Kuusirannau kylään ei nimismiehellä ollut sattunut asioita
moneen vuosikymmeneen. Se oli merkillinen kylä muutenkin. Sinne ei
päässyt uudenaikaisia "virtauksia" livahtamaan mistään päin. Eivät
ottaneet kuusirantalaiset osaa mihinkään yhteispyrintöön, eivät
tilanneet niitto- tai muitakaan koneita, eivät vieneet lehmiänsä
karjanäyttelyihin, ja agronoomeille olivat epäkohteliaita. He elivät
omaa vanhoillista elämäänsä, maksoivat kaikki ulostekonsa kiitettävällä
tavalla, ja kaikin puolin koettivat elää "laillisesti". Ei nähty heitä
käräjillä koskaan, mutta useasti heistä sanottiin, että olivat
rikkaita.
Kerran olivat kirkonkyläläiset oikein miehissä, konsulentti etunenässä,
menneet pitämään esitelmää, kehoittamalla kehoittaen heitä ostamaan
separaattorin ja perustamaan meijerin. Mutta kuuroille korville
puhuivat. Eivät luopuneet entisistä tavoistaan, olivat vain
ilmoittaneet, etteivät he tahdokaan rikastua... että he tyytyvät
entiseen viiliinsä. Ja toivoneet, että saisivat olla rauhassa...
Eiväthän hekään tietensä ketään käyneet häiritsemässä... Ja niin saivat
herrat poistua saamatta mitään toimeen.
Usein, kun me Lauri lautamiehen kanssa kuljimme pitäjällä
ulosottoasioilla, kertoi hän kuusirantalaisista. Heistä oli monta
naurettavaa juttua sepitetty, heidän saituruuteen asti menevästä
säästäväisyydestään, heidän niukasta ravinnostaan ja kaikkein enimmin
heidän tietämättömyydestään. Sillä yhtään ainoata sanomalehteä ei
tullut koko kylään...
Mutta kun kirkonkylän isännille tuli kova rahapula, niin ei ollut muuta
turvaa kuin lähteä lainaamaan kuusirantalaisilta. Sillä siinä kylässä
oli aina rahaa, jyviä, heiniä ja kaikkia elämän tarpeita. Ei ollut
montakaan isäntää kirkonkylässä, joka ei olisi ollut velassa
kuusirantalaisille.
"Millä ja miten he ovat niin hyviin varoihin päässeet?" tiedustelin
kerran Laurilta.
"He elävät niin perin säästävästi. Ei monta penniä saa heiltä porvari.
Heillä on -- poikkeuksetta joka talolla -- erinomaisen hyvät
luonnonniityt, ja heidän karjansa on vallan kaunista. Pellot ovat
hyvässä kunnossa, ja kun kylä on etelään viettävällä vaaran rinteellä,
tapaa hallakin harvoin. Joka talossa on viljaa aitan laareissa moneksi
vuodeksi."
"Sinnepä sopisi ulosottomiehen mennä..."
"Vanhan vallesmannin, joka tässä piirissä oli neljättäkymmentä vuotta,
ei ollut sinä aikana kertaakaan tarvinnut käydä kylässä. Kerran kuuluu
huvikseen käyneen, ja vieraana oli pidetty. He pitävät siksi tarkoin
huolta asioistaan, ettei sinne ulosottomies leikin pääse."
Niin kertoi Lauri.
Mutta eräänä kesänä, kun maanmittarilaskut päätöksineen saapuivat
nimismiehen perittäviksi, huomasin minä, että Kuusirannan
kylän kaikilta taloilta oli vaadittu, rajanaapureina ollen,
maanmittaripalkkiota kultakin manttaalinsa mukaan. Perin pieniä
olivat summat: miltä markka, miltä ei sitäkään.
Kuulutettuna maksupäivänä ei kuitenkaan saapunut yhtään
kuusirantalaista suorituksille. Sieltä ei ollut kukaan käynyt
kirkossa moneen viikkoon.
"No nyt jumal'auta päästäänkin, Lauri, Kuusirannalle", sanoin minä
Laurille eräänä aamuna.
"Niinkös? Mikä asiana? Jopa oli mainiota! Lähdemme heti, etteivät
ehtisi tulla maksamaan", iloitsi Lauri ja niin hyvillään, että hyppeli.
Pian me olimmekin taipaleella. Kuusirannan kylä on syrjässä maantiestä
ja sivulla valtaväylän varrelta. Se on suuren vaaran takana, ison,
kalarikkaan Kuusijärven rannalla. Tie sinne erkanee valtatiestä
Nippikallion luona ja soita kierrellen ja vaaroja vältellen johtaa
sieviä maita pitkin kylään.
"Nyt ne pelästyvät, etteivät saata öitänsä nukkua. Niitä pitää oikein
nylkeä; he ovat itse hävittömiä koronkiskureita, ja monta heistä
sanotaan varkaiksikin", kehoitteli Lauri. "Joutavatpa kulumme
maksamaan", tuumasin. Mutta Lauri oli niin peräti hyvillään, että
hytkyi. "Kerran minunkin täytyi turvautua tänne Kuusirannalle. Lainasin
täältä -- siltä rikkaalta Aaron Jussilta -- kolmesataa markkaa. Annoin
velkakirjan. Kahden viikon päästä sain rahat kokoon ja maksoin
takaisin, ja tämä juutas peri siltäkin ajalta täyden koron... Siitä
minulla on jäänyt niin hirmuisen paha sydän sitä miestä kohtaan,
että..."
Olimme jo saapuneet lähelle kylää, sillä puiden lomitse vilahteli
järven sileä pinta, ja ennenkun arvasikaan oli siinä kyläkin edessä.
Useimmat talot olivat maalaamattomia, mutta muuten siistiä. Pellot
olivat sievissä saroissa, kivet raunioihin asetettuina. Kaikista
merkeistä päättäen olivat kuusirantalaiset ahkeraa ja toimeliasta
väkeä. Kylässä oli yhteensä kahdeksan verotaloa. Mökkejä ja torppareita
oli sitäpaitsi melko määrä kylän laidassa mäen päällä.
"Hyvät täällä pellot ovat... paljoa paremmat kuin kirkonkylässä",
sanoin Laurille.
"Hyvät näyttävät olevan. Tässä on oivaa peltomaata, ja sitten joka
talon pellot viettävät etelään, niin onko kumma..." tuumaili Lauri.
"Mutta näethän, että pellonojatkin ovat kiitettävässä kunnossa..."
"Näkyvät olevan..."
"Ja että joka talossa on kesätunkioitakin."
Siihen ei Lauri enää vastannut mitään. Hänestä kai tuntui
vastenmieliseltä kuulla kiitettävän kuusirantalaisia.
Kylään tullessa ensimäisen talon nimi on Kuusela, ja kuuluikin olevan
kylän vanhin talo. Siihen ajoimme pihalle.
Useimmat kylän isännistä minä tunsin, vaikka oli niin sattunut, etten
ennen ollut kylässä käynyt.
Hyppäsin kärryistä kartanolle, virkalaukkuni riippuen hihnasta olan yli
kupeellani.
Samassa tulla tupsahti isäntä melkein puoli juoksua pirtistä ja
tervehtimättä ja pitämättä minkäänlaista "johdantoa" alkoi kummastella:
"Mikä maailmanen on pannut varavallesmannin liikkeelle meidän kylään?
Ja lautamies muassa! Eipä pitäisi minun puumerkkiäni olla kenenkään
arkun loovassa..."
Hän oli aivan kalpea ja niin säikäyksissään, että puhuessa ääni vapisi
ja kädet tutisivat...
"No eikö täällä vieraisilla saa käydä... teitäkin katsomassa, että
kuinka te täällä hyvin voitte", ilvehti Lauri.
"Vieraisilla! Ette te sitä varten ole liikkeellä... kyllä teillä on
joku muu piru mielessä... Eipä tähän kylään ole 'haaralakkisilla' ollut
asiaa..." [Haaralakkisiksi nimitti kansa ennen vallesmanneja, ainakin
Pohjan perillä.]
Ja isäntä vapisi yhä enemmän. Pirtistä ja vainiolta kokoontui
ympärillemme koko talon väki ja naapuristakin lapsia, kaikki katsellen
ja kummastellen suut selällään, mistä oli kysymys.
"Kyllä se nyt taisi tulla asia tähänkin kylään", ilkkui Lauri, sillä
häntä huvitti Kuuselan isännän mielenliikutus.
Kauhistuksissaan loi isäntä Lauriin nöyrän ja rukoilevan katseen.
"Eivät nämä, hyvä isäntä, ole isoja asioita. Markan toista asioita",
lohdutin minä.
Ja kun minä sitten juurta jaksain selitin, mistä oli kysymys, ei hän
ensi eikä vielä toisellakaan kerralla päässyt käsitykseen. Viho viimein
hän älysi ja mainoi:
"No en minä ole kuullut... en minä ole kuullut... Markan toista asia...
Mutta vallesmannin vaivat sitten... hyvä isä kuitenkin, kun en ole
tiennyt..."
Epätoivossaan kun oli, putosi häneltä piippukin hampaista, mutta
yhtäkkiä hänen kasvonsa saivat kuin päiväpaistetta, ja hätäisesti hän
kysyi:
"Onko muillakin taloilla samanlainen rästi...?"
"Joka taloon. Millä on enempi, millä vähempi."
Hän riemastui siitä niin että laski pitkän naurun, huomasi maassa,
jalkainsa juuressa, piippunsa, otti ylös sen ja hyvillään puheli:
"Olipa se Jumalan kiitos hyvä, että on muillakin... Olipa pakana
vie..."
Hänen käytöksensä muuttui heti. Hän vaati meitä sisälle, vei
vierashuoneeseen ja komensi emäntää kahvia keittämään.
"Jo tämä oli kummaa... jo tämä oli kummaa... vai joka taloon. Mitähän
ne muut sanovat?" mainoi hän yhä.
Ja hän haki avaimet, otti piironkinsa laatikosta vanhan, hyvin resuisen
pikku lompakon ja porisi:
"Ei sentään vallesmannin tarvitse mitään kirjoittaa. Enköhän minä
sentään... paljonko siitä menee vallesmannin vaivain kanssa... Kyllä
minä luulen, että täältä löytyy..."
Lompakko oli aivan täynnä seteleitä, pienempää, isompaa.
Kun minä ilmoitin, ettei asiasta mene kuin viisi markkaa neljäkymmentä
penniä, ojensi hän sadan markan setelin ja tuumasi:
"Eipä tässä näy olevan pienempää..."
"No on kai teillä pienempääkin..."
Hän pisti setelin takaisin lompakkoonsa, jota käsitteli siten, että
mekin Laurin kanssa saisimme havaita, että rahaa sitä kyllä on... Ja
taskustaan hän sitten maksoi ja arveli:
"Eipä ole yhtään vallesmannia käynyt tässä talossa ennen, ei
isävainajankaan aikana..."
Mutta pian oli kylälle levinnyt huhu meidän tulostamme ja tieto, että
joka taloon oli asiaa. Vähän ajan kuluttua alkoi toisten talojen
isäntiä saapua Kuuselaan. He tulivat hengästyksissään ja pelokkaan
näköisinä. Kaikilla heillä oli rahaa, että notkui. Millä oli iso
lompakko, millä kukkaro täpösen täynnä seteleitä.
"Paljonko vallesmannin vaiva tekee?" kysyi Aaron Jussi.
"Kyllä tuommoiselta rahamieheltä vähä enempi menee kuin muilta",
vastasi hänelle Lauri minun puolestani.
Tämä oli todella hauskaa. Kelpaisipa käydä ulosotoilla, kun tämmöisiä
kyliä olisi, missä velalliset itse hakevat ulosottomiehet ja melkein
riitelevät keskenään, kuka ensiksi ehtii maksamaan.
Mutta kuitti piti heidän kunkin saaman. Ja kun minulla oli hyvää aikaa,
kirjoitin jokaiselle eri kuitin.
Ja koko ajan kun kirjoitin, päivittelivät he sitä, että kun eivät
olleet tienneet... Varpulan ukko, joka oli kylän vanhin isäntä,
muisteli olevan kuusikymmentä vuotta aikaa siitä kun vallesmannilla oli
ollut tähän kylään asiaa.
"Opiksi tämä oli meille kaikille. Mutta kuka sen arvaa että
maanmittarillekin... olisihan tuo maksettu, jos olisi tietty", puheli
Laukkalan isäntä.
"Tästä asiasta on kirkossa kuulutettu ja vissiksi päiviksi määrätty
vallesmannille maksamaan. Miksette käy kirkossa? Oma asianne", vastaili
heille Lauri.
"Eihän sitä jaksa joka sunnuntai kirkossakaan käydä."
"Oma asianne! Ei tässä kylässä muuta vahinkoa tapahdukaan", rähisi
Lauri yhä.
Kun sitten Laurin kanssa ajelimme kotia päin, virkkoi hän ikäänkuin
puoleksi moittien:
"Mahdoit oikein nylkeä niitä lurjuksia...! Paljonko otit vaivoistasi
kultakin?"
"Neljä markkaa..."
"Neljä! Lempo, jos minä olisin ollut, niin neljäkymmentä olisin
ottanut... Sinä olet kumma mies... Tämmöistä tilaisuutta ei koskaan
enää satu."
"Kyllä minäkin niin luulen."
"No niin. Mahdoit sitten pitää silmät auki!" Lauri oli kovin
tyytymätön, etten ollut "nylkenyt".
Mutta itsekseni minä ihmettelin kuusirantalaisia.