Gourel toisti nuo kaksi paljon merkitsevää sanaa ihan huumaantuneena.
Ne soivat hänen sielussaan kuin sanomakellot. Arsène Lupin?
Suuri peljättävä Arsène Lupin! Murtovarkaitten kuningas, mahtava
seikkailija! Oliko se mahdollista?
"Ei, ei", hän jupisi, "se ei ole mahdollista, _sillä hän on kuollut_!"
Mutta siinäpä juuri pulma... oliko hän tosiaankin kuollut?
Arsène Lupin!
Ruumiin vieressä seisten hän pysyi tyhmistyneenä ja ymmällä,
käännellen käyntikorttia jonkunlaisella kammolla, kuin olisi aave
haastanut hänet taisteluun. Arsène Lupin! Mitä pitäisi hänen tehdä?
Toimia? Käydä käsiksi työhön omin neuvoin? Ei, ei... parempi olla
toimimatta... hän tekisi ihan varmasti erehdyksiä, jos astuisi
kentälle tuollaista vastustajaa vastaan. Olihan sitäpaitsi päällikkö
tulossa!
_Päällikkö oli tulossa!_ Kaikki Gourelin älyllinen ajattelu sisältyi
siihen lyhyeen lauseeseen. Hän oli kyvykäs, uuttera virkamies,
rohkea, tottunut ja voimiltaan jättiläinen, mutta hän kuului niihin,
jotka edistyvät vain ohjeita noudattaessaan ja tekevät hyvää työtä
ainoastaan käskystä. Ja tämä alotteen puute oli käynyt vielä
huomattavammaksi sitte kun hra Lenormand oli tullut hra Dudouisin
sijalle etsivään osastoon. Hra Lenormand oli tosiaan päällikkö
kerrassaan! Hänen parissaan tiesi varmasti olevansa oikealla tolalla.
Kunhan ei vain poliisikomisarius ehtisi paikalle ensimäisenä, kunhan
ei tutkintotuomari, joka epäilemättä oli jo määrätty tähän asiaan,
tai piirilääkäri ennättäisi tekemään ennenaikaisia havaintoja ennen
kuin päälliköllä oli ollut aikaa määritellä mielessään tapauksen
pääpiirteet!
"No, Gourel, mitä uneksitte?"
"Päällikkö!"
Hra Lenormand oli vielä nuori mies, kun tarkkasi vain hänen
kasvojensa ilmettä ja silmälasien läpi hehkuvia silmiänsä. Mutta hän
oli melkein vanhus, kun näki hänen köyryisen selkänsä, kuivan ja
vahankeltaisen ihonsa, harmaahtavan tukkansa ja partansa, hänen koko
raihnaantuneen, tutisevan, sairaalloisen ryhtinsä. Hän oli viettänyt
elämänsä uutterassa työssä hallituksen asiamiehenä siirtomaissa,
hoitaen mitä vaarallisimpia tehtäviä. Siellä oli häntä kuumeet
tuon tuostakin pidelleet tautivuoteella; mutta siellä hän oli myös
kasvattanut itselleen lannistumattoman tarmon, jota ei ruumiillinen
väsymyskään tärvellyt. Hän oli siellä tottunut elelemään yksikseen,
puhumaan vähän ja toimimaan vaieten, sekä jossakin määrin vihaamaan
ihmisiä. Ja lopuksi oli hän siellä äkkiä viidenkymmenen vuoden
ikäisenä voittanut suuren ja hyvin ansaitun kuuluisuuden siinä
jutussa, jonka päähenkilöinä oli kolme Biskran espanjalaista.
Vääryys korjattiin silloin, ja hänet siirrettiin suoraa päätä
Bordeauxiin, sitte apulaiseksi Parisiin ja lopulta hra Dudouisin
kuoleman johdosta etsivän osaston päälliköksi. Ja kaikissa
näissä viroissaan hän osotti niin kummallista kekseliäisyyttä
menettelyissään, niin suurta keinokkuutta, niin uusia ja omintakeisia
kykyjä, ja oli ennen kaikkea saavuttanut niin oikeita tuloksia
viimeisissä neljässä tai viidessä tapauksessa, jotka olivat
yleistä hälyä herättäneet, että hänen nimeänsä mainittiin kaikkein
mainehikkaimpien salapoliisien rinnalla.
Gourel puolestaan oli varma arvostelustaan. Itse oli hän
päällikön suosikki, tämä kun piti hänen vilpittömyydestään ja
mutkittelemattomasta kuuliaisuudestaan, ja hän taasen asetti
päällikkönsä kaikkia muita korkeammalle. Päällikkö oli hänen
epäjumalansa -- erehtymätön ja täydellinen.
Hra Lenormand näytti sinä päivänä tavallista uupuneemmalta. Hän
istuutui väsyneesti, nojasi molemmin käsin sauvaansa (malakkalaiseen
veistellyllä norsunluuryhmyllä varustettuun ruokokeppiin, joka ei
häneltä milloinkaan puuttunut) ja sanoi:
"Lupin!"
"Niin, Lupin. Se lempo on taas pulpahtanut esille."
"Sen parempi, sen parempi", virkkoi hra Lenormard hetkisen
mietittyään.
"Sen parempi tietysti", toisti Gourel, joka mielellään lisäsi
sanan puolestaan päällikkönsä harvoihin lauseisiin, tämän ainoana
vikana kun olikin hänen silmissään ylenpalttinen vaiteliaisuus.
"Sen parempi, sillä vihdoinkin pääsette mittelemään voimianne oman
arvoisenne vastustajan kanssa... Ja Lupin kohtaa herransa... Lupin
lakkaa olemasta... Lupin..."
"Nuuskikaa!" keskeytti hra Lenormand hänet lyhyeen.
Se oli kuin urheilumiehen käsky koiralleen. Ja Gourel nuuski
kuin kelpo vainukoira, riuska ja älykäs herransa silmien edessä
työskennellessään. Hra Lenormand viittasi sauvansa kärjellä jotakin
soppea tai lepotuolia juuri kuin osotetaan pensasta tai ruohomätästä,
ja Gourel penkoi sen pensaan tai ruohomättään tunnollisella
perinpohjaisuudella.
"Ei mitään", sanoi kersantti lopetettuaan työnsä.
"Ei mitään teille!" murahti Lenormand.
"Niin minun piti sanomanikin... Minä tiedän, että esineet puhuvat
teille kuin ihmis-olennot, todellisina elävinä todistajina. Kaikessa
tapauksessa on tässä murha selkeästi lisättynä Lupin vintiön tiliin."
"Ensimäinen", huomautti hra Lenormand.
"Ensimäinen, niin... Mutta sen oli pakko tulla. Ei voi viettää
tuollaista elämää joutumatta ennemmin tai myöhemmin olosuhteiden
pakosta syypääksi vakavaan rikokseen. Hra Kesselbach tietenkin
puolustautui..."
"Ei, sillä hän oli sidottu."
"Se on totta", myönsi Gourel hiukan nolostuneena, "ja se on
jokseenkin kummallistakin... Miksi tappoi hän vastustajan, jota ei
oikeastaan enää ollutkaan?... Mutta siitä viisi. Jos olisin käynyt
häntä kauluksesta kiinni, kun seisoimme kasvoista kasvoihin eteisen
ovella..."
Hra Lenormand oli astunut ulokkeelle. Sitte hän meni hra Kesselbachin
makuuhuoneeseen, oikealle, ja koetteli ikkunain ja ovien salpoja.
"Molempien huoneiden ikkunat olivat teljetyt minun tullessani
sisälle", huomautti Gourel.
"Teljetyt vai ainoastaan lykätyt kiinni?"
"Kukaan ei ole sen koommin koskenut niihin. Ja ne ovat teljetyt, hra
päällikkö."
Äänten sorina kutsui heidät takaisin työhuoneeseen. Siellä he
tapasivat piirilääkärin tutkimassa ruumista, ja hra Formerien,
tutkintotuomarin. Hra Formerie huudahti:
"Arsène Lupin! Olenpa iloissani siitä, että onnellinen sattuma on
taas vihdoinkin toimittanut tielleni tuon roiston! Hän saa nähdä
mikä mies minä olen!... Ja tällä kertaa on asiana murha!... Nyt on
ratkaisu meidän kahden välillä, Lupin herraseni!"
Hra Formerie ei ollut unohtanut prinsessa de Lamballen otsanauhaan
liittynyttä ihmeellistä seikkailua eikä sitä merkillistä temppua,
jolla Lupin oli hänet muutamia vuosia aikaisemmin puijannut. Juttu
oli pysynyt kuuluisana tuomioistuinten aikakirjoissa. Ihmiset
naureskelivat sitä vieläkin, ja hra Formerieen se oli syystä jättänyt
katkeruuden tunteen, johon yhtyi halu saavuttaa rusentava kosto.
"Rikoksen laatu on itsestään selvä", julisti hän hyvin varmana "eikä
myöskään ole vaikea huomata sen vaikutinta. Kaikki siis hyvin... Hra
Lenormand, kuinka jaksatte?... Hauska nähdä teidät..."
Hra Formeriesta ei tuntunut vähääkään hauskalta. Päinvastoin ei
häntä hra Lenormandin läsnäolo ollenkaan miellyttänyt, sillä
salapoliisipäällikkö ei juuri huolinut salailla halveksumistansa
häntä kohtaan. Mutta tutkintotuomari oikaisi kuitenkin ryhtinsä ja
puheli juhlallisesti:
"Te siis, tohtori, arvelette kuoleman sattuneen noin kaksitoista
tuntia takaperin -- ehkä enemmänkin!... Se oli tosiaan minunkin
käsitykseni... Olemme aivan samaa mieltä... Ja murha-ase?"
"Hyvin ohutteräinen veitsi, hra tutkintatuomari", vastasi lääkäri.
"Katsokaa, terä on pyyhitty vainajan omalla nenäliinalla..."
"Aivan niin... aivan niin. Siinä näkee jäljen... Ja nyt käykäämme
kuulustelemaan hra Kesselbachin sihteeriä ja palvelijaa. Epäilemättä
heidän kyselynsä antaa jotakin lisävalaistusta asiaan."
Chapman oli Edwardsin kanssa siirretty omaan huoneeseensa,
työhuoneesta vasemmalle. Hän oli jo toipunut seikkailustaan. Hän
kuvaili yksityiskohtaisesti edellisen päivän tapahtumat, hra
Kesselbachin rauhattomuuden, everstin odotetun käynnin ja lopuksi sen
hyökkäyksen, jonka uhreiksi he olivat joutuneet.
"Ahaa!" huudahti hra Formerie. "Jutussa on siis rikostoveri! Ja te
kuulitte hänen nimensä... Marco, sanotte?... Tämä on hyvin tärkeätä.
Kun olemme saaneet käsiimme rikostoverin, niin olemme päässeet melko
askeleen eteenpäin..."
"Niin; mutta me emme ole häntä saaneet", uskalsi hra Lenormand
muistuttaa.
"Sen saamme nähdä... Asia kerrallaan... Ja sitte, hra Chapman, tämä
Marco poistui heti kun hra Gourel oli soittanut ovikelloa?"
"Niin; me kuulimme hänen menevän."
"Ja ettekö hänen mentyänsä kuulleet mitään muuta?"
"Kyllä... silloin tällöin, mutta epäselvästi... Ovi oli suljettu."
"Ja millaisia ääniä kuulitte?"
"Äänekkäitä lauseen katkelmia. Mies..."
"Kutsukaa häntä nimeltänsä, Arsène Lupiniksi."
"Arsène Lupin nähtävästi käytti puhelinta."
"Oivallista! Me otamme tutkittavaksi sen henkilön, jolla on hotellin
ulkolinja hoidettavanaan. Ja kuulitteko hänenkin jälkeenpäin
poistuvan?"
"Hän tuli katsomaan olimmeko vielä siteissä, ja neljännestuntia
myöhemmin hän läksi pois, sulkien eteisen oven perässään."
"Niin, heti kun oli rikoksensa tehnyt. Hyvä... Hyvä... Kaikki sopii
kohdalleen... Ja sen jälkeen?..."
"Sen jälkeen emme kuulleet enempää... yö kului... minä vaivuin
uupuneena uneen... Edwards samaten... ja vasta tänä aamuna..."
"Niin, minä tiedän... No niin, alku ei ole huono... kaikki sopii
kohdalleen..."
Ja luetellen tutkimuksensa eri asteita äänellä sellaisella kuin olisi
huomautellut noin monia rikollisesta saavutettuja voittoja, hän
mutisi miettivästi:
"Rikostoveri... puhelin... murhan tapahtuma-aika... kuuluviin tulleet
äänet... hyvä... varsin hyvä... Meidän on vielä vahvistettava
rikoksen vaikutin... Tässä tapauksessa, kun olemme Lupinin kanssa
tekemisissä, on vaikutin päivänselvä. Hra Lenormand, oletteko
huomannut minkäänlaista merkkiä siitä, että mitään olisi murrettu
auki?"
"En."
"Sitte on uhri itse ryöstetty. Onko hänen lompakkoansa ryöstetty?"
"Minä jätin sen hänen takkinsa taskuun", ilmotti Gourel.
He menivät kaikki työhuoneeseeen. Hra Formerie huomasi, että
lompakossa ei ollut muuta kuin käyntikortteja ja joitakuita
murhatulle kuuluvia papereita.
"Sepä omituista. Hra Chapman, voitteko sanoa, oliko hra
Kesselbachilla rahoja taskussaan?"
"Kyllä; edellisenä päivänä -- siis maanantaina, toissapäivänä -- me
menimme Crédit Lyonnaisiin, missä hra Kesselbach vuokrasi lokeron..."
"Lokeron Crédit Lyonnaisissa. Hyvä... Meidän täytyy tarkastaa sitä."
"Ja ennen lähtöämme hra Kesselbach avasi itselleen tilin ja nosti
viisi- tai kuusituhatta frangia seteleinä."
"Mainiota... se kertoo meille juuri mitä halusimme tietää."
Chapman pitkitti: "On vielä yksi asia huomattava, hra
tutkintotuomari. Hra Kesselbach, joka oli moniaita päiviä ollut
hyvin rauhaton -- olen kertonut teille syyn... asian, jota hän
piti mitä tärkeimpänä -- hra Kesselbach näytti olevan erityisesti
kahdesta kapineesta tarkka. Toinen oli _pieni mustapuu-laatikko_,
jonka hän sitte tallensikin Crédit Lyonnaisiin, ja toinen pieni musta
sahviaanikotelo, jossa hän säilytti muutamia papereita."
"Ja missä se on?"
"Ennen Lupinin tuloa hän minun saapuvilla ollessani pisti sen tuohon
matkalaukkuun."
Hra Formerie otti laukun ja tunnusteli sitä. Kotelo ei ollut siellä.
Hän hykerteli käsiään:
"Kas, kaikki sopii kohdalleen! Me tiedämme rikollisen, miten rikos
tapahtui ja mikä oli sen aiheena. Tämä juttu ei vie pitkää aikaa.
Olemmeko ihan yhtä mieltä kaikesta, hra Lenormand?"
"Emme ainoastakaan seikasta."
Syntyi tuokion ällistys. Poliisikomisarius oli juuri saapunut, ja
hänen takanaan oli, vaikka poliisikonstaapeleita oli suojelemassa
ovea, joukko sanomalehtimiehiä ja hotellin väkeä tunkeutunut sisälle,
seisoskellen eteisessä.
Vaikka vanhus olikin kuuluisa töykeydestään, joka oli jo tuottanut
hänelle satunnaisen muistutuksen korkeammista piireistä, niin
hämmästytti jokaista tuon vastauksen jyrkkyys. Ja etenkin näytti hra
Formerie hölmistyneeltä.
"Näen tässä kuitenkin vain pelkkää yksinkertaista", sopersi hän.
"Varas on Lupin..."
"Miksi teki hän murhan?" tokaisi vastaan hra Lenormand.
"Tehdäkseen varkauden."
"Suokaa anteeksi, mutta todistajain kertomus osottaa, että varkaus
tapahtui ennen murhaa. Hra Kesselbach sidottiin ja kapuloittiin
ensin, sitte ryöstettiin. Miksi olisi Lupin, joka ei ole koskaan
turvautunut murhaan, valinnut tämän hetken, surmatakseen miehen,
jonka oli tehnyt avuttomaksi ja jo rosvonnut?"
Tutkintotuomari siveli pitkää vaaleata poskipartaansa, kuten hänellä
oli tapana milloin joku kysymys tuntui hänestä mahdottomalta
ratkaista. Hän vastasi miettivällä äänellä:
"Siihen on useampia vastauksia..."
"Mitkä ne ovat?"
"Se riippuu... se riippuu monista vielä tuntemattomista seikoista...
ja sitäpaitsi koskee vastaväitteen ne ainoastaan vaikuttimien laatua.
Muusta olemme yhtä mieltä."
"Emme."
Tälläkin kertaa oli epäys jyrkkä, melkein epäkohtelias, siinä määrin,
että tutkintotuomari oli kerrassaan tyhmistyneenä, ei uskaltanut
hiiskahtaakaan mitään vastaväitettä ja jäi ihan häpeisiinsä tämän
kummallisen virkaveljensä seurassa. Vihdoin hän lausui:
"Meillä on kaikilla oletuksemme. Haluaisin kuulla teidän
käsityksenne."
"Minulla ei ole mitään."
Salapoliisipäällikkö nousi ja astui sauvansa varassa muutamia
askeleita lattialla. Kaikki olivat vaiti hänen ympärillään... Ja oli
hiukan omituista nähdä ryhmässä, jossa hänen asemansa itse asiassa
oli vain apulaisen ja käskynalaisen, tämän raihnaan vanhuksen
hallitsevan toisia pelkällä vaikutusvallan voimalla, joka heidän
oli pakko tuntea, vaikkakaan eivät olisi sitä tunnustaneet. Pitkän
vaitiolon jälkeen hän lausui:
"Haluaisin tarkastaa tämän huoneuston viereiset huoneustot."
Isännöitsijä näytti hänelle hotellin pohjakaavan. Ainoa pääsy
oikeanpuoleiseen makuuhuoneeseen, joka oli hra Kesselbachin, oli
huoneuston pikku eteisestä. Mutta vasemmanpuoleinen makuuhuone,
kirjurin huone, oli yhteydessä toisen kanssa.
"Tarkastakaamme sitä", sanoi hra Lenormand.
Hra Formerie ei voinut olla kohauttamatta hartioitaan ja
murahtamatta: "Mutta väliovi on teljetty ja ikkuna lukittu."
"Tarkastakaamme sitä", toisti hra Lenormand.
Hänet vietiin huoneeseen, joka oli ensimäinen rouva Kesselbachille
varatuista neljästä huoneesta. Sitte hänet pyynnöstä vietiin siihen
liittyviin huoneisiin. Kaikki väliovet olivat teljetyt molemmin
puolin.
"Eikö missään näistä huoneista ole asukkaita?" hän kysyi.
"Ei."
"Missä on avaimet?"
"Avaimia säilytetään aina konttorissa."
"Siis ei ole kukaan voinut päästä sisälle?..."
"Ei kukaan muu kuin huonekerran siivooja, joka tuulettaa ja tomuttaa
huoneet."
"Lähettäkäähän noutamaan hänet."
Mies, nimeltään Gustave Beudot, vastasi edellisenä päivänä
ohjeittensa mukaan sulkeneensa noiden neljän huoneen ikkunat.
"Mihin aikaan?"
"Kello viisi ehtoopäivällä."
"Ettekä huomannut mitään?"
"En, monsieur."
"Entäs tänä aamuna?"
"Tänä aamuna suljin ikkunat täsmälleen kello kahdeksan."
"Ettekä löytänyt mitään?"
Hän epäröitsi. Hänelle tehtiin uudistettuja kysymyksiä ja lopuksi hän
myönsi:
"Kyllä minä korjasin talteen savukekotelon läheltä 420:n tulisijaa...
Aijoin tänä iltana viedä sen konttoriin."
"Onko se teillä taskussanne?"
"Ei, se on huoneessani. Se on tykkimetallinen kotelo. Siinä on
toisella puolella osasto tupakkaa ja savukepapereita varten, ja
toisella puolella tulitikkujen säilytyskomero. Etupuolella on
kullasta alkukirjaimet -- L ja M..."
"Mitä sanotte? L ja M?"
Chapman oli astahtanut esiin. Hän näytti suuresti kummastuneelta ja
tiedusteli mieheltä:
"Tykkimetallinen savukekotelo, sanotte?"
"Niin."
"Ja siinä kolme osastoa, tupakkaa, savukkeita ja tulitikkuja
varten... Venäläistä tupakkaa, eikö niin? Hyvin hienoa ja vaaleata?"
"Niin."
"Käykää hakemassa se... Haluaisin nähdä sen itse... ollakseni ihan
varma..."
Etsivän osaston päällikön viittauksesta Gustave Beudot lähti.
Hra Lenormand istuutui, tähystellen terävillä silmillään mattoa,
huonekaluja ja kaihtimia. Hän kysyi:
"Tämä on 420 huone, vai mitä?"
"Niin."
Tutkintotuomari irvisti: "Tahtoisinpa kovin kernaasti tietää, mitä
yhteyttä luulette olevan tämän tapauksen ja rikoksen välillä. Neljä
lukittua ovea erottaa meidät siitä huoneesta, jossa hra Kesselbach
murhattiin."
Hra Lenormand ei alentunut vastaamaan.
Aika kului. Gustave ei palannut.
"Missä hän nukkuu?" kysyi etsivän osaston päällikkö.
"Kuudennessa huonekerrassa", vastasi isännöitsijä. "Huone on Rue
Galiléen puolella, siis tämän huoneen kohdalla. On omituista, ettei
hän ole vielä palannut."
"Lähettäisittekö ystävällisesti jonkun katsomaan?"
Isännöitsijä lähti itse, Chapmanin saattamana. Parin minuutin
kuluttua hän palasi yksinään, juosten, sanomaton kauhu kasvoillaan
kuvastuvana.
"No?"
"Kuollut!..."
"Murhattu?"
"Niin."
"Oh, sun horna, kuinka taitavia nuo riiviöt ovat!" karjui hra
Lenormand. "Liikkeelle, Gourel, ja toimittakaa kaikki hotellin ovet
lukituiksi... Kaikkia käytäviä on vartioittava... Ja viekää te, hra
isännöitsijä, meidät Gustave Beudotin makuuhuoneeseen."
Isännöitsijä näytti tietä. Mutta heidän poistuessaan huoneesta
kumartui hra Lenormand sieppaamaan käteensä pienoisen pyöreän
paperilapun, jota hän oli jo kovin tarkannut.
Se oli sinireunainen lappu, merkitty numerolla 813. Hän pisti sen
kaiken varalta taskuunsa, ja yhtyi toisiin...
* * * * *
Pieni haava seljässä, lapaluiden välissä...
"Ihan samanlainen kuin hra Kesselbachin", selitti tohtori.
"Niin", sanoi hra Lenormand; "sama käsi sen iski ja samalla aseella."
Ruumiin asennosta päättäen oli mies tullut yllätetyksi polvillaan
vuoteensa edessä kopeloidessaan patjan alta savukekoteloa, jonka hän
oli kätkenyt sinne. Hänen käsivartensa oli jäänyt patjan ja vuoteen
pohjan väliin, mutta savukekoteloa ei löytynyt.
"Tuon savukekotelon on täytynyt olla hiton vaarallinen vihje!"
huomautti arasti hra Formerie, joka ei enää uskaltanut esittää mitään
varmaa mielipidettä.
"No, tietysti", vahvisti etsivän osaston päällikkö; "olihan siinä
alkukirjaimet."
"Ainakin tiedämme ne -- L ja M... Ilmeisesti Lupin. Ja siitä, sen
lisäksi mitä hra Chapman näyttää tietävän, me saamme helposti
tietoomme mitä ne merkitsevät."
Hra Lenormand säpsähti:
"Chapman! Missä hän on?"
He katselivat käytävään sulloutuneen väen seasta. Chapman ei ollut
siellä.
"Hra Chapman tuli minun mukanani", sanoi isännöitsijä.
"Niin, niin, sen tiedän; mutta hän ei palannut teidän mukananne."
"Ei; minä jätin hänet ruumiin luo."
"Te jätitte hänet tänne... Yksikseen?"
"Minä sanoin hänelle: 'Olkaa täällä... älkääkä liikkuko.'"
"Ja eikö ketään ollut lähettyvillä? Ettekö nähneet ketään?"
"Käytävässä? Emme."
"Entäs porrassiltamilla?... Tai muualla -- katsokaahan -- tuon
nurkkauksen takana: eikö siellä ollut ketään piilossa?"
Hra Lenormand näytti hyvin kiihtyneeltä. Hän asteli edestakaisin,
ja availi huoneitten ovia. Ja äkkiä hän kapaisi juoksemaan
ketteryydellä, jollaiseen ei kukaan olisi aavistanut hänen pystyvän.
Hän säntäsi kuuden huonekerran portaat alas, isännöitsijän ja
tutkintotuomarin etäällä saattamana. Pohjakerrassa hän tapasi pääoven
edessä Gourelin.
"Eikö kukaan ole mennyt ulos?"
"Ei, hra päällikkö."
"Entäs toinen ovi, Rue Bassanon puolella?"
"Ehdottomin määräyksin?"
"Olen asettanut sinne Diouzyn."
"Niin, hra päällikkö."
Hotellin avarassa eteisessä tungeksi tuskittelevia matkustajia,
kaikki puhellen niistä enemmän tai vähemmän tosista huhuista,
joita oli rikoksesta heidän kuuluviinsa tullut. Kaikki palvelijat
oli kutsuttu koolle puhelimella, ja he saapuivat yksitellen.
Hra Lenormand kuulusteli heitä viipymättä. Yksikään heistä ei
kyennyt antamaan mitään tietoja. Mutta eräs viidennen huonekerran
kamaripalvelijatar tuli sitten esille. Noin kymmenen minuuttia
takaperin oli hän sivuuttanut kaksi herrasmiestä, jotka tulivat alas
palvelusväen portaita viidennestä huonekerrasta neljänteen.
"He riensivät alas hyvin nopeasti. Etumainen piteli toista kädestä.
Minua kummastutti nähdä nuo kaksi herrasmiestä palvelijain portailla."
"Tuntisitteko heidät vielä?"
"En etumaista. Hän käänsi pois päänsä. Hän oli laiha ja
vaaleatukkainen. Hänellä oli pehmeä musta hattu ja musta puku."
"Entäs toinen?"
"Toinen oli englantilainen, kasvot leveät ja paljaiksi ajellut, puku
ristiraitainen. Hänellä ei ollut hattua."
Kuvaus koski ilmeisesti Chapmania.
Nainen lisäsi:
"Hän näytti... hän näytti perin oudolta... kuin olisi hän ollut
järjiltään."
Gourelin sana ei riittänyt hra Lenormandille. Hän kuulusteli noilla
kahdella ovella seisovia ali-ovenvartijoita toista toisensa jälkeen.
"Tunsitteko hra Chapmania?"
"Kyllä, monsieur; hän aina puhutteli meitä."
"Ettekö te ole nähnyt hänen menevän ulos?"
Ei; miehet olivat siitä varmat.
Hra Lenormand kääntyi poliisikomisariukseen.
"Kuinka monta miestä teillä on mukananne, hra komisarius?"
"Neljä."
"Siinä ei ole kylliksi. Pyytäkää puhelimella kirjurianne lähettämään
teille kaikki käytettävissänne olevat miehet. Ja järjestäkäähän
hyväntahtoisesti itse mitä tarkin valvonta kaikille uloskäytäville.
Piiritystila, hra komisarius..."
"Mutta kuulkaahan", intti isännöitsijä, "minun asukkaani?"
"En välitä hiventäkään teidän asukkaistanne, monsieur! Minun
velvollisuuteni käy kaiken edellä, ja velvollisuuteni on kaiken
mokomin vangita..."
"Luulette siis..." rohkeni tutkintotuomari tokaista.
"Minä en _luule_, monsieur... Minä olen varma siitä, että molempien
murhien tekijä on vielä hotellissa."
"Mutta silloin Chapman..."
"Tällä hetkellä en voi taata, että Chapman on vielä elossa. Joka
tapauksessa on kysymys vain minuuteista, sekunneista... Gourel,
ottakaa kaksi miestä ja tarkastakaa kaikki neljännen huonekerran
huoneet... Hra isännöitsijä, lähettäkää yksi kirjurinne heidän
mukaansa... Mitä muihin huonekertoihin tulee, niin ryhdyn toimiin
heti kun saamme lisävoimia. No, Gourel, liikkeelle nyt, ja pitäkää
silmänne auki... te ajatte isoa saalista takaa!"
Gourel riensi pois miehinensä. Hra Lenormand jäi itse eteiseen,
lähelle hotellin konttoria. Tällä kertaa hän ei ajatellut istuutua,
kuten hänen tapanaan oli. Hän käveli pääkäytävältä Rue Bassanon
puoleiselle ovelle ja palasi sitte lähtökohtaansa. Tuon tuostakin hän
antoi ohjeita.
"Hra isännöitsijä, toimittakaa keittiöt vartioiduiksi. He voivat
yrittää paeta sitä tietä... Antakaa puhelintytöllenne määräys olla
yhdistämättä ketään hotellin asukasta ulkolinjalle. Jos puhelu
tulee ulkoapäin, niin hän saa yhdistää pyydetylle henkilölle, mutta
hänen pitää merkitä muistiin sen henkilön nimi... Hra isännöitsijä,
teettäkää luettelo kaikista asukkaistanne, joiden nimi alkaa L:llä.
Merkittäköön muistiin sillä kirjaimella alkavat ristimänimetkin."
Jännitys piteli katselijoita kurkusta, heidän seistessään ryhmänä
keskellä eteistä äänettöminä ja hengitystään pidätellen, vapisten
vähintäkin ääntä, murhaajan kaamean kuvan herpaisemina. Missä
piileskeli hän? Näyttäytyisikö hän? Eikö hän ollut heidän omassa
joukossaan -- tämä ehkä? Tai tuo...
Ja kaikkien katseet kohdistuivat silmälaseja käyttävään
harmaatukkaiseen herrasmieheen, joka tutisevin jaloin asteli selkä
köyryssä edes takaisin.
Silloin tällöin ryntäsi esille joku kersantti Gourelin mukana
olevista tarjoilijoista.
"Mitään uutta?" kysyi hra Lenormand.
"Ei, monsieur; emme ole huomanneet mitään."
Isännöitsijä yritti kahdesti taivuttaa häntä hellittämään
ankaria määräyksiensä ovien vartioimisesta. Asema alkoi käydä
sietämättömäksi. Konttorihuoneet olivat täynnä asukkaita, joilla oli
asiaa kaupungille tai joiden piti lähteä Parisista.
"En välitä vähääkään!" toisti hra Lenormand.
"Mutta minä tunnen heidät kaikki."
"Minä onnittelen teitä."
"Te menette yli valtuuksienne."
"Sen tiedän."
"Laki varmasti päättää teitä vastaan."
"Siitä olen vakuutettu."
"Herra tutkintotuomari itse..."
"Hra Formerien on parempi olla puuttumatta asiaan. Pitäköön hän
huolta omasta toimestansa, joka on palvelijain kuulusteleminen ja
jossa hän parhaillaan työskenteleekin. Sitä paitsi ei sillä ole
mitään tekemistä tutkintotuomarin kanssa; se koskee poliiseja. Se on
siis minun asiani."
Juuri silloin ryntäsi hotelliin poliisikomennuskunta. Etsivän osaston
päällikkö jakoi heidät useaksi osastoksi, jotka lähetti kolmanteen
huonekertaan. Sitte hän lausui poliisikomisariukselle:
"Hyvä hra komisarius, minä jätän ovien vartioimisen teidän
huoleksenne. Ei mitään heikkoutta, muistakaa se. Minä otan kaiken
vastuun, mitä hyvänsä tapahtuu."
Hän astui hissiin ja kuljetutti itsensä toiseen huonekertaan.
Tarkastelu oli vaikea ja pitkällinen, sillä heidän oli avattava
komerot, kaikki kaapit, jokainen nurkka ja soppi.
Ja se oli myöskin hyödytön. Tuntia myöhemmin, kellon lyödessä
kahtatoista, oli hra Lenormand juuri suoriutunut toisesta
huonekerrasta; muut osastot eivät vielä olleet valmiit ylikerroista,
eikä mitään ollut löytynyt.
Hra Lenormand epäröitsi: oliko murhaaja palannut ullakoille päin?
Hän oli kuitenkin päättämäisillään mennä alikertaan, kun hänelle
samassa ilmotettiin, että rouva Kesselbach oli juuri saapunut
seuranaisensa keralla. Edwards, vanha uskottu palvelija, oli ottanut
toimekseen ilmottaa hänelle hra Kesselbachin kuoleman.
Hra Lenormand tapasi hänet eräässä vierashuoneessa odottamattoman
viestin järkyttämänä, silmät kuivina, mutta kasvonpiirteet
murheen vääristäminä ja ruumis kuin horkan värisyttämänä. Hän
oli kookkaanlainen, tummaverinen nainen; ja hänen mustissa ja
erinomaisen kauneissa silmissään hohteli pieniä kultaisia täpliä.
Hänen miehensä oli tutustunut häneen Hollannissa, missä Dolores oli
syntynyt vanhasta, Espanjasta polveutuvasta suvusta. Hän rakastui
ensi näkemällä; ja neljään vuoteen ei heidän onnensa ollut kokenut
ainoatakaan häiriötä.
Hra Lenormand esitteli itsensä. Toinen katsoi häneen vastaamatta;
ja Lenormand vaikeni, sillä sureva ei näyttänyt hämmennyksissään
käsittävän mitä hän puhui. Sitte hän alkoi äkkiä vuodattaa viljavia
kyyneliä ja pyysi päästä miehensä luokse.
Eteisessä Lenormand kohtasi Gourelin, joka etsiskeli häntä ja ryntäsi
hänen luokseen pidellen kädessään hattua.
"Tämän minä löysin, hra päällikkö... Senhän omistajasta ei ole
vähintäkään epäilystä, vai mitä?"
Se oli musta, pehmeä huopahattu ja vastasi annettua kuvausta.
Sisäpuolella ei ollut mitään sisustusta eikä leimaa, ainoastaan
hiuksi, jonka hra Lenormand korjasi haltuunsa.
"Mistä te tämän löysitte?"
"Palvelusväen portaiden toisen huonekerran siltamalta."
"Eikö muissa huonekerroissa näkynyt mitään?"
"Ei mitään; me olemme etsineet kaikkialta. On enää ensimäinen
huonekerta jäljellä. Ja tämä hattu osottaa, että mies meni niin
kauvas alas. Me tunnemme jo käryä, päällikkö!"
"Niin luulen."
Portaiden juurella hra Lenormand pysähtyi.
"Menkää takaisin komisariuksen luo ja antakaa hänelle määräykseni:
hänen tulee asettaa kaksi miestä jokaisen neljän porraskäytävän
alipäähän, revolveri kädessä. Ja heidän täytyy tarpeen tullessa
ampua. Ymmärtäkää asia, Gourel: jos Chapman ei pelastu, ja jos
tuo mies karkaa, niin minä otan eron virastani. Ajatukseni ovat
haihatelleet runsaasti kaksi tuntia."
Hän nousi ylös portaita. Ensimäisessä huonekerrassa hän tapasi kaksi
poliisia erään hotellin palvelijan saattamina poistumassa muutamasta
makuuhuoneesta.
Edempänä hra Lenormand näki toisen poliisiryhmän tarkastavan
kamaripalvelijattarien kaappeja ja erään pitkän käytävän päässä hän
näki joidenkuiden muiden lähenevän nurkkausta -- sitä käytävän osaa
nimittäin, joka vei Rue Lafontainen varrella oleviin huoneisiin.
Äkkiä hän kuuli näiden miesten huutavan, ja he katosivat juoksujalkaa.
Hän riensi heidän perässään.
Poliisit olivat pysähtyneet käytävän keskikohdalle. Heidän
jaloissaan, sulkien heiltä tien, makasi kasvot mattoa vasten ruumis.
Hra Lenormand kumartui alas ja kohotti hengetöntä päätä.
"Chapman", hän mutisi. "Hän on kuollut..."
Hän tutki ruumista. Kaulan ympäri oli kiedottu valkea silkistä
kudottu kääre. Hän avasi sen. Punaisia tahroja näkyi, hän huomasi
kääreen pitelevän paksua puuvillatukkoa niskakuopassa. Tukko oli
veren liottama.
Taaskin oli siinä sama pieni haava -- puhdas, selkeä ja säälitön.
* * * * *
Hra Formerielle ja komisariukselle ilmotettiin heti, ja he riensivät
ylös.
"Eikö kukaan ole lähtenyt ulos?" kysyi etsivän osaston päällikkö.
"Eikö mitään yllätystä ole tapahtunut?"
"Ei", vastasi komisarius. "Jokaisen porraskäytävän juurella
vartioitsee kaksi miestä."
"Kenties hän on mennyt ylös jälleen?" arveli hra Formerie.
"Ei... Ei..."
"Mutta jonkun on täytynyt kohdata hänet..."
"Ei... Kaikki tämä tapahtui jo melkoinen tovi takaperin. Kädet ovat
kylmät... murhan on täytynyt tapahtua melkein heti tuon toisen
jälkeen... heti kun molemmat miehet tulivat tänne palvelusväen
portaita myöten."
"Mutta ruumis olisi nähty. Ajatelkaahan, ainakin viisikymmentä
ihmistä on varmasti kulkenut tästä ohi kahden tunnin kuluessa..."
"Ruumis ei ollut täällä."
"Missä se sitten oli?"
"Ka, mistä minä tietäisin?" kivahti etsivän osaston päällikkö.
"Tehkää kuten minä, tähyilkää omasta puolestanne! Puhelemalla ette
voi mitään löytää."
Raivokkaasti kouraisi hän vavahtelevalla kädellään sauvansa ryhmyä
ja seisoi siinä katseet ruumiiseen kiintyneinä, äänettömänä ja
mietteissään. Vihdoin hän puhui.
"Hra komisarius, siirrättäkäähän hyväntahtoisesti uhri johonkin
tyhjään huoneeseen. Toimittakaa paikalle lääkäri. Hra isännöitsijä,
avauttakaa minulle kaikkien tämän käytävän varrella olevien huoneiden
ovet."
Vasemmalla hra Lenormand tarkasti tyhjän huoneuston, johon kuului
kolme makuuhuonetta ja vierashuonetta. Kahdessa niistä oli asukas,
mutta kumpainenkin ulkona. Kolmannessa huoneessa he tapasivat
vanhemmanpuoleisen englantilaisen naimattoman rouvashenkilön vielä
makuulla, ja neljännessä lueskeli ja poltteli kaikessa rauhassa eräs
englantilainen, jota käytävässä vallitseva hälinä ei ollut vähääkään
häirinnyt.
Mikään etsiminen tai kyseleminen ei tuottanut tuloksia.
"Tämä on kummallista", mutisi tutkintotuomari -- "todellakin..." Ja
hän tunnusti nerokkaasti: "Olen yhä enemmän ja enemmän ymmällä...
Kokonainen sarja seikkoja on minulle osittain käsittämättömiä. Mitä
johtopäätöksiä te niistä teette, hra Lenormand?"
Lenormand oli ärähtämäisillään tuollaisen kärkevän vastauksen, joihin
hänellä oli tapana purkaa ainaista huonoa tuultaan. Mutta silloin
ilmestyi Gourel hengästyneenä paikalle.
"Hra päällikkö", hän läähätti, "tämä on löydetty... pohjakerrasta...
konttorista... tuolilta..."
Se oli tavallisen kokoinen mustaan sarssiin kääritty mytty.
"Avasivatko ne sen?" kysyi päällikkö.
"Avasivat; mutta sisällön nähdessään he sitoivat sen ihan
entiselleen... hyvin tiukalle, kuten näette..."
"Avatkaa solmut."
Gourel irrotti kääreen. Mytyssä oli päällimäisenä musta takki ja
housut, jotka nähtävästi oli kiireisesti sullottu kasaan, kuten
vaatteiden rypyt osottivat. Keskessä oli veren tahrima pyyhinliina,
jota oli kostutettu vedessä, varmaankin siihen kuivattujen käsien
jälkien häivyttämiseksi. Pyyhinliinan sisällä oli teräksinen
kullatulla kahvalla varustettu tikari. Sekin oli punainen verestä,
kolmen miehen verestä, jotka oli muutaman tunnin kuluessa syössyt
surmaan näkymätön käsi kolmensadan isossa hotellissa liikehtivän
ihmisen joukosta.
Palvelija Edwards heti tunsi tikarin hra Kesselbachin omaksi. Hän oli
nähnyt sen pöydällä murhapäivän aattona.
"Hra isännöitsijä", sanoi etsivän osaston päällikkö, "pidätys
on päättynyt. Gourel, menkää antamaan käsky, että ovet jätetään
vapaiksi."
"Luulette siis Lupinin kyenneen luikahtamaan ulos?" kysyi Formerie.
"Näiden kolmen murhan tekijä on jossakin hotellin huoneessa,
tahi pikemmin on hän eteisessä odottelevan yleisön joukossa tai
vastaanottohuoneissa. Minun luullakseni hän asui hotellissa."
"Mahdotonta! Sitä paitsi, missä hän olisi pukuansa vaihtanut? Ja mitä
vaatteita olisi hänellä nyt yllänsä?"
"Sitä en tiedä; mainitsen vain tosiasian."
"Ja aijotteko antaa hänen mennä? Hänhän tietenkin kävelee kädet
taskuissa rauhallisesti pois."
"Se, joka sillä tavoin lähtee ilman matkatavaroitansa eikä tule
takaisin, on rikollinen. Hra isännöitsijä, tulkaahan mukanani
konttoriin. Minä tahtoisin tarkoin tutkia päiväkirjanne."
Konttorissa näytettiin Lenormandille muutamia hra Kesselbachille
osotettuja kirjeitä. Hän ojensi ne tutkintotuomarille. Siellä
oli myöskin vast'ikään Parisin pakettipostissa saapunut käärö.
Käärepaperi oli osittain repeentynyt, ja Lenormand näki sen sisällä
pienen mustapuu-laatikon, johon oli kaiverrettu Rudolf Kesselbachin
nimi. Uteliaana avasi hän käärön. Laatikossa oli säpäleitä
peililasista, joka oli nähtävästi ollut kiinnitettynä kannen
sisäpuolelle. Siinä oli myöskin Arsène Lupinin käyntikortti.
Mutta eräs seikka hätkähdytti etsivän osaston päällikköä.
Ulkopuolella oli laatikon pohjassa pieni sinireunainen lappu,
samanlainen kuin se lappu, jonka hän oli ottanut lattialta siinä
neljännen huonekerran huoneessa, josta savukekotelo oli löytynyt, ja
tässä lapussa oli sama numero: "813".