Tuntematon mies.
"Auguste, kutsukaa sisälle hra Lenormand."
Lähetti astui ulos ja ilmotti joitakuita sekunteja myöhemmin etsivän
osaston päällikön.
Pääministerin yksityisessä huoneessa Place Beauvaun varrella oli
kolme miestä -- kuuluisa Valenglay, radikaalisen puolueen johtaja
kolmenkymmenen vuoden ajalta ja nyt ministeriön presidentti
sekä sisäasiain ministeri; prokuraattori, monsieur Testard; ja
poliisiprefekti Delaume.
Poliisiprefekti ja prokuraattori eivät nousseet tuoleiltaan, joilla
olivat istuneet pääministerin pitkällisen puhuttelun aikana. Mutta
pääministeri nousi seisaalleen, puristi etsivän osaston päällikön
kättä ja lausui mitä sydämellisimmin:
"Varmaankin, hyvä herra Lenormand, tiedätte syyn, miksi kutsutin
teidät."
"Kesselbachin juttu?"
"Niin."
* * * * *
Kesselbachin juttu! Jokainen meistä muistaa ei ainoastaan tuon hälyä
herättäneen jutun pääpiirteitä, jonka sotkuista vyyhtiä olen ottanut
tässä selvitelläkseni, vaan sen kaikkein pienimmätkin tapaukset,
sillä niin suuresti kiinnitti se äskeisinä vuosina meidän kaikkien
huomiota. Eikä kukaan meistä unohda, millaista tavatonta kohua
se sai aikaan sekä Ranskassa että sen ulkopuolella. Ja kuitenkin
iski yleisöön yksi seikka vielä voimallisemmin kuin nuo kolme
niin salaperäisesti tehtyä murhaa, kuin tuon teurastuksen hirveä
tunnottomuus, kuin mikään muu -- ja se seikka oli Arsène Lupinin
jälleen ilmestyminen, voisipa sanoa ylösnousemus.
Arsène Lupin! Kukaan ei ollut kuullut hänestä puhuttavan neljään
vuoteen, siitä asti kuin oli tullut päivänvaloon uskomaton,
hämmästyttävä Onton Neulan salaisuus ["Ontto neula." Kirj. Maurice
Leblanc. Suom. V. Hämeen-Anttila. Arvi A. Kariston kustannuksella,
1909.], siitä päivästä asti, jona hän oli hävinnyt pimeään Sherlock
Holmesin ja Isidore Beautreletin silmistä, seljässään kantaen
rakastamansa naisen hengetöntä ruumista ja vanhan palvelijattarensa
Victoiren saattamana.
Siitä lähtien oli häntä yleensä pidetty kuolleena. Tätä puhuivat
poliisit, jotka kadottaessaan vastustajansa näkyvistään tyytyivät
muitta mutkitta hautaamaan hänet.
Jotkut kuitenkin uskoivat hänen pelastuneen ja päättelivät hänen
viettävän rauhallista tavallisen kansalaisen elämää. Heidän
oletuksensa mukaan hän eleli vaimonsa ja lastensa kanssa jossakin
maatilkkuansa viljellen; toiset taasen väittivät, että hän oli
murheen painamana ja maailman turhuuksiin kyllästyneenä sulkeutunut
luostarin yksinäisyyteen.
Ja tässä hän taas kookkaana kohosi yleisön näkyviin, jälleen ryhtyen
hellittämättömään taisteluunsa yhteiskuntaa vastaan! Arsène Lupin oli
taaskin Arsène Lupin, oikullinen, tapaamaton, häiritsevä, julkea,
nerokas Arsène Lupin! Mutta tällä kertaa nousi kauhun huuto. Arsène
oli riistänyt ihmishenkiä! Ja rikoksen kataluus, julmuus, raaka
häikäilemättömyys olivat niin suuret, että myötätuntoa herättävän
sankarin, ritarillisen ja toisinaan tunteellisen seikkailijan kuvan
sijalle oitis tuli epäinhimillinen, verenjanoinen ja hillitön hirviö.
Ihmiset inhosivat ja kammosivat nyt entistä epäjumalaansa kiihkeämmin
kuin olivat häntä sorean käytöksensä ja hauskan hyväntuulisuutensa
vuoksi ihailleet.
Ja pian kääntyi peljästyneen lauman suuttumus poliiseja vastaan.
Ennen oli yleisö nauranut. He olivat antaneet hävinneelle
poliisikomisariukselle anteeksi sen lystikkään tavan tähden, jolla
hän oli antanut itsensä puijata. Mutta pilaa oli kestänyt liian
kauvan, ja hirmustumisensa ja raivonsa puuskassa he nyt vaativat
viranomaisia tilille noista pöyristyttävistä veritöistä, joita nämä
olivat voimattomat ehkäisemään.
Sanomalehdistössä, julkisissa kokouksissa, kaduilla, vieläpä
edustajakamarin puhujalavallakin kajahteli sellainen raivo, että
hallitus tunsi levottomuutta ja koetti kaikin mahdollisin keinoin
tyynnytellä yleistä kiihtymystä.
Valenglay, pääministeri, sattui suuresti harrastamaan kaikkia
tuollaisia poliisikysymyksiä ja oli useasti huvikseen syventynyt eri
tapauksiin etsivän osaston päällikön keralla, jonka hyviä lahjoja
ja itsenäistä luonnetta hän piti suuressa arvossa. Hän kutsutti
luoksensa keskusteluun prefektin ja prokuraattorin, neuvotteli heidän
kanssaan ja lähetti sitte hakemaan hra Lenormandia.
"Niin, hyvä hra Lenormand, asia koskee Kesselbachin juttua. Mutta
ennen kuin käymme siitä puhumaan, täytyy minun mainita teille seikka,
joka erityisesti painaa ja voinpa sanoa kiusaa hra poliisiprefektiä.
Hra Delaume, tahtoisitteko selittää hra Lenormandille?"
"Oh, hra Lenormand tietää varsin hyvin, miten on asian laita", sanoi
prefekti äänellä, jossa ei sointunut suurtakaan suopeutta hänen
käskynalaistaan kohtaan. "Olemme siitä jo keskenämme puhuneet,
ja minä olen hänelle lausunut mielipiteeni hänen sopimattomasta
käyttäytymisestänsä Palace-hotellissa. Ihmiset ovat yleisesti
suutuksissaan."
Hra Lenormand nousi, otti taskustaan paperin ja laski sen pöydälle.
"Mikä tämä on?" kysyi Valenglay.
"Eronhakemukseni, hra ministeripresidentti."
Valenglay hypähti:
"Mitä! Teidän eronhakemuksenne! Hyvää tarkottavasta huomautuksesta,
jonka hra poliisiprefekti katsoo sopivaksi tehdä teille ja jota hän
muuten ei pidä vähääkään tärkeänä, te otatte heti suutahtaaksenne!
Teidän täytyy tunnustaa, hyvä hra Lenormand, olevanne hiton herkkä!
No, pistäkää tuo paperipalanen takaisin taskuunne ja puhelkaamme
vakavasti."
Etsivän osaston päällikkö istuutui jälleen ja Valenglay sanoi,
vaientaen prefektin, joka ei yrittänytkään salata tyytymättömyyttään:
"Sanalla sanoen, Lenormand, asiana on se, että Lupinin ilmestyminen
taas näyttämölle häiritsee meitä. Se roisto on uhmaillut meitä kyllin
kauvan. Hänen seikkailemisensa oli tavallisesti huvittavaa, sen
tunnustan, ja minä puolestani olin ensimäinen sille nauramaan. Mutta
nyt ei ole enää siitä kysymys. On kysymys murhista. Saatoimme kärsiä
Lupinia niin kauvan kuin hän hauskutteli lehteri-yleisöä. Mutta kun
hän ottaa surmatakseen ihmisiä, niin ei mitenkään!"
"Mitä siis pyydätte, hra ministeripresidentti?"
"Mitäkö pyydämme? Sehän on aivan selvää! Ensiksikin hänen
vangitsemistaan, ja sitte hänen päätänsä!"
"Voin luvata teille hänen vangitsemisensa, ennemmin tai myöhemmin,
vaan en hänen päätänsä."
"Mitä! Jos hänet vangitaan, niin hänhän joutuu tutkittavaksi
murhista, tuomittavaksi ja mestauslavalle."
"Ei!"
"Ja miksi ei?"
"Siksi että Lupin ei ole murhannut."
"Kuinka? Tehän olette järjiltänne, Lenormand! Palace-hotellin ruumiit
ovat keksintöä, tiemmä! Eikä noita kolmea murhaa ole kukaan tehnyt!"
"Kyllä, mutta ei Lupin."
Päällikkö lausui nämä sanat hyvin vakavasti, vaikuttavan tyynesti ja
varmasti. Prokuraattori ja prefekti ryhtyivät väittämään vastaan.
"Varmaankaan, Lenormand", sanoi Valenglay, "ette ilman vakavia syitä
esitä tuota oletusta?"
"Oletus ei se ole."
"Mitä todistuksia on teillä?"
"Aluksi kaksi siveellistä, jotka heti esitin tutkintotuomarille
ja joita sanomalehdet ovat painostaneet. Ihan ensinnä, Lupin ei
surmaa ihmisiä. Toiseksi, miksi olisi hän tappanut ketään, kun oli
jo saavuttanut tarkotuksensa, saaliin, eikä hänellä ollut mitään
peljättävää kapuloidun ja köytetyn vastustajansa taholta?"
"Varsin hyvä. Mutta entäs tosiseikkoja?"
"Tosiseikat eivät järkeä ja johdonmukaista ajattelua vastassa
merkitse mitään; ja sitä paitsi ovat tosiseikatkin puolellani.
Mitä tarkotusta olisi Lupinin läsnäololla siinä huoneessa, josta
savukekotelo löytyi? Toiselta puolen, ne mustat vaatteet, jotka
löydettiin ja jotka ilmeisesti kuuluivat murhaajalle, eivät mitaltaan
lähestulkoonkaan sovi Lupinille."
"Tunnette hänet siis, vai mitä?"
"Minä? En. Mutta Edwards näki hänet, Gourel näki hänet; ja se mies,
jonka he näkivät, ei ole sama mies, jonka kamaripalvelijatar näki
palvelusväen portailla laahaamassa Chapmania kädestä."
"Teidän käsityksenne siis..."
"Tarkotatte sanoa totuus, hra presidentti. Tällainen se on tahi
ainakin sikäli kuin minä sitä tunnen. Tiistaina huhtikuun 16. p:nä
eräs mies -- Lupin -- murtautui hra Kesselbachin huoneeseen noin
kello kaksi ehtoopäivällä..."
Hra Lenormandin keskeytti naurun remakka. Nauraja oli poliisiprefekti.
"Sallikaa minun sanoa teille, hra Lenormand, että teillä on
hiukan kiire tosiseikkojenne latelemiseen. On todistettu, että
hra Kesselbach sinä päivänä kello kolme saapui Crédit Lyonnaisiin
ja laskeutui holvikerrokseen. Hänen nimikirjotuksensa luettelossa
osottaa sen."
Hra Lenormand odotti kunnioittavasti, kunnes hänen ylempänsä oli
lopettanut. Sitte hän pitkitti, huolimatta vastata hyökkäykseen:
"Noin kello kaksi ehtoopäivällä Lupin erään Marco-nimisen kätyrinsä
avulla köytti hra Kesselbachin, ryösti häneltä kaikki käteiset varat
ja pakotti hänet ilmaisemaan Crédit Lyonnaisissa vuokraamansa lokeron
salakirjaimet. Heti kun salaisuus oli saatu tietoon, läksi Marco.
Hän yhtyi erääseen toiseen rikostoveriin, joka käyttäen edukseen
jonkunlaista yhdennäköisyyttä hra Kesselbachin kanssa -- jota
yhdennäköisyyttä hän sinä päivänä lisäsi ottamalla ylleen samanlaisen
puvun kuin Kesselbachilla oli ja hankkimalla kultapuitteiset
silmälasit -- meni Crédit Lyonnaisiin, jäljensi hra Kesselbachin
nimikirjotuksen, tyhjensi lokeron sisällön ja käveli Marcon
saattamana pois. Marco oitis ilmotti puhelimella Lupinille. Heti kun
Lupin oli varma siitä, ettei hra Kesselbach ollut häntä pettänyt ja
että hänen käyntinsä tarkoitus oli saavutettu, poistui hänkin."
Valenglayn mieli näytti horjuvan:
"Niin, niin -- myöntäkäämme se. Mutta minua kummastuttaa, että
Lupinin lainen mies olisi pannut alttiiksi niin paljon aivan
mitättömän hyödyn tähden -- muutamien setelien ja lokeron luulotellun
sisällön takia."
"Lupin tavoitteli enempää. Hän tahtoi saada joko sahviaanikotelon,
joka oli matkalaukussa, tahi sitte mustapuu-lippaan, joka oli
lokerossa. Hän on saanut mustapuu-lippaan, sillä hän on lähettänyt
sen takaisin. Senvuoksi hän tähän mennessä tietää tahi on kelpo
määrässä saamassa tietoonsa sen kuuluisan suunnitelman, jota hra
Kesselbach hautoi ja josta hän puheli kirjurinsa kanssa hiukan ennen
kuolemaansa."
"Mikä suunnitelma se oli?"
"En tunne sitä lähemmin. Barbareuxin toimiston johtaja, jolle hän oli
puhunut asiasta, oli saanut tehtäväkseen etsiä hra Kesselbachille
jonkun miehen, joka käyttää nimeä Pierre Leduc ja joka arvatenkin
on ennen rappiolle joutumistansa nähnyt parempia päiviä. En osaa
sanoa, mitä merkitystä tuon henkilön löytämisellä oli suunnitelman
menestymiselle."
"Hyvä niin", sanoi Valenglay. "Sen verran Arsène Lupinista. Hänen
osansa on näytelty. Hra Kesselbach on köytetty, kapuloittu ja
rosvottu, mutta hengissä! Mitä tapahtuu siihen asti kun hänet
löydetään ruumiina?"
"Useampaan tuntiin ei mitään, ei ennen yötä. Mutta yöllä joku
tunkeutui sisälle."
"Millä tavalla?"
"420. huoneen kautta -- se oli hra Kesselbachin varaamia huoneita.
Tuolla henkilöllä ilmeisesti oli väärä avain."
"Mutta", huudahti poliisiprefekti, "kaikki ovet sen huoneen ja hra
Kesselbachin huoneuston välillä olivat teljetyt -- ja niitä oli
neljä?"
"Olihan ainakin uloke käytettävissä."
"Uloke!"
"Niin; uloke kiertää koko huonekertaa, Rue Galiléen puolella."
"Entäs väliaukot?"
"Riuska mies voi astua niiden ylitse. Meidän miehemme teki sen. Minä
olen löytänyt jälkiä."
"Mutta kaikki huoneuston ikkunat olivat salvatut; rikoksen jälkeen on
todettu, että ne olivat vielä salvassa."
"Kaikki paitsi yksi, kirjuri Chapmanin ikkuna, joka oli ainoastaan
työnnetty kiinni. Minä koetin sitä itse."
Tällä kertaa näytti pääministeri hiukan taipuvan, niin
johdonmukaiselta tuntui Lenormandin selitys, niin täsmälliseltä
ja niin selvien tosiseikkojen tukemalta. Hän kysyi kasvavalla
mielenkiinnolla:
"Mutta mikä oli miehen tulolla tarkotuksena?"
"Minä en tiedä."
"Vai niin, te ette tiedä?"
"Yhtä vähän kuin hänen nimeänsäkään."
"Mutta miksi tappoi hän Kesselbachin?"
"En tiedä. Se kaikki on salassa. Meillä on enintään oikeus otaksua,
ettei hän tullut murhan aikeissa, vaan halusi, hänkin, anastaa
sahviaanikotelossa ja mustapuu-lippaassa säilytetyt asiapaperit,
ja että hän havaitessaan sattumalta joutuneensa avuttomaan tilaan
nujerretun vihamiehen eteen surmasi hänet."
Valenglay mutisi:
"Niin, täytyyhän sanoa, että se on mahdollista... Ja onko hänellä
luullaksenne nuo asiapaperit?"
"Hän ei löytänyt lipasta, syystä että se ei ollut siellä, mutta hän
löysi mustan sahviaanilompakon. Siten Lupin ja... tuo toinen ovat
samassa asemassa. Kumpainenkin tietää Kesselbachin suunnitelmasta
yhtä paljon."
"Se merkitsee", huomautti presidentti, "että he joutuvat taisteluun
keskenään."
"Aivan. Ja taistelu on jo käynnissä. Murhaaja löysi Arsène Lupinin
käyntikortin ja kiinnitti sen ruumiiseen. Siten kääntyisi kaikki
epäluulo Arsène Lupiniin... ja Arsène Lupinista tehtäisiin murhaaja."
"Totta... totta", vahvisti Valenglay. "Laskelma näytti hyvinkin
varmalta."
"Ja sotajuoni olisi onnistunut", pitkitti Lenormand, "ellei murhaaja
toisen ja vähemmän suotuisan sattuman johdosta olisi joko tullessaan
tai mennessään pudottanut savukekoteloaan 420. huoneeseen ja
ellei huonekerran siivooja Gustave Beudot olisi sitä korjannut.
Siitä hetkestä asti, tietäen tulleensa ilmi tahi olevansa ilmi
tulemaisillaan..."
"Mistä hän sen tiesi?"
"Mistäkö? No, itseltänsä hra Formerielta, tutkintotuomarilta.
Tutkimus toimitettiin avoimin ovin. On varmaa, että murhaaja piileksi
väkijoukon seassa, niiden hotellihenkilöiden ja sanomalehtimiesten
joukossa, jotka olivat kuulemassa Gustave Beudotin todistusta; ja kun
tutkintotuomari lähetti hänet ullakostansa noutamaan savukekoteloa,
niin mies lähti perässä ja löi iskunsa. Toinen uhri!"
Kukaan ei nyt inttänyt vastaan. Murhenäytelmä kuvastui heidän
silmissään aivan totuudenmukaisena.
"Entäs kolmas uhri?" kysyi Valenglay.
"Hän itse antoi roistolle tilaisuuden. Kun Beudotia ei kuulunut
takaisin, niin Chapman, uteliaana näkemään savukotelon, meni ylös
hotellin isännöitsijän kanssa. Murhaaja yllätti hänet, laahasi hänet
pois, vei hänet johonkin makuuhuoneeseen ja teki lopun hänestäkin."
"Mutta miksi antoi hän tuolla tavoin laahata itseänsä pois, tekemättä
vastarintaa miehelle, jonka tiesi hra Kesselbachin ja Gustave
Beudotin murhaajaksi?"
"Sitä en tiedä, enkä myöskään missä huoneessa rikos tapahtui tai
millä tosiaan ihmeellisellä tavalla pahantekijä pelastui."
"Jotakin on sanottu kahdesta sinisestä lapusta."
"Kyllä; toinen oli kiinnitetty sen lippaan pohjaan, jonka Lupin
lähetti takaisin, ja toisen löysin minä. Jälkimäinen epäilemättä oli
pudonnut murhaajan varastamasta sahviaanikotelosta."
"No?"
"En luule niiden merkitsevän mitään. Jotakin merkitystä voi olla
ainoastaan numerolla 813, jonka hra Kesselbach oli kirjottanut niihin
molempiin. Hänen käsialansa on tunnettu."
"Ja tuo numero 813?"
"On salaisuus."
"Siis?"
"Voin taaskin vain vastata, että minä en tiedä."
"Eikö teillä ole mitään epäluuloja?"
"Ei minkäänlaisia. Kaksi miestäni asustaa eräässä Palace-hotellin
huoneessa samassa huonekerrassa, mistä Chapmanin ruumis löydettiin.
Nämä kaksi miestä pitävät silmällä kaikkia hotellin asukkaita.
Pahantekijä ei ole niitä, jotka ovat muuttaneet pois."
"Eikö kukaan käyttänyt puhelinta murhien tapahtuessa?"
"Kyllä; joku soitti ulkoa päin majuri Parburylle, eräälle niistä
neljästä henkilöstä, joilla oli huoneusto ensimäisen huonekerran
käytävän varrella."
"Ja tämä majuri Parbury?"
"Olen kuulustellut häntä, ja mieheni pitävät häntä silmällä. Tähän
asti ei ole ilmaantunut häntä vastaan mitään."
"Ja mihin suuntaan aijotte ohjata tutkistelunne?"
"Etsintäni ala on hyvinkin rajotettu. Luullakseni täytyy murhaajan
olla Kesselbach-pariskunnan ystäviä tai tuttavia. Hän seurasi heidän
jälkiään, tunsi heidän tapansa, tiesi mitä varten hra Kesselbech
oli Pariisissa ja ainakin aavisteli hra Kesselbachin suunnitelmien
tärkeyttä."
"Hän ei siis ollut ammattirikollinen?"
"Ei, ei; eipä suinkaan. Murha tehtiin erinomaisen taitavasti ja
rohkeasti, mutta se johtui asianhaaroista. Toistan vielä, että meidän
on etsiskeltävä hra ja rouva Kesselbachin lähimmästä seurapiiristä.
Ja todistuksena siitä on, että Kesselbachin murhaaja surmasi Gustave
Beudotin yksistään syystä että tällä oli savukekotelo hallussaan
ja Chapmanin yksistään syystä että kirjuri tiesi sen seikan.
Muistakaa Chapmanin kiihtymystä; pelkästä savukekotelon kuvauksesta
Chapman äkkiä sai käsityksen murhenäytelmän laadusta. Jos hän olisi
savukekotelon nähnyt, niin me olisimme saaneet riittävät tiedot.
Tuntematon mies ymmärsi sen -- hän tekin lopun Chapmanista. Emmekä me
tiedä mitään, emme mitään muuta kuin alkukirjaimet L.M."
Hän mietti tuokion ja jatkoi:
"On toinenkin todistus, joka on vastauksena erääseen kysymykseenne,
hra presidentti: Luuletteko, että Chapman olisi saattanut tuota
miestä pitkin hotellin käytäviä ja portaita, ellei hän olisi miestä
ennestään tuntenut?"
Tosiseikkoja kertyi. Totuus tai ainakin otaksuttava totuus lujittui.
Monet ratkaisevat piirteet, enimmin mielenkiintoiset ehkä, pysyivät
hämärinä. Mutta millaista valaistusta olikaan saatu asialle!
Lenormandin kuulijat käsittivät nyt selvästi, missä järjestyksessä
tapaukset olivat toisiansa seuranneet.
Oltiin hetken aikaa vaiti. Jokainen mietiskeli, etsi vastasyitä,
vaihtoehtoisia väitteitä. Viimein Valenglay huudahti:
"Hyvä Lenormand, tämä kaikki on varsin oivallista. Te olette saanut
minut vakuutetuksi... mutta emmepä silti lopulta ole sen edempänä
kuin äskenkään."
"Mitä tarkotatte?"
"Mitä sanon. Meidän kohtauksemme tarkotuksena ei ole saada selville
osa salaisuutta, jonka te jonakuna päivänä varmasti kokonaan
selvitätte, vaan tyydyttää yleistä vaatimusta niin täydellisesti kuin
meille vain mahdollista on. Olkoonpa murhaajana Lupin taikka joku
muu; olkoon rikollisia kaksi tai kolme, taikka yksi ainoa, siitä emme
vielä saa rikollisen nimeä tietoomme, emmekä häntä vangituksi. Ja
yleisöllä pysyy se onneton käsitys, että laki on voimaton."
"Mitä voin minä tehdä?"
"Antakaa yleisölle se nimenomainen tyydytys, jota se pyytää."
"Mutta minusta tuntuu, että tämän selityksen pitäisi jo kyetä..."
"Sanoja! Yleisö vaatii tekoja! Yksi ainoa toimenpide voi sitä
tyydyttää -- vangitseminen."
"Perhana! Hitto! Emme voi vangita ensimäistä vastaantulijaa!"
"Sekin olisi parempi kuin olla vangitsematta ketään", sanoi Valenglay
naurahtaen. "No, silmätkäähän tarkoin ympäristöä. Oletteko varma
Edwardsista -- Kesselbachin palvelijasta?"
"Ihan varma. Sitä paitsi... Ei, hra presidentti, se olisi vaarallista
ja naurettavaa, ja olen varma siitä, ettei hra prokuraattori
itsekään... On vain kaksi henkilöä, jotka meillä on oikeus vangita:
murhaaja -- minä en tiedä kuka hän on -- ja Arsène Lupin."
"No?"
"Ei ole puhettakaan Arsène Lupinin vangitsemisesta, tahi ainakin
se vaatii aikaa, moninaista toimenpiteiden valmistelua, jonka
suorittamiseen minulla ei ole ollut aikaa, koska olin arvellut
Lupinin vetäytyneen lepoon... tai kuolleen."
Valenglay polki jalkaansa kärsimättömänä kuten mies, joka haluaisi
nähdä toivomustensa paikalla toteutuvan.
"Ja kuitenkin... ja kuitenkin, hyvä Lenormand, täytyy jotakin tehdä
-- vaikkapa vain oman itsenne vuoksi. Tiedätte yhtä hyvin kuin
minäkin, että teillä on voimallisia vihamiehiä... ja että ellei minua
olisi... Sanalla sanoen, Lenormand, teidän ei voida sallia päästä
asiasta tällä tavoin. Mitä teette apureihin nähden? Onhan muitakin
kuin Lupin juttuun sekaantunut. On Marco, ja on se konna, joka hra
Kesselbachiksi tekeytyneenä pistäytyi Crédit Lyonnaisin holviin."
"Olisitteko tyydytetty, jos saisitte hänet, hra presidentti?"
"Olisinko tyydytetty? Toden totta, olisinpa toki!"
"No, antakaa minulle seitsemän päivää."
"Seitsemän päivää! Eihän tässä ole puhettakaan päivistä, hyvä
Lenormand! Voimme puhua vain tunneista!"
"Kuinka monta annatte minulle, hra presidentti?"
Valenglay otti esille kellonsa ja nauraa hykähteli.
"Minä annan teille kymmenen minuuttia, hyvä Lenormand!"
Etsivän osaston päällikkö otti käteensä oman kellonsa ja sanoi
tyynesti, pannen painoa jokaiselle tavulle:
"Myönnätte minulle aikaa neljä minuuttia enemmän kuin tarvitsen, hra
presidentti."
Valenglay katseli häntä hämmästyneenä.
"Neljä minuuttia enemmän kuin tarvitsette? Mitä sillä tarkotatte?"
"Tarkotan, hra presidentti, että kymmenessä minuutissa on minulle
liikaa. Tarvitsen kuusi, enkä minuuttiakaan enempää."
"Oh, mutta kuulkaahan, Lenormand: jos hetki mielestänne sopii
pilantekoon..."
Etsivän osaston päällikkö astui ikkunan luo ja viittasi kahdelle
miehelle, jotka kävelivät pihalla.
Sitte hän palasi.
"Hra prokuraattori, allekirjottaisitteko hyväntahtoisesti
vangitsemiskäskyn Auguste Maximin Philippe Daileronia vastaan,
ijältään neljäkymmentäseitsemän vuotta? Ammatin voitte jättää
merkitsemättä."
Hän astui ovelle.
"Tulkaa sisälle, Gourel. Te myös, Dieuzy."
Gourel astui sisälle poliisitarkastaja Dieuzyn saattamana.
"Onko teillä käsiraudat, Gourel?"
"On, hra päällikkö."
Hra Lenormand astui Valenglayn eteen.
"Hra presidentti, kaikki on valmiina. Mutta minä pyydän mitä
hartaimmin, että jättäisitte tämän vangitsemisen sikseen. Se sekottaa
kaikki suunnitelmani; se voi tehdä ne turhiksi. Tyydytyksen takia,
joka lopultakin on hyvin mitätön, joutuu koko hankkeen menestys
vaaraan."
"Hra Lenormand, sallikaa minun huomauttaa, että teillä on enää
kahdeksankymmentä sekuntia jäljellä."
Etsivän osaston päällikkö hillitsi harmistuneen liikkeen, astui
lattian poikki ja istuutui suuttuneesti sauvaansa nojaten, ikäänkuin
olisi päättänyt olla puhumatta. Sitte hän virkahti päätöksensä tehden:
"Hra presidentti, ensimäinen henkilö, joka astuu tähän huoneeseen, on
se mies, jonka vangitsemista pyysitte... vastoin minun toivomustani,
kuten vielä kerran teille huomautan."
"Viisitoista sekuntia, Lenormand!"
"Gourel... Dieuzy... ensimäinen henkilö, ymmärrättehän? Hra
prokuraattori, oletteko allekirjoittanut vangitsemiskäskyn?"
"Kymmenen sekuntia, Lenormand!"
"Hra presidentti, soittaisitteko kelloa?"
Valenglay soitti.
Sanansaattaja ilmestyi oviaukkoon ja odotti.
Valenglay kääntyi etsivän osaston päällikköön:
"No, Lenormand, hän odottaa määräyksiänne. Kenen saa hän osottaa
sisälle?"
"Ei ketään!"
"Mutta se veitikka, jonka vangitsemisen lupasitte meille! Nuo kuusi
minuuttia ovat jo kuluneet."
"Kyllä, mutta veitikka on täällä!"
"Täällä? En ymmärrä nyt. Kukaan ei ole tullut huoneeseen."
"Siinä erehdytte."
"Oh, mitä joutavia... Kuulkaahan, Lenormand: te teette pilaa meistä.
Sanon toistamiseen, ettei kukaan ole tullut huoneeseen."
"Ja minä sanon toistamiseen, hra presidentti, että joku on tullut
huoneeseen."
"Mutta kuka, hitto vieköön?"
"Meitä oli tässä huoneessa kuusi; nyt on seitsemän -- hrat Valenglay,
Delaume, Testard, Lenormand, Gourel, Dieuzy, Auguste Maximin Philippe
Daileron. On siis joku tullut."
Valenglay hätkähti.
"Ah! Mutta tämä on hulluutta! Mitä! Aijotte sanoa..."
Nuo kaksi salapoliisia olivat livahtaneet sanansaattajan ja oven
väliin. Hra Lenormand astui sanansaattajan luo, laski kätensä hänen
olalleen ja sanoi kovalla äänellä:
"Lain nimessä, Auguste Maximin Philippe Daileron, sisäasiain
ministeriön ensimäinen sanansaattaja, minä vangitsen teidät."
Valenglay purskahti nauramaan.
"Oh, millainen pila! Tuota riivattua Lenormandia! Ei vähempi
riittänyt! Hyvin tehty, Lenormand! Enpä ole pitkään aikaan niin
makeasti nauranut."
Hra Lenormand kääntyi prokuraattoriin:
"Hra prokuraattori, ettehän unohda täyttää hra Daileronin ammattia
vangitsemiskäskyyn? Sisäasiain ministeriön ensimäinen sanansaattaja."
"Oh, oivallista!... Oh, mainiota!... Sisäasiain ministeriön
ensimäinen sanansaattaja!" hykähteli Valenglay kylkiänsä pidellen.
"Oh, tämä ihmeellinen Lenormand keksii aatoksia, joita ei juolahtaisi
kenenkään muun mieleen! Yleisö rähisten vaatii jotakin vangitsemista.
Hän paiskaa sen kitaan minun ensimäisen sanansaattajani, Augusten,
mallikelpoisen palvelijani! Niin, Lenormand, hyvä mies, kyllä minä
tiesin teillä mielikuvitusta olevan, mutta enpä olisi aavistanut sen
näin pitkälle ulottuvan! Jopa oli julkea kolttonen!"
Kohtauksen alusta asti ei Auguste ollut liikauttanut jäsentäkään,
eikä hän näyttänyt ymmärtävän mitään siitä mitä hänen ympärillään
tapahtui. Hänen kasvonsa, hyvän, uskollisen palvelusmiehen
luonteenomaiset kasvot, kuvastivat äärimäistä ällistystä. Hän katseli
huoneessa olijoita toista toisensa jälkeen ilmeisesti yrittäen
käsittää heidän sanojensa merkitystä.
Valenglay astui hänen eteensä.
"Suo minulle anteeksi, Auguste, hyvä mies. Hra Lenormand vain tekee
meistä pikku pilaa. Sinä olet niin hyvänsävyinen mies, että kyllä
itsekin yhdyt meidän nauruumme."
Prokuraattori ja poliisiprefekti nauroivat... kenties. Mutta
Lenormandin tavallinen totisuus pysyi järkähtämättömänä. Hän lausui
joitakuita sanoja Gourelille, ja tämä meni ulos. Sitte hän virkkoi
äänekkäästi Dieuzylle:
"Pitäkää silmänne auki, poikani. Hänen vain liikahtaessaan käykää
kiinni."
Hän palasi Valenglayn luo.
"Hra presidentti, pyydän huomiotanne pariksi kolmeksi minuutiksi.
Istuutukaahan, hra presidentti. Sallitteko minun hiukan avata
ikkunaa? Täällä on jokseenkin lämmin. Kiitos, hra presidentti.
Ja nyt muutamin sanoin... Sen vuoden kuluessa, jonka olen teidän
suosiostanne hoitanut virkaani, on sattuma... ja etsiskelyni antanut
minulle Lupinista ja hänen joukkueensa entisestä järjestelmästä
joitakuita tietoja, joita ensimältä tuskin otin vaivakseni seuloa,
koska Lupin pysyi toimettomana; mutta niitä olen Palace-hotellin
tapausten jälkeen todentanut ja täydentänyt, toisin sanoen sen
jälkeen kun Lupin ryhtyi jälleen työskentelemään."
Lenormandin tyyneyden voittamana Valenglay istuutui. Lenormand jatkoi:
"Näiden taattujen tietojen pääsisältönä on, että Lupinin joukkueeseen
kuuluu kahdenlaisia aineksia. Siinä on ensinnäkin toimivia
toveruksia. Nämä ovat harvalukuiset -- heitä on viidentoista tai
kahdenkymmenen vaiheilla. He ovat Lupinin luutnantteja. He liikkuvat,
he työskentelevät, ja he antautuvat vaaraan. Lupin uskoo tai on
uskovinaan heille salaisimmatkin suunnitelmansa. Hän jakaa saaliin
heidän kanssaan, sen jakoperusteen mukaan, otaksutaan, että he saavat
neljänneksen ja hän itse kolme neljännestä. He ovat sanalla sanoen
liikekumppanuksia. Marcon arvellaan olevan yksi niitä."
"Auguste epäilemättä on myöskin", naureskeli Valenglay. "Auguste,
joka ei juuri koskaan poistu virastosta ja nukkuu täällä."
"Hra presidentti, saanko kutsua toisen sanansaattajan, joka on
odotushuoneessa?"
Valenglay soitti. Sanansaattaja astui sisälle.
"Me haluamme eräitä tietoja", puheli etsivän osaston päällikkö.
"Olitteko tällä viikolla joka päivä virantoimituksessa?"
"Olin, joka päivä."
"Ette ollut lomalla tiistaina ehtoopäivällä?"
"En, monsieur."
"Entäs te, Auguste?" ensimäiseen sanansaattajaan kääntyen.
"En minäkään, monsieur."
"Olitpahan", tokaisi toinen. "Etkö muista, Auguste? Olit kaupungilla
kaiken päivää."
"Se riittää. Saatte mennä", sanoi Lenormand.
Toisen sanansaattajan mentyä syntyi vaitiolo. Valenglay ei enää
naureskellut, vaan kävi äkkiä tarkkaavaiseksi ja odotti, mitä etsivän
osaston päällikkö edelleen puhuisi.
Lenormand astui jälleen Augusten eteen ja puheli hänelle säyseästi:
"Näette, ettei tästä ole pelastumisen mahdollisuutta -- olette
kiikissä. Parasta on pelin hävittyänsä nakata korttinsa pöytään. Mitä
teitte tiistaina?"
Auguste intti:
"No, en mitään. En ymmärrä tätä. Minulla oli maalaisystävä käymässä
luonani. Me läksimme kävelylle."
"Ystävänne nimi oli Marco. Ja te läksitte kävelylle Crédit Lyonnaisin
holveihin..."
"Minäkö? Mitä ihmeitä! Marco? En tunne ketään sen nimistä."
"Entäs näitä? Tunnetteko näitä?" huudahti etsivän osaston päällikkö,
työntäen parin kultapuitteisia silmälaseja hänen nenänsä alle.
"En; totisesti en. Minä en käytä silmälaseja."
"Käytättepä kyllä. Te käytätte niitä silloin kun pistäydytte Crédit
Lyonnaisiin ja esiinnytte hra Kesselbachina. Nämä ovat kotoisin
teidän huoneestanne, huoneesta jonka te olette hra Jérômen nimellä
vuokrannut Rue du Coliséen n:o 5:stä."
"Minun huoneestani? _Minun_ huoneestani? Minä nukun täällä
virastossa."
"Mutta te vaihdatte vaatetustanne siellä, näytelläksenne osianne
Lupinin joukkueessa."
Toinen pyyhkäisi kädellään otsaansa, jolle oli kihoillut hikihelmiä.
Hän oli käynyt kalvakaksi. Hän sopersi:
"Minä en ymmärrä... Te puhutte... puhutte..."
"Haluatteko kuulla jotakin, mitä voitte ymmärtää paremmin? Katsokaa,
tämän olemme löytäneet paperikoristanne eteisessä, täällä, tässä
samassa rakennuksessa."
Ja Lenormand levitti auki paperiarkin, jossa oli sisäasiain
ministeriön otsake, ja jolle oli moneen kohtaan huolellisesti
harjoteltu kirjottamaan sanat "Rudolf Kesselbach".
"No, mitä sanotte tästä, te hyvä ja uskollinen palvelija? Uutteraa
harjottelua hra Kesselbachin nimen kirjottamisessa -- riittääkö se jo
todistukseksi teille?"
Isku rintaan sai hänet horjahtamaan taaksepäin. Auguste saavutti
ikkunan yhdellä loikkauksella, kiipesi ulokkeen yli ja hyppäsi
pihalle.
"Pentele!" huusi Valenglay. "Sitä vintiötä!"
Hän soitti kelloa, ryntäsi ikkunaan, tahtoi huutaa. Lenormand
virkahti aivan tyynesti:
"Älkää kiihtykö, hra presidentti."
"Mutta tuo ilkiö Auguste!"
"Malttakaa silmänräpäys. Minä otin lukuun tällaisen lopun. Minä
todella annoinkin niin käydä. Parempaa tunnustusta emme olisi voineet
saada..."
Tämän tyyneyden taivuttamana Valenglay istuutui jälleen. Hetkisen
kuluttua astui sisälle Gourel, pidellen kauluksesta Auguste Maximin
Philippe Daileronia, toiselta nimeltään Jérômea, sisäasiain
ministeriön ensimäistä sanansaattajaa.
"Tuo hänet, Gourel!" sanoi Lenormand, kuten metsästäjä otusta
hampaissaan kantavalle hyvälle vainukoiralle sanoo: "Hae! Tänne!"
"Tuliko hän rauhallisesti?"
"Se puri minua pikkuisen, mutta minä pitelin tiukasti", vastasi
kersantti, näyttäen isoa jäntevää kättään.
"Hyvä, Gourel. Ja nyt saatte mennä."
Gourel läksi kuin koppiinsa palaava koira. Dieuzy poistui hänen
mukanaan, ja Lenormand alkoi puhutella sanansaattajaa:
"Rupeammeko olemaan siivolla, Auguste Jérôme? Tajuammeko asemamme
vakavuuden? Kyllä, hä? Me puremme hammasta... mutta asiat eivät silti
näytä aivan tukalilta. Siinä tapauksessa, Auguste Jérôme, seiskää
siinä missä olette, ihan alallanne -- te ette ole tiellämme."
Valenglayta huvitti äärettömästi. Hän hykerteli kämmeniään ja
nauroi. Ajatus, että hänen ensimäinen sanansaattajansa oli Lupinin
liittolaisia, tuntui hänestä oivalliselta pilalta. Prokuraattori
ja poliisiprefekti istuivat vaiti, vasten tahtoansakin Lenormandin
käskevän ryhdin valtaamina; ja he kaikki kolme kuuntelivat
äänettöminä, mitä tuo lemmon mies nyt lähinnä taas aikoi.
Lenormand alkoi jälleen sauvansa nojassa astella edestakaisin ja
jatkoi selontekoansa:
"Arsène Lupinin joukkueeseen kuuluu siis toinenkin luokka jäseniä,
hra presidentti. Ne ovat lisäjäseniä, eivät vakinaisia. Nämä eivät
ole varsinaisia työntekijöitä. Heillä on omat ammattinsa, lääkäreinä,
virkamiehinä, kauppiaina, poliiseina, ja nämä ammatit määräävät
miten suurta hyötyä he kykenevät tuottamaan Lupinille. Hän käyttää
heitä oppaina, tiedonantajina, ei säännöllisesti, vaan milloin
tarvista sattuu ja mikäli kukin mihinkin tehtävään kelpaa. Yhdellä on
väärien rahojen liikkeelle laskeminen erikoisalanansa, toinen korjaa
puoleensa varastettuja automobileja, jollakulla on läheisiä välejä
vanhojen esineiden keräilijöihin, toisella papiston keskuudessa. Ja
siitä johtuu, että Auguste sattuu olemaan pääministerin ensimäinen
sanansaattaja ja väärennettyjen nimikirjotusten taituri. Hänen
huoneestaan Rue du Coliséen varrella löydätte albumin, joka sisältää
useiden satojen kuuluisuuksiemme ja rikkaiden pankkimiestemme
nimikirjotukset."
"Ja minkä johtopäätöksen saamme tehdä tästä kaikesta, hyvä
Lenormand?" kysyi Valenglay, hänet keskeyttäen.
"Tämän johtopäätöksen, hra presidentti: että Lupinin lähimpään
piiriin kuuluvat toverit ovat kiintyneet häneen kuolemaan asti,
kiintyneet rakkaudella ja ihailulla ja kiintyneet osuudella
saaliiseen, kun taas toiset eivät ole hänen suoranaisen toimintansa
ja vaikutuksensa alaisina, vaan ainoastaan saavat apurahoja --
luultavasti eivät kovinkaan suuria, -- ja kun näillä ei ole mitään
osuutta saaliin jaossa, niin he ehkä eivät ole karaistuja kiusausta
vastaan. Heidän kanssaan voisi päästä sopimukseen, jos tarvis tulisi.
Eikö niin ole asian laita, Auguste?"
Sanansaattaja seisoi kuin patsas. Lenormand astui hänen eteensä.
"Kuinka paljon tahdotte?"
"Mitä tehdäkseni?"
"Ahaa, te alatte jo älytä! Näen, ettei meille tule pitkällistä
hierontaa. Teidän tehtävänne olisi sanoa minulle mitä tiedätte..."
"Kenestä?"
"Lupinista."
"En tiedä mitään."
"Valehtelette."
"En. Minä en ole milloinkaan häntä nähnyt. En tunne häntä."
"Se on lopultakin mahdollista. Mutta millä tavalla asetutte yhteyteen
hänen kanssaan?"
Sanansaattaja oli vaiti.
"Oh, tietysti; mehän emme ole vielä sopineet ehdoista. Mitä tahdotte?"
"Vapauteni."
"Älkää puhuko joutavia. Te olette kiikissä, ja teidän on käytävä
läpi myllyn, kuten kenen hyvänsä toisenkin, ja te saatte istua
aikanne -- viisi vuotta, kymmenen vuotta, -- se ei kuulu minuun. Ei;
ajatelkaa tulevaisuutta ja vanhuuttanne. Vapaalle jalalle päästyänne
te ette paljoonkaan kelpaa, ja kuitenkin täytyy teidän elää. Paljonko
tahdotte?"
"Viisikymmentätuhatta frangia."
"Oletteko järjiltänne?"
"En ole järjiltäni. Marcon kautta pääsette käsiksi Lupiniin; ja Lupin
on hyvästi viidenkymmenentuhannen frangin arvoinen."
"Minä tarjoan teille kymmenen; en penniäkään enempää."
"Viisikymmentä; ei penniäkään vähempää."
"Hra presidentti, ratkaisu on teidän."
Valenglay vastasi:
"Kymmenentuhatta Marcon vangitsemisen jälkeen; neljäkymmentä Lupinin."
"Se sopii", suostui sanansaattaja.
"No, jos se sopii", vastasi Lenormand, "niin laukaiskaa kielenne ja
puhukaa suunne puhtaaksi. Millä tavoin olette yhteydessä keskenänne?"
"Erään ystäväni välityksellä."
"Marcon kait?"
"Niin."
"Hänen osotteensa?"
"Sitä en tiedä."
"Mutta teillä on keinoja saada se?"
"Ei. Kun Marco tarvitsee minua, soittaa hän minulle puhelimella."
"Minne?"
"Tänne virastoon."
"Hyvin valittu. Ja mitä te teette silloin kun vuorostanne tarvitsette
häntä?"
"Minä lähetän hänelle kirjeen."
"Minne?"
"Poste restante, Rue Milton."
"Mille nimimerkille?"
"T.L.B.N."
"Ja siinäkö kaikki mitä tiedätte?"
"Niin."
"Ja te pidätte sitä viidenkymmenentuhannen frangin arvoisena?
Olettepa te aika miekkonen!"
"Teidän tarvitsee vain vartioida postikonttoria. Marco käy siellä
joka aamu."
"Kiitos neuvosta. Gourel! Dieuzy!"
Hän avasi oven molemmille salapoliiseille.
"Viekää tämä mies vaunuilla poliisiasemalle. Ja koko asiasta ei
hiiskahdustakaan! Älkää antako sanomalehtien saada mitään vihiä."
"Mutta virastossa jokainen jo tietää, mitä on tapahtunut, hra
päällikkö", huomautti Gourel.
"Ei väliä. Tehkää kuten sanon. Ja olkaa te siivona, Auguste!"
Sanansaattaja läksi molempien poliisitarkastajien välissä
rauhallisesti pois.
Sitten Valenglay huudahti:
"Hyvin tehty, hyvä Lenormand! Tämä on kerrassaan ihmeellistä, ja
täydellisesti teidän arvoistanne! Mutta kertoisitteko minulle, kuinka
saitte kaiken aikaan?"
"Juttu on aivan yksinkertainen! Minä tiesin, että hra Kesselbach
oli käyttänyt Barbareuxin toimistoa, ja että Lupin oli käynyt
häntä tapaamassa, ilmeisesti toimiston puolesta muka. Ryhdyin
tiedustelemaan siltä suunnalta ja havaitsin, että Kesselbachin ja
Barbareuxin vahingoksi tapahtunut kieliminen oli saattanut olla
eduksi yhdelle ainoalle miehelle nimeltä Jérôme, joka oli toimiston
erään kirjurin ystäviä."
"Mistä sen tiesitte?"
"Se on ammattisalaisuus, hra presidentti. Mutta tosiasia on, että jos
te ette olisi määrännyt minua jouduttamaan asiain kehitystä, niin
minä olisin pitänyt silmällä sanansaattajaa, päässyt käsiksi Marcoon
ja sitte Lupiniin, tuhlaamatta penniäkään."
"Hyvä Lenormand, julkisella politiikalla on hätätilansa", sanoi
Valenglay.
"Mahdollista kyllä. Mutta koko sisäasiain ministeriö tietää Augusten
vangitsemisen -- kuulitte, mitä Gourel sanoi. Kaikki sanomalehdet
julistavat sen huomenna. Lupin pujahtaa piiloon, emmekä me saa
Marcoakaan kiinni."
"Siihen pahaan on yksi ainoa apu, Lenormand."
"Mikä niin, hra presidentti?"
"Marcon pistäminen tyrmään tänä yönä."
"Se on mahdotonta. En voi saada häntä käsiini ennen kuin huomenna tai
ylihuomenna, hänen käväistessään postikonttorissa."
"Mutta se täytyy kuitenkin tehdä."
"Voi, hra presidentti, olemme jo tehneet virheen, vangitessamme
Jérômen. Älkää pakottako minua toiseen."
"Se täytyy tehdä. On ehdottomasti välttämätöntä, että Jérômen ja
Marcon -- Lupinin Kesselbachin jutussa käyttämien molempien apurien
-- vangitseminen julkaistaan huomis-aamuna."
"Hyvä on, hra presidentti, Marco pannaan lukkojen taakse tänä iltana
ennen kahtatoista."
Valenglay ei voinut salata hämmästystään.
"Joutavia! Tiedättekö hänen oikean nimensä? Hänen asuntonsa?"
"Tiedän."
"Taivasten tekijä! Mutta miten?"
"Sen saatte kuulla myöhemmin, hra presidentti."
* * * * *
Pienessä ravintolassa Rue Demoursin varrella, melkein Rue Bayenin
kulmassa, istui savunkarvaisia silmälaseja käyttävä herrasmies
lopettamassa päivällistänsä pöydän ääressä, joka oli lähinnä
ikkunakomeroa.
Hänen vieressään oleva kaihdin on vedetty hiukan taaksepäin, ja tuon
tuostakin hän vilkaisee kadun toisella puolella olevaa kulmataloa
kohti. Se on sievä asuntorakennus, ja avoimesta ajoportista näkee
pihalle, jota ikkunain valot hämärästi valaisevat.
Ravintolan seinäkello lyö yhdeksän, kymmenen minuuttia, kaksikymmentä
minuuttia kuluu mitään tapahtumatta. Mutta puoli kymmeneltä tulee
joku sisälle ja istuutuu vastapäätä vanhaa herrasmiestä.
"Tehty on, hra päällikkö."
"Ja mitä muuta kuuluu?"
"Ei mitään."
"Kertokaa minulle kaikki alusta asti."
"Minä alotin lähettämällä kirjelmän Rue Miltonille osotteella
'T.L.B.N.' Kirjelmän sisältö kuului: 'Tulen klo kymmeneltä tänä
iltana. Jérôme'."
"Se oli järjetöntä, sillä sanoinhan, että Jérôme ei tiedä Marcon
osotetta; ja jos Marco olisi saanut kirjelmän, niin hän olisi heti
arvannut, ettei Jérômella ollut voinut olla mitään osuutta sen
lähettämiseen. Mutta sillä ei kuitenkaan ole väliä. Marco ei tullut,
vai mitä?"
"Ei. Minä viivyin postikonttorissa kello kuudesta yhdeksään. Olin
ilmaissut asian postimestarille ja hän asetti minut kirjurien
joukkoon, ristikon taakse."
"Eikä kukaan käynyt kysymässä kirjelmää?"
"Ei."
"Sitä en ihmettele, koskapa Marco on kaksi tuntia ollut kotona."
"Oh, herra päällikkö! Ja te olette pannut minut puhumaan! Missä hän
on?"
"Katsokaa ajoporttia tuolla vastapäätä. Portinvartijan kojun takana
on ovi -- pohjakerran huoneuston ovi."
"Niin, minä näen sen."
"Hän meni siitä sisälle."
"Mutta mistä tiesitte sen häneksi?"
"Chapmanin ja Palace-hotellin väen antamasta kuvauksesta."
"Ja asuuko hän siinä huoneustossa?"
"Asuu. Ikkunat ovat kadun puolella. Ne ovat nuo neljä. Yksi on
valaistu."
"Mutta oletteko varma siitä, että hän asuu siellä?"
"Te puhutte liian paljon, Gourel. Pitäkää silmällä katua. Tästä;
kumartukaa, jos on tarvis."
"Entäs ravintolan omistaja?"
"Kaikki on hyvin; olen ilmottanut hänelle asian."
Ravintola muuten olikin sillä hetkellä tyhjä. Paitsi Lenormandia ja
Gourelia ei siellä ollut ketään muita kuin eräs mies, joka poltteli
piippua viereisen pöydän ääressä. Ulkona vilahteli kadulla kulkijoita
harvassa, ja kaasulampun valo sattui heidän kasvoillensa ohi
kulkiessa.
"Näettekö, Gourel?"
"Kyllä, hra päällikkö, kerrassaan erinomaisen hyvin. Kukaan ei pääse
sisälle eikä ulos minun häntä huomaamattani."
Hän hätkähti ja painoi kasvonsa lasia vasten.
"Oh, tämä on liikaa! Hra päällikkö!"
"Mitä?"
"No, varmasti. Voin vannoa, että se on hän!"
"Puhukaa, hupelo! Mitä näette?"
"Lupinin!"
"Valehtelette!"
Hän vuorostaan ryntäsi ikkunaan. Kadun tuonpuoleista jalkakäytävää
pitkin tuli mies. Hän seisahtui apteekin valaistun ikkunan eteen ja
meni sisälle.
"Lupin!" kertasi Gourel kiihtyneenä.
He näkivät miehen seisovan myymälässä tuokion. Hän oli levittänyt
auki paperisuikaleen, epäilemättä lääkemääräyksen, ja selitteli
proviisorille jotakin pitkään ja yksityiskohtaisesti. Sitte hän tuli
ulos, poikkesi ajoportista sisälle, astui pikku ovelle, otti taskusta
avainkimpun, avasi oven ja katosi.
Gourel hoki:
"Lupin! Minä tunnen hänet."
"Oletteko varma?"
"Totisesti, hra päällikkö, olihan minulla kylliksi aikaa katsella
häntä ensimäisenä päivänä käydessäni Palace-hotellissa, hra
Kesselbachin huoneuston eteisessä... muistattehan, noin tuntia ennen
rikosta."
"Onko erehtyminen mahdoton?"
"Aivan mahdoton. Otan sen valalleni!"
Hra Lenormand näytti hyvin kiihtyneeltä hänkin. Hän sanoi matalalla
äänellä:
"Lupin! Hänkö siis itse!"
"Niin, hra päällikkö, eikö mieltänne riemastuta, saadessanne hänet
näkyviinne?"
Lenormand seisoi vaiti ja mietteissään, katse tyhjään ilmaan
tähdättynä, kuin olisi hän pohtinut lähestyvää taisteluansa tuon
omituisen ja karttelevan henkilön kanssa, joka tunnettiin Arsène
Lupinina, ja kuin olisi hän punninnut tämän ensimäisen odottamattoman
kohtauksen suotuisia ja epäsuotuisia mahdollisuuksia.
"Matkaan!" sanoi hän viimein Gourelin suureksi iloksi.
Hän otti käyntikortin taskustaan:
"Tässä, viekää tämä komisariuksen virastoon Rue Dumoursille. Sinnehän
on vain parisataa metriä alas katua."
"Mutta komisarius ei ole nyt siellä."
"Kyllä hän on. Minä annoin hänelle vihiä asioista. Pyytäkää häntä
tulemaan silmänräpäystäkään siekailematta, ja tuomaan kaikki
miehensä mukanaan. Tarvitsen kerrassaan kymmenen; kaksitoista, jos
mahdollista."
"Kuulkaahan, herra päällikkö, emmehän toki käyne valtaamaan taloa
rynnäköllä? Se olisi vakava juttu tähän aikaan yöstä!"
"Minulla on täydet valtuudet, Gourel. Valenglay on takanani. Häntä
ei pelota mennä hiukan lain rajojen yli, kun on ratkaiseva käänne
kysymyksessä! Kiirehtikää!"
Gourel tuli vajaassa kymmenessä minuutissa takaisin, mukanaan Temesin
korttelin komisarius Arnoult.
"Missä ovat miehenne, Arnoult?"
"Kadulla, hajallaan."
"Montako teillä on?"
"Kahdeksan."
"Eipä ole paljon."
"Minun täytyi lähettää kaksi toisaanne ja jättää konttoriin kaksi."
"Kiusan paikka!" nurkui etsivän osaston päällikkö. "Kahdeksan miestä!"
"Niin, mutta ne ovat oikeita verikoiria; ja meitä on kolme --
yhteensä yksitoista."
"Hyvä on. Kaksi niistä jääköön porttikäytävään."
"Pohjakerran huoneuston pikku oven edustalle kait?"
"Ei, vaan portinvartijan kojun eteen. En kummastelisi, jos se asunto
olisi yhteydessä pohjakerran huoneuston kanssa."
"Luuletteko portinvartijaa rikostoveriksi?"
"Täytyy olla valmistautunut kaiken varalle. Hyvä. Sitte kaksi miestä
pohjakerran ikkunain alle. Muiden neljän keralla menemme sisälle."
"Menemme sisälle... menemme sisälle, jos ne avaavat oven!"
"Jos eivät avaa, niin menemme sisälle kuitenkin."
"Silloin tarvitsisimme lukkosepän."
"Minulla on se hankittuna, tuo piippua polttava mies tuolla. No,
oletteko valmis?"
Oli välttämätöntä toimia nopeasti ja epäröimättä. Komisariuksen
antaessa ohjeitansa poliiseille astui etsivän osaston päällikkö
apteekkiin. Minuuttia myöhemmin hän tuli ulos. Kuului heikko
vihellys, ja he kaikki astuivat porttikäytävään. Gourel ja yksi
poliisi meni portinvartijan asuntoon.
"Kaksi miestä palvelusväen portaille", määräsi Lenormand. "Te kaksi
katu-ikkunain alle... Ja jos joku yrittää luikkia tiehensä, niin
ampukaa hänet!... Nyt siis, revolverit käteen!"
Ja nousten ylös ne kolme porras-astuinta, jotka johtivat pikku
ovelle, hän soitti ovikelloa. Sen kilinä kaikui hiljaisuudessa.
"Hitto!" sanoi komisarius matalalla äänellä. "Ensi kertaa elämässäni
tunnen sydämeni pamppailevan. Lupin voi kerskua..."
"Ei sanaakaan!" kuiskasi etsivän osaston päällikkö. "Joku
kuuntelee..."
Hän soitti uudestaan ja sanoi ääneensä: "Hei, eikö siellä ole ketään?
Minut lähetettiin apteekista."
Hiljaa, hitaasti avautui pienen kurkistusreijän messinkinen luukku,
ja siihen ilmestyi vanhan vaimon pää. Lenormand työnsi kumppaninsa
ojennettujen käsivarsiensa liikkeellä taaksepäin. Sisältä ärisi akan
ääni:
"Mikä nyt on hätänä?"
"Apteekista... Asia koskee herranne juuri äsken jättämää
lääkemääräystä. Meillä ei ole sitä lajia kreosoottia... Annammeko
teille toista lajia, vai odotatteko huomiseen?"
"Missä on lääkemääräys?"
"Tässä", sanoi etsivän osaston päällikkö, näyttäen paperia.
Kuului irtautuvan ketjun kalinaa ja ovi avautui puolittain.
"Mukaan!" huusi Lenormand.
Hän sysäsi akan nurin. Tämä alkoi säikähdyksissään kirkua. Kynttilä
kieri hänen kädestään lattialle. Tuli pimeä, ja ääniä kuului käytävän
päässä olevasta valaistusta huoneesta. Joku haamu vilahti ohi. Mutta
kaasu nähtävästi sammutettiin, sillä sielläkin tuli pimeä.
Silloin Lenormand ja hänen toverinsa ottivat esille sähkölyhtynsä,
ripustivat ne takkinsa napinläpeen ja juoksivat huoneeseen, josta
olivat kuulleet ääniä. Se oli tyhjä.
"Ruokakaappia on siirretty, Arnoult!" huusi Lenormand. "Katsokaa, sen
takana on verho... nostakaa sitä!"
Mutta he kuulivat seinän toiselta puolelta huudahduksia, rynnistelyjä
ja huonekalujen viskaantumista nurin. Samassa keksi etsivän osaston
päällikkö hyvin matalan oven:
"Sitä ajattelinkin; tämä viepi portinvartijan kojuun... Ne
painiskelevat siellä... Ja tätä ovea ei saa millään auki! Pian,
Arnoult! Kiertäkää sinne kadunpuoleisen eteisen kautta..."
Nähden ison salvan, hän työnsi sen kiinni, estääkseen ketään
palaamasta huoneeseen käytävästä. Sitte hän kiireisesti jatkoi
huoneuston tarkastusta jäljelle jääneiden poliisien kanssa:
"Te kaksi menette takaisin eteiseen... Minä näin makuuhuoneen oven.
Menkää sinne, niin näette palvelusväen käytävän varrella olevat
huoneet. Te kolmas tulkaa minun kanssani."
Hän meni toiseen kadunpuoleiseen huoneeseen -- isoon, melkein
kalustamattomaan vierashuoneeseen, ja tutki sen nopeasti.
"Ei ketään!" mutisi hän. "Kenties he molemmat pujahtivat ulos
portinvartijan kojusta."
Hän tunsi jonkun verran levottomuutta mielessään ja oli
lähtemäisillään huoneesta, mutta samassa sanoi häntä seurannut
poliisikonstaapeli:
"Hra päällikkö, matolla on sikaarinpätkä -- se palaa vielä. Jonkun on
täytynyt mennä tätä tietä."
Merkki oli ehdottoman selvä.
Kaikki huoneet avautuivat toinen toiseensa käytävän ympärillä, ja
toisesta toiseen kulkien he tulivat huoneuston takaosaan. Mutta
kun Lenormand ryhtyi avaamaan ensimäistä ovea siellä, niin hän ei
voinutkaan. Se oli lukossa.
"Kirottua!" sadatti hän. "Me emme pääse eteenpäin."
Äkkiä kajahti laukaus...
Hän hyppäsi käytävään. Siellä hän epäröitsi, tietämättä minne
päin kääntyä. Mutta kaksi poliisikonstaapelia tuli juoksujalkaa
palvelusväen käytävää pitkin.
"Kuului revolverinlaukaus", sanoi päällikkö. "Niin, mutta me emme
tiedä mistä..."
"Teitä oli kolme. Missä on kolmas..."
Silloin kuului toinen laukaus. Tämä tuli selvästi käytävästä. He
ryntäsivät sille suunnalle. Samassa ilmestyi puolipimeään mies, joka
tuli eräästä makuuhuoneesta ja karjui tuskasta.
Se oli poliisi, kolmas konstaapeli. Hän paiskasi oven takanansa
kiinni:
"Sitä lurjusta! Mutta annoinpa minä sille vietävälle. Leuan silti
musersin." Hän itse piteli veristä nenäliinaansa kasvoillaan ja
väänteli kivusta.
"Menkää hankkimaan itsellenne hoitoa", kehotti Lenormand, reutoen
lukon kädensijaa. "Naapuritalossa on apteekki. Lempo soikoon, eikö
tämä koje toimi?" Kahva kääntyi ympäri ja ympäri, tarttumatta lukon
koneistoon.
"Lukkoseppä!" huusi hän. "Hän jäi ulkopuolelle, porttikäytävään...
Pian, pian, kaiken hyvän nimessä!"
Sillä hetkellä saapui Gourel.
"Kaikki hyvin, hra päällikkö; olemme saaneet yhden niistä."
"Kenen?"
"Marcon."
"Oh, Marcosta minä viisi! Minä olen saanut toisen."
"Kenen?"
"Lupinin. Hän on tässä huoneessa, haavotettuna."
"Istu ja pala! Mutta entäs ikkunat?"
"Siellä ei mitään vaaraa. Ne ovat pihan puolella luullakseni."
"Niin, mutta Lupin...?"
"Kuunnelkaahan... kuuletteko häntä?"
Huoneesta kuului hillittyä voikerrusta -- ähkäyksiä.
"Hei, Gourel, olemme saaneet hänet, sen sanon; olemme saaneet hänet
tällä kertaa!"
Lukkoseppä juoksi paikalle. Kaasun valossa, joka oli jälleen
sytytetty, hän tutki ovea ja selitti:
"Kyllä tunnen tämän rakenteen -- se on uusi. Oven ollessa suljettuna
ei saa lukkoa toimimaan, ellei tiedä mikä siinä on temppuna. Sitä saa
työntää ja vääntää... eikä mikään tehoa."
"Miten siis on meneteltävä?"
"Tulee päin vastoin vetää, vetää kahvaa itseensä päin. Se tarttuu...
Sitte väännetään... noin."
Hän heitti oven auki. Lenormand ryntäsi huoneeseen. Lyhtynsä valossa
hän näki miehen liikkumattomana makaamassa. Hän heittäysi kaatuneen
ylitse, tunnusteli häntä, laski korvansa hänen rinnalleen.
"Hän on hengissä! Olemme saaneet hänet elävänä! Lupin on minun!"
"Hyvä päivän työ!" huudahti Gourel. "Lupinin kolme apuria,
portinvartijapariskunta ja Lupin itse... Kuusi kiikkiin yhdellä
apajalla."
"Seitsemän", sanoi komisarius. "Yksi on sairaana, löysimme hänet
vuoteen omana."
Hän vei Lenormandin erääseen lähellä vierashuonetta olevaan
huoneeseen, jossa päällikkö ei ollut käynyt. Siellä makasi vuoteella
vaaleatukkainen, hirveästi laihtunut mies, jolla oli valjut
kasvonpiirteet ja isot mustat renkaat silmien ympärillä. Hänen
vieressään oli pöydällä lääkepulloja ja pulvereita. Ja koko huoneessa
oli sairaalan haju.
"Hän ei ole kuollut, vai mitä?" kysyi päällikkö.
"Ei, mutta ei paljoakaan puutu!"
"Haavottunut?"
"Ei; hän on ankarassa kuumeessa... Kuulkaa, hän hourii."
Mies sopersi joitakuita käsittämättömiä sanoja. Sitte hän huokasi
syvään ja vaipui jälleen uneen.
Naulakossa riippui vaatteita, likaisia, kuluneita, risareunaisia.
"Tutki ne, Gourel", käski päällikkö.
Taskut olivat tyhjät. Ei lompakkoa, ei mitään papereita.
"En näe mitään", sanoi Gourel.
"Sisustassa?"
"Ei mitään."
"Eikö takissa ole mitään merkkiä?"
"Ei minkäänlaista. Hei, onpa sentään; kauluksen alle on ommeltu
liinavaatetilkku, johon on musteella kirjotettu numero."
"Mikä numero?"
"813!"
* * * * *
Portinvartijan kojussa kolme poliisikonstaapelia vartioitsi Marcoa,
joka oli nuoritettu liikahtamattomaksi.
Arsène Lupin laskettiin vuoteelle. Kuuluisa seikkailija oli saanut
miekan nupista iskun päähänsä ja makasi tajuttomana.
Portinvartija, hänen vaimonsa ja vanha palvelijatar oli lukittu kojun
takaosaan, jota käytettiin sekä keittiönä että makuuhuoneena.
"Arnoult", sanoi Lenormand, "voitte soittaa etsivään osastoon
ja palatessanne tuoda kahdet vaunut. Me viemme nämä miekkoset
poliisiasemalle."
Heti komisariuksen mentyä päällikkö lyhyesti kuulusteli
portinvartijaa ja tämän vaimoa. Hän pääsi varmaksi siitä, että
he olivat pelkkiä ylimääräisiä joukkueessa, tietämättänsä Marcon
avustajina. He kyllä tiesivät kojuunsa johtavan salaoven, koskapa
tämä oli heidän suostumuksellaan tehtykin, mutta he pitivät sitä
hätävarana, jonka Marco oli hankkinut vältelläkseen velkojiansa.
Mitä vanhaan palvelijattareen ja Marcoon tulee, niin ei päällikkö
saanut paljoakaan tietää heistä. Marco oli asunut huoneustossa kuusi
vuotta, hra Marc Dalisin nimisenä. Hän oleskeli siellä hyvin vähän,
meni ulos joka aamu eikä palannut ennen iltaa. Missä viettikään hän
päivänsä?
Lenormand ei ottanut vaivakseen kuulustella häntä. Hän kysäisi vain:
"Sana teille. Kuka on se mies, jota isäntänne hoiteli ja jonka
tapasin puoli kuolleena huoneustosta?"
"Minä en tiedä."
Tämä ainoa ongelma näytti herättävän todellista mielenkiintoa
Lenormandissa. Murhenäytelmän alusta asti oli tämä numero 813 jo
kolmasti sattunut hänen silmiinsä: ensi kerran kirjotettuna lapulle,
jonka hän oli ottanut sen huoneen lattialta, josta savukekotelo oli
löytynyt; toisen kerran kirjotettuna lappuun, joka oli kiinnitetty
Lupinin postipakettina palauttamaan mustapuu-lippaaseen; ja lopuksi
kiinnitettynä sairaan takkiin.
Kaksi ensimäistä tapausta olisivat saattaneet olla pelkkää
yhteensattumaa, mutta tämän kolmannen havainnon jälkeen ei voinut
olla sattumasta puhettakaan. Tämä saman numeron salaperäinen
kertaaminen viittasi tosiasiaan, jota oli ehdottomasti kaikella
huolella pohdittava. Mitä merkitsivät nuo kolme numeroa? Olivatko
ne joku tunnussana? Olivatko ne avain johonkin salaiseen kieleen,
jonka keskenänsä kirjeenvaihdossa olevat henkilöt olivat omaksuneet?
Vastasivatko ne joitakin kirjaimia?
Nämä kysymykset olivat mahdottomat ratkaista, ja hän teki niitä vain
koneellisesti mietteissään. Mutta yksi seikka ainakin oli ehdoton,
selvä ja heti selville saatavissa, nimittäin sairaan miehen oleskelu
Marcon asunnossa. Mitä teki hän siellä? Oliko hän rikostoveri vai
vanki?
Lenormand meni potilaan huoneeseen. Lääkäri oli juuri toimittanut
tutkimuksensa.
"No, hra tohtori", kysyi päällikkö, "mitä sanotte?"
"Samaa kuin jo kahtena päivänä."
"Kahtena päivänä?"
"Niinpä tietenkin; toissapäivänähän naapurini, hra Marc Dalis,
lähetti hakemaan minut ottamaan hoitooni erään hänen ystävänsä, jonka
hän sanoi saapuneen samana aamuna. Tämä on kolmas käyntini."
"Tämä lääkemääräys on siis teidän, hra tohtori?"
"Niin on."
"Oliko tuo Marc Dalis teidän käynneillänne saapuvilla?"
"Oli, erään toisen herrasmiehen seurassa."
"Ja näyttivätkö he molemmat ottavan suurta osaa potilaan
terveydentilaan?"
"Tavatonta. He pyytelivät minua tekemään kerrassaan kaikkeni hänen
pelastamisekseen."
"Hän on siis vaarassa?"
"On ja ei. Hänellä on pitkälle kehittynyt sydäntauti, ja keuhkotkin
ovat kehnossa kunnossa. On peljättävissä äkillinen menehtyminen;
mutta toiselta puolen hän voipi vielä kitua joitakuita viikkoja,
jopa -- kuka tietää? -- kokonaan toipuakin taudistaan. Hänen
pelastuksenaan olisi ilmanalan muutos -- ennen kaikkea tekisi
vuori-ilmasto hänelle hyvää -- ja erittäinkin elämäntapojen muutos,
pois Parisista täydelliseen lepoon."
"Hän siis asuu Parisissa?"
"Niin, ja viettää renttuilevaa elämää. Hra Dalis kertoi
löytäneensä hänet tajuttomaksi päihtyneenä eräästä La Villetten
pahamaineisimmasta pesästä."
Lenormand säpsähti hänet vallanneen mieleenjuohtuman johdosta, ja
jatkoi:
"Siinäkö kaikki, mitä hänestä tiedätte, hra tohtori?"
"Niin."
"Eikö potilaalla koskaan ollut tilaisuutta puhutella teitä kahden
kesken?"
"Ei. Sitä paitsi olisi hän voinut puhua vain houreita. Kuume oli
käynyt häneen kovin ankarasti käsiksi. Vasta tänä iltana alkoi
lämpömäärä aleta."
"Häntä ei kait voida siirtää muuanne?"
"Parempi olisi odottaa. Minä tulen takaisin huomenna aamulla; silloin
saamme nähdä. Mutta älkää missään tapauksessa antako hänen jäädä
yksikseen."
"En, en. Siitä olkaa huoletta, hra tohtori", vakuutti Lenormand. "Ja
kiitos."
Hän saattoi lääkäriä ulos ilmeisen innokkaasti, riensi takaisin
sairaan luo, veti miehen vasemman käden esille peitteen alta ja
kumartui katselemaan kättä.
"Niinpä tietysti, hän se on!"
"Kuka 'hän'?" kysyi Gourel.
"Pierre Leduc!"
"Mies, jota etsimään hra Kesselbach palkkasi Barbareuxin toimiston?"
"Sama juuri! Vasemman käden pikkusormen pää puuttuu. Ja katsokaa
tuota heikosti näkyvää arpea oikeassa poskessa!"
"Miten sen selitätte, hra päällikkö?"
"No, sehän on peräti yksinkertaista: Lupin tiesi noita tiedusteluja
tehtävän, pani omasta puolestaan toimeen ajon, pääsi jäljille ja
anasti saaliin, saadakseen sitä rauhassa käyttää."
"Hän siis tuntee miehen... tietää, kuka hän on?"
"Kenties ei. Luulisin hra Kesselbachin pitäneen salassa syyt, miksi
hän niin itsepintaisesti tavotteli Leducia, ja oletan sen vuoksi,
ettei Lupin tiedä enempää kuin mekään. Toisin sanoen, hän tietää
Leducin olemassaolon, sen tärkeyden ja kaiketi myöskin sen seikan,
että numero 813 näkyy merkitsevän tässä jutussa paljon."
Hän kumartui potilaan yli ja tuijotteli häntä tiukan uteliaasti,
kiihkeästi toivotellen voivansa noista valjuista kasvoista, noista
näivettyneistä poskista lukea läpitunkemattoman menneisyyden
salaisuuden. Mistä oli mies lähtöisin? Mihin kansallisuuteen hän
kuului? Mitä kieltä hän puhui?
Mies nukkui tyynesti. Hänen rintansa nousi säännöllisesti. Hänen
kasvonsa näyttivät hivutuksen ja voimattomuuden merkeistä huolimatta
arvokkailta levossaan.
Puhuen hyvin matalalla äänellä, ikäänkuin suostutellen häntä
vastaamaan, Lenormand virkkoi hänelle:
"813. Mitä merkitsevät nuo kolme numeroa? 813."
Sairas avasi silmänsä ja katseli Lenormandia.
"813", toisti etsivän osaston päällikkö. "Voitteko selittää? Teidän
tulee puhua minulle täydellä luottamuksella..."
Toinen yhä tuijotteli häntä ilmeettömin silmin, jotka eivät mitään
ymmärtäneet. Mutta kuitenkin tuntui Lenormandista, kuin olisi
jokainen numeron mainitseminen hiukan herätellyt uinuvaa tajuntaa tai
ainakin aiheuttanut ponnistelua, tuskallista ja ohimenevää. Useampaan
kertaan toisti päällikkö numeron ja lisäsi:
"Älkää arkailko puhua. Minä olen ystävä. Minä tahtoisin vain suojella
teitä, pelastaa teidät. Vastatkaa minulle! Teidän tulee vastata
minulle."
Jokaisella sanalla kävi sairaan ponnistelu ilmeisemmäksi. Hän
kohottausi käsivarsiensa varaan, jotka hänen äkkiä onnistui
jäykistää, ja sopersi käsittämättömiä sanoja, jotka pikemmin
tuntuivat kankeilta sanojen yrittelyiltä, sanojen joita hän koetteli
ennen kuin tapaisi määrättyjä lauseita, joita hänen herpoutunut
tahtonsa pyrki ilmoille saamaan.
Kaikella jännityksen voimalla vaani Lenormand noita haihattelevia
sanoja, väijyi niitä, tarttuen niihin kuin saaliiseen:
"Puhukaa... puhukaa... teidän pitää puhua... Näettehän, minä olen
ystävä... minä tiedän numeron... 813..."
"813", kertasi ääni heikosti, kuin etäinen kaiku. Mutta tuskin oli
sairas lausunut nuo kolme numeroa, kun hän vavahteli kauheasti ja
ääretön tuska väänsi hänen kasvojansa. Silmät ummistuivat, ruumis
huojui puolelta toiselle, ja äkkiä putosi hänen päänsä voimattomana
takaisin pieluksille.
"Kuollut!" huusi Gourel.
"Ei... ei", sanoi Lenormand, joka oli laskenut kätensä miehen
rinnalle. "Ei; sydän tykkii."
Hän seisoi hievahtamatta muutamia minuutteja ja lopetti:
"Niin; sydän tykkii... hän voipi paremmin... hänelle ei vaan nyt
mitään mahda. Hän ei puhu."
"Meidän täytyy..."
"Ei. Jättäkää minut rauhaan, Gourel..."
Hän nousi ja alotti tavanmukaisen pikku kävelynsä sauvansa varassa
edes takaisin lattialla. Tuon tuostakin hän pysähtyi ikkunan tai
jonkin huonekalun luo ja mietiskeli. Vihdoin hän astui kersantin
eteen ja sanoi:
"Kuunnelkaahan minua huolellisesti, Gourel. Minä lähden pois. Te
jäätte tänne."
"Kyllä, hra päällikkö."
"Minä jätän hänet teidän hoteisiinne. Hän nukkuu... älkää millään
tavalla melutko... älkää kajotko häneen... mutta vartioitkaa
häntä hyvin. Tämä mies on minulle hyödyllisempi kuin kaikki minun
käytettävissäni olevat voimat."
"Minä vastaan hänestä, hra päällikkö."
Gourelin tehdessä valmistuksiansa yön viettämiseen sairaan seurassa
lähti Lenormand huoneesta, meni portinvartijan kojuun, käski
noiden kolmen konstaapelin vartioida taloa, kielsi heitä millään
verukkeella päästämästä ketään ulos tahi ilman pätevästi todistettua
syytä laskemasta ketään sisälle, ja ajoi pääpoliisiasemalle näihin
varokeinoihin ryhdyttyänsä.
* * * * *
Kun etsivän osaston päällikkö seuraavana aamuna kello yhdeksältä
palasi Rue Demoursille, näki hän siellä tutkintotuomarin parhaillaan
alottamassa tiedustelujansa portinvartijan kojussa. Hra Formerie
näytti pöyhistelevän ilon ja tärkeytensä tunnossa ja sanoi,
puhutellen Lenormandia kuin kertoen hänelle tapauksesta, jossa
tällä ei ollut mitään osuutta, vaan jossa hän, Formerie, oli suuria
suorittanut:
"Lupin! Lupin on meidän! Ette voi aavistaakaan, millaista suunnatonta
huomiota se on herättänyt! Ihmiset eivät puhu mistään muusta. Lupin
vangittu! Lupin tyrmässä! Siinäpä mainio kosto minulle!"
Hän astui kojuun ja kumartui vangin yli:
"Hei, hra Lupin, minua kovin suuresti ilahuttaa tavata teidät!"
Lenormand ei ollut häntä huomaavinaankaan, vaan kysyi eräältä
poliisikonstaapelilta:
"Kaikki kunnossa?"
"Kaikki hyvin, hra päällikkö."
"Veittekö kersantti Gourelille hänen kahvinsa tänä aamuna?"
"Kyllä, mutta..."
"Mutta mitä? Sehän oli sovittu!"
"Minä vein kahvin, hra päällikkö, mutta vaikka kuinka soitin, niin
kersantti Gourel ei vastannut."
"Mahdotonta! Tunnenhan minä toki Gourelin."
"Kenties on uni hänet pettänyt", huomautti tutkintotuomari.
Lenormand kohautti hartioitaan ja juoksi pohjakerran huoneuston
ovelle. Hän oli muistanut edellisenä iltana ottaa vanhan palvelijan
kimpusta avaimen. Hra Formerien seuraamana hän astui kiireisesti
huoneustoon ja riensi palvelusväen käytävän kautta suoraa päätä
sairaan miehen huoneeseen. Hän seisahtui kynnykselle kuin naulittu.
"Huh!" huudahti Formerie. "Täälläpä on kaunista! Totta tosiaan!"
Vuode oli tyhjä. Lepotuolissa istuen, kaksin kerroin, pää polvien
välissä, veteli Gourel sikeätä unta.
Formerie tunsi koston suloisuutta. Hämmästyksestään tointuen hän
huudahti:
"Hei, mallikelpoinen palvelija nukkuu! No, mitä nyt sanotte? Hän
uinailee niin sikeästi, että hänen vankinsa pääsi häipymään kuin
unennäkö, toivottaen meille kaikille hyvää yötä." Ja hän lisäsi
äkillisellä totisuudella: "On vahinko, hra Lenormand, että te ette
ryhtynyt vakavampiin toimenpiteisiin."
Etsivän osaston päällikkö ei kuunnellut. Äänettömänä tutkien huoneen
jokaista soppea terävillä katseillaan hän hieroi sauvansa ryhmyä
nyrkissään.
"Silti", vakuutti Formerie, "on tässä kerrassaan yliluonnollisen
tapaista."
"Tässä ei ole mitään yliluonnollista."
"Hitto vieköön, kyllä sellaiselta näyttää, kun tullaan tarkoin
lukittuun huoneeseen ja viedään pois sairas henkilö häntä
vartioitsevan poliisin mitään kuulematta."
"Gourel on nukutettu huumaavalla aineella."
"Senhän luonnollisesti huomaan! Mutta jonkun on täytynyt antaa
hänelle se unijuoma. Kuinka pääsi se joku sisälle? Kuinka pääsi hän
ulos? Potilasta ei voida viedä seinien läpi... siitä olisi jälkiä,
jotakin näkyvissä. Sitä minä sanon yliluonnolliseksi!"
Tuntia myöhemmin heräsi Gourel. Hän ei muistanut mitään selvästi.
Kuitenkin muisti hän juoneensa vettä karahvista, joka oli ollut
yöpöydällä lääkepullojen joukossa.
He hakivat karahvia ja hänen käyttämäänsä pikaria. Kumpaakaan ei
löytynyt.
Sairaan vaatteetkin olivat kadonneet. Mutta seinään oli nuppineulalla
kiinnitetty Arsène Lupinin käyntikortti ja kortin alle seuraava
kirje, joka oli painettuna saman päivän iltalehtiin ja herätti peräti
tavatonta huomiota:
_Avoin kirje HRA LENORMANDille, etsivän osaston päällikölle._
Hyvä hra Lenormand:
Teidän täytyy alottaa uudestaan alusta asti. Selitän tarkotukseni
muutamin sanoin, tapani mukaan.
Huhtikuun 16. p:nä eräs henkilö -- huomatkaa sanovani: eräs
henkilö -- astui toverin keralla Kesselbachin huoneustoon ja
sai häneltä kiristetyksi hänen pankkilokeronsa avaimen sekä
salakirjaimet sen lukkoon. Seuraavana päivänä hra Kesselbach
löydettiin kuoliaaksi puukotettuna; ja tätä ensimäistä murhaa
seurasi kaksi muuta.
Tuon henkilön tahallaan jättämän käyntikortin perusteella pantiin
ensinnäkin murtovarkaus Arsène Lupinin tiliin; toiseksi pidettiin
Lupinia noiden kolmen murhankin tekijänä.
Minä panen vastalauseeni näitä molempia erehdyksiä vastaan.
Teidän älykkäisyytenne on epäilemättä käsittänyt jälkimäisen:
minä en surmaa ihmisiä.
Mutta minun täytyy saada julkisesti oikaistuksi edellinenkin:
_minä en ole se henkilö, joka saapui hra Kesselbachin
huoneustoon_. Tämä henkilö, osottaen hienotunteisuuden puutetta,
jota minun tekee mieleni huomauttaa jokaiselle kunnon miehelle,
varasti minun nimeni, käytti minun menetelmiäni ja häpäisi
minua kömpelyydellään sekä rikollisella kevytmielisyydellään,
luovuttaessaan salamurhaajan tikarille miehen, joka hänellä oli
ollut kunnia rosvota.
Se sai minut punehtumaan häpeästä.
Ja eilis-iltana tämä kykenemätön johtaja, jonka täten leimaan
sellaiseksi, viitsiikin antaa Jérômen, Marcon ja Marcon
palvelijan joutua teidän käsiinne: kolmen uskollisen apulaisen,
jotka entisinä aikoina olivat minun tovereitani ja jotka hän
keräsi ympärilleen ainoastaan tuhotakseen heidät kompasteluillaan.
Ja lisäksi hän antaa itsensä joutua vangiksi minun nimelläni:
Arsène Lupinin nimellä!
Tämä on jo aivan liikaa. Minä tyhmästi vedettynä nenästä? Minä
tarttuneena ansaan kuin koulupoika! Minä tehtynä naurettavaksi,
ivattavaksi, halveksituksi, inhotuksi, vihatuksi!
Ei, tuhat kertaa ei! Minä en voi tyytyä tällaiseen lankeemukseen.
Lähden sen vuoksi liikkeelle yksinäisyydestäni, jossa
olen viettänyt viimeiset neljä vuotta kirjojeni ja hyvän
Sherlock-koirani seurassa; kutsun aseisiin kaikki ystäväni ja
heittäydyn vielä kerran taistelun tuoksinaan.
Teen sen sitäkin innokkaammin, kun Kesselbachin juttu heti ensi
silmäyksellä näyttää minusta mitä mielenkiintoisimmalta ja
tosiaan ponnistuksieni arvoiselta. Saanko lisätä, hra Lenormand,
että päätökseeni jonkun verran vaikuttaa se hupi, jota tuottaa
peitsen tai parin katkaiseminen teidän kanssanne?
Ensi aluksi minä korjaan haltuuni hra Leducin.
Ja koska toiselta puolen ei ole soveliasta, että ne, joilla
on ollut kunnia taistella minun lippuni alla, viruvat teidän
vankilainne oljilla, niin varotan teitä kunniallisesti, että minä
täten annan heille anteeksi ja että minä viiden viikon kuluttua,
perjantaina ensi toukokuun 31. p:nä, vapautan väärän Arsène
Lupinin, sekä ystäväni Jérômen, Marcon j.n.e.
Pyydän teitä suomaan minulle anteeksi, hyvä hra Lenormand, että
julkaisen tämän kirjeen eri sanomalehdissä, ja vastaanottamaan
syvimmän kunnioitukseni.
_Arsène Lupin_.