Agnes.
Kun tätini ja minä jäimme kahden kesken, haastelimme myöhäiseen yöhön
saakka. Kuinka siirtolaiset eivät koskaan kirjoittaneet kotiin muulla
lailla, kuin iloisesti ja toivokkaasti; kuinka Mr. Micawber todella oli
lähettänyt useita pieniä summia noitten "rahallisten sitoumusten"
lunastamiseksi, joitten suhteen hän oli ollut niin tarkka, että niitten
tuli olla kuin miehen ja miehen kesken; kuinka Janet, joka oli palannut
tätini palvelukseen, kun tätini muutti takaisin Dover'iin, lopullisesti
oli täyttänyt miespuolten kieltämisensä sillä, että hän oli mennyt
naimisiin varallisen ravintolan-isännän kanssa; ja kuinka tätini itse
viimeiseltä oli vahvistanut samaa suurta perus-aatetta sillä, että hän
kaikin tavoin autti morsianta sekä päälliseksi kunnioitti häämenoja
läsnä-olollansa; nämät olivat puheemme aineita, joita enemmän tai
vähemmän tunsin niitten kirjeitten kautta, joita olin saanut. Vanhan
tavan mukaan Mr. Dick'iä ei unhotettu pois. Tätini kertoi minulle,
kuinka tämä lakkaamatta kopioitsi kaikkia kirjoituksia, joita hän sai
käsiinsä, ja piti kuningas Kaarlo Ensimäistä soveliaan matkan päässä
tämän tekotyön kautta; kuinka yksi hänen elämänsä suurimmista iloista
ja palkinnoista oli se, että Mr. Dick oli vapaa ja onnellinen eikä
kitunut missäkään yksitoikkoisessa pakkopaikassa; ja kuinka (uudeksi,
yleiseksi johtopäätökseksi lausuttuna) ei kukaan, paitsi hän, voinut
täydellisesti tietää, mikä Mr. Dick oli.
"Ja milloin, Trot", kysyi tätini, taputtaen käteni selkää, kun vanhalla
tavallamme istuimme valkean edessä; "milloin sinä menet Canterbury'yn?"
"Minä hankin hevosen itselleni ja ratsastan sinne huomis-aamuna,
jollette te, täti, tahdo seurata minua?"
"En!" sanoi tätini jyrkällä tavallansa. "Minä aion pysyä, missä olen".
"Siinä tapauksessa ratsastan sinne", arvelin minä. "Minä en olisi
tänään malttanut pysähtymättä matkustaa Canterbury'n läpi, jos olisin
lähtenyt jonkun muun luoksi, kuin teidän".
Hän oli hyvillään, mutta vastasi: "Trot, Trot; _minun_ vanhat luuni
olisivat kyllä kestäneet huomispäivään saakka!" ja taputti lempeästi
kättäni jälleen, kun istuin ja miettiväisesti katselin valkeaan.
Miettiväisesti, sillä minä en saattanut taas olla täällä ja niin
likellä Agnesia, ilman että ne surut, joita minulla oli ollut niin
kauan, virisivät. Ne olivat ehkä lientyneitä suruja, jotka opettivat
minulle, mitä en ollut joutunut oppimaan, kun nuoruuteni kokonaan oli
edessäni, mutta suruja ne kuitenkin olivat. "Voi, Trot", olin
kuulevinani tätini kerran vielä sanovan; ja minä ymmärsin hänet
paremmin nyt. "Sokea, sokea, sokea!"
Me pysyimme molemmat ääneti tuokion aikaa. Kun nostin ylös silmäni,
huomasin, että hän vakaasti tarkasteli minua. Hän oli ehkä seurannut
ajatusteni juoksua, sillä minusta tuntui, kuin olisi ollut helppo
seurata sitä nyt, vaikka se kyllä kerta oli ollut mutkikas.
"Sinä tapaat hänen isänsä harmaapäisenä miehenä"; arveli tätini,
"vaikka kaikin päin parempana -- ihan toisena ihmisenä. Etkä sinä enää
huomaa, että hän mittaa kaikkia inhimillisiä asioita, iloja ja suruja,
oman kurjan, pikkuisen tuumapuunsa mukaan. Luota minuun, lapseni,
semmoiset asiat saavat kutistua sangen paljon, ennenkuin niitä käy
sillä tapaa mittaaminen".
"Saavat todella", lausuin minä.
"Sinä tapaat Agnesin", jatkoi tätini, "niin hyvänä, niin kauniina, niin
vakavana, niin itsensä-kieltävänä, kuin hän aina on ollut. Jos
tietäisin jotakin parempaa ylistyssanaa, Trot, antaisin sen hänelle".
Parempaa ylistys-sanaa hän ei voinut saada; enkä minä kovempaa
nuhdetta. Voi, kuinka olinkaan eksynyt niin kauas!
"Jos hän kasvattaa niitä nuoria tyttöjä, jotka ovat hänen ympärillänsä,
itsensä kaltaisiksi", sanoi tätini siinä määrässä totisena, että hänen
silmänsä täyttyivät kyynelistä, "tietää Jumala, että hän hyvin käyttää
elämäänsä! Hyödyllisenä ja onnellisena, niinkuin hän sanoi tuona
päivänä! Kuinka hän voisikaan olla muuta kuin hyödyllinen ja
onnellinen".
"Onko Agnesilla mitään" -- minä ajattelin ääneen pikemmin, kuin puhuin.
"No? Kuinka? Mitään mitä?" kysyi tätini terävästi.
"Mitään kosijaa", sanoin minä.
"Pari kymmentä", huudahti tätini jonkunlaisella suuttuneella
ylpeydellä. "Hän olisi voinut kymmeniä kertoja mennä naimisiin, sinun
poissa ollessasi, rakas poikani!"
"Epäilemättä", arvelin minä. "Epäilemättä. Mutta onko hänellä mitään
kosijaa, joka on hänelle mahdollinen? Muista Agnesin olisi mahdoton
huolia".
Tätini istui ja mietti vähän aikaa, käsi poskella. Pitkäänsä nostaen
silmiänsä minua kohden sanoi hän:
"Minä luulen, että hän rakastaa jotakuta, Trot".
"Ja on itse rakastettu?" kysyin minä.
"Trot", vastasi tätini vakavasti, "siitä en saata sanoa mitään. Minulla
ei ole oikeutta kertoa sinulle edes näin paljon. Hän ei ole koskaan
uskonut sitä minulle, mutta minua aavistaa".
Hän katseli niin tarkasti ja tuskallisesti minua (minä näin hänen
vapisevankin), että ymmärsin nyt enemmän, kuin ennen, että hän oli
huomannut viimeiset ajatukseni. Minä palautin mieleeni kaikki ne
päätökset, joita olin tehnyt kaikkina näinä useina öinä ja päivinä ja
kaikissa noissa sydämeni lukuisissa taisteloissa.
"Jos niin olisi laita", aloitin minä, "ja minä toivon, että niin on --"
"Minä en tiedä, että niin on", lausui tätini lyhyesti. "Minun luuloni
eivät saa johdattaa sinua. Sinun täytyy pitää niitä salassa. Niissä
ehkä ei ole perää. Minulla ei ole minkäänlaista oikeutta puhua".
"Jos niin olisi laita", toistin minä, "kertoo Agnes kyllä sen minulle
aikanansa. Sisar, jolle minä olen uskonut niin paljon, täti, ei liene
vastahakoinen luottamaan minuun".
Tätini siirsi silmänsä pois minusta yhtä pitkäänsä, kuin hän oli
kääntänyt ne minua kohden, ja varjosti niitä miettiväisesti kädellänsä.
Tuosta hän laski toisen kätensä olkapäälleni; ja niin istuimme
molemmat, entisyyttä katsellen ja sanaa puhumatta, siksi kuin erosimme
yöksi.
Minä ratsastin varhain aamulla vanhojen koulupäivieni näkymölle. Minä
en saata sanoa, että vielä olin oikein onnellinen siinä toivossa, että
saisin voiton itsestäni; ei edes, vaikka ajattelin, että niin pian
joutuisin näkemään hänen kasvonsa jälleen.
Ennen pitkää olin kulkenut nuot hyvin muistetut paikat ja tulin
hiljaisille kaduille, joissa jokainen kivi oli kuin koulupojan kirja
minulle. Minä lähdin jalkaisin vanhaa asuntoa päin, mutta käänsin
takaisin, sillä sydämeni oli niin täynnä, etten voinut mennä sisään.
Minä palasin, ja ohitse astuessani katsahtaen matalasta akkunasta
siihen torni-huoneesen, jossa ensin Uriah Heep'in ja jälestäpäin Mr.
Micawber'in oli tapa istua, havaitsin, että se nyt oli vähäinen
vierashuone ja ettei siinä enää ollut mitään byroota. Muutoin vakava,
vanha rakennus oli, mitä puhtauteen ja siivoon tulee, aivan
samanlainen, kuin se oli ollut, kun ensi kerran näin sen. Minä käskin
sen uuden palvelus-neitsyen, joka laski minut sisään, sanoa Miss
Wickfield'ille, että joku gentlemani, joka toi terveisiä hänelle
eräältä ystävältä ulkomailta, oli siellä; ja minä neuvottiin noita
yksivakaisia, vanhoja portaita ylös (kehoitettuna varomaan niitä
astuimia, jotka tunsin niin hyvin) entisellään olevaan vierashuoneesen.
Ne kirjat, joita Agnes ja minä yhdessä olimme lukeneet, olivat
hyllyillänsä, ja se pulpetti, jonka vieressä olin niin monta iltaa
harjoittanut läksyjäni, seisoi vielä saman vanhan pöydän kulmalla.
Kaikki ne pienet muutokset, jotka Heep'iläisten kanssa olivat
pujahtaneet sisään, olivat poistetut. Kaikki oli niinkuin ennen noina
onnellisina aikoina.
Minä seisoin akkunan vieressä ja silmäilin rakennuksia toisella
puolella vanhan-aikaista katua, muistaen, kuinka olin katsellut niitä
sateisina iltoina, kun ensin tulin sinne; ja kuinka minun oli tapa
ajatella niitä ihmisiä, jotka ilmestyivät akkunoissa, ja seurata niitä
silmilläni portaita ylös ja alas, sillä aikaa kuin naiset puukengillään
kalistellen kulkivat kivityksellä ja unteloinen sade lankesi viistoon,
juoksi ulos katon-kourusta ja tulvasi kadulle. Se tunne, jolla minun
oli tapa katsoa kiertolaisia, kun ne vetisinä iltoina hämärässä tulivat
kaupunkiin ja pyrkivät ohitse, pussi riippuen hartioilla kepin päässä,
palasi elävästi mieleeni täynnänsä, niinkuin silloinkin, kostean maan,
märkien lehtien ja ruusupensaitten hajua, jopa itse niitten
tuulenpuuskain muistoakin, jotka olivat kohdanneet minua omalla
vaivalloisella matkallani.
Paneloitun seinän pikku oven avaaminen pani minut säpsähtämään ja
kääntymään. Hänen ihanat, levolliset silmänsä kohtasivat minun
silmiäni, kun hän tuli minua vastaan. Hän pysähtyi ja laski kätensä
rinnalleen, ja minä suljin hänet syliini.
"Agnes! kallis tyttöni! Minä olen tullut liian äkkiä".
"Ei, ei! Minä olen niin iloinen, kun saan nähdä sinut, Trotwood!"
"Rakas Agnes, mikä onni minulle, että saan nähdä sinut kerran taas!"
Minä painoin häntä sydäntäni vastaan ja vähän aikaa olimme molemmat
ääneti. Ennen pitkää istuimme toinen toisemme vieressä, ja hänen
enkelin-kasvonsa olivat käännetyt minua kohden sillä tervehdyksellä,
josta olin vuosikausia nähnyt unta valveilla ollessani ja nukkuessani.
Hän oli niin todellinen, hän oli niin kaunis, hän oli niin hyvä -- minä
olin niin suuressa kiitollisuuden velassa hänelle, hän oli niin kallis
minulle, etten saavuttanut mitään sanoja tunteisini. Minä koetin
siunata häntä, koetin kiittää häntä, koetin kertoa hänelle (niinkuin
usein olin tehnyt kirjeissäni), kuinka hän oli vaikuttanut minuun,
mutta kaikki ponnistukseni olivat turhat. Rakkauteni ja iloni olivat
äänettömät.
Omalla suloisella levollisuudellaan asetti hän kiihtymykseni; johdatti
minut takaisin siihen aikaan, jolloin erosimme; puhui minulle Emilystä,
jonka luona hän oli salaisesti monta kertaa käynyt; puhui minulle
hellästi Doran haudasta. Jalon sydämensä hairahtamattomalla vaistolla
kosketti hän muistoni säveliä niin vienosti ja sointuisasti, ettei
yksikään särissyt minussa; minä kuuntelin surullista, kaukaista soittoa
enkä tahtonut väistyä mistään, mitä se herätti. Kuinka olisinkaan
tahtonut, kun yhteydessä niitten kaikkien kanssa oli hän itse, tuo
kallis olento, elämäni hyvä enkeli?
"Entä sinä itse, Agnes", sanoin minä hetken perästä. "Kerro minulle
jotakin itsestäsi. Sinä olet tuskin koskaan kertonut minulle omasta
elämästäsi koko tämän ajan kuluessa!"
"Mitäpä minä kertoisin?" vastasi hän hohtavalla hymyllänsä. "Isä voi
hyvin. Sinä näet meidät täällä rauhassa omassa kodissamme -- huolemme
ovat poistetut, kotimme on annettu meille takaisin -- ja kun tiedät
nämät, rakas Trotwood, tiedät kaikki".
"Kaikki, Agnes?" sanoin minä.
Hän katsahti minuun, ja jonkunlainen kummastus ilmestyi hänen
kasvoissaan.
"Eikö mitään muuta, sisar?" kysyin minä.
Hänen kasvonsa, jotka vastikään olivat vaalenneet, punastuivat ja
vaalenivat taas. Hän hymyili jonkunlaisella levollisella
surullisuudella, niin minusta näytti, ja pudisti päätänsä.
Minä olin koettanut johdattaa häntä siihen, johon tätini oli viitannut;
sillä vaikka tämän luottamuksen vastaanottaminen varmaan olisi haikea
tuska minulle, tuli minun kurittaa sydäntäni ja suorittaa
velvollisuuteni häntä kohtaan. Minä näin kuitenkin, että hän kävi
levottomaksi, ja jätin asian sikseen.
"Sinulla on paljon työtä, rakas Agnes?"
"Koulussaniko?" sanoi hän, katsoen ylös taas koko kirkkaalla hymyllään.
"Niin. Siitä on paljon työtä, eikö niin?"
"Työ on niin hupainen", vastasi hän, "että tuskin olisin kylläksi
kiitollinen, jos nimittäisin sitä siksi".
"Ei mikään hyvä asia ole vaikea sinulle", arvelin minä.
Hänen kasvonsa muoto vaihteli taas; ja minä näin kerran vielä saman
surullisen hymyn, kun hän notkisti alas päätänsä.
"Sinä jäät kai tänne isää tapaamaan", lausui Agnes iloisesti, "ja
vietät tämän päivän meidän kanssamme? Ehkä tahdot maata omassa
huoneessasi? Me sanomme sitä aina sinun huoneeksesi".
Minä en voinut tehdä sitä, koska olin luvannut ratsastaa takaisin
tätini luo yöksi, mutta päivän tahdoin ilolla viettää siellä.
"Minun täytyy nyt olla vankina vähäinen aika", lausui Agnes, "mutta
täällä ovat vanhat kirjat, Trotwood, ja vanhat nuotit".
"Vanhat kukatkin ovat täällä", sanoin minä, katsoen ympärilleni;
"taikka ne ovat ainakin samankaltaisia".
"Minusta on ollut hauska", vastasi Agnes hymyillen, "sinun poissa
ollessasi pitää kaikki aivan samassa tilassa, kuin lapsuutemme aikana.
Sillä me olimme hyvin onnelliset silloin, luulen minä".
"Jumala tietää, että olimme!" arvelin minä.
"Ja jokaisessa pikkuisessa kapineessa, joka on muistuttanut minua
veljestäni", lausui Agnes, ja hänen sydämelliset silmänsä kääntyivät
iloisesti minua kohden, "on ollut tervetullut seura minulle. Myöskin
tämä", osoittaen pikkuista avainkoria, joka vielä riippui hänen
vyötäisiltään, "näyttää kilistävän jonkunlaista vanhaa nuottia
minulle!"
Hän hymyili taas ja meni ulos siitä ovesta, josta hän oli tullut.
Minun oli velvollisuus tunnollisella huolella vartioida tätä
sisarellista rakkautta. Siinä oli kaikki, mitä oli säilynyt minulle, ja
se oli aarre minulle. Jos kerran järkytin sen pyhän luottamuksen ja
käytöksen perustuksia, joitten johdosta se annettiin minulle, oli se
kadonnut, enkä minä voinut koskaan saada sitä takaisin. Minä asetin
tämän vakaasti eteeni. Mitä enemmän rakastin häntä, sitä enemmän tuli
minun aina muistaa se.
Minä kävelin pitkin katuja, ja kerran vielä nähtyäni vanhan
vastustajani, teurastajan -- hän oli nyt polisikonstapeli ja hänen
sauvansa riippui puodissa -- menin katsomaan sitä paikkaa, jossa olin
tapellut hänen kanssaan; ja muistelin siellä Miss Shepherd'iä ja
vanhinta Miss Larkins'ia ja kaikkia sen ajan lapsellisia taipumuksia,
myötä- ja vastatunteita. Ei mikään näyttänyt jääneen jälille tästä
ajasta, paitsi Agnes, mutta hän, tuo ainainen tähti korkealla ylitseni,
oli vielä kirkkaampi ja korkeammalla ylitseni.
Kun palasin, oli Mr. Wickfield tullut kotiin jostakin puutarhasta, joka
hänellä oli parin penikulman päässä kaupungista ja jossa hän nyt
melkein joka päivä työskenteli. Minä tapasin hänet semmoisena, kuin
tätini oli kuvannut. Me istuimme päivällisille ja meidän kanssa
kymmenkunta pikkuisia tyttöjä, ja Mr. Wickfield näytti vaan olevan
varjo siitä kauniista kuvasta, joka riippui seinällä.
Se levollisuus ja rauha, joka muistissani aina oli kuulunut tähän
hiljaiseen paikkaan, vallitsi siinä taas. Aterioittuamme menimme,
koskei Mr. Wickfield juonut mitään viiniä enkä minä halunnut sitä,
ylikerrokseen, jossa Agnes ja hänen pikku hoidokkaansa lauloivat,
soittivat ja tekivät työtä. Teen jälkeen lapset jättivät meidät ja me
kolme istuimme yhdessä, puhuen menneistä ajoista.
"Minun osani niistä", lausui Mr. Wickfield, pudistaen harmaata
päätänsä, "sisältää paljon katumuksen ainetta -- syvän katumuksen ja
syvän surun ainetta, Trotwood, sen tiedätte aivan hyvin. Mutta minä en
tahtoisi peräyttää sitä, jos voisinkin".
Minun oli helppo uskoa sitä, kun katselin kasvoja hänen vieressään.
"Minä peräyttäisin samalla", jatkoi hän, "semmoisen kärsivällisyyden ja
hartauden, semmoisen uskollisuuden, semmoisen lapsellisen rakkauden,
jota en saa unhottaa, en! vaikkapa unhottaisin itseni".
"Minä ymmärrän teidät, Sir", sanoin minä hiljalleen. "Minä kunnioitan
-- olen aina kunnioittanut -- tätä mielialaanne".
"Mutta ei kukaan tiedä, ette edes te", vastasi hän, "kuinka paljon hän
on tehnyt, kuinka paljon hän on kärsinyt, kuinka kovasti hän on
ponnistanut voimiansa. Kallis Agnesini!"
Agnes oli rukoilevaisesti pannut kätensä isän käsivarrelle,
pysäyttääksensä häntä, ja oli kovin, kovin vaalea.
"Hyvä, hyvä!" sanoi isä huoaten ja salasi, niinkuin huomasin, jonkun
koetuksen, joka oli kohdannut Agnesia taikka vielä oli häntä kohtaava
yhteydessä sen kanssa, mitä tätini oli kertonut minulle; "hyvä! Minä en
ole koskaan kertonut teille, Trotwood, Agnesin äidistä. Onko kukaan
muu?"
"Ei koskaan, Sir".
"Asiassa ei ole paljon kerrottavaa -- vaikka siinä oli paljon
kärsittävää. Hän rupesi naimisiin minun kanssani vastoin isänsä tahtoa
ja tämä hylkäsi hänet. Hän rukoili isältänsä anteeksi, ennenkuin
Agnesini tuli tähän mailmaan. Isä oli kovin tyly mies, ja äiti oli
kauan aikaa ollut kuollut. Isä karkoitti tyttären luotansa ja särki
hänen sydämensä".
Agnes nojausi hänen olkapäähänsä ja kiersi käsivartensa hänen kaniansa
ympäri.
"Agnesin äidillä oli harras ja lempeä sydän", lausui Mr. Wickfield, "ja
se pakahtui. Minä tiesin sen hellän luonnon aivan hyvin. Ei kukaan
voinut tietää sitä paremmin, kuin minä. Hän rakasti minua suuresti,
mutta ei ollut koskaan onnellinen. Tämä suru vaivasi häntä aina
salaisesti; ja koska hänellä oli heikko terveys ja hän oli alakuloinen
siihen aikaan, kuin isä viimeisen kerran hylkäsi hänet luotansa --
sillä se ei ollut likimainkaan ensimäkien kerta -- riutui hän ja kuoli.
Hän jätti minulle Agnesin kahden viikon vanhana -- ja ne harmaat
hiukset, jotka muistatte minulla olleen, kun ensin tulitte tänne".
Hän suuteli Agnesia poskelle.
"Minun rakkauteni kallista lastani kohtaan oli kivulloinen rakkaus,
mutta mieleni oli silloin kokonaan sairaana. Minä en puhu sen enempää
tästä. Minä en puhu itsestäni, Trotwood, vaan Agnesin äidistä ja
Agnesista. Jos annan teille jotakin johtoa siihen, mitä nyt olen taikka
ennen olen ollut, tiedän, että itse selvitätte sen. Mitä Agnes on, ei
minun tarvitse sanoa. Minä olen aina hänen luonteessaan lukenut jotakin
hänen äiti-vainajansa tapaista; ja sentähden juttelen sitä teille tänä
iltana, kun taas istumme kolmen kesken semmoisten suurten muutosten
perästä. Kaikki on nyt puhuttu".
Isän alas painunut pää ja tyttären enkelinkaltaiset kasvot ja
lapsellinen kuuliaisuus saivat tämän kertomuksen kautta juhlallisemman
merkityksen, kuin mitä niillä koskaan ennen oli ollut. Jos olisin
kaivannut jotakin, joka saatti tämän jälleen-yhtymisemme illan
muistettavaksi, olisin tavannut sitä tässä.
Agnes nousi ennen pitkää isänsä vierestä, meni hiljalleen pianon luo ja
soitti muutamia noista vanhoista nuoteista, joita olimme niin usein
kuunnelleet tässä huoneessa.
"Onko sinun aikomus lähteä ulkomaille taas?" kysyi Agnes minulta, kun
seisoin hänen vieressään.
"Mitä, sisareni, siihen sanot?"
"Minä toivon, ettet lähde".
"Siinä tapauksessa minulla ei ole mitään semmoista aikomusta, Agnes".
"Minä arvelen, ettei sinun tule lähteä, Trotwood, koska kysyt minulta",
lausui hän leppeästi. "Sinun kasvava maineesi ja menestyksesi enentävät
voimaasi tehdä hyvää; ja jos minä voisin tulla toimeen ilman veljeäni",
silmät minuun kääntyneinä, "niin ehkä aika ei voisi!"
"Mikä minä olen, siksi sinä olet minut tehnyt, Agnes. Sinä tiedät sen
itse parhaiten".
"_Minä_ sinut tehnyt, Trotwood?"
"Niin! Agnes, rakas tyttöni!" sanoin minä kallistuen hänen puoleensa.
"Kun tänään yhdyimme, koetin kertoa sinulle jotakin, joka on ollut
mielessäni siitä asti, kuin Dora kuoli. Sinä muistat, kuinka tulit alas
luokseni vähäiseen huoneesemme -- osoittaen taivaasen päin, Agnes?"
"Voi, Trotwood!" vastasi hän, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.
"Niin rakastavainen, niin luottavainen ja niin nuori! Saatanko koskaan
unhottaa sitä?"
"Semmoinen kuin silloin olit, sisareni -- usein jälestäpäin olen tuota
ajatellut -- olet aina ollut minulle. Aina olet osoittanut taivaasen
päin, Agnes; aina johdattanut minua johonkin parempaan; aina kääntänyt
huomiotani korkeampiin asioihin!"
Hän pudisti vaan päätänsä; hänen kyyneltensä takaa näin saman
surullisen, tyvenen hymyn.
"Ja minä olen niin kiitollinen siitä, Agnes, semmoisessa velassa
sinulle, etten tiedä mitään nimeä sydämeni taipumukselle. Minä
tahtoisin, että sinä tiedät, enkä kuitenkaan itse tiedä, kuinka kertoa
sitä sinulle, että kaiken elin-aikani aion katsoa ylös sinun puoleesi
ja antaa sinun johdattaa itseäni, niinkuin olet johdattanut minua siitä
pimeydestä, joka nyt on ohitse. Mitä hyvänsä tapahtunee, mitä liittoja
hyvänsä sinä rakentanet, mitä muutoksia hyvänsä tullee välillemme, minä
katson aina ylös sinun puoleesi ja rakastan sinua, niinkuin nyt
rakastan ja aina olen rakastanut. Sinä pysyt aina lohdutuksenani ja
turvanani, niinkuin tähänkin saakka. Siksi kuin kuolen, rakkain
sisareni, näen sinun aina seisovan edessäni ja osoittavan taivaasen
päin!"
Hän pani kätensä minun käteeni ja sanoi minulle, että hän oli ylpeä
minusta ja siitä, mitä olin sanonut; vaikka minä ylistin häntä paljon
enemmän, kuin hän ansaitsi. Sitten hän alkoi taas hiljalleen soittaa,
mutta silmiänsä minusta mihinkään siirtämättä.
"Tiedätkö, että mitä tänä iltana olen kuullut, Agnes", sanoin minä,
"näyttää kummallisella tavalla olevan osa siitä tunteesta, jolla
katselin sinua, kun ensi kerran näin sinut -- jolla istuin sinun
vieressäsi ensimäisinä koulupäivinäni?"
"Sinä tiesit, ettei minulla ollut mitään äitiä", vastasi hän hymyillen,
"ja tunsit hellyyttä minua kohtaan".
"Enemmän, kuin sitä, Agnes. Minä tiesin melkein kuin olisin tuntenut
äskeisen kertomuksen, että jotakin selittämättömän lempeätä ja
hiljaista ilmestyi koko olennossasi, jotakin, joka ehkä -- olisi ollut
surullista jossakussa muussa (niinkuin nyt ymmärrän, että se oli),
mutta ei ollut sinussa".
Hän jatkoi hiljaista soitantoansa, yhä katsellen minua.
"Naurattaako sinua, että kuvailen semmoisia mielessäni, Agnes?"
"Ei!"
"Taikka jos sanon, että todella luulen silloin jo tunteneeni, kuinka
uskollinen ystävä sinä olisit vaikeammassakin tilassa ja kuinka et
koskaan lakkaisi semmoisena olemasta ennenkuin kuolemassa --
nauruttaisiko semmoinen unelma sinua?"
"Oi, ei! Oi, ei!"
Tuokioksi peitti joku surullinen varjo hänen kasvonsa, mutta samalla,
kuin säpsähdin sitä, oli se mennyt ja hän soitti taas ja katseli minua
omituisella, tyvenellä hymyllänsä.
Kun ratsastin takaisin tuona yksinäisenä iltana ja tuuli seurasi minua,
niinkuin levoton muisto, ajattelin tätä ja pelkäsin, ettei hän ollut
onnellinen. _Minä_ en ollut onnellinen; mutta tähän saakka olin
uskollisesti pannut sinetin entisyyteen ja ajatellessani, kuinka hän
osoitti ylöspäin, ajatellut, että hän osoitti siihen taivaasen päin
minun ylitseni, jossa ehkä salatussa tulevaisuudessa vielä saisin
rakastaa häntä semmoisella rakkaudella, jota ei maan päällä tunneta, ja
kertoa hänelle, mikä taistelo oli ollut minussa, kun rakastin häntä
täällä alhaalla.