Valkeus loistaa tielleni.
Joulu lähestyi, ja minä olin ollut kotona kolmatta kuukautta. Minä olin
usein nähnyt Agnesin. Vaikka yleisön ääni kovasti kehoitti minua ja
vaikka tunteeni ja ponnistukseni sen johdosta olivat erittäin hartaat,
kuulin aina hänen vähimmän ylistys-sanansa peräti toisella mielellä,
kuin kenenkään muun.
Kumminkin kerran viikkoonsa ja välisti useammin ratsastin sinne ja
vietin iltani siellä. Tavallisesti ratsastin takaisin yöllä; sillä tuo
vanha, onneton tunne hiipi nyt aina ympärilläni -- synkeimpänä joka
kerta, kuin jätin hänet -- ja minä olin mieluisammin ylhäällä ja
ulkona, kuin liikuin entisyydessä väsyttävissä valvonnoissa tai
surullisissa unelmissa. Minä kulutin pidemmän osan monesta kolkosta,
murheellisesta yöstä näillä ratsas-retkillä, uudistaen, kulkiessani,
noita ajatuksia, joissa olin askaroinnut pitkänä poissa-oloni aikana.
Taikka jos sanoisin, että kuuntelin noitten ajatusten kaikkua,
lausuisin ehkä paremmin totuuden. Ne puhuttelivat minua kaukaa. Minä
olin asettanut ne etäälle ja pysyin siinä paikassa, josta en mihinkään
päässyt. Kun luin Agnesille, mitä kirjoitin; kun näin hänen kuuntelevat
kasvonsa; viehätin häntä hymyihin tai kyyneliin; ja kuulin hänen
sydämellisen äänensä niin vakavana puhuvan sen mielikuvituksen mailman
varjokkaista tapauksista, jossa minä elin: ajattelin, mikä kohtaloni
olisi voinut olla, mutta ajattelin vaan niin kuin, Doran naituani, olin
ajatellut, mimmoisen olisin suonut vaimoni olevan.
Velvollisuuteni Agnesia kohtaan, joka rakasti minua semmoisella
rakkaudella, jota minä itsekkäimmällä ja kurjimmalla tavalla ainaiseksi
loukkaisin, jos häiritsin sitä; se kypsynyt vakuutus minussa, että
minun, joka olin syypää omaan kohtalooni ja saanut, mitä niin
kiihkeästi olin pyytänyt, ei sopinut nureksia, vaan ainoastaan kärsiä,
sisälsi mitä tunsin ja mitä olin oppinut. Mutta minä rakastin häntä; ja
nyt sain siitäkin jonkun lohdutuksen, että epämääräisesti ajattelin
jotakin kaukaista aikaa, jona kenenkään moittimatta voisin tunnustaa
sen; jona kaikki nämät olisivat ohitse; jona minun sopisi sanoa:
"Agnes, niin oli, kun palasin kotiin; ja nyt olen vanha enkä ole sen
jälkeen koskaan ollut rakastuneena!"
Agnesissa en kertaakaan huomannut mitään muutosta. Mimmoinen hän aina
oli ollut minua kohtaan, semmoinen hän yhä oli. Hän oli kokonaan sama.
Tätini ja minun välilläni oli kotiin-tulostani asti tässä kohden
vallinnut jonkunlainen, vaikk'ei juuri pakko eli koetus karttaa tätä
ainetta, kuitenkin salainen vakuutus, että molemmat ajattelimme sitä,
vaikkemme muodostaneet ajatuksiamme sanoiksi. Kun vanhan tapamme mukaan
iltaisin istuimme valkean edessä, jouduimme usein tämmöiseen tilaan
niin luonnollisesti ja omatietoisesti, kuin jos olisimme suorastaan
sanoja käyttäneet. Mutta me pysyimme taukoamatta ääneti. Minä luulin,
että hän oli kumminkin osaksi lukenut ajatukseni tuona kotiin-tuloni
iltana, ja että hän täydellisesti ymmärsi, miks'en selvemmin lausunut
ajatuksiani.
Kun joulu nyt oli tullut eikä Agnes ollut uskonut minulle mitään uutta,
alkoi eräs epäilys, joka useita kertoja oli herännyt mielessäni --
tokko hänellä olisi tieto sydämeni todellisesta tilasta ja tokko se
pelko, että hän tuottaisi minulle tuskaa, pidätti häntä -- kovasti
rasittaa minua. Jos niin oli laita, oli uhraukseni joutava, selvin
velvollisuuteni häntä kohtaan täyttämättä, ja minä tein alituisesti
kurjalla tavalla, mitä olin kammonut tekemästä. Minä päätin saattaa
tämän asian ihan selville, ja jos semmoinen aita oli meidän välillämme,
kerrallaan ja lujalla kädellä hajottaa sen.
Oli -- mikä pysyväinen syy minulla on muistaa sitä! -- kylmä, tuima
talvipäivä. Oli satanut lunta muutamia tunteja ennen ja lumi makasi, ei
paksulta, mutta kovaksi jäätyneenä maassa. Merellä ulkopuolella
akkunaani kävi viukka pohja-tuuli. Minä olin ajatellut, kuinka se kiiti
noitten vuoristen lumi-kenttien ylitse Schweitzissä, joihin ei mikään
inhimillinen jalka silloin päässyt; ja olin miettinyt, kumpi oli
kolkompi, nuot yksinäiset seudut vai autio valtameri.
"Lähdetkö ratsastamaan tänään, Trot?" lausui tätini, pistäen päätänsä
ovesta sisään.
"Lähden", sanoin minä. "Minä aion Canterbury'yn. Sovelias päivä
ratsastaa".
"Minä toivon, että hevosesi ajattelee samoin", lausui tätini, "mutta
tätä nykyä se seisoo ulkopuolella porttia, pää ja korvat alaspäin,
niinkuin se ajattelisi talliansa paremmaksi".
Tätini, sopii minun huomauttaa, salli hevoseni käydä kielletyllä
alueella, mutta ei ollut yhtäkään leppynyt aaseille.
"Se virkistyy kyllä pian!" arvelin minä.
"Ratsastus tekee kaikissa tapauksissa isännän hyvää", muistutti tätini,
katsellen papereita pöydällä. "Voi, lapseni, sinä vietät sangen monta
tuntia täällä! Kirjoja lukiessani minä en koskaan ajatellut, mitä työtä
niitten kirjoittaminen vaatii".
"Siinä on välisti työtä kylläksi, kun pitää lukea niitä", vastasin
minä. "Mitä niitten kirjoittamiseen tulee, on silläkin oma
viehätyksensä, täti".
"Tietysti!" sanoi tätini. "Kunnian-himo, halu kiitokseen ja
myötätunteisuuteen ja paljon muuta, arvaan minä? Kas niin. Onnea
matkalle!"
"Tiedättekö mitään muuta Agnesin mieltymyksestä?" kysyin minä, asettuen
levollisesti hänen eteensä -- hän oli taputtanut minua olkapäälle ja
istunut tuolilleni.
Hän katsoi pikimmältä minua kasvoihin, ennenkuin hän vastasi:
"Minä luulen tietäväni, Trot".
"Oletteko saaneet mitään vahvistusta ajatuksiinne?" kysyin minä.
"Luulen saaneeni, Trot".
Hän katseli minua niin vakaasti jonkunlaisella epäilyksellä tai
säälillä tai kahdenvaiheisuudella rakkautensa vuoksi, että minun täytyi
lujasti päättää näyttää aivan iloiselta.
"Ja mikä vielä enempi on, Trot" -- lausui tätini.
"No!"
"Minä luulen, että Agnes pian menee naimisiin".
"Jumala siunatkoon häntä!" sanoin minä iloisesti.
"Jumala siunatkoon häntä!" sanoi tätini, "ja hänen puolisoansa
myöskin!"
Minä toistin tätini sanat, erosin hänestä, astuin nopeasti portaita
alas, nousin hevoseni selkään ja ratsastin pois. Nyt oli suurempi syy,
kuin ennen, tehdä, mitä olin päättänyt tehdä.
Kuinka hyvin minä muistan tämän talvisen ratsastuksen! Jäähileet, joita
tuuli pyyhki pois ruohon lehdistä ja lennätti vasten kasvojani;
hevoskavioin lujan kopinan, joka kaikkui tanteresta; kovaksi
kylmettyneet pelto-vaot; lumikinokset, jotka tuoksahtelivat vähän
kalkkikuopassa, kun vihurit ahdistivat sitä; heinävaunujen höyryävät
juhdat, jotka pysähtyivät mäellä huokaamaan ja sointuisasti pudistivat
kellojansa; hieta-särkkien valjenneet vietokset ja notkot, jotka
kuvautuivat tummaa taivasta vastaan, niinkuin olisivat olleet piirretyt
suunnattoman suurelle liuskakivitaululle!
Minä tapasin Agnesin yksinään. Pikku tytöt olivat lähteneet omiin
koteihinsa, ja hän istui yksinään valkean ääressä ja luki. Hän laski
pois kirjansa, kun hän näki minun tulevan sisään, ja kun hän oli
toivottanut minua tervetulleeksi, niinkuin tavallisesti, otti hän
työkorinsa ja istui yhteen noista vanhan-aikaisista akkuna-loukoista.
Minä asetuin hänen viereensä akkunan-istuimelle, ja me puhuimme
silloisesta työstäni, milloin se valmistuisi ja kuinka paljon olin
edistynyt siitä kuin viimein kävin siellä. Agnes oli hyvin iloinen ja
ennusti nauraen, että minä pian tulisin niin kuuluisaksi, ettei sopinut
puhua minun kanssani semmoisissa aineissa.
"Minä käytän siis nykyistä aikaa hyväkseni", lausui Agnes, "ja puhun
kanssasi, niin kauan kuin saan".
Kun katselin hänen kauniita kasvojansa, jotka tarkastivat ompelusta,
nosti hän ylös lempeät, kirkkaat silmänsä ja näki, että minä katselin
häntä.
"Sinä olet niin ajatuksissasi tänä päivänä, Trotwood!"
"Kerronko sinulle, Agnes, minkä vuoksi. Minä tulin kertomaan sitä".
Hän pani ompeluksensa syrjäpuoleen, niinkuin hänen oli tapa, kun
totisesti keskustelimme jotakin, ja kuunteli minua koko huomiollansa.
"Rakas Agnesini, epäiletkö, että olen todellinen ystävä?"
"En!" vastasi hän, kummastuneelta näyttäen.
"Epäiletkö, että olen, mitä aina olen ollut sinua kohtaan?"
"En!" vastasi hän, niinkuin ennen.
"Muistatko, että kotiin tultuani koetin kertoa sinulle, missä
kiitollisuuden velassa olin sinulle ja kuinka hartaat tunteeni olivat
sinua kohtaan?"
"Muistan kyllä", vastasi hän lempeästi, "sangen hyvin".
"Sinulla on joku salaisuus", sanoin minä. "Anna minun ottaa osaa
siihen, Agnes".
Hän loi silmänsä maahan ja vapisi.
"Jollen olisi kuullutkaan sitä -- kumma kyllä olen kuullut sen, vaikka
muilta, kuin sinulta, Agnes -- olisi tuskin mahdollista, etten
tietäisi, että joku löytyy, jolle olet antanut rakkautesi aarteen. Älä
sulje minua siitä, joka niin likeltä koskee onneasi! Jos voit luottaa
minuun, niinkuin sanot voivasi ja niinkuin tiedän sinun voivan, salli
minun olla ystäväsi, veljesi tässä asiassa, jos missäkään!"
Rukoilevalla, melkein moittivalla katseella nousi hän akkunasta ja
kiirehtien huoneen poikki, niinkuin tietämättä mihin, pani kätensä
kasvojensa eteen ja purskahti semmoisiin kyyneliin, jotka leikkasivat
sisintä sydäntäni.
Vaan kuitenkin ne herättivät minussa jotakin, joka tuotti toivoa
sydämelleni. Vaikk'en tietänyt miksi, yhtyivät nämät kyynelet tuohon
tyvenen surulliseen hymyyn, joka oli niin kiintynyt muistiini, ja
vavauttivat rintaani enemmän toivolla, kuin pelolla tai surulla.
"Agnes! Sisar! Rakkain ystäväni! Mitä olen tehnyt!"
"Anna minun mennä, Trotwood. Minä en voi hyvin. Minä en voi hallita
itseäni. Minä puhun sinun kanssasi sitten -- joku muu kerta. Minä
kirjoitan sinulle. Älä puhuttele minua nyt. Älä! Älä!"
Minä koetin muistaa, mitä hän oli sanonut, kun olin puhutellut häntä
tuona edellisenä iltana, kuinka hänen rakkautensa ei kaivannut
vastarakkautta. Näytti olevan kokonainen mailma, jota minun tuli
silmänräpäyksellä perin pohjin tutkia.
"Agnes, minä en voi nähdä sinua semmoisena ja ajatella, että minä
olen ollut syypää siihen. Rakkain tyttöni, rakkaampi minulle, kuin
mikään muu mailmassa, jos sinä olet onneton, anna minun ottaa osaa
onnettomuuteesi. Jos kaipaat apua tai neuvoa, salli minun koettaa antaa
niitä sinulle. Jos sinulla todella on joku taakka sydämelläsi, salli
minun koettaa keventää sitä. Ketä varten minä elän nyt, Agnes, jollei
sinua varten!"
"Voi, säästä minua! Minä en voi hallita itseäni! Joku muu kerta!" oli
kaikki, mitä eroitin.
Oliko se itsekäs erehdys, joka viehätti minua? Taikka, kun minulla
kerran oli joku toivon alku, ilmestyikö eteeni jotakin, jota en ollut
rohjennut ajatella!
"Minun täytyy sanoa enemmän. Minä en voi antaa sinun erota itsestäni
näin! Jumalan tähden, Agnes, älkäämme väärin ymmärtäkö toisiamme
kaikkien näitten vuosien jälkeen ja kaikkien jälkeen, mitä on niitten
kanssa tullut ja mennyt! Minun täytyy puhua suoraan. Jos pidät jotakin
semmoista ajatusta, että minä voisin kadehtia sitä onnea, jonka mielit
antaa pois -- etten voisi jättää sinua rakkaammalle suojelialle, jonka
itse olet valinnut -- etten voisi etäältä olla tyytyväisenä todistajana
iloosi -- niin karkoita se, sillä minä en ansaitse sitä! Minä en ole
kärsinyt aivan turhaan. Sinä et ole aivan turhaan opettanut minua.
Minun tunteissani sinun suhteesi ei ole mitään itsekkäisyyttä".
Hän oli nyt tyven. Vähän ajan perästä käänsi hän vaaleat kasvonsa minua
kohden ja sanoi matalalla äänellä, joka silloin tällöin sortui, mutta
oli hyvin selvä:
"Minun täytyy sinun puhtaan ystävyytesi tähden minua kohtaan, Trotwood
-- jota en tosiaan epäile -- sanoa sinulle, että erehdyt. Muuta en voi
tehdä. Jos välisti vuosien kuluessa olen tarvinnut apua ja neuvoa, olen
saanut niitä. Jos välisti olen ollut onneton, on tämä tunne kadonnut.
Jos minulla joskus on ollut joku taakka sydämelläni, on sitä
huojennettu. Jos minulla on ollut joku salaisuus, ei se ole -- mikään
uusi eikä se ole -- mitä sinä luulet. Minä en voi ilmoittaa sitä enkä
jakaa sitä. Se on kauan aikaa ollut minun, ja sen täytyy jäädä minun
omaksi".
"Agnes! Viivy! Silmänräpäys!"
Hän aikoi mennä pois, mutta minä pidätin häntä. Minä kiersin
käsivarteni hänen ympärillensä. "Vuosien kuluessa!" "Ei se ole mikään
uusi!" Uudet ajatukset ja toiveet riehuivat sydämessäni, ja koko
elämäni näkö-ala muuttui.
"Rakas Agnes! jota minä kunnioitan niin paljon ja pidän niin suuressa
arvossa -- jota niin sydämestäni rakastan! Kun tänään tulin tänne,
luulin, ettei mikään voisi pakoittaa minua tähän tunnustukseen. Minä
luulin, että voisin säilyttää sitä povessani koko elin-aikamme, siksi
kuin olisimme vanhat. Mutta, Agnes, jos minulla todella on joku vasta
syntynyt toivo saada nimittää sinua joksikin muuksi, kuin sisareksi,
joksikin ihan toiseksi, kuin sisareksi! --"
Hänen kyynelensä juoksivat nopeasti, mutta nämät eivät olleet niinkuin
ne, joita hän äsken oli vuodattanut, ja minä näin toivoni kirkastuvan
niissä.
"Agnes! Ainainen johdattajani ja paras tukeni! Jos olisit muistanut
enemmän itseäsi ja vähemmän minua, kun kasvoimme yhdessä täällä,
luulen, ettei varomaton mielikuvitukseni koskaan olisi kääntynyt pois
sinusta. Mutta sinä olit niin paljon parempi, kuin minä, niin
tarpeellinen minulle jokaisessa lapsellisessa toiveessani ja
pettymyksessäni, että sinun omistamisesi semmoisena, johon kaikissa
asioissa sain luottaa ja turvata, muuttui toiseksi luonnoksi, sysäten
syrjään sen ensimäisen ja suuremman rakkauden, jolla nyt rakastan
sinua!"
Yhä itkien, mutta ei surullisesti -- iloisesti! Ja suljettuna syliini,
niinkuin hän ei ollut koskaan ollut, niinkuin olin luullut, ettei hän
koskaan tulisi olemaan!
"Kun rakastin Doraa; hellästi, Agnes, niinkuin; tiedät --".
"Niin!" lausui hän vakaasti. "Tämä tieto ilahuttaa minua!"
"Kun rakastin häntä -- silloinkin olisi rakkauteni ollut vaillinainen
ilman sinun myötätunteisuuttasi. Sinä et kieltänyt sitä, ja rakkauteni
oli täydellinen. Ja kun kadotin hänet, Agnes, mikä olisin ollut ilman
sinua!"
Lujemmin sylissäni, likempänä sydäntäni, vapiseva käsi olkapäälläni,
suloiset silmät loistaen minua kohden kyynelten takaa!
"Minä matkustin pois, kallis Agnes, ja rakastin sinua. Minä viivyin
poissa, ja rakastin sinua. Minä palasin kotiin, ja rakastin sinua!"
Ja nyt koetin kuvata hänelle sitä taisteloa, joka minulla oli ollut, ja
sitä päätöstä, johon olin tullut. Minä koetin asettaa sydämeni hänen
eteensä, rehellisesti ja täydellisesti. Minä koetin osoittaa hänelle,
kuinka olin toivonut pääsneeni parempaan ymmärrykseen itsestäni ja
hänestä; kuinka olin taipunut siihen, mitä tämä parempi tieto tuotti;
ja kuinka vielä sinä päivänä olin tullut sinne, uskollisesti pysyen
siinä. Jos hän rakasti minua niin (sanoin minä), että hän voisi valita
minut puolisoksensa, tekisi hän niin, vaikk'en ansainnut sitä muulla
lailla, kuin vilpittömän rakkauteni kautta häntä kohtaan ja niitten
surujen kautta, joissa tämä rakkaus oli kypsynyt olemaan, mitä se oli;
ja tämä oli syy, jonka vuoksi nyt olin ilmoittanut sen. Ja voi,
Agnes, sinunkin uskollisista silmistäsi katseli tällä hetkellä
vaimo-lapsukaiseni henki minua, sanoen, että se oli oikein, ja saattaen
minua sinun kauttasi mitä hellimmällä tavalla muistamaan sitä Kukkaa,
joka oli lakastunut kukkiessaan!
"Minä olen niin onnellinen, Trotwood -- sydämeni on niin täynnä --
mutta on yksi asia, jonka minun täytyy sanoa".
"Mikä, lemmittyni?"
Hän laski pehmeät kätensä olkapäälleni ja katseli tyvenesti kasvoihini.
"Tiedätkö nyt, mitä se on?"
"Minä en tohdi ajatella, mitä se on. Sano se minulle, armaani".
"Minä olen rakastanut sinua koko elin-aikani!"
* * * * *
Oi, me olimme onnelliset, me olimme onnelliset! Me emme itkeneet niitä
koetuksia (hänen olivat olleet paljon raskaammat, kuin minun), joitten
kautta olimme joutuneet onnellisiksi, vaan ihastuksesta siitä, että
olimme onnelliset ja ettei meitä koskaan enää eroitettaisi!
Me kävelimme sinä talvisena iltana kaduilla yhdessä, ja kylmä ilma
näytti ottavan osaa siihen autuaasen rauhaan, joka vallitsi meissä.
Varhaiset tähdet alkoivat loistaa meidän astuessamme ja, katsellen
niitä, kiitimme Jumalaa, joka oli johdattanut meidät tähän rauhaan.
Me seisoimme yhdessä samassa vanhan-aikaisessa akkunassa illalla kuun
paistaessa; Agnes oli nostanut silmänsä ylös sitä kohden; minä seurasin
hänen katsettansa. Monta penikulmaa maantietä avautui silloin henkeni
silmän eteen ja pyrkivän eteenpäin näin tällä tiellä ryysyisen,
matkasta väsyneen pojan, hyljätyn ja laiminlyödyn, joka oli omakseen
nimittävä sen sydämen, joka nyt sykki minun sydäntäni vastaan.
Oli melkein päivällis-aika seuraavana päivänä, kun tulimme tätini luo.
Peggotty sanoi hänen olevan ylhäällä lukuhuoneessani, jota hän, ylpeänä
tästä toimesta, aina piti valmiina ja järjestyksessä minua varten. Me
tapasimme hänet valkean edestä istumasta, lasisilmät päässä.
"Hyvä Jumala!" lausui tätini, tirkistellen pimeän läpi, "kuka se on,
jonka tuot muassasi?"
"Agnes", sanoin minä.
Koska olimme päättäneet, ettemme ensiksi ilmoittaisi mitään, hämmentyi
tätini kovasti. Hän loi toivokkaan katseen minuun, kun sanoin: Agnes;
mutta nähdessään, että minulla oli tavallinen muotoni, otti hän
epätoivossa pois silmälasinsa ja hivutti nenäänsä niillä.
Hän tervehti kuitenkin Agnesia sydämellisesti, ja ennen pitkää istuimme
päivällispöydässä valaistussa vierashuoneessa. Tätini pani kolme kertaa
silmälasinsa päähänsä, uudestaan minua katsellakseen, mutta otti ne
yhtä usein taas pettyneenä pois ja hivutti nenäänsä niillä, suuresti
peloittaen Mr. Dick'iä, joka tiesi, että tämä oli paha merkki.
"Asiasta toiseen, täti", sanoin minä päivällisten jälkeen. "Minä olen
puhunut Agnesin kanssa siitä, mitä kerroitte minulle".
"Siinä tapauksessa, Trot", lausui täti! punehtuen, "teit väärin ja
petit puheesi".
"Te ette suutu, täti, toivon minä? Minä olen varma, ettette suutu, kun
kuulette, ettei Agnes ole toivottomasti rakastunut".
"Joutavia!" lausui tätini.
Koska tätini näytti olevan närkästynyt, katsoin parhaaksi tehdä siitä
lopun. Minä vein Agnesin käsivarresta tätini tuolin taa, ja me
kallistuimme molemmat alas hänen ylitsensä. Tätini löi kätensä yhteen,
katsahti meihin silmälasiensa lävitse ja sai heti hysterisen
kohtauksen, ensimäisen ja ainoan kerran koko sen ajan kuluessa, jona
olin tuntenut hänet.
Kohtaus tuotti ylös Peggotyn. Samalla silmänräpäyksellä, kuin tätini
tointui, karkasi hän Peggottya vastaan ja, nimittäen häntä typeräksi,
vanhaksi olennoksi, syleili häntä voimansa takaa. Sitten syleili hän
Mr. Dick'iä (joka oli kovasti hyvillänsä siitä, mutta suuresti
hämmästynyt); ja tämän jälkeen kertoi heille, miksi. Sitten olimme
kaikki iloisina yhdessä.
Minun oli mahdoton saada selkoa, oliko tätini viimeisessä lyhyessä
keskustelussaan minun kanssani harjoittanut jotakin hurskasta petosta
vai oliko hän todella erehtynyt mielentilani suhteen. Siinä oli
yltäkyllin, sanoi hän, että hän oli kertonut minulle, että Agnes menisi
naimisiin ja että minä nyt tiesin paremmin, kuin kukaan muu, kuinka
totta se oli.
* * * * *
Me olimme naimisissa ennen kahden viikon kuluttua. Traddles ja Sofia ja
tohtori ja Mrs. Strong olivat ainoat vieraat hiljaisissa häissämme. He
olivat iloa täynnänsä, kun erosimme heistä ja yhdessä lähdimme kotiin.
Syliini suljettuna pidin kaikkien niitten jalojen harrastusten lähteen,
mitä minulla milloinkaan oli ollut, koko olentoni keskustan, elämäni
piirin, oman vaimoni, jota rakastin semmoisella rakkaudella, joka oli
kalliolle perustettu!
"Rakkain puoliso!" lausui Agnes. "Nyt kun saan nimittää sinua tällä
nimellä, on minulla yksi asia kerrottavana sinulle".
"Sano se minulle, lemmittyni".
"Se on yhteydessä sen yön kanssa, jona Dora kuoli. Hän lähetti sinut
noutamaan minua".
"Hän teki niin".
"Hän sanoi minulle, että hän jätti minulle jotakin. Voitko arvata, mitä
se oli?"
Minä luulin, että voin. Minä vedin sitä vaimoa, joka niin kauan oli
rakastanut minua, likemmäksi itseäni.
"Hän sanoi minulle, että hän viimeisen kerran pyysi minulta jotakin ja
viimeisen kerran jätti jotakin minun toimitettavakseni".
"Ja se oli --".
"Että ainoastaan minä täyttäisin tämän tyhjän paikan".
Ja Agnes nojasi päätänsä rintaani vastaan ja itki, ja minä itkin hänen
kanssansa, vaikka molemmat olimme niin onnelliset.