Eräs vieras.
Mitä olen aikonut tähän kirjoittaa, se on nyt melkein päättynyt; mutta
vielä on yksi huomattava tapaus, jossa muistini usein ilolla viipyy ja
jonka puutteessa yksi sää siinä verkossa, jonka olen kutonut, jäisi
auki.
Maineeni ja varallisuuteni oli enentynyt, perheellinen iloni oli
täydellinen, minä olin ollut naimisissa kymmenen onnellista vuotta.
Agnes ja minä istuimme eräänä kevätiltana valkean vieressä talossamme
Londonissa, ja kolme lapsistamme leikitteli huoneessa, kun minulle
ilmoitettiin, että joku vieras tahtoi tavata minua.
Häneltä oli kysytty, tuliko hän asioissa, vaan hän oli vastannut: ei;
hän oli tullut saadaksensa iloa nähdä minua, ja oli kulkenut pitkän
matkan. Hän oli vanha mies, sanoi palveliani, ja oli ulkomuodoltaan
kuin farmeri.
Koska tämä kuului salamyhkäiseltä lasten korvissa ja paitsi sitä
vivahti erään mieli-sadun alkuun, jota Agnesin oli tapa kertoa heille
häijystä, vanhasta, vaippaan puetusta feestä, joka vihasi kaikkia
ihmisiä, synnytti se heissä jonkunlaista levottomuutta. Toinen
pojistamme pani päänsä äitinsä syliin, että hän olisi ulkopuolella
vaaraa, ja pikku Agnes (vanhin lapsemme) jätti nukkensa tuolille
edustamaan itseään ja pisti vähäisen kelta-tukkaisen päänsä esiin
akkunain-kartiinein välistä, nähdäksensä, mitä ensinnä tapahtui.
"Käskekäät hänen astua sisään tänne!" sanoin minä.
Pianpa ilmestyi roteva, harmaa-päinen, vanha mies, joka pysähtyi
pimeään ovikäytävään, ennenkuin hän astui huoneesen. Hänen muodostaan
viehättyneenä oli pikku Agnes juossut tuomaan häntä sisään enkä minä
ollut vielä selvästi nähnyt hänen kasvojansa, kun vaimoni hypähti ylös
ja huusi minulle iloisella ja liikutetulla äänellä, että se oli Mr.
Peggotty!
Se _oli_ Mr. Peggotty. Nyt ijäkäs mies, mutta vanhuudessakin verevä,
hilpeä ja tukeva. Kun ensimäinen mielenliikutuksemme oli ohitse ja hän
istui valkean edessä, lapset polvillansa ja valkean hohde loistaen
hänen kasvoihinsa, näytti hän niin voimakkaalta ja vankalta ja samalla
niin kauniilta vanhukselta, kuin ikinä olen nähnyt.
"Mas'r Davy", lausui hän. Ja tuo vanha nimi tuolla vanhalla nuotilla
kohtasi niin luonnollisena korvaani! "Mas'r Davy, onpa se iloinen
hetki, kun näkee teidät kerran vielä oman uskollisen vaimonne kanssa!"
"Iloinen hetki todella, vanha ystävä!" huudahdin minä.
"Ja nämät sievät pikkuiset tässä", sanoi Mr. Peggotty. "Ne ovat kuin
kukat katsella! No, Mas'r Davy, te ette olleet pidempi, kuin vähin
näistä, kun ensi kerran näin teidät! Ei Em'lykään ollut isompi, ja
poika parkamme oli vaan poika silloin!"
"Aika on muuttanut minut enemmän, kuin se on muuttanut teidät sen
jälkeen", lausuin minä. "Mutta annetaan nyt näitten pikku veitikkain
mennä maata, ja koska ei mikään huone Englannissa, paitsi tämä, saa
vastaan-ottaa teitä, sanokaat minulle, mihin lähetän noutamaan
kalujanne (onko tuo vanha, musta laukku, joka on käynyt niin pitkät
matkat, niitten joukossa), ja sitten juomme lasillisen Yarmouth'in
groggia ja kerromme mitä näinä kymmenenä vuonna on tapahtunut!
"Oletteko yksinänne?" kysyi Agnes.
"Olen, Ma'am", vastasi hän, suudellen vaimoni kättä. "Aivan yksinäni".
Me asetimme hänet istumaan väliimme emmekä tietäneet, kuinka toivottaa
häntä kyllin tervetulleeksi, ja kun rupesin kuuntelemaan hänen vanhaa,
tuttua ääntänsä, olisin voinut luulla, että hän yhä jatkoi pitkää
matkaansa, lemmittyä sisarentytärtänsä etsiessään.
"On koko joukko vettä", lausui Mr. Peggotty, "kun tulee valtameren
poikki viipymään vaan muutamia viikkoja. Mutta vesi (erittäin kuin se
on suolaista) tuntuu niin luonnolliselta minusta; ja ystävät ovat
rakkaat, ja minä olen täällä".
"Palaatteko niin pian takaisin tämän monen tuhannen penikulman pitkän
matkan?" kysyi Agnes.
"Palaan, Ma'am", hän vastasi. "Minä lupasin sen Em'lylle, ennenkuin
lähdin. Te näette, etten käy nuoremmaksi vuotten karttuessa, ja jollen
nyt olisi lähtenyt liikkeelle, on varsin luultavaa, etten olisi koskaan
lähtenyt. Ja on aina ollut mielessäni, että minun _täytyi_ tulla
katsomaan Mas'r Davya ja teidän omaa suloista, kukoistavaa itseänne
onnellisissa naimisissanne, ennenkuin kävin liian vanhaksi".
Hän katseli meitä, niinkuin hän ei olisi milläkään lailla voinut
kylläksi tyydyttää silmiänsä. Agnes lykkäsi nauraen takaisin muutamia
hairahtuneita kiharoita hänen harmaista hiuksistaan, että hän näkisi
meidät paremmin.
"Ja kertokaat nyt meille kaikki, mitä koskee vaiheisinne".
"Se on, Mas'r Davy", vastasi hän, "pian kerrottu. Me emme ole
erinomaisesti menestyneet, mutta kuitenkin tulleet toimeen. Me olemme
aina päässeet eteenpäin. Me olemme työskennelleet, niinkuin meidän
tulee tehdä, ja kukaties koimme vähän kovaa aluksi taikka niin, mutta
aina olemme päässeet eteenpäin. Osittain lampaan-hoidolla, osittain
karjan-hoidolla ja milloin milläkin, tulemme niin hyvin toimeen, kuin
tulla voi. Siunaus on kohdannut meitä", lausui Mr. Peggotty, hurskaasti
notkistaen päätänsä, "emmekä ole kuin vaurastuneet. Se on: aikaa
voittain. Jollei eilen, niin tänään. Jollei tänään, niin huomenna".
"Entä Em'ly?" sanoimme, Agnes ja minä, yhtä haavaa.
"Em'ly oli", lausui hän, "kun olitte eronneet hänestä, Ma'am -- enkä
ole kertaakaan kuullut hänen teltan-seinän takana, erämaahan tultuamme,
iltaisin lausuvan rukouksiansa, teidän nimeänne kuulematta -- ja kun
hän ja minä emme enää nähneet Mas'r Davya tuossa loistavassa
päinvänlaskussa -- ensiksi niin alakuloinen, että, jos hän silloin
olisi tietänyt, mitä Mas'r Davy niin ystävällisesti ja ajattelevaisesti
salasi meiltä, se on minun ajatukseni, että hän olisi kokonaan
menehtynyt. Mutta laivassa oli köyhää väkeä, jotka sairastivat, ja
_niistä_ hän piti huolta; ja siellä oli lapsia seurassamme, ja
_niistäkin_ hän piti huolta; ja sillä tapaa joutui hän työhön ja sai
tilaisuutta tehdä hyvää, ja tämä autti häntä".
"Milloin hän ensin kuuli siitä?" kysyin minä.
"Minä salasin asian häneltä melkein kokonaisen vuoden siitä, kuin sain
kuulla sen", lausui Mr. Peggotty. "Me asuimme silloin jossakin
yksinäisessä paikassa, mutta mitä ihanimpien puitten keskellä, jossa
ruusut peittivät majamme kattoon saakka. Sinne tuli eräänä päivänä, kun
olin ulkona maata viljelemässä, eräs matkustaja omasta Norfolk'istamme
tai Suffolk'istamme Englannista (en oikein muista, kummasta), ja me
otimme tietysti hänet vastaan, annoimme hänelle syötävää ja juotavaa ja
pidimme häntä tervetulleena. Kaikki teemme niin joka paikassa
siirtomaassamme. Hän oli tuonut vanhan sanomalehden muassaan ja jonkun
muun painetun kertomuksen myrskystä. Tällä tapaa sai Em'ly tietää sen.
Kun illalla palasin, näin, että hän tiesi sen".
Häh alensi ääntänsä, näitä sanoja lausuessaan, ja tuo vakavuus, jonka
niin hyvin muistin, levisi hänen kasvoillensa.
"Tekikö se suuren muutoksen hänessä?" kysyimme.
"Teki, pitkäksi aikaa", sanoi Mr. Peggotty, päätänsä pudistaen,
"kenties nykyhetkeen saakka. Mutta minä luulen, että yksinäisyys on
tehnyt hänen hyvää. Ja lisäksi hänellä oli paljon hoidettavaa, niinkuin
siipikarjaa ja semmoista, ja hän hoiti niitä ja tointui. Olisi hauska
tietää, Mas'r Davy", sanoi hän miettiväisesti, "tuntisitteko Em'lyä,
jos nyt saisitte nähdä hänet!"
"Onko hän niin muuttunut?" kysyin minä.
"En tiedä. Minä näen hänet joka päivä enkä voi huomata; mutta toisinaan
näyttää minusta siltä. Hoikkaläntäinen vartalo", lausui Mr. Peggotty,
valkeaan katsellen, "jotenkin riutunut; lempeät, surulliset, siniset
silmät; hienot kasvot; sievä, vähän alaspäin kallistunut pää; lauhkea
ääni ja hiljainen, melkein arka käytös. Tämä on Em'ly!"
Me katselimme ääneti häntä, tuossa kun hän istui ja tuijotti valkeaan.
"Muutamat luulevat", sanoi hän, "että hän on ollut onneton
rakkaudessaan; toiset, että hänen naimisensa estettiin kuoleman kautta.
Ei kukaan tiedä, kuinka asian laita on. Hän olisi monta kertaa päässyt
hyviin naimisiin, 'mutta, eno', sanoo hän minulle, 'se on ijäksi
mennyt'. Hän on iloinen minun parissani; ujo muitten läsnä ollessa;
käy mielellään, vaikka kuinka kauas, opettamaan jotakin lasta
taikka hoitamaan sairasta taikka auttamaan jotakin nuorta tyttöä
hään-hankkeissa (ja usein on hän näin auttanut, vaikk'ei hän koskaan
ole ollut missään häissä); rakastaa hellästi enoansa; on kärsivällinen;
nuoret ja vanhat ovat mieltyneet häneen; kaikki, joita suru rasittaa,
etsivät häntä. Tämä on Em'ly!"
Hän pyyhkäisi kasvojaan kädellänsä ja katsoi puoleksi tukehutetulla
huokauksella ylös valkeasta.
"Onko Martha vielä teidän luonanne?" kysyin minä.
"Martha", vastasi hän, "joutui naimisiin, Mas'r Davy, jo toisena
vuonna. Eräs nuori mies, jonkun farmin palkkalainen, poikkesi meille,
markinoille matkatessaan isäntänsä vankkureilla -- runsaan viiden sadan
penikulman matka edestakaisin -- kosi häntä (vaimoväkeä on kovin
harvassa siellä), ruvetaksensa asumaan hänen kanssansa metsämaassa
jossakin. Martha pyysi, että minä ilmoittaisin tälle nuorelle miehelle
hänen oikeat vaiheensa. Minä tein niin. He menivät naimisiin ja asuvat
muutaman sadan penikulman matkan päässä kaikista muista äänistä, paitsi
omista ja laulavien lintujen".
"Entä Mrs. Gummidge?" muistutin minä.
Nytpä koskin hauskaan aineesen, sillä Mr. Peggotty purskahti yht'äkkiä
kaikkuvaan nauruun ja hieroi käsiänsä ylös ja alas lanteisinsa,
niinkuin hänen oli tapa tehdä, kun hän iloitsi tuossa vanhassa, jo
aikaa hävinneessä veneessä.
"Uskoisitteko sitä!" lausui hän. "No. Olipa semmoinenkin, joka kosi
_häntä!_ Jollei eräs laivan kokki, joka aikoi ruveta uutis-asukkaaksi,
Mas'r Davy, kosinut Mrs. Gummidge'ä, tahdon tulla lestyksi -- ja se on
totinen tosi!"
Minä en ollut koskaan nähnyt Agnesin nauravan niin. Tämä Mr. Peggotyn
äkillinen ihastus tuntui hänestä niin hupaiselta, ettei hän voinut
herjetä nauramasta; ja mitä enemmän hän nauroi, sitä enemmän hän
houkutteli minua nauramaan, ja sitä suuremmaksi Mr. Peggotyn ilo kävi,
ja sitä enemmän hän hieroi lanteitansa.
"Ja mitä Mrs. Gummidge sanoi?" kysyin minä, kun naurun puuskaus oli
mennyt ohitse.
"Jos tahdotte uskoa minua", vastasi Mr. Peggotty, "Mrs. Gummidge ei
sanonut: 'kiitoksia, minä olen kovasti kiitollinen teille, mutta en
mene tällä ijällä säätyäni muuttamaan', vaan iski lähellä olevaan
sankoon ja kolhi sillä laivankokkia päähän, siksi kuin tämä huusi apua
ja minä syöksähdin sisään ja pelastin hänet".
Mr. Peggotty purskahti uuteen naurun hekotukseen, johon Agnes ja minä
hänen kanssansa yhdyimme.
"Mutta se minun täytyy sanoa tuon hyvän olennon puolesta", jatkoi hän,
pyyhkien kasvojansa, kun olimme aivan hengästyneet. "Hän on ollut
kaikki, mitä hän lupasi olla, ja enemmän. Hän on mitä nöyrin,
uskollisin ja avuliain vaimo, Mas'r Davy, mikä milloinkaan on elänyt.
Minä en ole koskaan huomannut, että hän olisi hetkeäkään ollut
yksinäinen ja hyljätty, ei edes, kun siirtomaa oli kokonaan outo meille
emmekä me tunteneet ketään ihmistä siellä. Eikä hän ole kertaakaan
ajatellut tuota vanhaa siitä saakka kuin hän jätti Englannin, vakuutan
teille!"
"Ja nyt Mr. Micawber'ia muistaaksemme", arvelin minä. "Hän on
lunastanut kaikki sitoumuksensa täällä -- Traddles'inkin vekselin,
niinkuin muistat, rakas Agnes -- ja sentähden sopii meidän päättää,
että hän menestyy hyvin. Mutta mitkä ovat viimeiset uutiset hänestä?"
Hymyillen pisti Mr. Peggotty kätensä povitaskuunsa ja otti siitä kokoon
taitetun paperikääryn, josta hän suurella huolella veti esiin vähäisen,
oudolta näyttävän sanomalehden.
"Teidän tulee ymmärtää, Mas'r Davy", lausui hän, "että nyt olemme
jättäneet erämaan, koska olemme koonneet vähän itsellemme, ja
muuttaneet suorastaan Port Middlebay Harbour'iin, jossa on mitä me
sanomme kaupungiksi".
"Mr. Micawber oli erämaassa likellä teitä?" kysyin minä.
"Oli kuin olikin", sanoi Mr. Peggotty, "ja teki työtä kuin mies. Minä
en koskaan pyydä saada parempaa gentlemania työtä tekemään. Minä olen
nähnyt hänen kaljun päänsä hikoilevan päivänpaisteessa, Mas'r Davy,
niin että melkein luulin sen sulavan. Ja nyt hän on sovintotuomari".
"Sovintotuomari, kuinka?" sanoin minä.
Mr. Peggotty osoitti sormellansa erästä kirjoitusta sanomalehdessä,
jonka nimi oli "Port Middlebay Times", ja minä luin ääneen, niinkuin
seuraa:
"Julkiset päivälliset etevälle kanssa-siirtolaisellemme ja
kaupunkilaisellemme _Wilkins Micawber'ille, Esquire'lle_, Port
Middlebay piirikunnan sovintotuomarille, pidettiin eilen täkäläisen
Hotellin suuressa salissa, joka oli tukehuttavan täynnä väkeä. On
laskettu, että vähintäänkin seitsemän viidettä henkilöä aterioitsi
yht'aikaa, paitsi käytävässä ja portaissa kokoontuneita. Kaikki, mitä
Port Middlebay'ssa löytyi kaunista, ylhäistä ja valittua, tulvaili
kunnioittamaan niin arvon ansainnutta, niin suuri-lahjaista ja niin
yleisesti rakastettua miestä. Tohtori Mell (siirtomaan Salem House
koulusta Port Middlebay'ssa) piti isännyyttä, ja hänen oikealla
puolellaan istui etevä vieras. Kun pöytäliina oli riisuttu ja _Non
nobis_ laulettu (se suoritettiin oivallisella tavalla eikä meidän ollut
vaikea eroittaa tuon lahjallisen amatörin _Wilkins Micawber'in,
Esquire'n, Juniorin_, kellonkaltaista ääntä), juotiin järjestänsä
tavalliset alamaiset ja isänmaalliset maljat, jotka vastaan-otettiin
ihastuksella. Syvä-tunteisessa puheessa esitteli sitten tohtori Mell
'etevän vieraamme, kaupunkimme kaunistuksen' maljaa. Jospa hän ei
koskaan jättäisi meitä, paitsi omaa asemaansa koroittaakseen ja jospa
hänen menestyksensä meidän parissamme olisi semmoinen, että hänen olisi
mahdoton omaa asemaansa koroittaa! Niitä hurraahuutoja, joilla tämä
malja vastaanotettiin, ei voi kuvata. Uudestaan, yhä uudestaan ne
nousivat ja laskivat, niinkuin valtameren aallot. Vihdoin kaikki
vaikeni, ja _Wilkins Micawber, Esquire_, astui esiin vastataksensa.
Kaukana olkoon meistä, että me painolaitoksemme apukeinojen nykyisessä
verraten vaillinaisessa tilassa koettaisimme seurata etevän
kaupunkilaisemme sievän ja komean puheen luontevasti juoksevia
lause-jaksoja! Olkoon siinä kyllä, että muistutamme, että se oli
täydellinen kaunopuheliaisuuden mestariteos, ja että ne paikat, joissa
hän erityisemmin kuvasi omaa onnellista elämän-rataansa sen lähteesen
asti ja varoitti nuorempia kuulioitansa semmoisten rahallisten
sitoumusten kareista, joita he eivät pystyneet lunastamaan, saattivat
kyynelen miehuullisimpaankin läsnä olevaan silmään. Muut maljat
esitettiin _tohtori Mell'ille; Mrs. Micawber'ille_ (joka sulokkaasti
kumarsi kiitoksensa syrjäovesta, jossa kokonainen tähti-sarja
kaunottaria oli kohonnut tuoleille samalla todistamaan ja koristamaan
tätä miellyttävää kohtausta); _Mrs. Ridger Begs'ille_ (entiselle Miss
Micawber'ille); _Mrs. Mell'ille; Wilkins Micawber'ille, Esquire'lle,
Juniorille_ (joka herätti seuran sydämellistä naurua, kun hän
leikillisesti muistutti, ettei hän voinut kiittää puheella, vaan, jos
sallivat, tahtoi laululla tehdä sen); _Mrs. Micawber'in heimolle_
(joka, sitä ei tarvitse huomauttaa, on hyvin tunnettu emämaassa) &c.
&c. &c. Juhlamenojen jälkeen pöydät katosivat niinkuin taika-voiman
kautta ja tanssi alkoi. Niitten _Terpsichoren_ palveliain joukossa,
jotka huvittelivat, siksi kuin Sol kehoitti lähtemään, huomattiin
erittäin Wilkins Micawber, Esquire, Junior ja tuo armas ja hienosti
sivistynyt Miss Helena, tohtori Mell'in neljäs tytär".
Minä katselin uudestaan tohtori Mell'm nimeä, iloisena, että näissä
onnellisemmissa oloissa olin tuntenut Mr. Mell'in, tuon ennen niin
sorretun apu-opettajan Middlesex'in esivaltalaiseni luona, kun Mr.
Peggotty, osoittaen toista paikkaa sanomalehdessä, johdatti silmäni
omaan nimeeni, ja minä luin näin:
"DAVID COPPERFIELD'ILLE, ESQUIRE'LLE",
"Etevälle Kirjailialle".
"Rakas Sir!"
"Vuosia on kulunut siitä, kuin minun oli tilaisuus omin silmin katsella
niitä kasvonjuonteita, jotka melkoinen osa sivistyneestä mailmasta nyt
mielikuvituksessaan hyvin tuntee".
"Mutta, rakas Sir, vaikka (asianhaarojen kautta, joihin en ole voinut
mitään) olen eroitettu personallisesta yhteydestä nuoruuteni ystävän ja
kumppanin kanssa, olen aina huomannut hänen korkean lentonsa. Enkä minä
ole estetty,
"Vaikk' aallot hurjat välillämme kuohuu" (Burns),
ottamasta osaa niihin hengellisiin juhla-aterioihin, joita hän on
levittänyt eteemme".
"Sentähden en voi sallia, että eräs henkilö, jota me kumpikin
kunnioitamme ja arvossa pidämme, lähtee täältä, käyttämättä, rakas Sir,
tätä julkista tilaisuutta kiittää teitä omasta puolestani, ja minä
rohkenen lisätä, kaikkien Port Middlebay'n asukkaitten puolesta siitä
nautinnosta, jonka olette meille hankkineet".
"Jatkakaat, rakas Sir! Te ette ole tuntematon täällä, teitä ei pidetä
vähässä arvossa. Vaikka 'kaukaisina', emme ole 'ystävättömiä',
'raskasmielisiä' eikä (minun sopii lisätä) 'tylsiä'. Jatkakaat, rakas
Sir, kotkanlentoanne! Port Middlebay'n asukkaat ainakin uskaltanevat
katsella sitä ihastuksella, mieli-halulla, opiksensa!"
"Niitten silmien joukossa, jotka tältä puolelta maanpalloa nostetaan
teitä kohden, on aina löytyvä, niin kauan kuin siinä on valo ja elämä,
se
silmä,
jota
omaa
_Wilkins Micawber_,
Sovintotuomari".
Minä näin, kun katselin sanomalehden muuta sisältöä, että Mr. Micawber
oli ahkera ja arvossa pidetty kirjeenvaihtaja tässä sanomalehdessä.
Samassa numerossa oli häneltä toinenkin kirje, joka koski jotakin
siltaa; oli joku ilmoitus, että kokoelma samanlaisia hänen
kirjottamiansa kirjeitä ennen pitkää julkaistaisiin sievässä siteessä
"melkoisilla lisäyksillä"; ja, jollen peräti erehdy, oli
pääkirjoituskin hänen kädestään lähtenyt.
Me puhuimme paljon Mr. Micawber'ista monena muuna iltana, sillä aikaa
kuin Mr. Peggotty viipyi meillä. Hän asui meillä koko sen ajan --
muistaakseni kuukauden verran -- jona hän oleskeli täällä, ja hänen
sisarensa ja tätini tulivat Londoniin tapaamaan häntä. Agnes ja minä
erosimme hänestä laivan kannella, kun hän lähti, emmekä koskaan enää
eroa hänestä maan päällä.
Mutta, ennenkuin hän lähti, kävi hän minun kanssani Yarmouth'issa
katsomassa pientä hautapatsasta, jonka olin Ham'in muistoksi
kirkkotarhaan pystyttänyt. Sillä välin kuin minä hänen pyynnöstään
kopioitsin hänelle tuota yksinkertaista hautakirjoitusta, näin hänen
notkistuvan maahan ja poimivan vihkon ruohoja haudalta ja vähän multaa.
"Em'lylle", sanoi hän, kun hän pani sen poveensa. "Minä lupasin, Mas'r
Davy".