Syyskäräjäin tuli huomenna alkaa. Istuin kamarissani ja olin
parhaillani lukemassa syyttäjälle kuuluvia pöytäkirjoja, kun sisälle
melkein hiipien tuli nuori, noin parinkymmenen vuoden vanha tyttö.
Hän sanoi nöyrästi hyvää päivää ja jäi oven suuhun seisomaan. Hän oli
erinomaisen kaunis, melkein ihana. Vartalo oli pitkä ja solakka, mutta
silti tarpeeksi täyteläinen. Tukka oli tumma ja silmät sinisen harmaat.
Koko kasvojen muoto oli miellyttävän soma, mutta silmien ilme oli
kärsivä, ja alakuloisuuden leima koko olennossa.
Käskin häntä istumaan ja kysyin nimeä. Muistelin kyllä joskus nähneeni
samat kasvot, mutta en tiennyt missä. Siitä vain olin varma, että hän
oli Perä-Pohjolan tyttäriä, sillä täällä on kosolta pulskaa väkeä, ja
joskus kohtaa synkimmässäkin kiveliössä komeita kaunottaria.
"Minä olen sen Sammalvaaran Aleksin tyttö... Kyllä vallesmanni vissiin
isän tuntee! Isä, joka on monasti ollut teillä oppaanakin, kun olette
poikkimaisin kulkenut Kivijärveen", aloitti hän, ja hänen äänensä soi
niin kumman pehmoiselta ja lempeältä, ja pyöreiden huulien takaa
näkyivät tasaiset, valkeat hampaat.
Minähän olin hyvä tuttava Sammalvaaran Aleksin kanssa, jolla oli torppa
kruunun maalla, kaukana toista pitäjää vasten. Monta kertaa olin
käynytkin Sammalvaarassa ja monta "mokka"-kuppia juonut, poronjuustoa
nisuna.
"Olenhan minä Sammalvaarassa käynyt, vaan enpä minä ole teitä siellä
nähnyt", sanoin ja katselin mielihyvällä kaunista, ujon näköistä
tyttöä. Minä rakastan kaikkea kaunista, näinpä sitä sitten missä
hyvänsä: luonnossa tai ihmisessä. Kaikki kaunis on sielun ruokaa.
"Minä en ole sattunut olemaan kotona; jo yhdentoista vanhasta olen
ollut palveluksessa. Näinä viime vuosina olen palvellut Perälän
kylässä, kuluneena vuonna Isossa-Anttilassa..."
Hänen näytti olevan vaikea jatkaa, ja kun katsoin häntä suoraan
silmiin, punastui hän korviin asti. Erittäin hyvin ja siististi oli hän
puettu, kuten yleensä peräpohjolaiset, ja sinisen harmaa huivi sopi
hänen kasvojensa väriin.
"Vai Isossa-Anttilassa. Se taitaa olla rikas talo?"
"Kyllä niin sanotaan... ja toista rikastuvat. Kirkkoväärti sanoi
tuonnottain, että Anttilan ukko oli epäilemättä rikkain mies koko
seurakunnassa."
"Saattaapa niin olla... olen minäkin samaa kuullut..."
Hetken me olimme äänettöminä kumpainenkin.
Vihdoin sanoi hän melkein kuiskaamalla ja punastui taas kovasti:
"Minä tahtoisin kahden kesken puhutella vallesmannia."
Suljin muihin huoneisiin vievät ovet ja kävin uteliaaksi. Tämähän
tuntui oikein romantilliselta. Pakana, kuinka kaunis hän olikin, tuo
tyttö!
"Kyllä kai vallesmanni on kuullutkin, kuinka minulle on käynyt",
aloitti hän nyt, mutta pillahti samassa itkuun.
"Ei, en minä ole kuullut. Istukaa nyt, koettakaa rauhoittua ja
kertokaa, kuinka teille on käynyt", koetin sanoa hänelle ystävällisesti
ja aloin aavistaa asiaa.
Hän nyyhki kuitenkin vielä, mutta uudelleen tyynnytettyäni hän kertoi:
"Niinkuin sanoin olen viimeksi palvellut Isossa-Anttilassa. Te vissiin
tunnette Anttilan pojista jonkun. Antti ja Heikki ovat jo naimisissa,
mutta nuorin poika, Arvo, on vielä naimaton. Tunnetteko te Arvoa?"
"Olen hänet nähnyt jonkun kerran, mutta puhutellut en ole. Mikä teidän
on ristimänimenne?"
"Sofia Maria minä olen. Niin. Kun sitten tulin Anttilaan palvelukseen,
alkoi Arvo minua hyväillä, ja joka kerta kun pihallakin näki, niin
vakuutti rakastavansa minua eikä ketään muuta. Iltasin oli meillä
tilaisuus meidän piikain huoneessa olla kahden kesken, ja siellä hän
esitteli, että menisimme naimisiin. Hän antoi minulle sormuksen, mutta
kielsi kenellekään sanomasta. Minä otin sen, luotin varmasti hänen
vakuutuksiinsa, ja minulle hän oli niin rakas... Tuli sitten kesä, ja
kaikki oli hyvin. Uskon minä vieläkin, että se _silloin_ oli oikeaa
hänenkin puoleltaan... Syksystä se muuttui, ja talvesta saakka en ole
Arvolta sanaa saanut... Menin kotiani Sammalvaaraan ja kerroin
vanhemmilleni kaikki... Siellä se on Sammalvaarassa pieni poikani..."
Hän alkoi taas itkeä.
"Sofia koettaa nyt tyyntyä. Semmoistahan se on ihmiselämä: toivoja ja
pettymyksiä, suruja ja kärsimyksiä", koetin häntä lohduttaa.
"Ovat he minulle anteeksi antaneet. Mutta isä on vannonut ikuisen vihan
Arvoa vastaan ja pakottanut minut haastattamaan Arvolta lapselle
eläkettä. 'Arvon kunnia ei ole parempi kuin sinunkaan', -- sanoo isä.
Arvo on nyt haastettu, mutta nyt en saa ketään oikeuteen ajamaan
asiaani. Hän on kai lahjonut ja vehkeillyt. Kaikki, joita olen
pyytänyt, sanovat, että kun minulla ei ole selviä todistuksia, niin he
eivät rupea ajamaan. Isä lähtisi minun puolestani, mutta hän on niin
hirveän vihanen ja kiivas -- niinkuin vallesmanni tietää, -- ettei hän
uskalla mennä oikeuteen. Mutta nyt lopuksi neuvoi isä, että minun pitää
lähteä varavallesmannin puheille... ja pyytää häntä. 'Köyhien ja
sorrettujen ystävä hän aina on ollut', sanoi isä. Ja sitä varten minä
nyt olen lähtenyt vallesmannin puheille."
Hän katsoi minua niin rukoilevasti ja pyytävästi, etten koskaan muista
ihmiskatseessa sellaista ilmettä nähneeni. Minun kävi sanomattomasti
sääliksi häntä, ja sydämeni lämpeni niin kummasti, ettei ollut
kyyneltyminen kaukana minustakaan.
"Minä en omasta puolestani olisi tahtonut, mutta isä on niin
vimmoissaan, ettei hän anna yhtään rauhaa. Elätän kyllä yhden lapsen,
jos Jumala terveyttä antaa."
"Mutta ehkä Arvo sentään katuu tekoaan... Voisittehan mennä vieläkin
naimisiin!"
"Ei, hyvä vallesmanni. Ennenkun lapsi syntyi, kirjotin minä Arvolle
monet kerrat -- hän ei päästänyt puheilleen -- kuinka asiani ovat ja
rukoilin, ettei hän jättäisi minua häpeään. Mutta ei yhtään mitään hän
ole vastannut. Kukapa portosta ja köyhästä huolisi!"
"Onpa todella roisto mieheksi. Parasta on, että koetatte unhottaa koko
lurjuksen. Ei Sofia hänen kanssaan kuitenkaan enää onnelliseksi
tulisi."
Hän ei siihen mitään vastannut, mutta huomasin hänen silmiensä taasen
täyttyvän kyynelistä.
... Sofia rukka! Tuo vanha tarina ihmiskunnan lapsuuden ajoilta --
tarina murtuneesta sydämestä ja särkyneestä sielusta -- -- synkkä,
sydämetön tositarina...
Kun äänettömänä tuijotin pihalle omiin ikäviin ajatuksiini vaipuneena,
alkoi Sofia puhua:
"Siihen asiaan olisi ollut kaksi erinomaista todistajaa, mutta ovat
kumpanenkin nyt kesällä menneet Amerikkaan. Maailma puhuu, että Arvo
heidät on sinne toimittanut ja matkarahat antanut. Kuinka lienee, mutta
heti lähtivät, kun Arvo haastettiin."
"Eikö ole muita todistajia, -- huonompiakaan?"
"On varmaan kaksi, jos oikein puhuvat. Hildan Heikki eli Heikki
Suopanki ja Oskari Härmä. He olivat kumpanenkin silloin renkinä
Anttilassa, ja he kyllä tietävät."
"Jaha. Niin, mutta onhan Sofialla Arvon sormus... eikö niin?"
Taas hän punastui ja melkein kuin häpeissään kertoi:
"Eräänä päivänä, vähää ennen kun minut ajettiin pois, otti Arvo sen
minulta ja sanoi lähettävänsä kultasepälle korjattavaksi. Ja sen tien
perässä se on..."
"Katsos konnaa, minkä teki!"
Taas tuli äänettömyys. Vaivuin omiin ajatuksiini, ja kummallisia
kysymyksiä tuli mieleeni. Mikä oli ollut se mahti, joka oli saanut
Arvon luopumaan noin herttaisesta morsiamesta? Ja mikä se voima, joka
voi repiä isän tunteet sydämestä? Hän saattoi olla sydämettömin
julmuri, jolla ei itsellään ollut hellyyttä toiselle antaa ja jonka
omatunto oli niin pimeä, ettei siihen minkäänlainen valo päässyt
tunkeutumaan...
Puhelimme sitten vielä yhtä ja toista asiaan kuuluvaa, ja minä lupasin
ottaa sen ajaakseni.
"Paljonkohan minä olen vallesmannille sitten velkaa?" kysyi hän ja
näytti olevan kovasti hyvillään.
"No, puhumme sitten siitä, kun näemme kuinka asia alkaa luistaa."
"Minä sitten maksan teille... Vielä minulle johtuu mieleen, että olen
kuullut puhuttavan Arvon sanoneen, etteivät tiedä Heikki Suopanki eikä
Oskari Härmä mitään, -- hän kyllä, Arvo, siksi pojat saapi
puolelleen..."
"Vai niin. Katsotaanpas! Tuleekohan Arvo itse asiaa vastaamaan."
"Huihai!... Asiamies kuuluu hänellä olevan jo tiedossa", tiesi Sofia.
Kun vielä olin tiedustellut häneltä yksityisseikkoja ja suunnilleen
päässyt selville, mitä asiamiehen piti tietää, lohdutin häntä ja
vakuutin, että tahdoin koettaa parhaani.
Hän kiitteli, näytti olevan hyvillään, ja äskeinen kärsivä ilme
silmistä oli kadonnut. Hyvästellessä tulin tarkanneeksi hänen käsiään.
Ne olivat näppärät ja sievät ja kalvosesta valkoiset ja pehmeät kuin
puuvilla.
"Minä sitten käyn viikon päästä täällä kuulemassa... Hyvästi vain, ja
monta tuhatta kiitosta jo etukäteen", toivotti hän.
"Hyvästi, hyvästi! Sofia on vain hyvässä uskossa, kyllä me asianne
kanssa tulemme toimeen."
Hän läksi. Akkunasta katsoin hänen jälkeensä. Hän käveli reimasti ja
keveästi, ja sorea vartalo notkahteli kävellessä niin miellyttävästi...
Ylen apea oli mieleni.
* * * * *
Vasta viimeisenä istuntopäivänä oli Sofian ja Arvon asia oikeuden
tutkittavana. Kumpikin Sofian todistajista, renkimiehet Heikki Suopanki
ja Oskari Härmä, olivat saapuneet käräjille.
Arvo Anttila oli hankkinut lakimiehen asiaansa ajamaan. Arvoa itseään
ei käräjäpaikalla näkynyt. Käräjäyleisö oli kovin uteliaana tietämään,
miten asiassa alkaa käydä, sillä yleisenä luulona tuntui olevan, että
Arvo oli parhaat todistajat toimittanut Amerikkaan. Mikä oli Arvon
puolesta, ja mikä taas kiivaasti puolusti Sofiaa. Koko käräjätuvan
porstua oli yhtenä ainoana äänenä.
Kaiken lainopillisen kykynsä koetti Arvon asiamies panna liikkeelle,
sotkeakseen vierastenmiesten todistukset. Mutta pojat eivät
sekaantuneetkaan puheissaan ja olivat yhtä hyviä kumpainenkin, varmoja
siitä mitä olivat kuulleet ja nähneet. He tiesivätkin paljo enemmän
kuin Sofia oli luullutkaan, ja asia tuli aivan selvästi
toteennäytetyksi. Arvo määrättiin ensi käräjiin tuotavaksi.
"Lähti eläke lapselle kuin hyllyltä. Emme me rupea muutaman
markkakymmenen takia väärin vannomaan", sanoivat pojat, kun oikeudesta
tulimme.
"Niin, ja köyhä se on Sofia yksin ruokkimaan lastansa, yhdessä tehty,
yhdessä elätetään", arveli herrastuomari.
"Oikeaa jälkeä se meni. Ei se auta aina rikkaan raha. On se köyhälläkin
kunniansa", kuului arvosteluja.
Muutamia viikkoja oli kulunut käräjistä. Satuin asioilleni Perälän
kylään, ja kun juuri olimme Ison-Anttilan kohdalla, sanoi kyytimieheni:
"Tästä se meni Anttilasta menneellä viikolla poika Amerikkaan."
"Vai niin. Minkä nimellinen poika se oli?"
"Se oli Arvo. Sama poika, joka sille Sammalvaaran Sofialle on lapsen
tehnyt. Ja sen vuoksi sanotaan lähteneenkin."
Sofia raukka!
Monta vuotta on jo kulunut Arvon Amerikkaan-menosta, eikä ole
onnistunut Sofia saamaan tietoonsa osoitettakaan. Niin tarkoin on se
kyläläisiltä salassa pidetty.
Usein olen käynyt jälkeen päin Sammalvaarassa. Sofian poika on jo
juokseva veitikka. Ja Sofia melkein vielä komeampi kuin koskaan ennen.
Mutta vieläkin uskoo hän Arvon kohtaavansa, eikä häneltä sitä uskoa
kukaan saa riistetyksi.
Tulevaisuuteen ei kuitenkaan kukaan näe.