Minulle näytetään kaksi omituista katumuksen tekiää.
Ajaksi -- ainakin siksi, kuin kirjani valmistuisi, johon vaadittiin
monen kuukauden työ -- jäin asumaan tätini luo Dover'iin; ja siellä
jatkoin levollisesti työtäni, istuen samassa akkunassa, josta olin
katsellut meren-ylistä kuuta, kun tämä katto ensin otti minut
suojaansa.
Sen aikomukseni mukaan, että puhuisin omista teoksistani ainoastaan
silloin, kuin niitten toimittaminen sattumalta yhdistyisi edistyvään
kertomukseeni, en juttele taiteeni tuottamista pyrinnöistä, iloista,
suruista ja riemuista. Että hartaasti ja täydellä todenteolla antausin
taiteeseni ja sitä varten jännitin kaikkia hengen voimiani, olen jo
sanonut. Jos niillä kirjoilla, joita olen kirjoittanut, on joku arvo,
täyttävät ne, mitä kertomuksestani puuttuu. Muutoin olen kirjoittanut
huonolla menestyksellä ja lopusta ei kukaan pidä lukua.
Tuon tuostakin lähdin Londoniin upottaakseni itseäni sen elämän kuohuun
taikka neuvotellakseni Traddles'in kanssa raha-asiaini johdosta. Hän
oli poissa ollessani hoitanut niitä mitä selvimmällä järjellä, ja
maallinen tilani oli hyvä. Koska maineeni alkoi tuottaa minulle
suunnattoman paljon kirjeitä ihmisiltä, joita en ollenkaan tuntenut --
etupäässä perin tyhjistä asioista ja erinomaisen vaikeat vastata --
sovin Traddles'in kanssa, että nimeni maalattaisiin hänen ovellensa.
Sinne sen piirikunnan hartaat postimiehet toivat vakottain kirjeitä
minua varten, ja siellä minä loma-aikoina luin niitä, niinkuin palkaton
sisäministeri.
Näitten kirjeitten joukossa tuli tuon tuostakin kohtelias ehdoitus
joltakulta noista lukuisista ulkopuolisista ukittajista, jotka aina
väijyivät Commons'in ympärillä, että hän saisi harjoittaa tointansa
minun nimessäni (jos suorittaisin mitä vielä tarvitsin, itse
proktoriksi päästäkseni) ja maksaisi minulle jonkun prosentin voitosta.
Mutta minä epäsin nämät tarjomukset, koska jo tiesin, että löytyi
kosolta semmoisia nimellisiä asian-ajajia, ja pidin Commons'ia kylläksi
pahana ennestäänkin, ettei minun tarvinnut toimellani sitä pahemmaksi
tehdä.
Kun nimeni puhkesi kukkaan Traddles'in ovella, olivat tytöt lähteneet
kotiin ja takkela poika näytti koko päivän semmoiselta, kuin hän ei
koskaan olisi kuullut mitään Sofiasta, joka istui suljettuna
perähuoneessa ja työstänsä sai katsella alas nokiseen pikkuiseen
puutarhaan ja siinä olevaan pumppuun. Mutta siellä minä aina tapasin
hänet samana iloisena emäntänä ja siellä hän, kun ei mikään outo jalka
tullut portaita ylös, hyräili Devonshire'n balladejansa, sävelillään
taltuttaen takkelaa poikaa hänen virkahuoneessaan.
Minä kummastelin ensin, miksi niin usein tapasin Sofian kirjoittamasta
johonkin kirjoitusvihkoon ja miksi hän aina minun tullessani sulki sen
ja kiiruisasti pisti sen pöytälaatikkoon. Mutta salaisuus tuli pian
ilmi. Eräänä päivänä otti Traddles (joka lumirännässä juuri oli tullut
kotiin oikeudesta) paperin pulpetistansa ja kysyi minulta, mitä
käsialasta arvelin.
"Oi, älä nyt, Tom!" huudahti Sofia, joka lämmitti hänen tohveleitansa
valkean edessä.
"Miks'ei, ystäväni?" vastasi Tom iloisesti. "Mitä tästä kirjoituksesta
sanot, Copperfield?"
"Se on erittäin lakimiehen kaltaista ja säännön-mukaista", sanoin minä.
"Minä en luullakseni koskaan ole nähnyt sen varmempaa käsi-alaa".
"Ei se vivahda ollenkaan naisen käsi-alaan?" lausui Traddles.
"Naisen!" toistin minä. "Tiili ja muurisavi ovat enemmän naisen
käsi-alan kaltaisia!"
Traddles purskahti ihastuneesen nauruun ja ilmoitti minulle, että se
oli Sofian käsi-alaa; että Sofia oli taannut ja vakuuttanut, että hän,
Traddles, ennen pitkää tarvitsisi kirjuria kopioimista varten ja että
hän tahtoi ruveta täksi kirjuriksi; että Sofia oli oppinut tämän
käsi-alan jostakin mallista ja että hän osasi kirjoittaa -- en muista,
kuinka monta sivua tunnissa. Ujostellen kuunteli Sofia, kun kaikki
nämät kerrottiin minulle, ja sanoi, että, kun "Tom" pääsisi tuomariksi,
hän ei olisi niin valmis julistamaan sitä. Jota "Tom" kielsi, väittäen,
että hän aina olisi yhtä ylpeä siitä, oli hän missä oloissa tahansa.
"Mikä perin hyvä ja viehättävä vaimo hän on, rakas Traddles'ini!"
sanoin minä, kun Sofia oli hymyillen mennyt pois.
"Rakas Copperfield", vastasi Traddles, "hän on kaikissa suhteissa mitä
suloisin tyttö! Se tapa, jolla hän hoitaa kaikki täällä, hänen
säännöllisyytensä, hänen taitonsa koti-askareissa, hänen
säästäväisyytensä, hänen rakkautensa hyvään järjestykseen, hänen
iloisuutensa, Copperfield!"
"Sinulla on todella syytä ylistää häntä!" vastasin minä. "Sinä olet
onnellinen toveri. Minä luulen, että teette itsenne ja toinen toisenne
kahdeksi mitä onnellisimmaksi ihmiseksi mailmassa".
"Me _olemme_ varmaan kaksi mitä onnellisinta ihmistä mailmassa",
vastasi Traddles. "Minä myönnän sen kaikin päin. Kun näen Sofian
nousevan ylös ja sytyttävän kynttilän näinä pimeinä aamuina,
toimittavan päivän askareita, ilmaa katsomatta lähtevän torille,
ennenkuin konttoristit tulevat Inn'iin, valmistavan mitä oivallisimpia
pikku päivällisiä aivan yksinkertaisista aineksista, laittavan
puddingeita ja pasteijoja, pitävän jokaista esinettä paikallansa, itse
aina sievänä ja siistinä, valvovan iltaisin kanssani, vaikka kuinka
myöhään tahansa, alati lempeänä ja kehoittavana, ja kaikki vaan minun
tähteni, niin toisinaan tuskin uskon sitä todeksi, Copperfield!"
Hän piteli hellästi yksin niitä tohveleitakin, joita Sofia oli
lämmittänyt, kun hän pisti jalkansa niihin ja nosti nämät iloisesti
kaminin-ristikolle.
"Niin, toisinaan tuskin uskon sitä todeksi", lausui Traddles.
"Entä huvituksemme! Voi sentään, ne eivät paljon maksa, mutta ne ovat
aivan ihmeelliset! Kun iltaisin olemme kotona täällä ja suljemme
ulkopuolisen oven ja vedämme akkunain eteen nämät kartiinit -- jotka
Sofia itse on ommellut -- missäpä meidän olisi hauskempi olla? Kun on
kaunis ilma ja iltaisin lähdemme ulos kävelemään, tarjoavat kadut
runsasta iloa meille. Me katselemme sisään juvelikauppiasten
välkkyvistä puodin-akkunoista, ja minä näytän Sofialle, minkä noista
timantti-silmäisistä käärmeistä, jotka makaavat kokoon kiertyneinä
valkoisilla silkki-tyynyillä, minä antaisin hänelle, jos minulla olisi
varoja; ja Sofia näyttää minulle, minkä noista kultakuorisista,
hohtokivillä, aaltoviivoilla ja muilla semmoisilla koristetuista
cylinderi-kelloista hän ostaisi minulle, jos _hänellä_ olisi varoja; ja
me valikoitsemme ne lusikat ja kahvelit, kala-lastat, voi-veitset ja
sokuri-pihdit, joita molemmat kaikkein mieluisimmin tahtoisimme, jos
meillä molemmilla olisi varoja, ja menemme pois, niinkuin todella
olisimme saaneet ne! Sitten, kun kuljemme toreilla ja isoilla kaduilla
ja näemme hyyrättäväksi ilmoitetun rakennuksen, katsahdamme välisti
siihen ja sanomme, kuinka _tuo_ sopisi meille, jos minä pääsisin
tuomariksi. Ja me jaamme sen: tuon huoneen meille, nuot huoneet
tytöille ja niin edespäin, siksi kuin mielihyväksemme päätämme, että
rakennus sopisi taikka ei sopisi, asianhaarain mukaan. Välisti menemme
puolella hinnalla teateriin ja istumme parterrilla -- jo tämän haju
vaan on mielestäni helppo, hintaan katsoen -- ja siellä oikein
ihastelemme näytelmää, jonka jokikistä sanaa Sofia uskoo ja niin
minäkin. Kotimatkallamme ostamme ehkä kappaleen jotakin hyvää
lihapuodista taikka vähäisen hummerin kalakauppiaalta ja tuomme sen
tänne ja syömme uhkean illallisen, jutellen siitä, mitä olemme nähneet.
Ja näin, sen ymmärrät, Copperfield, me emme saattaisi tehdä, jos minä
olisin Lord Kansleri!"
"Aina sinä jotakin hyvää ja hupaista tekisit, mikä ikänänsä olisit,
rakas Traddles", ajattelin minä. "Asiasta toiseen", sanoin ääneen,
"luultavasti sinä et enää piirtele mitään luurankoja?"
"Tosiaan", vastasi Traddles nauraen ja punehtuen, "en voi kokonaan
kieltää, että piirtelen, rakas Copperfield. Sillä, kun tuonain istuin
jossakin King's Bench'in penkkien takarivissä, kynä kädessäni, juolahti
mieleeni, että koettaisin, oliko tämä taito vielä tallella minulla. Ja
minä varon, että joku luuranko -- peruki päässä -- on pulpetin
reunuksessa".
Kun olimme molemmat nauraneet sydämellisesti, sanoi lopuksi Traddles
anteeksi-antavalla tavallansa, samalla kuin hän hymyillen katsoi
valkeaan: "vanha Creakle!"
"Minulle tuli kirje tuolta vanhalta -- konnalta", lausuin minä. Sillä
minä en ollut koskaan niin haluton antamaan hänelle anteeksi sitä
tapaa, jolla hän oli suominut Traddles'ia, kuin milloin näin
Traddles'in itse olevan halullisen anteeksi antoon.
"Creakle'lta, koulumestariltako?" huudahti Traddles. "Ei suinkaan!"
"Niitten joukossa, joita kasvava maineeni ja menestykseni on vetänyt
puoleeni", sanoin minä, kirjeitäni katsastellen, "ja jotka huomaavat,
että he aina ovat olleet suuresti mieltyneet minuun, on juuri sama
Creakle. Hän ei ole koulumestari enää, Traddles. Hän on luopunut siitä
toimesta. Hän on Middlesex'in esivaltalaisia".
Minä luulin, että Traddles kummastelisi, kun hän kuuli tämän, mutta hän
ei kummastellut ollenkaan.
"Kuinka sinä luulet, että hän joutui esivaltalaiseksi Middlesex'iin?"
kysyin minä.
"Hyvä Jumala!" vastasi Traddles. "Tähän kysymykseen olisi kovin vaikea
vastata. Kenties hän äänesti jotakuta taikka lainasi rahaa jollekulle
taikka osti jotakin joltakulta taikka muutoin teki jotakin hyvää
jollekulle taikka ajoi häpeällisiä asioita jollekulle, joka tunsi
jonkun, joka sai maakunnan vallanpitäjän asettamaan häntä siihen
virkaan".
"Virassa hän kaikissa tapauksissa on", arvelin minä. "Ja hän kirjoittaa
minulle tässä, että häntä ilahuttaisi näyttää minulle ainoata oikeata
vanginhoidon järjestelmää sen täydessä toimessa; ainoata kelvollista
tapaa, jolla saa rikolliset vilpittömästi kääntymään ja pysyväisesti
katumaan -- joka, niinkuin tiedät, tapahtuu koppivankeuden kautta. Mitä
tästä arvelet?"
"Järjestelmästäkö?" kysyi Traddles, totiselta näyttäen.
"Ei. Siitä, josko suostun kutsumukseen ja sinä seuraat minua?"
"Ei minusta kieltoa", lausui Traddles.
"Minä kirjoitan siis hänelle. Sinä muistat, arvaan minä, (siitä
puhumatta, kuinka meitä kohdeltiin), kuinka tämä sama Creakle ajoi pois
oman poikansa ja kuinka hän kiusasi vaimoansa ja tytärtänsä?"
"Täydellisesti", arveli Traddles.
"Kuitenkin, jos tahdot lukea hänen kirjeensä, huomaat, että hän on mitä
hellin ihminen vangeille, jotka ovat todistetut syylliseksi jok'ikiseen
rikoskaaren pykälään", sanoin minä, "vaikka minun on mahdoton nähdä,
että hänen hellyytensä ulottuu mihinkään muuhun luotujen olentojen
luokkaan".
Traddles kohotti olkapäitänsä eikä kummastellut ensinkään. Minä en
ollut odottanut, että hän kummastelisi, enkä kummastellut itse; muutoin
olisin harvoin oppinut tuntemaan tämänkaltaisia käytöllisiä satiireja.
Me sovimme ajasta, koska kävisimme siellä, ja minä kirjoitin siis Mr.
Creakle'lle samana iltana.
Määrättynä päivänä, -- minä luulen, että se oli seuraavana päivänä,
mutta vähät siitä -- lähdimme, Traddles ja minä, siihen vankihuoneesen,
jossa Mr. Creakle vallitsi. Se oli kauhean iso ja tukeva rakennus,
joka oli maksanut summattomat rahat. Kun lähestyimme porttia, en voinut
olla ajattelematta, mikä hälinä olisi maassa syntynyt, jos joku
sokeudessaan olisi esitellyt, että puolella sillä rahalla, joka siihen
oli pantu, perustettaisiin teolliskoulu nuorisolle taikka turvapaikka
nuhteettomille vanhuksille.
Eräässä konttorissa, joka olisi voinut olla Babelin tornin ensi
kerroksessa, niin tiveäksi se oli rakennettu, esiteltiin meitä vanhalle
koulumestarillemme, joka oli siellä kahden, kolmen muun toimeliaan
esivaltalaisen parissa sekä muutamien vierasten, joita nämät olivat
tuoneet muassaan. Hän vastaan-otti minua, niinkuin semmoinen mies, joka
oli muodostanut sydäntäni menneinä päivinä ja aina hellästi rakastanut
minua. Kun esittelin Traddles'ia, ilmoitti Mr. Creakle samalla tavalla,
vaikka vähemmässä määrässä, että hän aina oli ollut Traddles'in
johdattaja, filosofi ja ystävä. Meidän arvoisa opettajamme oli kovasti
vanhentunut eikä suinkaan ulkomuodoltaan parantunut. Hänen kasvonsa
olivat yhtä punaiset kuin ennen, hänen silmänsä yhtä pienet, mutta
melkein syvemmällä hänen päässään. Hänen harvat, kostealta näyttävät,
harmaat hiuksensa, jotka minä muistin hänellä olleen, olivat melkein
kokonaan lähteneet; eivätkä nuot paksut suonet hänen paljaassa
otsassaan olleet yhtään hauskemmat katsella. Vähäisen keskustelun
jälkeen näitten gentlemanien välillä, josta keskustelusta minun olisi
sopinut päättää, ettei mikään mailmassa ollut niin suuresti lukuun
otettava, kuin vankien mukavuus, maksoi se mitä maksoikaan, sekä ettei
maan päällä ollut mitään tehtävää ulkopuolella vankihuoneen ovia,
aloitimme tarkastustamme. Koska oli juuri silloin päivällis-aika,
menimme ensin siihen isoon kyökkiin, jossa jokaisen vangin päivälliset
par'aikaa asetettiin erikseen (pistettäväksi hänelle hänen koppiinsa)
erinomaisella säännöllisyydellä ja säntillisyydellä. Minä sanoin
syrjäpuoleen Traddles'ille, että kummastelin, johtuiko kenenkään
mieleen, että oli silmin-nähtävä eroitus näillä runsailla, oivallisilla
aterioilla ja niillä, joita, köyhistä puhumattakaan, sotamiehet,
meri-miehet, työmiehet, sanalla sanoen rehellinen, työtä tekevä kansan
enemmistö voi hankkia itselleen, joista ei yksikään viidestä sadasta
koskaan syönyt puoleksikaan niin hyvää päivällistä. Mutta minä sain
kuulla, että järjestelmä eli "systemi" vaati uhkeata ravintoa, ja
lyhyeltä, systemistä kerrallaan päästäkseni, huomasin, että tässä
kohdassa ja kaikissa muissa systemi teki lopun kaikista epäilyksistä ja
selitti kaikki epäkohdat. Ei kenelläkään näyttänyt olevan vähintäkään
aavistusta, että löytyi muitakin systemejä paitsi juuri tätä, joista
sopi ottaa vaaria.
Kun astuimme noita komeita käytäviä, kysyin Mr. Creakle'lta ja hänen
ystäviltänsä, mitä pää-etuja luultiin olevan tästä kaikki-valtiaasta ja
kaikki voittavasta systemistä. Edut sanottiin olevan siinä, että vangit
asetettiin kokonaan erikseen toisistaan, niin ettei heistä kukaan
tietänyt toisesta mitään, ja että ne johdatettiin terveelliseen
mielentilaan, joka saatti oikeaan omantunnon vaivaan ja oikeaan
katumukseen.
Kun rupesimme käymään yksityisten vankien luona heidän kopeissaan ja
liikuimme niissä käytävissä, joissa kopit olivat, ja meille
selitettiin, kuinka vangit menivät kirkkoon ja niin edespäin, tulin
ajatelleeksi, että oli hyvin todenmukaista, että vangit tiesivät sangen
paljon toisistaan ja että he olivat rakentaneet kokonaisen sievän
yhteyden keskenänsä. Tämä on tähän aikaan, kuin nyt kirjoitan,
luullakseni, todeksi näytetty; mutta koska olisi ollut sulaa herjausta
systemiä vastaan, jos silloin olisin ilmoittanut semmoista epäilystä,
odotin nyt hartaimmalla tavalla, saadakseni nähdä katumuksen
harjoitusta.
Ja tässä minulla taas oli pahat epäilykset. Minä näin, että katumusta
kaikkialla harjoitettiin melkein yhtä kaavanmukaisesti, kuin
ulkopuolella laitosta olin nähnyt takit ja liivit leikatuiksi räätälien
akkunoissa. Minä tapasin äärettömän paljon tunnustusta, joka sangen
vähän vaihteli luontonsa puolesta, vaihteli sangen vähän itse
sanojenkin puolesta (joka synnytti minussa paljon epäilystä). Minä
tapasin hyvän joukon kettuja, jotka halveksivat kokonaisia metsäntäysiä
saavuttamattomia pihlajan-marjoja, mutta minä en tavannut monta kettua,
joita olisin tahtonut päästää edes niin likelle pihlajan-marjoja, että
olisivat voineet saavuttaa niitä. Etupäässä huomasin, että ne, jotka
kaikkein alttiimmin tunnustivat, olivat erittäin otollisia ja että
heidän hyvä ajatuksensa omasta itsestänsä, heidän turhamielisyytensä,
heidän puutteensa kiihdykkeistä ja heidän rakkautensa petokseen (joka
monessa, niinkuin heidän elämänsä osoitti, ilmestyi melkein
tavattomassa määrässä), että siis kaikki nämät synnyttivät näitä
tunnustuksia, joihin he kaikki olivat suuresti mieltyneet.
Kuitenkin kuulin, edestakaisin kävellessämme, niin usein puhuttavan
eräästä numero seitsemästäkolmatta, joka oli kaikkien suosikki ja
oikein näytti olevan mallivanki, että päätin jättää arvosteluni, siksi
kuin saisin nähdä Seitsemänkolmatta. Kahdeksankolmatta, ymmärsin minä,
oli myöskin kirkas, etevä tähti, mutta se oli hänen onnettomuutensa,
että hänen kunniansa hiukan himmeni Seitsemänkolmatta erinomaisesta
loistosta. Minä kuulin niin paljon Seitsemästäkolmatta, hänen
hurskaista kehoituksistaan jokaiselle läheiselleen ja niistä kauniista
kirjeistä, joita hän lakkaamatta kirjoitti äidillensä (näytti siltä,
kuin hän olisi luullut tämän olevan sangen huonolla tolalla), että
minua kovin halutti saada nähdä häntä.
Minun täytyi kuitenkin malttaa mieltäni hetkeksi, koska
Seitsemänkolmatta säästettiin loppuvaikutuksen enentämiseksi. Mutta
viimein tulimme hänen koppinsa ovelle ja Mr. Creakle, joka katsahti
sisään vähäisestä reiästä, ilmoitti suurimmalla ihastuksella, että
vanki par'aikaa luki virsikirjaa.
Kohta syöksähti niin monta päätä esiin reiästä näkemään, kuinka numero
Seitsemänkolmatta luki virsikirjaa, että kuusi, seitsemän päälletysten
tukki aukon. Tämän haitan poistamiseksi ja antaaksensa meille
tilaisuutta keskusteluun Seitsemänkolmatta kanssa koko hänen
kirkkaudessaan, käski Mr. Creakle, että kopin ovi avattaisiin ja
Seitsemänkolmatta kutsuttaisiin käytävään. Tämä tehtiin; ja kenen
Traddles ja minä silloin ihmeeksemme saimme nähdä tässä kääntyneessä
numero Seitsemässäkolmatta, kenen muun, kuin Uriah Heep'in!
Hän tunsi meidät heti ja sanoi ulos tullessaan -- vanhalla tavallaan
ruumistansa luikerruttaen --:
"Kuinka voitte, Mr. Copperfield? Kuinka voitte, Mr. Traddles?"
Tämä jälleen-tunteminen ihastutti koko seuraa. Minusta melkein näytti
siltä, kuin kaikkien olisi pistänyt ihmeeksi, ettei hän ollut ylpeä,
vaan piti väliä meillä.
"No, Seitsemänkolmatta", arveli Mr. Creakle, vienosuruisella
ihmetyksellä. "Kuinka jaksatte tänä päivänä?"
"Minä olen hyvin nöyrä, Sir!" vastasi Uriah Heep.
"Niin te aina olette, Seitsemänkolmatta", lausui Mr. Creakle.
Tässä toinen gentlemani sydämellisellä hellyydellä kysyi: "onko teidän
oikein hyvä olla?"
"On, minä kiitän teitä, Sir!" sanoi Uriah Heep, kysyjään katsoen.
"Minun on paljon parempi olla täällä, kuin minun ikinä oli ulkopuolella
tätä paikkaa. Minä näen nyt moninaisen mielettömyyteni, Sir. Tämä se
on, joka tekee, että minun on niin hyvä olla".
Useat gentlemanit olivat kovasti liikutetut ja kolmas kysyjä, joka
tunki esiin etumaiseen riviin, tiedusteli tuntehikkaasti: "mimmoinen
biffi-paisti mielestänne on?"
"Kiitoksia, Sir", vastasi Uriah, siihen uuteen kysyjään katsahtaen,
josta ääni lähti, "se oli eilen sitkeämpää, kuin olisin suonut; mutta
minun on velvollisuus tyytyä siihen. Minä olen tehnyt monta
mielettömyyden työtä, gentlemanit", lausui Uriah ja katsoi
ympärillensä, leppeästi hymyillen, "ja minun tulee nureksimatta kestää
seurauksia".
Kun se mumina, joka oli syntynyt osittain ilosta Seitsemänkolmatta
taivaallisesta mieli-alasta ja osittain suuttumuksesta ruoanhankkijaa
vastaan, joka oli antanut hänelle syytä valitukseen (tästä Mr. Creakle
kohta kirjoitti muistutuksen), oli asettunut, seisoi Seitsemänkolmatta
keskellä meitä, niinkuin hän olisi tuntenut itsensä etevimmäksi
ansion kappaleeksi jossakin kovasti ansiollisessa luonnon- ja
taide-tuotteitten kokoelmassa. Että meidän, vastavihittyjen
alokkaitten, ylitse kerrallaan runsaasti valoa vuodatettaisiin,
annettiin käsky, että myöskin Kahdeksankolmatta laskettaisiin ulos.
Minä olin jo niin hämmästynyt, etten muuta kuin hiljaa kummeksin, kun
Mr. Littimer astui esiin, lukien jotakin hyvää kirjaa!
"Kahdeksankolmatta", sanoi joku lasisilmäinen gentlemani, joka ei vielä
ollut puhunut, "te valititte viime viikolla, hyvä toverini, chokladia.
Kuinka sitten on laita ollut?"
"Kiitoksia, Sir", lausui Mr. Littimer, "kyllä se on ollut paremmin
laitettu. Jos uskallan sanoa niin, Sir, minä en luule, että siihen
käytetty maito on oikein puhdasta; mutta minä tiedän, Sir, että maitoa
Londonissa kovasti vääristetään ja että on vaikea saada tätä ainetta
alkuperäisessä tilassa".
Minusta näytti, kuin lasisilmäinen gentlemani olisi puollustanut
Kahdeksaakolmatta Mr. Creakle'n Seitsemääkolmatta vastaan, sillä
kumpikin heistä tarttui oman miehensä käteen.
"Mimmoinen mielentilanne on, Kahdeksankolmatta?" sanoi lasisilmäinen
kysyjä.
"Kiitoksia, Sir", vastasi Mr. Littimer. "Minä näen nyt moninaisen
mielettömyyteni, Sir. Minua tuskastuttaa kovasti, kun ajattelen
entisten kumppanieni syntejä, Sir, mutta minä toivon, että heille
annetaan anteeksi".
"Oletteko itse aivan onnellinen?" lausui kysyjä, kehoitusta
nyykäyttäen.
"Minä olen suuressa kiitollisuuden velassa teille, Sir", vastasi Mr.
Littimer. "Täydellisesti onnellinen".
"Eikö mikään asia enää vaivaa mieltänne?" sanoi kysyjä. "Jos niin on,
mainitkaat se, Kahdeksankolmatta".
"Sir", arveli Mr. Littimer ylös katsomatta, "jolleivät silmäni ole
pettäneet minua, on täällä läsnä eräs gentlemani, joka oli tuttu minun
kanssani entisessä elämässäni. Ehkä tämän gentlemanin lienee hyvä
tietää, Sir, että luulen entisten mielettömyyden töitteni kokonaan
lähteneen siitä, että olen viettänyt ajattelematonta elämää nuorten
miesten palveluksessa ja antanut heidän johdattaa itseäni kiusauksiin,
joita minulla ei ollut voimaa vastustaa. Minä toivon, että tämä
gentlemani vastaan-ottaa varoitukseni eikä paheksi rohkeuttani. Se on
hänen hyväksensä. Minä huomaan omat entiset mielettömyyden työni, Minä
toivon, että hän katuu koko sitä pahuutta ja syntiä, johon hän on
ottanut osaa".
Minä huomasin, että useat geutlemanit varjostivat silmiänsä kädellään,
niinkuin olisivat juuri tulleet kirkkoon.
"Tämä on teille kunniaksi, Kahdeksankolmatta", vastasi kysyjä. "Tätä
olen teiltä odottanut. Onko teillä mitään muuta sanottavaa?"
"Sir", vastasi Mr. Littimer, nostaen hiukan ylös kulmakarvojaan, mutta
ei silmiänsä, "oli eräs nuori nainen, joka joutui harhatielle ja jota
minä koetin pelastaa, Sir, vaikka se ei onnistunut. Minä pyydän, että
tämä gentlemani, jos se on hänen vallassaan ja hän tahtoo olla niin
hyvä, ilmoittaa tälle nuorelle naiselle, että minä annan hänelle
anteeksi hänen pahan käytöksensä minua kohtaan ja että minä kehoitan
häntä katumaan".
"Minä en epäile, Kahdeksankolmatta", vastasi kysyjä, "että se
gentlemani, jota tarkoitatte, hellästi tuntee -- niinkuin meidän
kaikkein täytyy tuntea -- mitä olette niin soveliaasti sanoneet. Me
emme pidätä teitä kauemmin".
"Minä kiitän teitä, Sir", lausui Mr. Littimer. "Gentlemanit, minä
toivotan teille hyvää päivää ja suon, että myöskin te ja teidän
perheenne näette pahuutenne ja teette parannuksen!"
Tällä puheella numero Kahdeksankolmatta peräytyi, kun hän ja Uriah
ensin olivat katsahtaneet toisiinsa, niinkuin he eivät olisi olleet
aivan oudot toisillensa, vaan salaisessa yhteydessä keskenään; ja kun
hänen ovensa suljettiin, mumisi koko parvi, että hän oli varsin
kunnioitettava mies ja kaunis esimerkki.
"No, Seitsemänkolmatta", sanoi Mr. Creakle, astuen avoimeksi jääneelle
näkymölle _oman_ miehensä kanssa, "onko mitään, jota sopii tehdä teidän
hyväksenne? Jos niin, mainitkaat se".
"Minä pyytäisin nöyrästi, Sir", vastasi Uriah, rytkyttäen pahansuopaa
päätänsä, "saadakseni taas kirjoittaa äidilleni".
"Se kyllä myönnetään teille", lausui Mr. Creakle.
"Kiitoksia, Sir! Minä olen huolestunut äitini puolesta. Minä pelkään,
ettei hän ole hyvässä turvassa".
Joku kysyi varomattomasti, minkä puolesta. Mutta suuttumuksella
kuiskattiin kohta: "hiljaa!"
"Hyvässä turvassa hengellisesti, Sir", vastasi Uriah, luikerruttaen
ruumistansa sitä paikkaa kohden, josta ääni tuli. "Minä soisin, että
äitini tulisi minun tilaani. Minä en olisi koskaan joutunut nykyiseen
tilaani, jollen olisi tullut tänne. Minä soisin, että äitini olisi
tullut tänne. Olisi kaikille paras, jos he vangittaisiin ja tuotaisiin
tänne".
Tämä puhe synnytti rajatonta mielihyvää -- suurempaa mielihyvää, luulen
minä, kuin mikään, mikä tähän saakka oli tapahtunut.
"Ennenkuin tulin tänne", lausui Uriah, varkain katsellen meitä,
niinkuin hän olisi tahtonut hävittää koko ulkopuolisen mailman, johon
me kuuluimme, jos hän olisi voinut, "olin antaunut mielettömyyden
töihin, mutta nyt huomaanne. Ulkopuolella tätä paikkaa löytyy paljon
syntiä. Paljon syntiä löytyy äidissäni. Ei löydy mitään muuta, kuin
syntiä, kaikkialla -- paitsi täällä".
"Te olette siis kokonaan muuttuneet?" sanoi Mr. Creakle.
"Niin olen, Jumalan kiitos, Sir!" huudahti tämä oivallinen katumuksen
harjoittaja.
"Te ette lankeisi uudestaan, jos pääsisitte ulos?" kysyi joku muu.
"Voi, ei, Sir!"
"Hyvä!" lausui Mr. Creakle, "tämä on varsin tyydyttävää. Te olette
puhutelleet Mr. Copperfieldia, Seitsemänkolmatta. Tahdotteko sanoa
mitään lisäksi hänelle?"
"Te tunsitte minut kauan aikaa, ennenkuin tulin tänne ja muutuin, Mr.
Copperfield", sanoi Uriah, minuun katsahtaen; ja konnamaisempaa
katsetta en ole koskaan nähnyt, ei edes hänen kasvoissaan. "Te tunsitte
minut silloin, kuin tosin riipuin mielettömyydessäni, mutta kuitenkin
olin nöyrä niitten joukossa, jotka olivat rajut -- te olitte itse raju
minua vastaan, Mr. Copperfield. Kerta löitte minua kasvoihin, niinkuin
tiedätte".
Yleinen sääliminen. Useat vihaiset katseet kääntyivät minua kohden.
"Mutta minä annan teille anteeksi, Mr. Copperfield", lausui Uriah ja
teki anteeksi-antavan luontonsa niin jumalattoman ja kammottavan
vertauksen esineeksi, ettei sovi sitä kertoa. "Minä annan jokaiselle
anteeksi. Vihan pitäminen soveltuisi huonosti minulle. Minä annan
kaikesta sydämestäni anteeksi teille ja toivon, että vastedes
hillitsette himonne. Minä toivon, että Mr. W. katuu ja Miss W. ja koko
tuo syntinen joukko. Teitä on koetettu suruilla, ja minä toivon, että
ne tekevät teidän hyvää; mutta olisi ollut parempi teille, jos olisitte
tulleet tänne. Olisi ollut parempi Mr. W:ille ja myöskin Miss W:illo,
jos he olisivat tulleet tänne. Parempaa ei voi toivottaa heille,
Mr. Copperfield, ja teille kaikille, gentlemanit, kuin että te
vangittaisiin ja tuotaisiin tänne. Kun ajattelen entisiä mielettömyyden
töitäni ja nykyistä tilaani, olen varma, että se olisi paras teille.
Minä surkuttelen kaikkia, joita ei tuoda tänne!"
Hän käärmeili takaisin koppiinsa, samalla kuin pikkuinen, moni-ääninen
ylistys-virsi viritettiin ja sekä Traddles että minä tunsimme sydämemme
suuresti huojentuneeksi, kun hän oli lukon takana.
Se oli omituinen seikka tässä katumuksen harjoituksessa, että minun
teki suuresti mieli kysyä, mitä nämät molemmat miehet olivat tehneet,
että he olivat siellä ollenkaan. Tämä näytti olevan viimeinen asia,
josta heillä oli jotakin sanottavaa. Minä käännyin toiseen noista
molemmista vartioista, jotka, niin päätin muutamista salaisista
ilmoituksista heidän kasvoissaan, sangen hyvin tiesivät, mitä koko tämä
meno maksoi.
"Tiedättekö", sanoin minä, kun astuimme pitkin käytävää, "mikä rikos
oli numero Seitsemänkolmatta viimeinen mielettömyyden työ?"
Vastaus oli, että se oli joku pankki-asia.
"Petos Englannin Pankkia vastaan?" kysyin minä.
"Niin, Sir. Petos, väärennys ja salaliitto. Hän ja muutamat muut. Hän
yllytti muita. Se oli viisaasti mietitty tuuma, joka tarkoitti suurta
summaa. Tuomio: elinkaudeksi maasta pois. Seitsemänkolmatta oli
liukkain lintu parvessa ja oli juuri eheänä leikistä pääsemällään,
mutta ei kokonaan. Pankin onnistui varistaa suolaa hänen hännällensä --
mutta vaan hädin tuskin".
"Tunnetteko Kahdeksankolmatta rikoksen?"
"Kahdeksankolmatta", vastasi kertojani, puhuen erittäin matalalla
äänellä ja katsoen taaksensa, kun astuimme käytävää myöden,
varoaksensa, etteivät Creakle ja muut kuulisi hänen laskevan tämmöisiä
laittomia puheita näistä saastuttamattomista; "Kahdeksankolmatta
(myöskin tuomittu maasta pois) sai jonkun palvelian-paikan ja varasti
nuorelta isännältänsä kaksi sataa ja viisikymmentä puntaa rahassa ja
kalliissa kaluissa iltaa ennen kuin heidän oli määrä lähteä ulkomaille.
Minä muistan tämän asian erittäin siitä, että eräs kääpiö otti kiinni
hänet".
"Eräs mikä?"
"Eräs pikkuinen nainen. Minä olen unhottanut hänen nimensä".
"Ei suinkaan Mowcher?"
"Se juuri! Hän oli välttänyt takaa-ajajat ja aikoi karata Amerikaan
varustettuna liinaperukilla, poskiparralla ja semmoisella täydellisellä
valepuvulla, jonka vertaista ette elin-aikananne saa nähdä, kun tuo
pikkuinen nainen, joka oli Southampton'issa, kohtasi hänet kadulla --
heti tunsi hänet terävällä silmällänsä -- juoksi hänen jalkojensa
väliin, kaataaksensa häntä kumoon, ja piti kiinni hänestä, niinkuin
julma kuolema".
"Oivallinen Miss Mowcher!" huudahdin minä.
"Niin olisitte sanoneet, jos, niinkuin minä, olisitte nähneet hänen
seisovan tuolilla vieraitten miesten joukossa, kun varasta tutkittiin",
sanoi ystäväni. "Varas oli lyönyt hänen kasvonsa verihaavoille ja
kolhinut häntä mitä raaimmalla tavalla, kun tämä otti hänet kiinni,
mutta nainen ei hellittänyt hänestä, ennenkuin hän oli lukon takana.
Hän piti todella niin lujaan kiinni miehestä, että polisin täytyi viedä
heidät molemmat yhdessä pois. Hän suoritti todistuksensa mitä
reippaimmalla tavalla, ja tuomio-istuin kiitti häntä suuresti, ja
hänelle huudettiin hurraata, siksi kuin hän pääsi asuntoonsa. Hän sanoi
oikeuden edessä, että hän (sen johdosta, mitä hän varkaasta tiesi)
olisi yksinään vanginnut tämän, vaikka se olisi ollut itse Simson. Ja
totisesti luulen, että hän olisi niin tehnyt!"
Sama luulo oli minullakin, ja minä kunnioitin suuresti Miss Mowcher'ia
siitä.
Me olimme nyt nähneet kaikki, mitä katsottavaa oli. Turha olisi ollut
semmoiselle miehelle, kuin kunnian-arvoisalle Mr. Creakle'lle,
selitellä, että Seitsemänkolmatta ja Kahdeksankolmatta olivat ihan
muuttumattomat ja itsekaltaisensa; että mitä he nyt olivat, he aina
olivat olleet; että ulkokullatut konnat ne juuri olivat omaiset
tekemään semmoisia tunnustuksia semmoisessa paikassa; että he tiesivät
niitten torihinnan, ainakin yhtä hyvin, kuin me, siinä suorassa edussa,
joka heillä olisi siitä, kun he olivat maasta viedyt; sanalla sanoen,
että se oli kokonaan mädännyt, ontelo, katseliaa tuskastuttava toimi.
Me jätimme heidät heidän systeminsä ja heidän omaan haltuunsa, ja
menimme kummastellen kotiin.
"Kenties se on hyvä asia, Traddles", arvelin minä, "että heikolla
keppihevosella ratsastetaan kovasti, sillä sitä nopeammin se kuoliaaksi
ratsastetaan".
"Minä toivon sitä", vastasi Traddles.