X:n nimismiespiiri on tavattoman laaja, laajimpia koko Perä-Pohjolassa,
ja kesän aikana ovat matkat piirin laitapuoliin jotensakin hankalia ja
rasittaviakin. Pyörryttävien salojen halki vieviä polkuja kuljetaan,
suurten sinisten järvien yli soudetaan, ja välisti kahlataan
kaasikkoisen korven poikki, johon jalka uppoaa polvesta asti.
Mutta ne olivat hauskimpia minusta, tuommoiset retket. Luonto on niin
suuri ja satumainen. Toisen vaaran huipulta siintää toinen, välistä
näkyy järviä, mustia korpia ja korpien lomissa surumielisiä soita.
Mutta jos nouset tunturimaisen vaaran korkeimpaan huippuun, niin näet
ympärillesi penikulmittain, näet suuria järviä, joiden pohjukoista
siintää sieviä kyliä ja saloa silmän siintämättömiin...
Olin tapani mukaan yksin matkalla. Palasin Kinasjärven rannalta, missä
ei ollut kuin yksi talo ja kaksi torppaa. Sinnekin oli ollut ulosotto.
Matka oli kovin vaivaloinen, mutta nuori mies, jolla on hyvät kintut,
menee, että vinkuu. Ei häntä pidätä heiluvat jänkät, eivät korpien
kaulamättäät eivätkä pienet purot.
Oli kevätkesä, ja tukinuitto metsäjo'illa oli parhaillansa. Soilla ja
pimeiden korpien kuusikoissa vastasi vielä talven routa, ja yökylmät
olivat ankaria. Kovilla mailla ja vaarojen rinteiltä noustessa piti
panna pikku juoksua, jotta lämpimänä pysyi.
Varhainen aamu oli, kun saavuin Raitikoskelle, jossa silloin
parhaallaan laskettiin tukkeja. Kun tiesin tukkilaisten joukossa olevan
sellaisia miehiä, joilla vielä oli ruununverot rästinä, päätin käyttää
tilaisuutta ja käydä heiltä veroja "purraamassa". Nyt ne olivat
rikkaimmillaan tukkilaisetkin.
Raitikoski on salon villi lapsi, joka on eksynyt erämaahan. Se on
jyrkkä ja kevättulvan aikana voimakas. Mutkikkaana ja vihasta vaahdoten
siinä vesi kiehuu kivikkouomaansa pitkin. Sen vuoksi oli täytynyt
rakentaa tukeista ränni, vasitulla pohjalla, jota pitkin tukit yksi
erältään laskettiin kosken alle. Kosken niskassa on tammi, ja tammen
kautta päästetään tukit ränniin. Sen molemmin puolin seisovat
tukkipojat, keksit käsissä, tarkastamassa etteivät tukit korvauksissa
saa puskea rännin seiniin.
Hauskaa oli nähdä noiden metsän jättiläisten kuohuissa keinuvan ja
mutkikkaassa rännissä tulista vauhtia kiitävän. Ne kiitävät peräkkäin,
sillä kahta tukkia ei uskalleta yhtaikaa tammen päältä hellittää...
"Tämä Raitikoski on pahin ja juonikkain koski näissä vesistöissä",
kertoi minulle uittopäällikkö. "Tässä oli viikon työ ennenkun saimme
tämän rännin valmiiksi, ja vaikka koetimme sen laittaa niin hyväksi
kuin ymmärsimme, särkyy se sittenkin... ja kallista aikaa menee
hukkaan..."
Kosken rannalla, korkealla törmällä, on kahvinkeittäjillä somat
kotansa, ja tulella on lakkaamatta nelijalkainen, korkearintainen
kahvipannu. Siinä kulkee miehiä kahakäteen, millä keksi, millä kanki
olalla. Toiset seisovat korvauksilla. Mikä laulaa, mikä veisaa, kuka
noituu ja minkä mitäkin ilvettä pitää, sillä työtä ei oikeastaan ole
mitään...
Se on kirjavaa ja hauskaa elämää. Monta sataa miestä on siinä yhdellä
näkösällä, ja toiset -- eli ne, jotka ovat yövuorolla olleet -- ovat
asettuneet nukkumaan rankavalkean viereen. Pääpohjasena ja patjana on
havuja ja peitteeksi takki riisuttu. Jalat tulta vasten siinä nukkuvat,
nukkuvat makeasti, vaikka tuuli puhaltelee savua ja väliin kipunat
tarttuvat vaatteisiin, ja mies herää vasta sitten kun ihoa polttaa.
Pitää siinä vain olla rautainen terveys, kun kirsimaan päällä nukkuu,
housut ja sukat märkinä...
Viivyin koko päivän Raitikoskella oikein tutustuakseni tukkipoikain
elämään, ja kun inspehtori, joka oli vanha tuttava minulle, vaati
yötäkin olemaan, suostuin tarjoukseen.
Kosken rannalle, korkeimmalle paikalle, oli kyhätty hongista
jonkunlainen pirtin tapainen, jossa oli kivinen takka loukossa, pöytä
akkunan luona ja seinillä lavitsat. Mutta lysti ja lämmin siinä oli
oleskella. Me keitimme kahvia, söimme ulkonakuivattua poronlihaa ja
elimme kuin herrat.
Sitä sanottiin konttoriksi, ja sieltä kävivät pojat rahaa noutamassa.
Usealta onnistuin minäkin saamaan ruununveron, sillä inspehtori piti
minun puoltani. Muutamat äkäisimmät noituivat, mutta suostuivat lopulta
maksamaan.
"Tänne se riivattu nyt arvasi tuon kirotun rästilistansa kanssa tulla",
kuulin Heiskas-Pekan sanovan, kun "konttorin" pihalla puheli toisten
kanssa.
"Mitä sinä hullu maksoit... eipä saanut minulta", kuului joku muu
arvelevan.
"No, se on siivo mies tämä varavallesmanni... Maksaa sille pitää... se
on aina jätkäin puolella eikä välitä, jos vähä hutikassa kiljaseekin",
kuului muuan kehuvan.
Iltamyöhäsellä vaihtuivat miehet, ja yövuoro alkoi. Oli kirkas ja
kolkko yö. Täällä erämaassa oli kovin kylmää, maa jähmettyi ja lammikot
jäätyivät, mutta tukkipojat huvittivat toisiaan lauluilla, ja tukkeja
laskettiin lakkaamatta.
"Konttoriin" koetimme me inspehtorin kanssa laittaa vuoteen, ja takassa
paloi taukoamatta rankavalkea.
Aamupuoleen yötä olin minä nukahtanut, väsynyt kun olin kahden
edellisen yön valvonnasta, ja heräsin siitä, että ulkoa kuului
tappeluksen melskettä, kirouksia ja uhkauksia. Inspehtori oli poistunut
vuoteeltaan, ja hänenkin äänensä kuului joukosta. Kiireesti olin
minäkin pönkilläni ja riensin katsomaan, mistä oli kysymys. Oliko joku
ollut huolimaton toimessaan, vai oliko ränni särkynyt?
Mistä tämä mellakka varhaisena aamuhetkenä?
Mutta ulos päästyäni huomasin osan miehistä olevan humalassa ja
haastavan tappelua. Inspehtori koetti heitä rauhoittaa ja pyyteli
työhön menemään. Jotkut lähtivätkin, ja riita näytti loppuvan.
"Eilen illalla on tänne ilmestynyt viinakauppiaita, -- parhaat
miehistä, taitavimmat tukkipojat, ovat juovuksissa", kertoi minulle
inspehtori huolissaan. "Muuan tunti tekee monta sataa markkaa yksistään
miesten palkoissa, ja kun näillä tukeilla on tavaton kiire meren
suulle, niin pitäisi koettaa kuletusta jouduttaa minkä sielu sietää.
Menneellä viikollakin niitä lurjuksia oli liikkeellä, ja toiset puolet
miehistä olivat rokulissa koko päivän... Viivytystä tuli siinäkin...
Jos niillä nyt on enemmän viinaa, niin tästä koskesta emme heti
pääse..."
"Missä he sitten piilevät, ne lurjukset... Niiltä pitää ottaa viinat
pois ja ajaa ne h--ttiin", sanoin minäkin innoissani.
"Niistä on paha saada selvää, kun miehet eivät sano", tiesi inspehtori,
mutta lisäsi sitten:
"Koeta sinä ottaa selvä."
Samassa tulla kompuroi Heiskas-Pekka konttoriin. Pullo pullisteli hänen
povessaan, ja hän oli aika lailla hutikassa.
"Saakelin miestä... on pannut vettä puoleksi, ja seitsemän markkaa
ottaa kelvoton litrasta. -- Vaan kyllä minä näytän..." Hän lähestyi
minua ja kuiskasi korvaan: "Vallesmanni lähtee mukaan... ryöstetään
niiltä viinat pois... ei ne tästä kaukana ole... Kulkulaisia, Ruotsin
puolen miehiä ja perkeleitä... lähetään heti!"
Heiskas-Pekka töksähti istumaan viereeni lattialle. Hän kai oli juonut
kovasti, sillä hän oli ylen väsynyt, silmät pikkusen raollaan.
Minä aloin innostua. En ollut koskaan sattunut yhteen tuollaisten
kulkulaisten kanssa, vaikka kyllä usein olin kuullut, että heitä
tukkijoella viinakaupalla kulki.
"Ja sitä onkin näillä kauppiailla enemmältä. Niin kehuivat, ettei lopu,
pojat! Niillä on Särkänivassa koko astia, ja sinne kuuluu yksi mies
kantavan yötä päivää", tolkutti Heiskas-Pekka, mutta hän oli niin
päissään, ettei hän kyennyt mihinkään. Hän torkahti kyljelleen ja
mörisi: "En minä nyt... mutta Iso-Iivari tietää ja moni muu .." Ja hän
ummisti silmänsä eikä enää vastannut mitään. Me jätimme hänet siihen
nukkumaan ja riensimme ulos. Olin tehnyt päätökseni ja selitin sen
inspehtorille.
"Loppu niiden kaupasta ainakin tällä kerralla tulee", sanoin lopuksi.
Inspehtori laskeusi alas törmältä ja meni puhelemaan Ison-Iivarin
kanssa, joka sattuikin keksineen seisomaan aivan lähellä.
Yhtäkkiä oli ympärillämme parikymmentä reipasta tukkilaista, nuoria,
rotevia miehiä kaikki.
"Selkäänsä ne tarvitsevat joka mies... valaneet vettä liemeensä ja
ottavat semmosen hinnan", arveli Iso-Iivari, joka tuntui maistelleen
kelpo lailla.
"Ainakin otamme viinat pois ja kaadamme maahan", sanoin.
"Elkää saakelissa maahan... juodaan miehissä suuhumme", pyyteli Jussi
Härkönen, tunnettu viinamies.
Sovittiin, että hiljaisuudessa lähestytään paikkaa, jossa
viinakauppiaat majailivat. Joka haaralta oli kierrettävä, etteivät
pääse pakoon. Erottiin eri joukkoihin, kaksi ja kolme miestä kussakin.
Iso-Iivari ja minä läksimme yhdessä, ja määrä oli, että me ensiksi
lähestymme salakapakoitsijoita, ja toiset ryntäävät sitten esiin.
Kivistä, polutonta kangasta kulki Iivari, minä jälessä.
"Ne taitavat olla Ruotsin puolelta?" kysäisin Iivarilta.
"Sieltä ne ovat kaikki. Eräs heistä on muinakin vuosina täällä
kulkenut, kyllä minä hänet tunnen, mutta nimeä en tiedä. Satoja
markkoja se lurjus minultakin on saanut... Peeveli vie... nyt yölläkin
sai kolmattakymmentä markkaa... Minä otan pois rahani... piru vieköön!"
Ja Iivari pui kauhean leveää nyrkkiään ja uhkaili. Varovaisuuden vuoksi
otin minäkin revolverin tupesta ja työnsin sen oikean takin taskuun.
"Niillä näkyi olevan revolveri, ainakin yhdellä", sanoi Iivari,
"Ollaan kavalana, osta sinä muka viinaa. Kun toiset tulevat, niin
otetaan heiltä revolverit ensiksi pois", esittelin minä
sotasuunnitelmaa.
"Se passaa. Tästä tulee hauskaa lopuksi", iloitsi Iivari.
Kivikkokangas oli muuttunut pehmeäksi kuusikkokorveksi, joka
paikoitellen oli niin sakea, ettei läpi tahtonut päästä.
"Jo ollaan likellä", sanoi Iivari.
Palasen matkan päässä nousi sauhu hirveän ison ja tuuhean kuusen
juurelta. Siinä näytti havujen päällä kaksi miestä nukkuvan, mutta
kolmas istui mättäällä, piippua poltellen ja tuijottaen tuleen. Siinä
oli vieressä, kuusen tyveä vasten, kolme pulleata laukkua, ja niiden
alta kiilui läkkisen astian kiiltävä kylki...
Kun Iivari lähestyi, säpsähti istumassa oleva mies, mutta rauhoittui
tuntiessaan Iivarin. Samassa hän huomasi minut ja kysyi hätäisesti
Iivarilta:
"Kuka se tuo sinun kumppanisi on?"
"Onpahan muuan. Mitä se sinuun kuuluu! Paneppas nyt viinaa, mutta
jumal'auta, jos olet vettä sotkenut kuten yölliseen..."
Samassa kuului risujen räiskettä aivan likeltä, ja miehiä näkyi puiden
lomitse.
Ne kaksi nukkuvaakin heräsivät. Silloin juoksi viisi miestä metsästä,
ja ennenkun osasin aavistaakaan he karkasivat nuotiolle ja tarttuivat
kiinni nukkumassa olleihin miehiin. Iivari oli käynyt istuvaan mieheen
käsiksi, tarttunut kurkkuun rautakourallaan ja pusersi, jotta mies
mustana naamaltaan muljotti.
"Vai sinä vesiporvari", arveli Iivari vain ja yhä kuristi kurkusta.
"Ottakaa heiltä aseet pois!" huusin minä ja riensin paikalle. Kaikki
muutkin miehet kävivät esiin, ja pian oli miehiltä riistetty sekä
revolverit että puukot.
Nähtyään, ettei mikään auttanut, rupesivat he rukoilemaan armoa...
Siinä syntyi kauhea hälinä ja meka. Kuului kirouksia, rukouksia,
huutoja ja itkuakin. Muutamat miehistä repivät puukoillaan laukkuja
auki, ottivat pulloja esille ja joivat.
"Nyt pojat... antakaa vallesmannillekin..."
"Täällä on... tässä on kolmen tähden konjakkia... Leikatkaa tuo laukku
helvettiin... Lyökää naamaan niitä... elkää armahtako..."
"Lyökää... lyökää..."
Jussi Heiskanen koetti kurkottaa laukkujen alla olleita läkkisiä
astioita, onnistuikin saamaan yhden ja pötki sitten aika vonkaa
tiehensä. Siinä ei auttanut mikään. Tukkilaiset olivat siksi
villiintyneet, ettei heille ollut kiellosta apua.
Minä koetin särkeä pulloja minkä ehdin, ja kahdesta läkkiastiasta sain
viinan maahan kaadetuksi, mutta sitten syntyi semmoinen temmellys
pullojen ympärillä, ettei siihen ollut hyvä mennä...
"Saatanaa, kun särkee kaikki", huusi jo eräs ja pui nyrkkiään minulle.
Iso-Iivari ja kolme muuta miestä pieksivät onnettomia viinakauppiaita,
jotka rukoilivat armoa ja aikoivat paikalla poistua.
"Ei. Kiinni teidät pannaan ja viedään linnaan. Eikö niin, vallesmanni?"
huusi Iivari.
"Antakaa, hyvät miehet, heidän jo mennä. Kyllä ne nyt täältä pysyvät
poissa", koetin minä. Rääkätyt miehet olivat verissään, kasvot
turvonneina ja vaatteet repaleina. Pelkäsin pahempia seurauksia ja
koetin kaikin voimin asettaa Iivaria, joka oli kaikkein rajuin.
"Vieläkö panet vettä viinaan? Häh? Vieläkö panet vettä viinaan, häh,
häh, häh?"
Ja läksiäisiksi antoi Iivari vielä miestä korville, jotta läiske
kuului.
Nopeasti poistuivat miehet metsään päin, surkeasti valitellen. Mutta
tukkipojat olivat vallanneet kaikki pullot ja jatkoivat juontia. Laukut
olivat tyhjät ja puukoilla leikeltyjä moneksi kappaleeksi.
"Antakaapas nyt minullekin konjakkia, muuten tässä tulee tappelu",
karjaisi Iivari, kun meni joukkoon.
Hänelle ojennettiin monesta pullosta ja Anttilan Ville huusi:
"No, nyt tulivat herrain päivät, Iivari, -- juo että vatsanahka
paukkuu!"
"Elkää hyvät miehet kaikkia juoko, me tulemme liiaksi humalaan, ja
Raitikoskella on tarkkaa työtä ja tukeilla kova kiire", koetin minä
esitellä.
Mutta sitä ei otettu kuuleviin korviinkaan. Heikkilän Jaakko, joka oli
parhaita laulumiehiä, alkoi loilottaa, ja toiset yhtyivät samaan:
Tukkijunni se sahan laittoi pienillä varoillansa,
tiluranttantaa, tiiuranttantaa, pienillä varoillansa.
Ja tukki se kulkea hyssyttää, ja raamit on kallellansa,
tiluranttantaa, tiluranttantaa, ja raamit on kallellansa.
Se oli pitkä ja ryöttä laulu, oikein alkuperäinen, kaikkine
kummallisine ajatuksineen ja loppusointuineen. Korpi kajahteli heidän
kirkumisestaan, ja kaiku kierteli vaaran laelta toiselle.
"Lähetään pojat koskelle ja aletaan keittää kahvia", ehdotti joku.
Siihen suostuttiin.
"Ei, mutta, pojat, kyllä meidän pitää halata tuota vallesmannia, kun se
laittoi meille näin komeat kalaasit", huusi muuan lyhyt ja paksu
tukkipoika, Napa-Tuomaaksi mainittu.
Se kunnianosoitus jäi kuitenkin sikseen, sillä yleinen väsymys näytti
tulevan. Lähdettiin koskelle päin. Kaksi ja kolme kulki vierekkäin,
kaulatusten, ja armaasti ja rakkaasti keskenään haastellen. Väliin
kaatuivat suin päin korpeen, nauroivat ja pönkkäilivät uudestaan
pystyyn.
Iso-Iivari oli hänkin saanut päänsä täyteen. Hänen kävelynsä oli peräti
vaivaloista. Vähäväliä hän tupsahti silmilleen, noitui, ponnisteli
uudestaan pystyyn ja koetti pysyä tasapainossa.
Olimme päässeet korven poikki ja tulleet männikkökankaalle. Aurinko oli
korkealla, ja tuntui tulevan lämmin päivä. Kosken pauhukin kuului jo
selvään.
"Tässä levähdetään. Mihinkä sitä on kiirettä valmiissa maailmassa?"
tuumailivat jotkut, retkahtivat istumaan petäjän tyviä vasten,
retkahtivat voimattomina, silmät puoliummessa.
Ja useimmat siihen nukahtivat, ja aurinko lämmitti väsyneitä miehiä.
Ainoastaan kolme miestä kykeni seuraamaan minua koskelle, mutta
päästyään nuotiolle nukkuivat hekin, ja muut veivät heidän pullonsa ja
joivat suihinsa, mitä jälellä oli.
* * * * *
Sinä kesänä ei näkynyt yhtään viinakauppiasta muissakaan savotoissa. Ei
kuulunut tappeluita, ei miesmurhia eikä mitään sopimatonta tukkipoikien
elämästä. Mutta tuosta tapauksesta Raitikoskella tiesivät huhut kertoa
valettakin kaiken kesää.
Syksyllä myöhään tapasin Ison-Iivarin kirkolla.
"No, mitä kuuluu Iivarille?"
"Eipä häntä. Mitä vallesmannille itselle?"
Iivari oli kuin vähän häpeissään.
"Oletko tavannut niitä kesällisiä viinaporvareita?"
"Tapasin minä yhden Haaparannalla. Mukisi se ja noitui... mikä lie
ollut mielessä... mutta pois siitä katosin minäkin... Eikä ole _niitä_
miehiä enää näkynyt täällä päin viinankaupalla."