Viimeinen takaisinkatsaus.
Ja tähän kirjoitettu elämänkertomukseni loppuu. Minä katson taaksepäin
kerran vielä -- viimeisen kerran -- ennenkuin päätän nämät lehdet.
Minä näen itseni Agnesin vieressä kulkevan pitkin elämän tietä. Minä
näen lapsemme ja ystävämme ympärillämme ja kulkiessani kuulen monta
ääntä, jotka eivät ole arvottomia minulle.
Mitkä kasvot ilmestyvät selvimpinä eteeni tästä vierivästä joukosta?
Katso, nämät; kaikki kääntyen minuun päin, kun asetan tämän kysymyksen
ajatuksilleni!
Tässä on tätini, vielä väkevämmät lasisilmät päässä, vanha nainen
yhdeksännellä kymmenellä; hän on yhä suora ja astuu reippaasti kuusi
penikulmaa yhtä mittaa talvisella säällä.
Hänen ainaisena seuralaisenaan tulee tässä Peggotty, hyvä, vanha
hoitajattareni, samaten silmälasit päässä; tottunut iltaisin ompelemaan
hyvin likellä lamppua, mutta hän ei asetu koskaan työtä tekemään,
jollei hänellä ole vahakynttilän palanen, kyynärä-mitta vähäisessä
huoneessa ja ompelu-rasia, jonka kanteen St. Paul'in kirkko on
maalattu.
Peggotyn posket ja käsivarret, jotka lapsuuteni päivinä olivat niin
lujat ja punaiset, että kummastelin, mikseivät linnut nokkineet häntä
omenain sijasta, ovat nyt rytistyneet, ja hänen silmänsä, joitten oli
tapa pimittää koko ympäristönsä hänen kasvoissaan, ovat heikommat
(vaikka ne yhä loistavat); mutta hänen karkea etusormensa, jota minä
ennen vertasin muskotti-riipimeen, on pysynyt ihan samanlaisena, ja kun
näen nuorimman lapseni, tätini luota hänen luoksensa lyllertäessään,
tavoittavan sitä, muistan vähäistä vierashuonettamme tuolla kotona, kun
tuskin osasin käydä. Tätini vanha, petetty toivo on nyt toteutunut. Hän
on todellisen, elävän Betsey Trotwood'in risti-äiti; ja Dora (lähin
järjestyksessä) sanoo, että hän liiaksi hemmottelee tätä.
Peggotyn plakkarissa on jotakin kookasta. Se on itse krokotiili-kirja,
joka nyt on jotenkin ränstyneessä tilassa, sillä useat lehdet ovat
revityt ja kiinni neulotut; mutta Peggotty näyttää sitä lapsille,
niinkuin kallista relikiä. Minusta on sangen kummallista,
kun näen omien lapsen-kasvojeni katsahtavan itseäni kohden
krokotiili-kertomuksista, ja minä näin muistutetaan vanhasta
tuttavastani Sheffield'in Brooks'ista.
Poikieni parissa näen tämän kesän lupa-aikana vanhan miehen, joka tekee
äärettömän suuria paperi-leijoja ja katselee niitä, kun ne ovat
ilmassa, semmoisella ilolla, jota on mahdoton kuvata. Hän tervehtii
minua ihastuksella ja kuiskaa minulle monella pään-nyykkäyksellä ja
viittauksella: "Trotwood, teitä ilahuttaa varmaan kuulla, että päätän
memorialin, kun minulla ei ole mitään muuta tehtävää, ja että tätinne
on kaikkein ihmeellisin nainen mailmassa. Sir!"
Kuka tämä kymärtynyt lady on, joka tukee itseänsä sauvalla ja jonka
kasvoista näen muutamia jälkiä vanhasta ylpeydestä ja kauneudesta,
jotka voimattomasti taistelevat vaikeroivaa, tylsää, äreätä
heikkomielisyyttä vastaan? Hän on jossakin puutarhassa, ja hänen
vieressänsä seisoo tuikea, mustanverevä, riutunut nainen, jonka
huulessa on valkoinen arpi. Sallikaat minun kuulla, mitä he sanovat.
"Rosa, minä olen unhottanut tuon gentlemanin nimen".
Rosa kallistuu hänen puoleensa ja huutaa hänelle:
"Mr. Copperfield".
"Minua ilahuttaa nähdä teitä, Sir. Minä näen surulla, että olette
murhe-vaatteissa. Minä toivon, että aika lohduttaa teitä!"
Hänen maltiton seuralaisensa moittii häntä, sanoo hänelle, etten minä
ole murhe-vaatteissa, käskee hänen katsoa uudestaan, koettaa elähyttää
häntä.
"Te olette nähneet poikani, Sir", arvelee vanhempi lady. "Oletteko
sopineet?"
Kiinteästi minua katsellen panee hän kätensä otsallensa ja voihkii.
Yhtäkkiä hän kauhealla äänellä huutaa: "Rosa, tulkaat luokseni. Hän on
kuollut!" Rosa laskee polvilleen hänen jalkojensa eteen, vuorotellen
hyväillen häntä ja toruen häntä; milloin kiivaasti kertoen hänelle:
"minä rakastin häntä enemmän, kuin te koskaan!" -- milloin viihdyttäen
häntä nukuksiin povellansa, niinkuin kipeätä lasta. Näin minä jätän
heidät; näin aina tapaan heidät, näin he viettävät aikansa vuodesta
vuoteen.
Mikä laiva tuossa tulee purjehtien kotiin Indiasta, ja mikä
englantilainen lady tämä on, joka on naitu murisevalle,
skotlantilaiselle iso-korvaiselle Croesukselle? Lieneekö tämä
Julia Mills?
Se on todella Julia Mills, tyytymättömänä ja hienona. Musta-ihoinen
mies tuo hänelle kortit ja kirjeet kultaisella tarjottimella, ja
vasken-karvainen, valkea-vaatteinen nainen, jolla on kirjava huivi pään
ympäri, asettaa hänen murkinansa pukiaishuoneesen. Mutta Julia ei
pidä tätä nykyä mitään päiväkirjaa, ei koskaan laula Rakkauden
ruumiinvirttä, riitelee lakkaamatta vanhan skotlantilaisen Croesuksensa
kanssa, joka on jonkunlainen keltainen, parkitulla nahalla varustettu
karhu. Julia on kurkkuja myöden rahassa eikä puhu eikä ajattele mitään
muuta. Minä pidin hänestä enemmän, kun hän oli Saharan erämaassa.
Taikka kukaties tämä on Saharan erämaa! Sillä vaikka Julialla on komea
kartano ja mahtava seura ja uhkeat ateriat joka päivä, en näe mitään
vihannuutta hänen ympärillänsä; ei mitään, josta milloinkaan tulisi
hedelmää tai kukkaa. Mitä Julia sanoo "seuraksi", sen näen; siinä on
joukossa Mr. Jack Maldon. Patentti-paikastansa pilkkaa hän sitä kättä,
joka antoi tämän paikan hänelle, ja puhuu minulle tohtorista niinkuin
jostakin "kummallisesta muinaisajan jäännöksestä". Mutta jos, Julia,
seuraksi nimitetään tuommoisia tyhjäpäisiä gentlemaneja ja ladyjä, ja
jos tämän seuran kasvatus ei ole mitään muuta, kuin tunnustettu
välinpitämättömyys kaiken sen suhteen, mikä edistää tai pidättää
ihmiskuntaa, luulen, että olemme eksyneet tuohon samaan Saharan
erämaahan ja että olisi paras, jos pyrkisimme siitä pois.
Ja katso, tohtori, ainainen hyvä ystävämme, työskentelee sanakirjassaan
(jossakin paikassa D:ssä) ja on onnellinen kodissaan vaimonsa kanssa.
Tuossa on Vanha soturikin, melkoisesti masentuneella ryhdillä eikä
likimäärinkään niin voimallinen, kuin entisinä päivinä!
Tuonnempana tapaan vanhan ystäväni Traddles'in työnsä ääressä
virkahuoneessansa Temple'ssä. Hänen kasvoissaan kuvautuu toimeliaisuus,
ja hiukset (mistä ne eivät ole lähteneet) ovat lakimiehen perukin
alituisesta hivutuksesta vielä kapinallisemmat, kuin koskaan. Paksut
paperikimput peittävät hänen pöytänsä; ja minä sanon, ympärilleni
katsoessani:
"Jos Sofia nyt olisi kirjurisi, Traddles, olisi hänellä yltäkyllin
tekemistä".
"Älä muuta sano, rakas Copperfield! Mutta mainiot nuot Holborn Court'in
päivät olivat! Eivätkö olleet?"
"Kun Sofia sanoi sinulle, että sinä pääsisit tuomariksi? Mutta
_silloin_ se ei ollut puheen-aineena kaupungissa!"
"Kaikissa tapauksissa", sanoo Traddles, "jos koskaan pääsen" --.
"No, tiedäthän, että pääset".
"Hyvä, rakas Copperfield, kun olen siksi päässyt, kerron tuon
puhtaaksikirjoitus-jutun, niinkuin lupasin".
Me lähdemme pois käsitysten. Minä aion perhe-päivällisille Traddles'in
luo. On Sofian syntymäpäivä; ja matkallamme puhuu Traddles, kuinka hyvä
onni hänellä on ollut.
"Minä olen todella, rakas Copperfield, saattanut tehdä kaikki, mitä
etupäässä halusin tehdä. Nyt on kunnian-arvoisa Horace päässyt omaan
pitäjään, josta lähtee neljä sataa ja viisikymmentä puntaa vuoteensa;
molemmat poikamme saavat mitä parasta kasvatusta ja ovat etevät
ahkeruudestaan ja kunnostaan koulussa; kolme tytöistä on sangen hyvissä
naimisissa; kolme asuu vielä meillä, kolme hoitaa kunnian-arvoisan
Horace'n taloutta Mrs. Crewler'in kuoleman jälkeen; ja kaikki ovat
onnelliset".
"Paitsi" -- säistän minä.
"Paitsi kaunotar", sanoo Traddles. "Niin. Se oli aivan onnetonta, että
hän joutui naimisiin tuommoisen kulkiaimen kanssa. Mutta hänessä oli
jotakin reipasta ja komeata, joka viehätti tytön. Kuitenkin olemme nyt
tuoneet kaunottaren hyvään turvaan luoksemme ja saaneet eron miehestä,
ja meidän tulee nyt virkistyttää häntä jälleen".
Traddles'in asunto on -- taikka se olisi helposti voinut olla --
yksi niistä samoista asunnoista, joita hänen ja Sofian oli tapa
ilta-kävelyillänsä jaella itselleen. Se on iso rakennus, mutta Traddles
pitää paperinsa pukiaishuoneessaan ja saappaansa paperiensa joukossa;
ja hän ja Sofia ovat asettuneet ahtaasen ylikerrokseen, jättäen parhaat
makuuhuoneet kaunottarelle ja tytöille. Ei mitään huonetta liikene,
sillä siitä taikka tästä syystä on täällä aina tytöistä useampi, kuin
pystyn lukemaan. Tässä, kun astumme sisään, on heitä joukko, jotka
juoksevat oven luo ja käyvät Traddles'iin käsiksi, suudellaksensa häntä
siksi kuin hän on aivan hengästyneenä. Tässä on kaunotar raukka,
ainaiseksi tänne asettuneena; hän on leski ja hänellä on pikkuinen
tyttö; tässä, päivällisillä Sofian syntymäpäivänä, ovat nuot kolme
naitua tyttöä ja heidän kolme puolisoansa ja yhden puolison veli ja
toisen puolison serkku ja kolmannen puolison sisar, joka näyttää
minusta olevan kihloissa serkun kanssa. Traddles, aivan sama,
yksinkertainen, teeskentelemätön toveri, kuin hän aina oli, istuu kuin
patriarkka ison pöydän alipäässä; ja toisesta päästä Sofia katselee
häntä semmoisen hupaisen alan ylitse, joka ei, totta puhuen, välky
Britannia-metallista.
Ja nyt, kun päätän työni, hilliten haluani jatkaa, katoavat nämät
kasvot. Mutta yhdet kasvot, jotka loistavat puoleeni, niinkuin
taivaallinen valkeus, jossa näen kaikki muut esineet, on kaikkien
heidän ylitsensä ja kaikkien tuolla puolen. Ja nämät kasvot jäävät.
Minä käännän päätäni ja näen ne ihanan levollisina vieressäni. Lamppuni
palaa himmeästi, sillä minä olen kirjoittanut myöhäiseen yöhön, mutta
tämä kallis olento, jota paitsi minä en olisi mitään, valvoo kanssani.
Oi Agnes, oi sieluni, jospa sinun kasvosi näin olisivat vieressäni, kun
päätän elämäni; jospa minä, kun todellisuus sulaa pois ympäriltäni,
niinkuin ne varjot, jotka nyt lasken luotani, yhä näkisin sinun näin
olevan luonani ja osoittavan taivaasen päin!
Loppu.