Kesäisenä yönä kuljin suuren Miehojärven rannalta kalarikkaan,
saivovedestä kuuluisan Kaimajärven rannalle, missä oli vain yksi ainoa
talo järveen pistävän niemen nenässä.
Yksinäisiä, metsäisiä taipaleita on minusta hauska matkata yksin. Polku
vie ja viehättää. Erämaan rauha on maassa, ja sydämessä asustaa
kummallinen raukeus. Täällä, kaukana muusta maailmasta, on turvallista
olla. Vaikka on ympärilläni erämaan ääretön yksinäisyys, ei minua
peloita eivätkä tuskan tunteet sydäntäni rasita. Ajatus ei viivy
entisyydessä, ei luo utukuvia tulevista päivistä, eikä rauhatonna
harhaile vallaton mielikuvitus. Silmä näkee, sydän tuntee, ja
rauhallisena sielu unelmoi...
Tämä taival onkin outoa minulle, olen ensi kertaa tätä polkua
kulkemassa. Maat, joita polku vie, ovat kuivia ja kallioisia, suot ja
jänkät jäävät syrjään. Ahteita ja kumpuja hakien polku vie...
Nousee aurinko ja kultailee maailmoita ja uneksuvan taivaan vaaleita
pilviä. Mutta kuta likemmäksi saavun Kaimajärveä, sitä mukaa katoaa
minusta erämaan synnyttämä rauha, ja levottomammaksi sydän käy.
Ajattelen taloa, Kenttänivaa, ja sen asukkaita. En tunne heitä, mutta
Miehojärven rannalla, josta olen lähtenyt, on minulle heistä kerrottu.
Iso oli lapsilauma, ja lujalle oli ottanut elämisen jo kuluneena
talvena, kun leipä oli aivan ostossa. Kaksi lasta kuuluu olevan
vaivaista... Heiltä nyt vaadittiin kolmensadan markan päätöksen maksua.
Päätös oli laukussani velkakirjoineen ja määräyksineen...
Minulla oli ollut monen monta ulosottotoimitusta peräti köyhäin ja
kurjain luona, mutta ei minusta ollut koskaan tuntunut niin ikävältä
velallisen luo meno kuin nyt. Varmaa on, että jos itselläni olisi ollut
rahaa, olisin ennen siitä luopunut kuin mennyt noita raukkoja
nylkemään... raukkoja, jotka idarsivat leipäänsä karusta,
kiittämättömästä maasta, hallan kanssa joka vuosi tapellen -- joita ei
auttanut maantie, vaikka velvollisuus oli heilläkin osansa korjata, ja
jotka elivät kaikin käsin turvattomina loitolla muista ihmisistä...
Merkeistä päättäen alan lähestyä asuttua paikkaa. Siinä on jo pienen
jänkän laidassa heinälatokin, suu selällään tuijottaen; etempänä on
auma vartaita pystyssä ja toisella rannalla toinen lato, johon vasta
näkyy olevan uusi katto pantu. Polku kiertää jänkkää, pulskan petäjikön
halki kulkien. Männikkö oli tähän jätetty säästömetsäksi ja suojaksi
pohjoisia tuulia ja hallaa vastaan. Tämä oli talon tuki ja turva...
Heti männikön laidassa on riihi ja sen vieressä pienoinen lato.
Riiheltä näkyy jo talokin, matala maalaamaton viisiseinäinen pirtti, ja
siitä vähän matkan päässä maahan luhistunut, ränstynyt navetta. Kuuluu
hiljaista kosken pauhua, ja kun likemmäksi tulen, näen talon taitse
virtaavan pienoisen joen, joka saunan luona muodostaa nivan ja vähän
alempana laskee suureen Kaimajärveen.
Aamu on tyyni ja suloinen, aurinko on jo korkealla, vaikka kello vasta
aloittaa viidettä. Talossa ei vielä näy liikettä.
Mutta pääskyset, joilla on pesänsä pirtin räystään alla, pitävät
iloista elämää. Ne lentävät aivan korvieni vieritse ja visertelevät
niin että korvia vihloo. Niitä on sadoittain. En ole ennen enkä jälkeen
nähnyt niin paljon pääskysenpesiä yhden talon räystään alla. Istuudun
isolle kivelle, joka on keskellä pihamaata, ja alan katsella pääskysten
iloista elämää. Vieri vieressä on pesiä, ihme että ne siinä pysyvät
vain paljaaseen seinään varattuina... Tuosta pesästä lähtee taas
yksi... lentää pääni päältä... siinä viheltää ja menee nuolena järvelle
päin... Tästä taas... se lentää poikki pihan... tulee takaisin ja
salamana vihkaisee rannan sivu koskelle päin, jonne katoaa... Tuohon
pesään, joka on likinnä rappusia, tulee yksi pirtin päällitse... ja
tuohon ja tuohon... Ja yhtenä ainoana hilpeänä viserryksenä on koko
pihamaa, ja kaunis kesäaamu on kuin aamurukouksessaan.
Kummallisiin ajatuksiin vaivun siinä istuessani. Näen suuren
Kaimajärven sileän pinnan ja sen vastakkaisella rannalla korkean
vaaran, jonka puuton, kalju laki kimaltelee aamuauringon valossa. On
kuin hyppelisivät siellä valon hengettäret, aamutanssiaan
harjoitellen...
Kaunis on maailma, ja iloiset ovat pääskyset, mutta minun sydämessäni
on talvi, ja murhe on mielessäni... Nuo, jotka tuolla sisällä nukkuvat,
eivät aavista, että heitä vaanii ulosottomies...
Silloin satun katsomaan järvelle päin ja näen rantaan tulevan veneen,
jossa on kaksi henkeä, vanhemmanpuoleinen mies ja nuori tyttö... He
asettavat verkot keppeihinsä ja mies nostaa kalakontin selkäänsä. Tyttö
kantaa pienempää vasua...
Kun he saapuvat pihaan, tervehdin minä. Mutta kumpikaan ei vastaa
mitään. Mies tuijottaa minuun kuin pelästyneenä, ja tyttö katsoo niin
tarkkaan, että kävelee kopiksi tikapuihin. Silloin hän herää, panee
vasun rappusille ja töksähtää siihen minua katselemaan.
Mieskin on laskenut konttinsa kaivon viereen ja alkanut kaivaa
tupakkakojeitaan.
"Te taidatte olla isäntä", sanon minä ja lähestyn katsomaan, mitä
kontissa on. Se on haukia ja ahvenia puolillaan.
"No minä tässä olen niinkuin isännän nimessä", vastaa hän väsyneesti.
Hän on kuudenkymmenen mies, harmahtavatukkainen ja sinisilmäinen.
Miellyttävät kasvot ilmaisevat harvinaista suopeutta.
"Mistä tämä vieras kulkee, kun tämän kautta matka pitää?" tiedustelee
hän ja yhä katselee minua epäluuloisena. "Tänne Kaimajärven rannalle
sattuu harvoin vieras kulkemaan."
"Tuolta rantakylästä olen. Vasta tähän tulin. Saittepa aika paljon
kaloja. Verkoillako pyydätte?"
"Verkoilla. Ei ole nuottaa. No tuli niitä mennä yönä jonkun verran.
Milläpä täällä muuten eläisikään", arvelee hän surumielisesti.
Pirtissäkin oli herätty, ja savu nousi uunin piipusta. Tyttö oli
kadonnut porrasten edestä, ja lasten hälinää kuului sisältä. Pienoinen
poika, jolla ei ollut kuin palanen paitariekaletta yllään, juoksi
pihalle ja lausui:
"Itä... itä... Kallelle te tuuri hauki!" ja meni kaloja kontista
katselemaan.
Navetassa helähti rautainen lehmän kello pari kertaa ja kuin unen
seasta vielä.
"Onko montakin lehmää?" kysäisin minä, kun sattui soma tilaisuus.
"On se vasikka neljäntenä. Mennä talvena täytyi paras lehmä lopettaa,
kun katkasi jalkansa sileällä parrella."
"Sepä oli ikävää. Niinkö pieni tämä tila onkin?"
"Kyllä tässä hätähätön seitsemän, kahdeksan elättäisi, kun oikein
tarkoin joutaisi joka kannikon niittämään..."
Isäntä on koko ajan tarkastellut minua, kai tehnyt johtopäätöksiään.
Erittäinkin näkyy hän katselevan olallani riippuvaa laukkua, joka ei
ole tavallisen eväslaukun näköinen. Ja minun olennossanikin on jotakin,
joka on tavallisesta jätkästä poikkeavaa, vaikka pukuni ei suinkaan ole
herrasmainen.
"Te taidatte olla metsänostaja", arvelee hän tutkimuksen tuloksena.
"No en minä juuri metsänostaja ole", vastaan vähä hymyssä suin.
Silloin näyttää hänelle selviävän asia. Ja melkein vapisevin äänin hän
sanoo:
"Kyllä minä nyt arvaan ja tunnenkin. Te olette se varavallesmanni..."
"Niin olen..."
"Minä arvasin. Minulla on ollutkin niin painostava tunne koko viikon.
Ja akka oli nähnyt pahoja unia näinä viime öinä. Oli nähnyt pirun häntä
ahdistelevan..."
Samassa tuli pirtistä nainen, joka näytti olevan emäntä ja navettaan
menossa. Hän oli laiha, mutta muuten terveen näköinen, ja liikkui
erinomaisen liukkaasti. Kuultuaan, että me isännän kanssa juttelimme,
seisahtui hän kuuntelemaan, ja päästyään asian perille pillahti hän
itkemään ja nyyhki:
"Siinä se nyt oli minun uneni... siinä se nyt oli minun uneni... Johan
minä sanoin sen sinulle, Heikki", ja itkien meni hän navettaan.
"Joko olette kauan asunut tätä taloa?" tiedustelin isännältä,
päästäkseni muihin puheisiin.
"Kohta kolmekymmentä vuotta... No lähtekää tästä sisälle", vastasi hän
ja näytti verrattain levolliselta.
Minä vakuutin, että minulla tässä päivänpaisteisella pihamaalla oli
erinomaisen hauska istua pääskysten lentoa katsellen.
Talo oli kauniilla paikalla. Varsinkin miellytti minua ohivirtaava
joki, joka saunan luona teki soman kosken, ja suuri sininen ja sileä
järvi, jonka toisessa laidassa kohosi kaljupäinen jättiläisvaara. Me
kuljimme isännän kanssa ympäri vainioita, kävimme saunan luona ja
pienen, sievän kosken partaalla, johon muuan talon pikkupojista jo oli
ehtinyt rautuja onkimaan.
Pellot näyttivät lupaavilta. Ohra alkoi juuri tähkää tehdä.
"Ei kai tämä paikka ole hallanarka. Kun ei vain erinomaisia syitä satu,
niin saatte hyvän vuoden..."
"Kyllä on monasti näin näyttänyt, mutta juuri kun on valmistumassa,
tulee pakkanen..."
"Vaikka järvi on tuossa vieressä...?"
"Vaikka. Mutta näittehän tullessanne sen laajan vuoman, jonka rantaa
polku tänne tuo. Se on semmonen se vuoma, että siitä uhkuu kylmää
lämpiminä kesäöinäkin... ja syyspuoleen se on kuin irti päästetty
rietas... Olen minä sitä paikotellen koettanut ojittaakin, vaan minkäpä
sille yksi köyhä mies tekee... Kaksikymmentäkahdeksan keriaa olen
kylvänyt, ja neljä kertaa olen saanut hyvän vuoden... Tässä vainiossa
olen paljon työtä tehnyt. Nuokin kivirauniot tuolla olen vaimoni kanssa
kahden..."
Hän ei enää jatkanut, olimme juuri pihaan tulossa.
"Senkö Lomman tuomio se on?" kysäisi hän, ja hänen äänensä vapisi.
"Hänen on. Se näkyy tekevän kolmesataa markkaa, paitsi korkoja ja
kuluja..."
"Kyllä sen muistan. Niin se tekee. Hätä tässä tulee nyt, ellei Lomma
vielä alkaisi vartoa. On noita pieniä lapsia vielä... En minä muuten
niin surisi..."
Me tulimme pirttiin. Se tyttö, joka tuli isänsä kera kalasta, siivosi
huonetta. Puute ja köyhyys paistoi joka nurkasta. Keskellä permantoa
leikki kaksi viisivuotista poikaa, apposen alasti kumpikin, ja
leikkiessään huusivat kuin metsäläiset ainakin.
"No olkaapa nyt vähemmällä siinä... Jaakko ja Iikka menkää tästä
pihalle... Ne ovat kaksoset nuokin tuossa, ja semmosia kiistelijöitä,
ettei ääntänsä kuule", tuumasi isäntä heille, mutta sen kovemmin hän ei
heitä kieltänyt.
"Montako lasta teillä on?"
"Niitä on ollut viisitoista, vaan ne ovat vanhemmasta päästä kuolleet,
-- neljä niin soreaa poikaa ja yksi tyttö, -- niin että nyt ei taida
enää olla kuin kymmenkunta."
Emäntä oli navetan takana keittänyt kahvia ja tuli pannu kädessä
pirttiin. Oven luona, vanhan porontaljan päällä, makasi vapiseva sokea
vanhus.
"Se on tuo Priitan äiti kohta yhdeksänkymmenen vuoden vanha", selitti
isäntä.
Minut oli käsketty porstuan peräkamariin, johon emäntä toi isännälle ja
minulle kahvia.
Kun kysyin, mitä he tahtoisivat kirjoitettavaksi ulosottoon päätöksen
vakuudeksi, vastasi isäntä:
"En tiedä. Ei tässä liikoja ole. Tuo sänky tuossa on sisareni, samoin
kuin sänkyvaatteet..."
"Entäpä lehmät?"
"Lehmät täytyi mennä talvena myydä Songan porvarille, kun leipä oli
kaikki ostossa ja verot kaikki maksamatta. Songan porvari on sitten
antanut lehmäin olla meillä ja luvannut odottaa. On kerrottu, että
tulevana talvena on isoja tukinajoja, niin että kun tästä pääsee
ansioon, niin pian alkaa rahaa tulla..."
"No hevonen....?"
"Hevonen on Härkämäen Hermannin, Perälän kylästä -- kyllä kai
varavallesmanni hänet tuntee. -- Hermanni ei anna omaksi ennenkun saan
sen maksetuksi."
Sekä lehmiin että hevoseen oli hänellä täydelliset todistukset,
etteivät ne olleet hänen omaisuuttaan. Niitä ei siis käynyt ulosottoon
kirjoittaminen.
"Eikä taida olla muutakaan irtaimistoa?"
"Kylläpä tämän pitäisi näkyä, mitä tässä on... ei muuta kuin puutetta,
ja ellei olisi niinkin runsaasti kaloja saatu, niin nälkään olisimme
kuolleet. Kaloilla ja maidolla olemme olleet monta aikaa. Vasta viikko
sitten sain vähä jauhoja. -- Kun ne nyt olisivat malttaneet vielä
odottaa, nuo velkamiehet, niin... Minulla olisi vielä vähä metsää
myytävänä, aika hyvää metsää tuon Jänkkävaaran takana... niin saisivat
omansa. Vaan minkäpä minä nyt teen, kivuloinen mies..."
"Olisitte koettanut saada metsänne myydyksi..."
"Sitä minä jo menneenäkin talvena hoin ja hoin, mutta eihän se tuo
Heikki... sanoo vaan, että säästämme, säästämme", alkoi emäntä syyttää
miestään.
Ei isäntä siihen mitään virkkanut. Näytti niinkuin hän olisi
kyllästynyt koko maailmalle, niinkuin olisi toivonut, että pääsisi
pois. Häntä uuvutti tämä kova taistelu. Ja väsyneeltä hän todella
näyttikin.
Istuttiin ääneti pitkän aikaa.
"Lypsämään pitää minun lähteä", sanoi vihdoin emäntä ja poistui; ovi
jäi auki. Pirtistä kuului lasten mellakoimista, ja pihalla visertelivät
pääskyset, ristiin rastiin nuolina lentäen, ja saunan takaa kuului
soman kosken hauska pauhu...
Oli niin painostavaa, surullista, ikävää ja kolkkoa täällä sisällä...
Tuolla ulkona oli niin ihanaa, niin suurta ja suloista...
"No sitten taitaa täytyä julistaa tämä maatila ulosottoon", sanoin
vihdoin isännälle.
"Se kai se on tehtävä", arveli hän miettiväisenä. -- "Jos vaan saisin
jonkun hyvän ihmisen auttamaan tulevaan talveen asti, niin kyllä sitten
korjautuisi. Se metsä on ison rahan arvoinen, mutta sitä eivät muut
tiedä kuin minä. Olen sitä koettanut säästää viimeiseen asti ja
köyhyyden kanssa tässä taistellut. Se Lomma näkyy olevan sydämetön
julmuri..."
"Ettekö ole käynyt hänen puheillaan ja koettanut saada häntä
odottamaan?"
"Kävin minä silloin heti kun lautamies toi välipäätöksen, vaan ei
puhettakaan. Sanoi, ettei hänelle kelpaa muu kuin puhdas raha... Mutta
koettakaa te nyt, rakas ystävä, puhua hänelle... ehkä hän sentään
taipuu..."
Isäntä pyyhkäisi kämmenellään silmiään ja tuumasi:
"Jo se on ollut tämä meidänkin elämämme hauskaa! Puutetta koko
elinajan, ja minullakin alkaa terveys loppua... pistää ja vihloo joka
paikkaa, ja oikea jalka on välistä niin kipeä, ettei päällensä otata...
Saisi kuollakaan tähän rauhassa..."
Ja taas hän pyyhkäisi silmiään.
"Kyllä minä parastani koetan teidän hyväksenne tehdä... Ehkäpä Lomma
tyytyy odottamaan, kun saa kuulla, että teillä vielä on hyvä metsäkin."
Silloin isäntä säpsähti ja rupesi pyytelemällä pyytämään:
"Elkää Herran tähden puhuko Lommalle metsästä mitään. Minä luulen hänen
saaneen vihiä, ja sitä hän nyt vaanii, että saisi sen ilmaiseksi...
Sanokaa vaan, että minä tukinajolla ensi talvena maksan..."
Me siirryimme isännän kanssa pihalle juttelemaan, katselimme pääskysten
lentoa ja järven sileää pintaa. Emäntä oli lehmät laskenut laitumelle
ja tuli nyt kaloja perkaamaan lasten kera. Isäntä yhtyi joukkoon.
"Vieraskin syö kalakeiton ennenkuin lähtee, ja on meillä nyt voita ja
leipääkin tarjota..." pyysi emäntä minua.
* * * * *
Jo marraskuun alkupäiviksi oli kihlakunnan ruununvouti kuuluttanut
myytäväksi julkisella pakkohuutokaupalla Kenttänivan tilan n:o 41
----:n pitäjässä.
Lomma ei ollut suostunut odottamaan millään ehdolla. Ruununvouti oli
yhtä sydämetön.
Tapasin muutamaa päivää ennen huutokauppaa Kenttänivan Heikin. Hän tuli
varta vasten puheilleni. Vähillä voimillaan oli hän lähtenyt
rantamaihin vielä kerran koettaakseen saada apua. Mutta kukaan ei
tahtonut auttaa miestä, joka elinaikansa oli raskaalla työllä suurta
perhettään elättänyt, -- jonka terveys puutteen käsissä nyt oli
murtunut ja joka nyt oli köyhäksi joutunut. Kukapa semmoista auttaisi!
Hän oli paljon heikontunut sitten kesän. Ensi silmäyksellä en tahtonut
häntä tunteakaan. Hän kulki ihan kumarassa ja yski väliin hirmuisesti.
Kun hän verkkaan astui kujasta ulos, paikattu laukku selässä, kumarassa
ja avuttoman näköisenä, painui kuva hänestä syvälle mieleeni.
Ruununvoudille koetin selittää, että Kenttänivassa vielä oli hyvä
metsä, pitäisi ainakin se eroittaa pois.
"Eikö helkkarissa... eikö helkkarissa", sain vastaukseksi. Ja hän
kertoi, että velallinen päinvastoin oli myynyt metsänsä niin tarkkaan,
ettei ollut enää linnun laulupuuta.
Ja Kenttäniva myytiin pakkohuutokaupalla. Lomma oli haalinut väkeä
kokoon sen verran, että pystyttiin toimitukseen. Ei ollut kukaan
halukas muuttamaan erämaahan, johon ei johtanut kuin vaivainen polku,
ja sen vuoksi ei huutajia saapunut. Lomma tarjosi koko talosta tuhannen
markkaa eikä kukaan halunnut antaa enempää.
Ja niin paukahti vasara, ja Lomma sai Kenttänivan tuhannella markalla.
Kun huutokauppa oli loppunut, Lomma maksanut huutokauppasumman,
ruununvouti pannut palkkion tyytyväisenä taskuunsa ja kaikki
mahdolliset kulut otettu huomioon, huomattiin että vielä
velallisellekin oli jäänyt vähän yli viiden markan.
Silloin Lomma julisti:
"Jaah... minä en ole mikään julmuri, minä. Minä säälin sairasta miestä
ja hänen perhettään... minä annan heidän toistaiseksi asua talossani,
jos he noudattavat..."
Silloin nousi loukosta vanha, mutta vielä vankka äijä, löi nyrkkiä
pöytään ruununvoudin ja Lomman nokan alla ja karjaisi:
"Köyhäinhoitoon on heidät vietävä ja aivan heti. Nytkään ei ole ollut
moneen päivään muuta ruokaa kuin happamia kaloja. Sydämettömät
julmurit! Tännekö tahdotte nämä raukat tappaa, kun ensin ryöstitte
heidät..."
Se oli Kettu-Heikki, Kenttänivan lähin naapuri. Silloin ruununvouti ja
Lomma alkoivat hankkiutua taipaleelle.
* * * * *
He ovat nyt maan mustassa mullassa molemmat, sekä Kenttänivan Heikki
että hänen emäntänsä. Vanhimmat lapsista ovat palveluksessa, mutta
nuorimmat huutolaisina.
Lommalle on Kenttänivan metsästä jo usea "puulaaki" tarjonnut
kahtakymmentätuhatta markkaa, mutta Lomma kuuluu tahtovan
neljäkymmentätuhatta...
Ja varmaan hän sen saapikin...