Kappeliseurakunnassa asui mies, Räsköltiksi kutsuttu, jolta ei pitkään
aikaan onnistuttu saamaan minkäänlaisia veroja. Hän oli vanha nuorimies
ja niin saita, että nälkää näki. Varmaksi tiedettiin, että hän oli
kymmenientuhansien markkojen omistaja, vaikka hän tekeysi köyhäksi ja
kerjäili leipäpalaa missä kulki. Ja niin viisaasti oli hän osannut
lainailla rahojaan, ettei kukaan oikeastaan tiennyt kellä niitä oli,
oliko pankeissa paljon ja missä. Mutta se tiedettiin, että paitansa
povessa oli hänellä musta pussi, jossa aina oli rahaa.
Kerran oli taas varastanut -- hän otti mistä hyvänsä -- eräästä talosta
kaksi leipää. Arvattiin, että se oli Räsköltin työtä, ja kun sattui
syyspimeä ja kylän poikaviikareita oli koolla, päätettiin miehissä
lähteä takaa-ajamaan. Hänet saavutettiin pian, ja kylän raitilla
tehtiin kiivas kysymys, oliko hän ottanut leivät talon pöydältä. Mutta
hän kielsi jyrkästi ja aikoi hävyttömimmät haastaa oikeuteen. -- Mutta
pojat eivät tällä kertaa helpoittaneetkaan. He suorivat äijän kiinni.
Toiset pitelivät käsiä, toiset jalkoja, yksi painoi lakin suuta vasten,
ettei saattanut huutaa, ja muut alkoivat kopeloida äijän laajaa
kauhtanaa, jonka taskuista löytyi vaikka minkälaista -- ja aivan oikein
äsken kadonneet leivätkin. Mutta pojat eivät tyytyneetkään siihen.
Olivat vähin maistelleet, niin olivat rohkeimmillaan. He kopeloivat
paidan povea, löysivät mustan pussin ja siinä seteleitä aika tukon...
Siitä asti tiedettiin, että Räsköltillä oli rahaa matkassaan.
Kun kunnan rästiluettelo joutui perittäväksi, huomasin minä Räsköltin
nimen toisten joukossa. Useimmat rästissä olijat olivat perin köyhiä,
jotta heistä tuskin yksikään kykenisi maksamaan.
Lauri lautamiehen kanssa olimme liikkeellä. Haettiin itsellisiä,
käytiin mökeissä. Itselliset noituivat, ettei heillä ole talvella rahaa
eivätkä he maksaisi vaikka olisikin. He eivät rupea kunnalle penniäkään
antamaan. Mökkiläisistä olivat useimmat niin köyhiä, etteivät kyenneet
maksamaan, ja mitään omaa irtaimistoa ei heillä ollut.
"Tapaisimme sen Räsköltin! Sillä miehellä kuitenkin on varoja", toivoi
Lauri.
"Onko hänellä vakinaista asuntoa?"
"Ei ole, mutta Ylipään Junnon pirtillä hän enimmäkseen kuuluu
oleskelevan", tiesi Lauri.
"Mutta mitä me häneltä otamme, kun hänellä ei ole muuta kuin
rikkinäiset rievut yllään?"
"Kyllä hänellä rahaa on."
"Tietenkin on, mutta eihän hän ole ennenkään verojaan maksanut,"
Niin keskustellen saavuimme Ylipään Junnon pirtin luo, joka oli aivan
tien poskessa. Lauri juoksi kysymään Räskölttiä. Kun huoneessa oli
kirkas tervastuli takassa, näkyi peittämättömän akkunan läpi kaikki
mitä huoneessa tapahtui. Lauri näkyi seisovan keskellä lattiaa ja
puhelevan isännän kanssa, joka veisteli kirvesvartta.
Hetken päästä Lauri palasi.
"Kuuluu jo pari päivää sitten menneen kylälle päin. Ei sanonut Junno
tietävänsä missä oleskelee, sillä Räsköltti kulkee välisti
laitakylilläkin kerjäilemässä", kertoi hän.
"No kyllä sitä sitten kestää hakea", arvelin minä.
"Niin. Kylläpä täällä kylällä kuulemme, onko häntä nähty liikkeellä
näinä päivinä."
Saunalassa, jossa meillä oli tuttavaa väkeä, päätimme käydä hevostamme
syöttämässä. Ja kun oli kylmänlainen sydäntalven ilta, tuumasimme
yöpyäkin Saunalaan.
Minulla oli pulska ruskea orhi ja kauas kaikuva kulkunen ja aisatiuku,
joiden kaunis ääni kuului kilometrittäin. Ne, jotka kerran olivat
niiden äänen kuulleet, vakuuttivat tuntevansa eroittaa ne muiden
kulkijain helyistä.
Ennenkun Saunalaan tullaan, ajetaan läpi Kärkkälän pihan. Hevonen
käveli roimasti, minä istuin omissa ajatuksissani, mutta Laurin vaaniva
silmä oli aina valpas.
"Tuossa puodin päässä vilahti mies ja meni hakoläjään. Mitähän hän
pelkäsi? Mikähän mies se oli?" sanoi Lauri ja liikkui levottomasti
reessä.
Kumma, että Lauri oli nähnyt, vaikka oli hyvin pimeä ilta, taivaskin
tähdetön.
"Miten ihmeessä näet tuonne asti?"
"No näkeehän tuonne... tuossa on läjä... hakoläjä onkin, oikein
arvasin. Pysähytetään hevonen. Minäpä katson..."
Pidin Laurin havaintoa joutavana. Mutta Lauri ei hellittänyt, alkoi
kopeloida ja potkia hakoläjää ja potkiessaan arveli:
"Mies tänne meni... se on vissi... tuossahan tuo onkin... tässä
molemmat jalat... tulepas pois sieltä... kyllä minä sinut tunnen, kuka
täällä on..."
"Kuka?... kuka?..." Jo minuakin alkoi asia huvittaa.
"Räsköltti..."
Ja Lauri veti Räsköltin hakoläjästä, veti niin että suonet
paukkuivat...
"Ei minulla kuitenkaan ole rahaa", rukoili Räsköltti ja voivotteli.
"Lurjus varasti meillä käydessään kengäkset pirtin penkin alta...
Maksapa ne, tai panetan sinut kiinni... tässähän on vallesmanni
vieressä, eikä ole kaukana poliisikaan... Nousepa ylös, ja hyvin
äkkiä..."
Ja Lauri tuli ja kuiskasi minulle hauskan tuumansa korvaan.
"Tuo vallesmanni sanoo sinulta menevän kunnanveroa neljäkymmentäviisi
markkaa. Puske pois pian taikka...!"
"Ei, herra kulta, ei minulla ole minkään valtakunnan rahaa", surkeili
Räsköltti.
"Vai ei ole... näytäpä... katsotaanpas!"
Äijä potki ja rukoili, huitoi käsillään, mutta Lauri hoiteli häntä kuin
käpyä ja kaivoi hänen povestaan mustan pussin käsille.
"Nyt me teemme selvän niistä kengäksistäkin", arveli Lauri, "ja
vallesmannin tarvitsee myöskin saada palkkansa, kun monet mutkat sinun
takiasi on saanut ajaa".
"Odottakaa, te p--leet!" uhkasi äijä.
"Jos et ole hiljaa, niin minä... Et hävitön maksa kruunulle etkä
kunnalle... Tässä on nyt pussi. Siitä on otettu mitä olet velkaa, ja
nyt ollaan selvät tällä kertaa... Muista maksaa, tai tulevana vuonna
tulee sama temppu uudestaan tehtäväksi. Ja Jumala armahtakoon sinua,
jos tästä hiiskut sanaakaan..."
Minua huvitti äijän vimmastus. Hän oli aivan kuin säikäyksestä hupsuna,
ei tiennyt mitä tehdä. Lauri vain oli vakavana ja piti kovaa
nuhdesaarnaa ukolle.
"Odottakaa, te p--leen pakanat! Kyllä minä teidät opetan", sähisi hän
sitten, kun jätimme hänet hakoläjän viereen ja läksimme ajamaan
Saunahan.
Aamulla tuli Kärkkälän isäntä Saunalaan ja kertoi hymyssä suin:
"Kaiken päivää se siinä meillä vaani ja vahtaili, Räsköltti -- sitä
pitää aina yhden olla silmällä pitämässä, muutoin se vie mitä käteensä
saa, -- mutta illalla, kun Iikka-poika tuli ulkoa ja sanoi, että
jopahan varavallesmannikin tulee, koska kulkusen ja aisakellon ääni
kuuluu... niin silloin tuli äijälle kiire." (Häntä oli juuri vähää
ennen peloteltu, että vallesmanni oli uhannut ryöstää verot, ellei
muutoin maksa.) "Kyllä me sieltä kuistista katselimme, kuinka kävi, ja
sen nuhdesaarnan kuulimme, jonka tämä Lauri lautamies piti."
"No mitä Räsköltti arveli?" kysyi Lauri.
"Uhkasi haastaa oman käden oikeudesta", vastasi isäntä naurussa suin.
* * * * *
Alkoivat käräjät sitten lähestyä. Räsköltti piti sanansa ja haastatti
sekä Laurin että minut "oman käden oikeudesta".
"Mutta jos sovinnolla maksatte minulle sata markkaa, niin en lähde
oikeuteen", oli Räsköltti ilmoittanut Laurille käräjätuvan porstuassa.
Mutta Lauri oli uhannut ottaa kysymykseen kaikki hänen varkautensa ja
muutkin pahat teot ja näyttää, että linnassa saisi Räsköltti
loppuikänsä oleskella.
Kun asia sitten huudettiin esille, menimme Laurin kanssa vastaajina
sisälle, mutta kantajaa ei kuulunut, vaikka poliisi kävi häntä vasiten
hakemassa.
Eikä ole Räsköltti kannettansa jatkanut.