Eräänä koleana lokakuun päivänä istuin kirjoituspöytäni ääressä
sepittämässä poliisitutkinto-pöytäkirjaa, kun näin pihalle tulla
tallustelevan vanhan, köyryhartiaisen miehen. Hän seisahtui keskelle
pihaa ja näytti miettivän, mihin päin lähtisi. En muistanut miestä
ennen nähneeni, mutta puvusta ja muista merkeistä tunsin hänet
kotopitäjän järvikyläläiseksi. Vihdoin hän teki päätöksensä ja astui
huoneeseeni.
Outo mies, en muista koskaan nähneeni.
Mutta vieras astui pöydän luo, ojensi kauhean leveän ja likaisen
kämmenensä ja toivottaen hyvää päivää tervehteli:
"Terveisiä sieltä meidänkin paikoilta."
Koetin muistella miehen nimeä, mutta en saanut mieleeni. Hänen kasvonsa
olivat hyväntahtoiset ja harmaat silmänsä kuin aina hymyssä. Hiukset
olivat takkuiset, ja puvusta tuoksahti vereksen kalan lemu.
"Ei se taida vallesmanni muistaakaan! Vaan kyllä minä olen nähnyt
montakin kertaa... Minä olen sieltä Ajangin järven rannalta... sanotaan
Ajangin mieheksi. Vissiin olette kuullut puhuttavan?" esitteli hän, kun
katsoin kysyvästi häneen.
Olinpa tietenkin kuullut puhuttavan paljonkin.
"No istukaa nyt... siinä olisi tuolia... kyllä minä nyt tunnen..."
Hän jysähti istumaan semmoisella painolla, että tuoli valitteli.
Olin kuullut "Ajangin miehestä" mainittavan, että hän oli siivo ja
hiljainen mies, mutta karhu voimiltaan. Totena kerrottiin, että hän
kerran oli paljain käsin mesikämmenen tappanut, ja Ajankiin menevän
polun vieressä oli minulle näytetty julman isoa kiveä, jonka hän ypö
yksin oli polulta vääntänyt. Häntä ei koskaan sanottu ristimänimeltään
Heikiksi, ei isännäksikään koskaan. "Ajangin miehen" nimellä tunsivat
hänet kaikki pitäjäläiset.
Pääsimme juttelemisen alkuun. Tiedustelin kuulumisia sieltä piirin
kulmalta, vuodentulosta, kulkutaudeista ynnä muuta.
"Eipä sinne muuta, mutta oli siellä soma tapaus, kun se naapurin, Antti
Paljukan, emäntä toisella viikolla synnytti kolme lasta, poikia
kaikki..."
"Elävätkö kaikki?"
"Elävät ja virkkuja ovatkin. Alkaa sillä Antti-parallakin olla eläminen
tiukalla. Ennestään on kahdeksan sikiötä, ja nyt nämä kolmoset... ja
nuoret ovat vielä molemmat sekä Antti että Priita... saattaa tulla
vielä saman verran lisää... Se onkin Priita semmosta antoisaa sukua.
Niitäkin sisaruksia kuuluu olleen kaikkiaan kaksikymmentä", selitteli
vieraani.
"Tuleepa sinne sitten väkeä Ajankiinkin. Työväkeä siellä tarvitaankin."
"Jo se. Kun ne jaksaisi elättää niin kauan, että työhön kykenevät."
Hän kertoi sitten juurtajaksain naapurinsa elämästä, mutta omastaan ei
puhunut mitään. Itsekseni ihmettelin, mikä asia mahtoi "Ajangin
miehellä" olla. Mitään maksuja hänellä ei ollut. Kun hän sitten taukosi
Antti Paljukasta kertomasta, istui hän kauan ääneti ja poltteli
piippuansa mietteissään. Arvelin jo hänelle sanoa, että minulla oli
kiireellistä työtä tässä. "No, mitä se Heikki nyt mietiskelee? Olisiko
sitä asiaa?"
"Ei sitä nyt juuri asiallista asiaa ole", tuumaili hän, lattiaan
tuijottaen, "mutta ajattelin, että käyn mä häntä puheille, kun oli
porvariinkin asiaa."
"Montako sitä Heikillä onkaan lasta?"
"Neljä niitä on sitä entistä vaimoa, ja tätä toista on yksi..."
"Vai niin! Heikki on toisissa naimisissa! En ole kuullutkaan. Mistä se
Heikki tämän toisen eukon sieppasi?"
"Se on Ison-Anttilan tyttäriä... Kaisa-niminen, jos olette kuullut
puhuttavan..."
Olin kyllä kuullut. Kaisa oli kuuluisa rikkaudestaan, mutta vielä
enemmän pahanilkisyydestään ja sisukkuudestaan. Hänellä oli ollut
paljon kosijoita, mutta kukaan ei ollut uskaltanut häntä ottaa
eukokseen.
"Vai Kaisa... olenhan minä kuullut puhuttavan..." vastasin minä, ja
luultavasti vähä naureskelin, koska Heikki alkoi selitellä:
"Jo sitä menin minäkin syhymättä saunaan. Vaan mikä sen osasi uskoa,
että vaimoihmisen sisussa niin paljon pirullisuutta on. Ottaa välistä
miettimään, kun keskellä yötä alkaa mellastaa ja soimata ja kirkua,
ettei yörauhaa saa."
"Sepä on ikävää. Hyvinhän Heikki entisen eukkonsa kanssa sopi?"
"No ei sanan riitaa yhtään kertaa, vaikka liki kaksikymmentä vuotta
olimme naimisissa..."
"Taisi Heikkikin himoita Kaisan rahoja... rangaistus rikosta seuraa."
Siihen ei Heikki vastannut mitään, työnsi vain uutta tupakkaa
piippuunsa. Mitä ihmettä hänellä saattoi olla oikein asiana? Näin
hänestä, että hänellä oli jotakin sanottavaa, mutta vaikealta se
tuntui.
"Tässä kerran kesällä, kun sattuivat maanmittarit kulkemaan meidän
järven kautta", alkoi Heikki taas, "niin pyysivät ruokaa ja yösijaa
makson edestä. Minä tietenkin lupasin. On siinä meillä huonompiakin
miehiä yöksi laskettu, jopa sitten herroja. Mutta siitäkös Kaisa
vimmastui ja haukkui minua koko yön. Herratkin olivat kuulleet ja
heränneet nukkumasta, ja aamulla lähtivät aikaseen pois, eivät
huolineet kahvistakaan... Olen minä Kaisalle kokenut puhua ja
tyynnyttää, vaan siitä se yhä yltyy... Mitä hänelle pitäisi tehdä?"
"Antakaa hänelle kolme neljä kertaa hyvänlaisesti selkään... Luulen,
että se on paras lääke semmoiselle eukolle", neuvoin minä ja
naureskelin. Olihan hullua, että tuommoinen vankka mies antoi akan
itseään kuranssata.
"No olisi se sekin. Vaan vallesmanni kun vielä on naimaton mies... niin
ei ole kokemusta... On se hypännyt minulle silmillekin, ja kerran löi
hiilisaksilla päähän reijän..."
"Selkään minä antaisin, jos minun akkani olisi. Kaikelle lihalle on
kurista apu. Niin minä tekisin."
"En minä juuri itseni vuoksi perusta, mutta hävettää, kun se oudoille
ihmisillekin... Jos vallesmanni varsinkin sattuisi käymään... se on
sitten lisäksi vielä niin suukko, että haukkuu suvun ja synnyn."
"Jos minä olisin käymässä, ja jos alkaisi mellastaa ja suutansa
soittaa, niin minä voitelisin, että tuntisi toisena päivänäkin
käyneensä kruunun kourissa..."
Heikkiä vähän nauratti. Luultavasti hän ei olisi tullut kättänsä väliin
panemaan.
"No olisi se", arveli hän.
"Mutta mitäpä Heikille olisi asiaa: pitäjän varakkaimpia asukkaita. Ei
suinkaan ole kenellekään pennin velkaa, päinvastoin!"
"Vaan jos sattuisi olemaan kuitenkin... niin sitä varten minä läksin
vallesmannin puheille..."
No nyt minä aloin ymmärtää, mikä miehellä asiana.
"Kyllä se niin on, että minulla on vähänen velka -- kolmeensataan
taitaa korkoineen nyt nousta -- ja se on nyt hakemuksessa... Ehkä on jo
päätös vallesmannin takana?"
"Ei vielä ainakaan ole."
"Sepä hyvä. Minä ajattelin noin... tuota... että minä maksaisin sen
täällä kotona vallesmannille, ettei tarvitsisi tulla meille -- ja kyllä
minä vallesmannin vaivat silti suoritan... Jos saapi Kaisa tietää, niin
siitä nousee semmonen pyry, että ei oleta koko talossa. Ja minä
jättäisin nyt jo rahat valmiiksi, mutta se Kaisa..."
"Mitä niin? Tietääkö Kaisa velastanne?"
"Ei, Jumalan kiitos. Mutta se teki jo ensi päivänä, kun yhteen menimme,
semmosen määrän, että hän rahat hoitaa... ja vei kukkaronkin silloin.
Olisihan minulla omaa rahaa nytkin monet sadat markat, mutta ne ovat
joka penni Kaisan takana. Mutta minä saan ensi viikolla tältä
Yrjänäiseltä lainaan..."
"Ryöstäkää Kaisalta rahat pois ja ajakaa semmoinen akka hiiteen.
Tuollainen vankka mies kuin te... Olkaa herra kotonanne, elkääkä antako
akan elää yksinvaltiaana..."
Hän mietti hetken ja arveli sitten:
"Kyllä sen kuulee, ettette te ole naimisissa. Ei sille, hyvä
vallesmanni, voi mitään. Ja minä koetan vaan parasta, että rauhan
saisin..."
"Olettepa tosiaankin lammas mieheksi..."
Hän vaikeni hetkeksi ja aloitti taas:
"Niin, sitä minä, ettei vallesmanni missään tapauksessa tule
'panttaamaan'. Minä maksan reimasti teidän vaivanne ja ensi viikolla
koko velan... Lupaako vallesmanni, ettei tule...?"
Hän katsoi minuun surkean pyytävästi, ja hänen hyväntahtoiset,
hymyilevät silmänsä vesittyivät.
"Olisipa sitä soma ja hupainenkin puhutella, Kaisaanne", tuumasin
Heikille.
"Somako? Hupanenko? Sitä ette sanoisi, jos tuntisitte. Voi
vallesmanni-kulta, sopiiko se niin? On pitäjällä sanottu teitä
armeliaaksi mieheksi..."
Nyt hän melkein ääneensä itki.
"No olkoon. En minä tule!" lupasin hänelle.
Hän ilostui niin että laski leveän naurun, nousi seisomaan, tarjosi
leveän, likaisen kämmenensä hyvästiksi ja vakuutti:
"Ensi viikolla tuon rahat. Kiitoksia nyt monta tuhatta ja voikaa hyvin,
hyvä tuttavani!"
Ja kevein mielin lähti Heikki pois.
Seuraavalla viikolla tulikin päätös ulosotettavaksi.
Mutta saman päivän iltana tuli Heikkikin. Hänellä oli iso punainen
kuhmu otsassa, ja posket olivat verinaarmuissa niinkuin kissa olisi
kynsinyt.
"No, missä Heikki on tapellut?" tiedustin heti, vaikka aavistinkin,
että se oli hänen armaan ainoansa kätten töitä.
Heikki kertoi:
"Oli saanut tietää asian, ja kun minä täältä kotia palasin, niin heti
oli kimpussani... Jo minä meinasin suuttua... Palasin pois enkä vielä
ole sitten käynytkään... Nyt minä maksaisin kaikki... Yrjänäinen antoi
rahat lainaan..."
Hän maksoi ja sai velkakirjansa kuitattuna takaisin.
"No tohtiiko Heikki nyt mennä kotia?"
"Menen minä nyt. Jos tulee päälle, niin loukkoon istutan. Mutta jos
saapi tietää, että olen Yrjänäiseltä rahat ottanut lainaan, niin siitä
ei hyvä seuraa... Onni oli kuitenkin, ettei tarvinnut vallesmannin
tulla... sitten siinä vasta elämä olisi alkanut. Jo minä polonen
elämään joudin vanhoilla päivilläni", vaikeroi hän hyvästiä
jättäessään.
Heikki-parka!
Katselin hänen jälkeensä, kun hän allapäin käveli maantiellä päin...