ne tiliini."
"Ne eivät ole myytävinä."
"Pöllö! Kuka puhuu myymisestä tai ostamisesta? Pitäkää omatuntonne.
Se on minulle liian kallisarvoinen jalokivi, houkutellakseni sitä
teiltä."
"Mitä siis pyydätte minulta?"
"Teidän elämäänne!" Ja viitaten nuoren miehen kurkussa näkyviin
naarmuihin: "Elämäänne, jota ette ole osannut käyttää! Elämäänne,
jonka te olette hutiloiden haaskannut, tuhonnut, ja jonka minä aijon
rakentaa uudelleen, pitäen ohjeena sellaista kauneuden, suuruuden ja
ylhäisyyden ihannetta, että se saisi päänne pyörälle, ystäväiseni,
jos voisitte nähdä syvyyden, johon salainen ajatukseni syöksyy..."
Hän oli ottanut Gérardin pään käsiensä väliin ja jatkoi: "Te olette
vapaa! Ei mitään jalkarautoja! Teillä ei enää ole nimenne taakkaa
kannettavana. Te olette päässyt erillenne siitä numerosta, jolla
yhteiskunta on teidät leimannut kuin poltinraudalla kärventäen
häpeämerkin hartioihinne. Te olette vapaa! Tässä orjien maailmassa,
jossa jokainen mies kantaa hintalippuansa, voitte te joko mennä
ja tulla tuntemattomana, näkymättömänä, kuin omistaisitte Gygesin
sormuksen... taikka voitte valita oman hintalippunne, sen mistä
parhaiten pidätte, ymmärrättekö? Ymmärrättekö sen loistavan aarteen,
jota te edustatte taiteilijalle... itsellenne, jos tahdotte?
Neitseellinen elämä, uuden uutukainen elämä! Teidän elämänne on
rahaa, jota teillä on oikeus muovailla niinkuin mielenne tekee,
mielikuvituksenne oikkujen ja järkenne neuvojen mukaan."
Nuori mies teki väsymystä ilmaisevan liikkeen.
"Voi, mitä tekisin minä sillä aarteella? Mitä olen sillä tähän asti
tehnyt? En mitään!"
"Antakaa se minulle."
"Mitä te voitte sillä tehdä?"
"Kaikkea. Jos te ette ole taiteilija, niin minä olen, ja innostunut
taiteilija, ehtymätön, lannistumaton, uhkuileva. Ellei teillä ole
Prometeuksen tulta, niin minulla on. Missä te sorruitte, minä
menestyn. Antakaa minulle elämänne."
"Sanoja, lupauksia!" huudahti nuori mies, jonka piirteet alkoivat
kiihkosta tulistua. "Tyhjiä unelmia! Minä tunnen oman arvottomuuteni.
Tunnen raukkamaisuuteni, apeuteni, tyhjään päättyvät ponnisteluni,
kaiken viheliäisyyteni. Alottaakseni elämää uudestaan tarvitsisin
tahtoa, jota minulla ei ole..."
"Minullapa on."
"Ystäviä..."
"Niitä saatte."
"Varoja..."
"Minä annan teille varoja... ja millaisia varoja! Teidän tarvitsee
vain ojentaa kätenne kuin ammentelisitte taikakirstusta."
"Mutta kuka olette te?" huudahti nuori mies rajusti.
"Muille ruhtinas Sernine... Teille... mitä sillä väliä? Minä olen
enemmän kuin ruhtinas, enemmän kuin kuningas, enemmän kuin keisari..."
"Kuka te olette?... Kuka te olette?" änkytti Baupré.
"Olen Mestari... joka tahtoo ja voipi... joka toimii... Ei ole
rajoja tahdolleni, ei sulkuja vallalleni. Olen rikkaampi kuin
maailman rikkain mies, sillä hänen omaisuutensa kuuluu minulle...
Olen voimakkaampi kuin mahtavimmat, sillä heidän mahtinsa on minun
käytettävissäni."
Hän otti runoilijan pään taaskin käsiensä väliin ja katseli häntä
syvälle silmiin:
"Olkaa tekin rikas... olkaa mahtava... Minä tarjoan teille onnea...
ja elämän iloa... ja runoilijarauhaa... ja mainetta ja kunniaa
myöskin... Otatteko vastaan?"
"Kyllä... kyllä..." kuiskasi Gérard huikaistuneena ja yllätettynä.
"Mitä on minun tehtävä?"
"Ei mitään."
"Mutta..."
"Ei mitään, sanon. Suunnitelmieni koko rakennelma nojautuu teihin,
mutta te ette ole niissä mukana. Teillä ei ole mitään toimivaa osaa
näyteltävänä. Te olette toistaiseksi vain äänetön näyttelijä, tahi
ette edes sitäkään, vaan pelkkä noppa vain, jota minä siirtelen
laudalla."
"Mitä tekisin?"
"Ette mitään. Sepitelkää runoja. Eläkää miten mielitte. Te saatte
rahoja. Te saatte nauttia elämästä. Minä en edes vaivaa päätäni
teidän tähtenne. Sanon vielä kerran, te ette näyttele mitään osaa
yrityksessäni."
"Ja kuka olisin?"
Sernine ojensi kätensä ja viittasi viereiseen huoneeseen.
"Te otatte tuon miehen sijan. _Te olette se mies_!"
Gérard värisi kammosta ja inhosta.
"Ei, ei! Hän on kuollut! Ja toisekseen... se on rikos! Ei; minä
tahdon uuden elämän, minulle tehdyn, minulle ajatellun, tahdon
tuntemattoman nimen..."
"Se mies, sanon!" huusi Sernine tarmokkaisuudessaan ja
käskeväisyydessään vastustamattomana. "Teidän tulee olla se mies
eikä kukaan muu! Se mies, koska hänen tulevaisuutensa, jonka hänkin
hupsuna hurvitteli, on loistava, koska hänen nimensä on mainehikas
ja koska hän luovuttaa teille kolminkertaisesti kunnioitettavana
perintönä arvoa ja mahtia."
"Se on rikos!" voihki Baupré horjuen.
"Teidän tulee olla se mies!" puhui Sernine säkenöitsevän kiivaasti.
"Teidän tulee olla se mies! Muussa tapauksessa teistä tulee jälleen
Baupré; ja Baupréhen on minulla elämän ja kuoleman oikeus. Valitkaa!"
Hän sieppasi revolverinsa, viritti hanan ja tähtäsi nuorta miestä.
"Valitkaa!" kertasi hän.
Hänen kasvojensa ilme oli heltymätön. Gérard oli säikähdyksissään ja
vaipui vuoteelleen, nyyhkien:
"Minä haluan elää!"
"Haluatteko sitä vakaasti, puuttumattomasti?"
"Haluan! Tuhatkertaisesti haluan! Yrittämäni kamaluuden jälkeen
hirvittää minua kuolema. Mitä tahansa... mitä tahansa mieluummin
kuin kuolema!... Mitä tahansa... Mitä tahansa... kipua... nälkää...
sairautta... kidutusta, häpeätä suurintakin... rikostakin, jos on
tarvis... vaan ei kuolemaa!"
Hän värisi tuskassaan ja kuumeessaan kuin olisi suuri vihollinen
vielä vaanimassa hänen ympärillään ja kuin olisi hän tuntenut itsensä
voimattomaksi sen kourista pelastumaan. Ruhtinas ponnisti kaksin
verroin ja haasteli kimmoisella äänellä, pidellen häntä allansa kuin
otusta:
"En pyydä teiltä mitään mahdotonta, en mitään väärää... Jos siinä on
mitään, niin vastuu on minun... Ei; ei mitään rikosta... enintään
hiukan kipua... Vertanne täytyy hiukan vuotaa. Mutta mitä merkitsee
se kuoleman kauhuun verraten?"
"Kipu on minulle yhdentekevää."
"Siispä tässä ja nyt!" huusi Sernine. "Tässä ja nyt! Kymmenen
sekuntia kipua, ja siinä kaikki... Kymmenen sekuntia... niin toinen
elämä on teidän..."
Hän oli temmannut nuorta miestä uumilta ja pakottanut hänet
istuutumaan tuolille; nyt hän piteli hänen vasenta kättänsä pöydällä,
kaikki viisi sormea harillaan. Hän vetäisi nopeasti taskustaan
veitsen, painoi sen terää pikkusormea vasten, ensimäisen ja toisen
niveleen välillä, ja käski:
"Iskekää! Iskekää oma lyöntinne! Yksi nyrkin isku, ja siinä kaikki!"
Hän oli tarttunut Gérardin oikeaan käteen ja koetti saada sitä
vasarana mäjäyttämään toista.
Gérard vääntelihe ja rimpuili, kauhistuksen runtomana. Hän ymmärsi.
"En mitenkään!" kangerteli hänen kielensä. "En mitenkään!"
"Iskekää! Yksi lyönti vain, ja sillä tehty! Yksi lyönti, niin te
olette kuin tuo mies. Yksikään ei voi tuntea teitä toiseksi."
"Sanokaa minulle hänen nimensä..."
"Iskekää ensin!"
"En mitenkään! Voi, tätä kidutusta... minä rukoilen teitä...
kohtsiltään..."
"Nyt... minä vaadin, teidän täytyy!"
"Ei, ei; minä en voi sitä tehdä."
"Iskekää, hupelo! Se merkitsee onnea, mainetta, rakkautta..."
Gérard nosti äkillisellä tempaisulla nyrkkinsä.
"Rakkautta", hän sanoi, "niin; sen vuoksi kyllä."
"Te rakastatte ja teitä rakastetaan", sanoi Sernine. "Kihlattunne
odottaa teitä. Olen valinnut hänet itse. Hän on puhtoisista puhtain,
viehkeistä viehkein. Mutta teidän täytyy voittaa hänet itsellenne.
Iskekää!"
Nuorukaisen käsivarsi jäykistyi ratkaisevaan iskuun, mutta
itsensäsäilyttämisen vaisto oli hänelle liian voimakas. Hänen
ruumistansa tempoi yli-inhimillinen ponnistus. Hän riistäytyi äkkiä
Serninen käsistä ja pakeni.
Hän säntäsi kuin mielipuoli toiseen huoneeseen. Kauhun kiljahdus
pääsi häneltä hänen havaitessansa kaamean näyn; hän syöksi takaisin
ja vaipui Serninen eteen, pöydän viereen.
"Iskekää!" sanoi ruhtinas, taas levittäen hänen sormensa ja asettaen
kohdalleen veitsen terän.
Teko tapahtui koneellisesti. Elottomasti, harhailevin silmin ja
verettömin kasvoin, nuori mies kohotti nyrkkinsä ja iski.
"Oih!" huudahti hän kivusta voihkaisten.
Pieni lihanpalanen irtausi pikkusormesta. Verta vuoti. Kolmannen
kerran pyörtyi Gérard.
Sernine katseli häntä sekunnin tai pari ja virkkoi suopeasti:
"Nuori mies poloinen... No, minä palkitsen sinua teostasi... ja
satakertaisesti. Minä maksan aina runsaasti."
Hän meni alikertaan ja tapasi lääkärin odottelemassa.
"Se on tehty! Menkää te sinne ylös ja tehkää hänen oikeaan poskeensa
samanlainen pikku naarmu kuin Pierre Leducin. Naarmujen täytyy olla
ihan yhtäläiset. Minä tulen noutamaan teitä tunnin kuluttua."
"Minne olette lähdössä?"
"Hengittämään ilmaa. Kaipaan sitä."
Ulos päästyänsä hän hengähti syvään ja sytytti toisen savukkeen.
"Hyvä päivän työ", mutisi hän. "Hiukan liiaksi monipuolinen, hiukan
väsyttävä, mutta hedelmällinen, tosiaan hedelmällinen. Olen Dolores
Kesselbachin ystävä. Olen Genevièven ystävä. Olen valmistanut uuden
Pierre Leducin, varsin välttävän ja kokonaan minun käytettävissäni
olevan. Lopuksi olen löytänyt Genevièvelle puolison sitä lajia,
jota ei ole tusinakaupalla tarjolla. Nyt on tehtäväni suoritettu.
Minun on vain korjattava ponnistusteni sato. Nyt on sinun vuorosi
työskennellä, Lenormand. Minä puolestani olen valmis." Ja hän lisäsi,
ajatellen säälittävää silvottua nuorukaista, jonka hän oli huikaissut
lupauksillaan: "Mutta -- se 'mutta' tässä on, että minulla ei ole
hämärintäkään käsitystä siitä, kuka oli tämä Pierre Leduc, jonka
sijan olen jalomielisesti luovuttanut tuolle nuorelle miehelle. Ja se
on hyvin harmillista. Sillä lopultakaan ei ole mikään todistamassa
minulle, että Pierre Leduc ei ollut silavasaksan poika!"