Ylpeimpiä miehiä pitäjässä oli Sakari Viklund eli Taalin Sakke.
Hän omisti pitäjän parhaimpia maatiloja, ja rahaa sanottiin hänellä
olevan pankissa vaikka kuinka paljon. Pomona ja pönäkästi hän aina
esiintyikin, komealla hevosella ajaen ja itse kuin herrat puettuna.
Hän halveksi kaikkia muita ihmisiä, ja köyhästä miehestä hän ei
välittänyt enempää kuin kenkärajasta. Ja virkamiehiä hän halveksi
sydämensä pohjasta. Ja varsinkin vallesmanneja.
Hänelle ei ollut mitään asiaa. Mitäpä hänelle olisikaan: rikkaalle
miehelle, joka huolehti kaikin käsin kuntoon asiansa.
Mutta kerran oli hänelle sattunut kumma juttu. Markkinoilla oli oltu,
ja Sakkekin oli tavallista ylpeämmällä tuulella. Mellasti ja kehui
"Hurraansa", sen erinomaisia tapoja ja juoksulahjaa. Mutta sattui siinä
olemaan muuan etelänpuolen mies, Jaanus Kalleksi kutsuttu, jolla oli
mainio juoksija. Ja kun Taalin Sakke yhä kehui ja pyöri keskellä
kapakan lattiaa kuin kukko parvessaan, oli Jaanus Kalle sanonut:
"Mitä tuossa tyhjää kehuu, lähdemme ajamaan kilpaa. Sata markkaa
lyödään veikkaa..."
"Minä en niin pienen rahan tähden liikuta hevostani", oli Sakke siihen
ylpeästi vastannut.
"No... olkoon menneeksi. Pannaan kaksisataa", oli Jaanuskin äkäpäissään
luvannut.
Ja silloin löivät vetoa.
Ja kävi niin, ettei Viklundin "Hurra" riittänytkään juoksussa Jaanus
Kallen "Linnulle", joka oli kahdesti palkittu juoksija. Mutta Viklund
ei maksanutkaan. Jaanus haastatti ja sai päätöksen.
Oli syksy, lokakuussa, kun tuo Jaanus Kallen päätös saapui minulle,
ruununvoudin määräyksen seuraamana. Vieläpä oli ruununvouti tilitysajan
pannut lyhemmäksi kuin tavallisesti.
Kun kerroin Lauri lautamiehelle asiasta, arveli Lauri:
"Kyllä siellä vaan nousee nyt eri pyry. Sakke on itsekin löylynlyömä,
mutta vaimo sillä on täysi hullu, ja niin suukko, ettei täälläpäin
toista tiedetä."
Kun Taaliin ei ollut pitkä matka, läksimme kävellen Laurin kanssa asiaa
ajamaan.
"Kumma mies, kun ei maksanut. Selväähän se oli, että tuomitaan
semmonen", puheli Lauri.
"Luuli varmaan Sakke, ettei tuomita", vastasin minä.
Taalin talo oli lähellä maantietä vähäisellä mäenkukkulalla. Se oli
komea ja varakkaan näköinen talo jo päältäkin nähden. Talli ja navetta
varsinkin vetivät huomiota puoleensa uutuutensa ja kokonsa vuoksi.
Me kävelimme pihaan. Huomasin Laurista, että tämä matka ei häntä
miellyttänyt. Näytti aivan kuin hän olisi pelännyt mennä Taaliin.
Juuri kun ehdimme pihalle, tuli emäntäkin navetasta.
"Hyvää päivää, emäntä", toivotin minä.
En saanut selvää, vastasiko emäntä vai ei, mutta sen minä näin, ettemme
olleet tervetulleita. Kukapa muuten muukaan ikävöi vallesmannia ja
lautamiestä!
Emäntä mennä tuijottikin sen enempää virkkamatta asuinrakennukseen.
Mutta hetken perästä ilmaantui hän taas pihalle.
"Onko isäntä kotona?" kysyin minä ja koetin olla niin virallisena kuin
suinkin mahdollista.
"Ei ole. Mitä on asiaa?" tivasi emäntä vastaan. "Eipä taloon pitäisi
olla tuommosilla herroilla asiaa. Minä luulen, että meillä eletään
omista. Eikä juosta naapurista lainaamassa niinkuin kuuluvat eräät
tekevän... (tuo viimeinen oli kohdistettu Lauriin) leivistä asti
lainailevat..."
"No elkää nyt, hyvä emäntä... Tämä asia on isännälle..."
"Olkoon! Kumma, ettei noilta rakkikoirilta saa koronaankaan rauhaa",
tiuskasi emäntä ja näytti yhä enemmän vimmastuvan.
Minä selitin, mikä oli asiana, ja että minun nyt täytyi kirjoittaa
ulosottoon jotakin irtainta.
"Vai niin. No, kirjoittakaa, että semmoista asiaa ei ikinä makseta..."
"Jos panisimme jonkun lehmän?"
"Ei puhettakaan! Lehmiä! Minun on joka ainoa lehmä."
"No pannaan sitten 'Hurra'. Sehän on isännän?"
"Pankaa vaikka perkeleitä, mutta pois meidän pihalta!... Pian!"
Ja emäntä polkaisi kiukkuisesti jalkaansa.
Mutta me menimme Laurin kanssa yhdessä talliin nähdäksemme, oliko
"Hurra" siellä. Siinä se seisoikin parressaan, uljas raudikko ori. Ja
niin kirjoitettiin "Hurra" ulosottoon.
"Olkaa hyvä ja sanokaa isännälle, että hän käy maksamassa velan, muutoin
myydään 'Hurra' pakkohuutokaupalla", sanoin emännälle.
"Niin tehkää... nälkäherrat...!"
Ja hän käänsi selkänsä meille ja meni ylpeästi rakennukseen.
Oli kulunut pari viikkoa. Mutta Viklundin Sakkea ei kuulunut puheille.
Minä kuulutin pakkohuutokaupan, ja kun hyvin tiesin, ettei Taalille
ketään huutajaa uskaltaisi tulla, ilmoitin kuulutuksessa, että "Hurra"
myydään kievaritalossa.
Mutta seuraavana päivänä tulikin Sakke luokseni. Hän oli hirveän
vihassa, hänen arvoansa ja kunniaansa oli mitä hävyttömimmällä tavalla
solvaistu. Hän aikoi kysyä kunniansa perään ja sitäpaitsi valittaa
kuvernöörille, että olin kaikin tavoin laittomasti menetellyt. Hän
tunsi lakia myöskin.
"Ja jos uskallatte 'Hurran' myydä... niin linnaa saatte", vakuutti hän
lopuksi.
"Ellei laillista estettä tule, niin 'Hurra' myydään kuulutettuna
huutokauppapäivänä, että paukkuu", vakuutin hänelle.
"Mutta kuka sen uskaltaa huutaa, _minun hevoseni!_ Varjelkoon kalloaan
se mies", uhkaili Sakke.
"O'jaa. Kyllä semmoisella hevosella aina huutajia on", vakuutin minä.
Ylpeänä ja pönäkkänä hän läksi, ja mennessään jankkaili:
"Sitten se nähdään... sitten se nähdään."
Minä koetin vielä kuistissa selittää, ettei hän tällaisesta asiasta
pääse muutoin kuin maksamalla. Tarpeetonta ja turhaa oli ruveta
riitelemään ja kuluttamaan lisää.
Mutta hän ei uskonut.
Määrättynä päivänä panin kaksi poliisikonstaapelia noutamaan "Hurraa"
kievariin, johon uteliaita oli kokoontunut piha puolilleen. Tappelutta
oli Sakke "Hurran" antanut monen todistajan läsnäollessa. Mutta kovat
olivat olleet uhkaukset, ja linnaa oli luvannut meille kaikille. Ja
aikonut oli lähteä tuomareita puhuttelemaan ensiksi.
No, niinpä niin. Kestikievarin pihalle talutettiin "Hurra", ja
huutokauppa alkoi...
"Paljonko tarjotaan?"
Ei kuulunut hiiskaustakaan, vaikka joukossa oli varakkaita
talokkaitakin.
"No... tarjotkaa, miehet... hyvä on hevonen ja komea ja lihava...
Paljostako aletaan?"
Siinä näkyi olevan joukossa Maksniemen Viljaamikin, itsellismies, mutta
varakas ja säästäväinen ja aika taitava hevoshuijari. Hevoskaupoilla
sanottiin hänen rikastuneenkin.
"Olkoon neljäsataa markkaa", kuului vihdoin Viljaamin ääni
väkijoukosta.
"Neljäsataa... neljäsataa markkaa... neljäsataa ensimäinen...
neljäsataa toinen kerta... jopa menee liika halvalla noin pulska ja
hyväikäinen hevonen... pankaa lisää... neljäsataa... neljäsataa toinen
kerta... soo, pojat... eikö hevosen tarvitsijoita olekaan...
neljäsataa... jo menee... ja neljäsataa kolmas kerta!"
Ja vasara paukahti pihalla olevaan kärrynrattaaseen.
Siihen keräysivät nyt "Hurran" ympärille kaikki ja hokivat:
"Jopa sai Viljaami halvalla hyvän hevosen..."
"Aivan ilman. Tuhatta markkaa on Sakelle menneellä viikolla
Piippuliinin patruuni tarjonnut..."
"Sillä on oma onnensa tuolla Viljaamilla..."
Ja kukin tunkeusi "Hurraa" tunnustelemaan ja silittelemään.
Mutta Viljaami tarttui riimunvarteen ja talutti "Hurran" seinään
kiinni, ja solmiessaan hän puheli:
"Mahdoitte lisätä... kyllä siihen lisää olisi sopinut vaikka
kaksituhatta... ja suuhan teillä on niinkuin minullakin..."
Sitten hän kääntyi minuun päin ja kerskaten virkkoi:
"Vallesmanni on hyvä ja lähtee sisälle, niin maksan huutoni... ja
kuitin tietenkin saan päälle."
Ja Viljaami löi mahtavasti polvelleen, jossa pullotti paksu
rahalompakko.
Hän maksoi ja sai kuitin.
Viikon päästä tuli Sakari Viklund toisen kylän lautamiehen seuraamana
luokseni. Hän oli julmaa julmemman näköinen, ja tulta iskivät hänen
silmänsä. Hän oli puhutellut lakimiehiä ja saanut kai hyvin vähän
lohdutusta.
Koetin olla Sakelle niin kohtelias kuin suinkin voin, mutta hän ei edes
huolinut tarjoomastani istuimesta, vaan seisoa jurotti ovensuussa.
"Minä lähdin noutamaan hevostani pois!" sanoi hän kiukusta vapisevalla
äänellä.
"Jaa-hah... 'Hurra' on myyty, ja sen on huutanut Maksniemen Viljaami.
Kysykää Viljaamilta."
"Niin, niin, mutta hän ei aikonut sitä samasta hinnasta antaa, vaan
tahtoo kaksisataa markkaa enemmän. Vaan minä en maksa..."
"Se on teidän asianne..."
"Vaan eikö Viljaamin ole pakko antaa! -- Minä vaadin, että nimismies
lähtee heti ottamaan hevosen pois... Minun hevoseni tuommosella
hunsvotilla..."
"Asia ei enää kuulu minuun."
Selitin Sakelle laajalti ja niin ymmärrettävästi kuin voin, että
hevonen nyt oli Viljaamin, joka sai sille määrätä minkälaisen hinnan
tahtoi. Jos Viljaami vaati hevosesta kahtasataa markkaa enemmän kuin
itse oli maksanut, niin se asia ei ollut minun korjattavissani.
"Oma hevoseniko minun siis pitää ostaa... vaan minä näytän, että..."
Lautamieskin koetti Sakelle asiaa selittää. Vihoviimein näytti hän
käsittävän, ja kiukkuisena ja raivoissaan löi hän pullottavaa poveansa
kämmenellään ja kiljaisi:
"Sen minä sanon, että pois minä hevoseni semmoselta lurjukselta otan,
vaikka kymmenentuhatta maksaisi... Mutta senaatissa minä käyn... täällä
on vielä lantinjäännöksiä jälellä!"
Ja hän löi toisen kerran povelleen. Hyvästi jättämättä hän lähti.
Maksniemen Viljaami antoi "Hurran" takaisin kuudellasadalla markalla,
-- ei penniäkään siitä helpottanut.
Ikuisen vihamiehen sain minä Sakari Viklundista. Monta vuotta olemme
"Hurran" takia käräjöineet. On käyty kihlakunnassa, kuvernöörissä,
hovioikeudessa ja senaatissa. Varmaan on "Hurran" juttu tullut Sakelle
maksamaan kauniit summat, kun on käyttänyt monta asianajajaa.
Nyt hän kuitenkin on herjennyt käräjöimästä, mutta joka kerta kun
tulemme vastakkain, katselee hän metsään päin eikä ole minua
näkevinäänkään.
"Hurra" hänellä vielä on, ja yhtä ylpeästi, yhtä pönäkästi ajelee hän
kylän läpi kuin ennenkin.