Antti Räisästä, itsellismiestä, oli sakotettu viinanmyynnistä, ja sakko
jätettiin minun perittäväkseni.
Maailman konna ja veijari kuului olleen tuo Antti Räisänen ilmoisen
ikänsä. Viinaa oli myynyt ja kaikenlaista konstia pitänyt. Viisaasti
oli hän osannut kauppaansa pitää, sillä monissa käräjissä oli asia
ollut esillä ennenkuin hänet voitiin tuomita viinanmyynnistä.
Lauri lautamiehen, joka oli paljon ollut läsnä ulosottotoimissa ja
muutenkin tunsi kaikki pitäjän ihmiset, otin todistajakseni.
"Kuuluu kehuneen, ettei maksa hän sakkoa eikä lähde linnaankaan", sanoi
Lauri minulle ja naureskeli.
"Semmoinen lintuko se on?"
"Kyllä se sellainen mies on, ettei sitä kohtaa kun sattumalta. Minulla
kun kerran oli hänelle haaste, niin viikko piti vahtia ennenkun sain
haastetuksi."
"Tietääkö Lauri, oleskeleeko hän nyt näillä mailla? Hänhän asuu
Pakkasenvaarassa?"
"Oli tässä juhannusviikolla ollut kuulema liikkeellä, vaan eikö lie nyt
mennyt johonkuhun tukkisavottaan. Siellä hän tavallisesti kesällä
oleskelee minkä mitäkin tukkilaisille kaupitellen; talvisin hiihtelee
tukkiajopaikasta toiseen, myy viinaa, rekilauluja ja paperosseja.
Harvoin hänet tapaa kirkonkylällä, mutta ripillään hän käy joka vuosi
Perttulin sunnuntaina."
"Eikö hänellä ole itsellään mökkiä tai muuta omaisuutta?"
"Pakkasenvaaran Heikin on pirtti, jossa hän asuu, ja minun tietääkseni
ei hänellä ole minkäänlaista omaisuutta."
"No sitten me toimitamme hänet linnaan sakkojaan sovittamaan."
Niin keskustellen olimme Laurin kanssa kävelleet jo pitkälti
kirkonkylää, ja aikeemme olikin jalkaisin mennä. Oli keskikesän
poutainen päivä, luonto vankimmillaan voimassaan.
Kylän päässä tuli meitä vastaan Olkkos-Kaisa, jolta kuulimme, että
Antti Räisänen oli samana päivänä käynyt kylällä voita ostamassa ja
Pakkasenvaaraan päin lähtenyt.
"Hyvääpä kuuluu", arvelin minä Laurille.
"Ei se ole lintu silti häkissä, vaikka sen metsässä laulavan kuulee",
epäili Lauri.
Pakkasenvaara oli kylän takana mäki, missä pienen näreikön keskellä oli
useita mökkejä. Yleensä se oli huonossa huudossa, ja melkein jokaisen
mökin asukkaita katseltiin epäluulolla.
Laurin neuvon mukaan käännyimme kylään tultuamme metsäpolkua
takalistolle päin. Sitä kävellen voimme metsän peitossa huomiota
herättämättä lähestyä Pakkasenvaaraa.
"Meidän pitää päästä aivan huomaamatta ihan mökille asti, sillä jos
Antti saapi vihiä meistä, niin silloin hän katoaa metsän peittoon eikä
taida olla heti näkyvissä", selitti Lauri.
Polkupahaista, joka kulki vaaran rinnettä kierrellen ja oli
paikoitellen rapakkoinen, kävelimme hiljaa keskustellen -- Lauri
edellä, minä perässä.
"Seikka on semmoinen, että kun pääsemme lähelle, niin jää sinä puun
taakse piiloon, minä menen yksinäni ensin pirttiin. Jos kotona on, niin
pysyy se, vaikka yrittäisi karkaamaan", esitti Lauri. "Kun minä sitten
ilmestyn ulos pirtistä ja alan sytytellä piippuani, niin silloin saat
tulla", ehdotti hän vielä sopivaksi merkinannoksi.
Metsän suojassa ja kumartuneina naakaten pääsimme niin lähelle mökkejä,
että olisi voinut tuntea ihmiset.
"Tuossa mökissä se Antti asuu, jossa on ovi auki ja päreitä akkunan
ruutuina... tuo toinen tuossa vasemmalla vieressä on se Tiina-Kaisan
mökki, jossa vuosikymmen sitten mies puukolla tapettiin..." osoitteli
Lauri.
Minä paneusin pitkäkseni kuusen taakse ja saatoin hyvin makuultani
nähdä kaikki, mitä sen mökin luona tapahtui, missä Räisäsen Antti asui.
Lauri lähti mökkiä kohden kävelemään.
Eräästä mökistä ilmausi vaimo portaille, katseli hetkisen ympärilleen
ja heitti sitten sangollisen likavettä pihalle.
Mutta huomatessaan Laurin, joka juuri oli lähestymässä Antin mökkiä,
pakeni hän kuin pelästyneenä pirttiinsä. Näin Laurin kiirehtivän
askeleitaan ja puolijuoksussa menevän Antin mökkiin sisälle.
Odotellessani Lauria takaisin ehdin siinä maatessani mietiskellä yhtä
ja toista. Saamieni tietojen mukaan piti Antti Räisäsen olla rahamies,
joka kyllä voisi yhden sakon maksaa puhtaalla rahalla milloin hyvänsä.
Säästölaitoksessakin kuului hänellä olevan talletuksia. En ollut
koskaan Anttia nähnyt, vaikka paljon olin kuullut hänestä puhuttavan,
ja aina oli hän ollut mukana, missä joitakin roistontöitä oli tehty.
Nuorena poikana sanottiin hänen murhanneen erään kuljeskelevan
laukkuryssän, vaikkei asiaa ollut voitu koskaan näyttää toteen. Minä
kuvittelin hänet kookkaaksi, mustaveriseksi mieheksi, jolla oli pienet
kavalat silmät ja arpia poskipäissä...
Jo ilmestyi Lauri portaille ja alkoi sytyttää piippuaan.
Silloin minäkin ponnahdin pystyyn ja lähestyin mökkiä, johon Lauri
kiirehti edellä.
Pöydän päässä istui rauhallisena mustapartainen mies syöntihommassa.
Hän näytti hyvin siivolta mieheltä ja katseli tummansinisillä
silmillään niin rehellisesti eteensä kuin konsanaan se, jolla on hyvä
omatunto. Muita ihmisiä ei näkynyt. Tuo mies ei missään tapauksessa
voinut olla Antti Räisänen, viinaporvari ja murhamies. Katsoin Lauriin
ja toisen vuoron mieheen.
Ja sanottuani hyvänpäivän kysäisin:
"Oletteko te Antti Räisänen?"
Hän rykäisi, nielaisi palan, pyyhki suutaan ja vastasi:
"Vallesmanni on hyvä ja istuu. Minähän se olen. Olenkin jo odotellut,
että eikö tule tämä varavallesmanni heti minulta sakkoa perimään. Kyllä
minä siitä niin suuressa huolessa olen ollut, etten öitäni ole
nukkunut. Sakottivat minua viatonta miestä, kun puoli litraa
tarvitsevalle lainaan annoin. Ja olisin minä sen jo käynyt maksamassa,
ettei olisi tarvinnut vallesmannin tänne vaivata itseään, vaan kun en
saanut rahaa kokoon... en niiltäkään, joilta olen vähä työpalkkoja
saamassa... Parhaat vaatteeni ja taskukelloni myin, mutta niistäkään en
saa maksoa ennenkun ensi viikolla..."
Hän oli lopettanut syöntinsä ja noussut kävelemään, ja hänen
kertoessaan minulle asiansa valuivat kyyneleet hänen silmistään.
Äänikin oli niin valittava ja surkea, että tuli oikein sääli
mies-parkaa.
Ja saatuaan piippunsa syttymään jatkoi hän itkunsekaisella äänellä:
"Ovat ne ihmiset kateellisia ja pirullisia. Kun minä suurella vaivalla
ja vähäisellä rihkamakaupalla olen koettanut henkeäni elätellä ja
vanhempani olen hoitanut hautaan asti ja vielä on sokea sisar ja hänen
lapsensa hoidettavana... niin kadehtivat ja vainoavat minua, vaikken
ole heille pennin edestä pahaa tehnyt... Ja tämänkin viinanmyyntiasian
kävi Ollikainen kantelemassa vallesmannille, kun luuli minun hänen
veneensä varastaneen... Vaan ei siitä Ollikainen isosti hyödy... Ja
kyllä minä sakkoni maksan... Jos sopisi vallesmannin vartoa tulevaan
viikkoon, että saisin rahaa kokoon..."
Oikein minua alkoi mies-poloinen säälittää. Ehkäpä ne huhut, joita
hänestä kerrottiin, olivat perättömiä, -- ainakin liioiteltuja.
Semmoistahan oli maailman meno. Monta asiaa viittasi siihen, ettei mies
voinut olla niin paha kuin hänestä kerrottiin. Ensiksi tuo hänen
vilpitön, rehellinen ulkomuotonsa ja suora puhetapansa, toiseksi se,
että hän oli hoitanut vanhempiansa hautaan asti ja nyt elätti sokeaa
sisartaan ja hänen lapsiaan, osoittivat jo kylliksi hänen olevan
lämminsydäminen mies, joka voi tottakin puhua.
"Tämä Lauri lautamieskin tietää tälle vallesmannille todistaa", alkoi
hän nyyhkiä, kun minä viivytin vastaustani.
Lauri istui etukumarassa lattiaan katsellen eikä virkkanut mitään.
"Ensi viikolla -- keskiviikkona -- minä kävisin maksamassa. Viimeiset
pitää siihen koota. En minä enää vanhoilla päivin tahtoisi linnaankaan
lähteä... ja puhdas minulla on papinkirja tähän ikään ollut... että
sopiiko vallesmannille siihen asti vartoa", pyyteli hän.
"Lupaatteko aivan varmaan ensi keskiviikkona maksaa?" tiedustin vielä.
"Lupaan tietenkin. Mihinkä minä poloinen siitä enää pääsen."
Ja hän hyrähti taas itkemään.
"Koko kevään ja tämän kesän ajan kun olen ollut vuoteen hyvänä
viikottain, niin en ole kyennyt työhönkään..." änkkäsi hän itkun
seasta.
Sovittiin sitten, että maksu sai jäädä ensi keskiviikkoon.
"Mutta muistakaahan pitää sananne, muutoin teidät hukka perii", koetin
sanoa virallisella äänellä.
"Mihinkä minä vaivainen mies pääsen... Nytkin pakottaa rinnan alla...
ruoka ei pysy sisällä vähääkään..."
"No hyvästi nyt!"
"Hyvästi, hyvästi, vallesmanni-kulta, ja kiitoksia oikein paljon ja
onnea matkallenne!" hyvästeli hän meitä, kun ovella olimme pois
lähdössä.
Palatessa emme menneetkään polkua takaisin, vaan laskeusimme mäeltä
suoraan maantielle.
Ei virkkanut Lauri mitään, ja äänettömänä kuljin minäkin.
"Siivolta mieheltähän tuo näytti. Liekö totta puhunut?" sanoin vihdoin,
kun pääsimme maantielle.
"Pahoin minä epäilen. Se on sellainen valehtelija, ettei vertaa. Mutta
voipi sentään sakkonsa maksaa", arveli Lauri.
"Mutta onhan hänellä hyviäkin puolia... esimerkiksi, että hoitaa
sokeata sisartaan!"
"Mitä hulluja! En minä ole kuullut hänen sokeasta sisarestaan mitään.
Ja valetta oli sekin, että on hoitanut vanhempiansa. Ruotilaisina ovat
kumpikin kuolleet", tiesi Lauri selittää.
Minulle oli kuitenkin jäänyt Antti Räisäsestä hyvä usko, ja monesti
johtui mieleeni, että ihmisten puheisiin oli hyvin vähän luottamista.
Olihan minulla vereksen vereksiä kokemuksia ihmisten pahuudesta.
Alituiseen olin kuullut huhuja nostettavan aivan viattomista ihmisistä.
Miksi ei sellaista olisi voinut tapahtua Antti Räisäseenkin nähden.
"Ei tuo mies kuitenkaan roistolta näyttänyt", sanoin Laurille
erotessamme.
"Sillä itkullaan se onkin pettänyt monta viisaampaa miestä kuin sinut",
arveli Lauri, sillä hän tuntui kovasti halveksivan minua siitä, etten
ollut kovempana Antille.
"Jokohan tuo peijakas oli ainakin konna?"
"Ole varma siitä", takasi Lauri ja naureskeli veitikkamaisesti.
"Tottapa tuota opit vähitellen", arveli hän lopuksi, ja niin erosimme.
Antti Räisäsen asia oli jäänyt niin mieleeni, että öilläkin siitä
uneksin. Ja uteliaana odotin keskiviikkoa, jolloin Antin piti tulla
sakkoaan maksamaan.
Mutta hän ei tullutkaan.
Odotin torstain, perjantain, lauantain ja niin seuraavaan viikkoon,
mutta häntä ei kuulunut. Eräänä yönä läksimme Anttia poliisin kanssa
tapaamaan.
Aamuvarhaisella saavuimme Pakkasenvaaraan, juuri kun muutamissa
mökeissä alettiin heräillä.
Sama vaimo, jonka ensi käynnilläkin olin nähnyt seisovan portailla,
ilmautui nytkin liikkeelle ja näytti seuraavan meitä Heikin mökille.
"Eikö lie mennyt pitemmälle matkalle. Kaikki kampsunsa näkyy koonneen,
ja kaupungissa kuului olleen jo menneellä viikolla. Amerikkaan se on
mennyt. Sillehän tuli 'tiketti' jo kevättalvella", selitteli meille
Pakkasenvaaran Heikki.
"Semmoinen lurjus!"
"Velimies kuuluu olevan hyvissä varoissa Amerikassa. Isoa
'rästäränttiä' hoitaa, ja kaiketi pääsee Anttikin kellarimestariksi",
jatkoi Heikki.
Vaimo, joka oli meitä seurannut pirttiin asti, ojensi minulle likaisen
kirjeen, jonka Antti oli käskenyt minulle antaa. Se oli huononlaisella
käsialalla kirjoitettu ja kuului näin:
"hyvä tuttavani väinö vallesmanni joka olita hyvä ja olen lukenut
teän runoja ja voin hyvin ruumiin ja sielun puolesta jota herran
armo lahja teillekin toivon ja nyt reisan amerikan tästä saatanan
maasta ja sine hautatan ruumiin ja sanoka Ollilaisele etä ole
niin helvetin hyvä ja muista että toisa talvena tapoima hirviä
Karhujupukassa ja siihen on toistaja leenan alpetti ja särkilahden
nuorempi poika ja ottakaa ylös tämä asia ja sakon olen jättänyt
Niemiahon isänäle, joka maksaa se teile ja kaksitoista hirveä
olen ampunut ja lihat on myyty voikaa hyvin ja toivotan pitkä ikä
ja kohta mies reisaa amerikassa.
tutavuutela
Antti Räisänen."
"Mitä Antti siinä kirjoitti?" tiedusti poliisi.
"Vähä mitäkin."
Mutta vaimo virkkoi:
"Puhui se minulle, että hän on viinanmyyntisakon jättänyt Niemiahon
isännälle. Liekö siitä virkkanut kirjeessään."
"Ei ole siitä mitään", vastasin minä ja pistin kirjeen taskuuni.
Mutta parin päivän perästä tuli Niemiaho ja maksoi Antti Räisäsen
puolesta sakon.
"Miksikähän Antti sitten lähti noin äkkiä Amerikkaan?" kysyin
Niemiaholta.
"No... kyllä hänellä taitaa olla muita syntejä... parasta Antille oli,
että korjasi luunsa", virkkoi Niemiaho naurussa suin.