Takaisintulo.
Minä nousin maalle Londonissa eräänä talvisena syysiltana. Oli pimeä ja
satoi, ja minä näin yhtenä minutina enemmän sumua ja lokaa, kuin mitä
olin nähnyt kokonaisena vuonna. Minä kävelin tullihuoneesta
Muistopatsaan luo, ennenkuin tapasin mitään vaunuja; ja vaikka itse
rakennusten etupuolet, jotka katselivat paisuneita kadun-ojia, minusta
tuntuivat vanhoilta ystäviltä, en voinut olla myöntämättä, että ne
olivat kovasti likaisia ystäviä.
Minä olen usein huomannut -- minä arvaan, että jokainen on -- että
lähtö pois tutusta paikasta näyttää olevan merkki, että muutoksia
tapahtuu siinä. Kun katsoin ulos vaunujen akkunasta ja näin, että joku
vanha rakennus Fishstreet Hill'illä, johon ei mikään maalari, salvumies
eikä muurari sataan vuoteen ollut koskenut, minun poissa ollessani oli
hajotettu sekä että läheinen katu, joka oli tullut kunnian-arvoiseksi
pitkällisen taudillisuutensa ja kauneutensa tähden, oli kuivattu ja
lavennettu, odotin puoleksi saavani nähdä, että St. Paul'in
tuomiokirkkokin näyttäisi vanhemmalta.
Edeltäpäin tiesin, että muutamia muutoksia oli tapahtunut ystävieni
oloissa. Tätini oli kauan aikaa sitten muuttanut takaisin Dover'iin ja
Traddles oli heti minun lähdettyäni ruvennut saamaan vähän asian-ajajan
tointa. Hänellä oli nyt virkahuoneensa Gray's Inn'issä, ja hän oli
viimeisissä kirjeissänsä kertonut minulle, ettei hän nyt ollut ihan
ilman toivoa pian päästä naimisiin kaikkein suloisimman tytön kanssa
mailmassa.
He odottivat minua kotiin ennen joulua; mutta heillä ei ollut mitään
aavistusta, että näin pian palaisin. Minä olin tahallani eksyttänyt
heitä, että saisin huvin äkki-arvaamatta tulla heidän luoksensa. Vaan
kuitenkin olin häijy kyllä tuntemaan jonkunlaista kylmyyttä ja
pettymystä, kun ei kukaan toivottanut minua tervetulleeksi, vaan minun
täytyi yksinään ja ääneti ajaa ratistaa pitkin sumuisia katuja.
Hyvin tunnetut puodit ja niitten iloinen valo paransivat kuitenkin
jossakin määrässä asian; ja kun astuin maahan Gray's Inn'in kahvilan
ovella, olin jälleen virkistynyt. Tämä paikka muistutti minua aluksi
tuosta niin toisenlaisesta ajasta, jona olin poikennut asumaan
Kultaiseen Ristiin, ja sai minut ajattelemaan niitä muutoksia, jotka
olivat tapahtuneet sen jälkeen; mutta tämä oli luonnollista.
"Tiedättekö, missä päin Gray's Inn'issä Mr. Traddles asuu?" kysyin
kyyppäriltä sillä aikaa kuin lämmittelin kahvihuoneen valkean edessä.
"Holborn Court'issa, Sir. Numero kaksi".
"Mr. Traddles'in nimi saa, luulen, yhä paremman maineen lakimiesten
joukossa?" arvelin minä.
"Niin, Sir", vastasi kyyppäri, "arvattavasti, Sir; mutta minä en
ainakaan tiedä siitä mitään".
Tämä kyyppäri, joka oli keski-ikäinen, vähäläntäinen mies, katsoi
ympärilleen, saadaksensa apua eräältä arvokkaammalta kyyppäriltä --
kookkaalta, mahtavalta, vanhalta mieheltä, jolla oli kaksinkertainen
leuka, mustat housut ja sukat, ja joka tuli ulos jostakin suntionpenkin
kaltaisesta paikasta kahvihuoneen päästä, jossa hän seurusteli
kassalaatikon, adressikalenterin, lakimiesluettelon ja muitten kirjojen
ja paperein kanssa.
"Mr. Traddles", lausui vähäläntäinen kyyppäri. "Numero kaksi
Court'issa".
Mahtava kyyppäri viittasi hänet pois ja kääntyi juhlallisesti minun
puoleeni.
"Minä kysyin", sanoin minä, "eikö Mr. Traddles, joka asuu numero
kahdessa Court'issa, ole saanut yhä suurempaa mainetta lakimiesten
joukossa?"
"Minä en ole koskaan kuullut hänen nimeänsä", vastasi kyyppäri
paksulla, käheällä äänellä.
Minusta tuntui, kuin minun olisi tullut puolustaa Traddles'ia.
"Hän on kai nuori mies?" arveli mahtava kyyppäri, ankarasti kiinnittäen
silmäänsä minuun. "Kuinka kauan hän on asunut Gray's Inn'issä?"
"Ei muuta, kuin kolme vuotta", sanoin minä.
Kyyppäri, joka luultavasti oli elänyt neljäkymmentä vuotta
suntionpenkissään, ei voinut jatkaa näin vähäpätöistä ainetta. Hän
kysyi minulta, mitä tahdoin päivällisiksi.
Minä tunsin, että taas olin Englannissa, ja olin todella aivan
alakuloinen Traddles'in puolesta. Hänelle ei näyttänyt löytyvän mitään
toivoa. Minä käskin nöyrästi vähän kalaa ja paistia ja seisoin valkean
edessä, miettien hänen maineettomuuttansa.
Kun seurasin pääkyyppäriä silmilläni, en voinut olla ajattelematta,
että se puutarha, jossa hän vähitellen oli kasvanut siksi kukaksi, mikä
hän oli, oli vaikea paikka, jos mieli yletä. Semmoinen vanhan-aikainen,
kankea-niskainen, tukeva, juhlallinen, ijäkäs muoto sillä oli. Minä
katselin ympäri huonetta, jonka sannoitettua lattiaa epäilemättä
sannoitettiin aivan samalla tavalla, kun pääkyyppäri oli poikana -- jos
hän koskaan oli ollut poikana, joka ei näyttänyt todenmukaiselta;
kiiltäviä pöytiä, joissa näin kuvani heijastelevan vanhan mahognyn
sileistä syvänteistä; lamppuja, joita oli niistetty ja siivottu,
ettei mitään vikaa huomannut; mukavia, viheriöitä, kirkkailla
messinki-tangoilla varustettuja kartiineja, jotka sievästi verhosivat
väli-seiniä; molempia isoja, iloisesti palavia hiili-valkeita; riviin
asetettuja karaffeja, pullistuneita, niinkuin olisivat tietäneet, että
löytyi kalliita, vanhoja portviinin tynnyreitä kellarissa; ja näytti
siltä, kuin ei kumpaakaan, ei Englantia eikä lakitiedettä, olisi voinut
helposti väkirynnäköllä valloittaa. Minä menin ylös makuu-huoneeseni
märkiä vaatteitani muuttamaan, ja tämän vanhan paneli-seinäisen huoneen
avaruus (se oli ylipuolella sitä portinkäytävää, joka johdatti
ravintolaan, muistan minä), nelitolppaisen sängyn tyven äärettömyys ja
piirongin kukistumaton vakavuus, kaikki näyttivät yhtyvän ja synkästi
rypistävän otsaansa Traddles'in taikka jokaisen samanlaisen uskaliaan
nuorukaisen toiveille. Minä tulin jälleen alas päivällistäni syömään;
ja myöskin aterian verkkainen mukavuus ja paikan säännöllinen
hiljaisuus -- sillä se oli tyhjä vieraista, koska tuota pitkää
lakimiesten loma-aikaa vielä kesti -- puhuivat sujuvasti Traddles'in
rohkeudesta ja kuinka vähän hänen sopi toivoa vielä kahteen kymmeneen
vuoteen saada elatustaan.
Minä en ollut nähnyt mitään tämmöistä siitä saakka, kuin lähdin
ulkomaille, ja se kukisti kokonaan toiveeni ystäväni puolesta.
Pääkyyppäri oli saanut kylläksi minusta. Hän ei lähestynyt minua
enää, vaan tarjosi palvelustansa eräälle vanhalle, pitkiin
säärystimiin puetulle gentlemanille, jonka vastaan-ottamiseksi pintti
[englantilainen mittaa noin 3 1/2 korttelia] erinomaista portviiniä
näytti itse-altaan tulevan ulos kellarista, sillä hän ei antanut mitään
käskyä. Toinen kyyppäri ilmoitti kuiskaten minulle, että tämä vanha
gentlemani oli yksinäisyyteen paennut notarius, joka asui torin
partaalla ja jolla oli kokonainen aarre-aitta, jonka hän luultiin
testamentteeraavan pesiättärensä tyttärelle; samoin, että puheen mukaan
hänellä oli kaapissansa hopeinen pöytäserviisi, joka oli kokonaan
tummentunut makaamisesta, vaikk'ei mikään ihmis-silmä koskaan vielä
ollut nähnyt muuta, kuin yhden lusikan ja yhden kahvelin hänen
huoneissaan. Nyt pidin Traddles'ia aivan perikadon omana ja päätin
itsekseni, ettei hänellä ollut mitään toivoa.
Koska kuitenkin hartaasti halusin nähdä rakasta, vanhaa toveria,
suoritin päivälliseni semmoisella tavalla, joka ei ollenkaan ollut
omainen koroittamaan minua pääkyyppärin ajatuksissa, ja kiirehdin ulos
takatietä. Numero kaksi Court'issa oli pian löydetty, ja koska
ovipielen päällekirjoitus ilmoitti minulle, että Mr. Traddles asui
jossakin huoneistossa ylimmäisessä kerroksessa, astuin portaita ylös.
Rapistuneiksi ja vanhoiksi huomasin nämät portaat, ja jokaisen jakson
päästä niitä valaisi nuija-pää lampun-sydän, joka teki kuolemaa
vähäisessä, likaisessa lasivangitossa.
Kun kommin portaita ylös, luulin kuulevani hupaisen naurun, mutta ei
minkään advokatin eikä lakimiehen, ei advokatin kirjurin eikä
lakimiehen kirjurin naurua, vaan parin, kolmen iloisen tytön. Kun
pysähdyin kuuntelemaan, pistin sattumalta jalkani johonkin reikään,
jonka kunnianarvoisa Gray's Inn'in jäsenistö oli jättänyt tukkimatta,
ja putosin kolisten alas, ja kun taas pääsin jaloilleni, oli kaikki
hiljaa.
Hapuillen kuljin nyt varovammin loppupuolen matkaa, ja sydämeni sykki
kovasti, kun näin ulkopuolisen oven, johon oli maalattu _Mr. Traddles_,
avoinna. Minä koputin. Jommoinenkin kahina seurasi sisäpuolella, mutta
ei mitään muuta. Minä koputin sentähden uudestaan.
Vähäinen takkela poika, puoleksi juoksupoika, puoleksi kirjuri, joka
oli kovasti hengästynyt, mutta katseli minua, niinkuin hän olisi ollut
varma siitä, etten minä voisi laillisesti todistaa sitä, tuli näkyviin.
"Onko Mr. Traddles kotona?" lausuin minä.
"On, Sir, mutta hänellä on työtä".
"Minä pyytäisin saada tavata häntä".
Tuokion minua tarkasteltuaan päätti takkela poika päästää minut
sisään, jonka vuoksi hän avasi ovea vähän avarammalta ja laski minut
ensiksi pikkuiseen, kaapinkokoiseen eteiseen ja sitten vähäiseen
arki-huoneesen, jossa tapasin vanhan ystäväni, joka (hänkin
hengästyneenä) istui pöydän ääressä paperiensa puoleen kallistuneena.
"Hyvä Jumala!" huudahti Traddles, ylös katsahtaen, "se on Copperfield!"
ja syöksi minun syliini, johon minä lujasti suljin hänet.
"Kaikki hyvin, rakas Traddles'ini?"
"Kaikki hyvin, rakas, rakas Copperfieldini eikä muuta, kuin hyviä
uutisia!"
Me itkimme ilosta molemmat.
"Rakas toverini", lausui Traddles, innossansa pörröttäen tukkaansa,
joka oli kokonaan tarpeeton toimi, "rakkain Copperfield'ini, kauan
kadoksissa ollut ja sydämellisesti tervetullut ystäväni, kuinka minua
ilahuttaa nähdä sinua! Kuinka sinä olet ruskoittunut! Kuinka iloinen
minä olen! Henkeni ja kunniani kautta, en ole koskaan ollut niin
iloinen, rakas Copperfield'ini, en koskaan!"
Minun oli yhtä vaikea ilmoittaa tunteitani. Minä en ensiksi kyennyt
puhumaan mitään.
"Rakas toverini!" lausui Traddles. "Ja tullut niin kuuluisaksi!
Kunniakas Copperfield'ini! Hyvä Jumala, _milloin_ tulit, _mistä_ tulet,
_mitä_ olet toimittanut?"
Mitään vastausta kysymyksiinsä odottamatta kohensi Traddles, joka oli
työntänyt minut nojatuoliin kaminin viereen, koko ajan valkeaa toisella
kädellään ja nyki minua toisella kaulahuivistani siinä hurjassa
luulossa, että se oli päällystakki. Hiilihangosta hellittämättä syleili
hän minua uudestaan, ja minä syleilin häntä, siksi kuin molemmat
nauraen ja silmiämme pyyhkien kävimme istumaan ja pudistimme kättä
lieden ylitse.
"Kun ajattelee", sanoi Traddles, "että olit niin kotiin tulemallasi,
kuin epäilemättä olit, rakas, vanha poikani, etkä ollut läsnä
juhlamenoissa!"
"Missä juhlamenoissa, rakas Traddles?"
"Hyvä Jumala!" huudahti Traddles, avaten silmiänsä vanhalla tavallaan.
"Etkö ole saanut viimeistä kirjettäni?"
"En suinkaan, jos siinä puhuttiin juhlamenoista".
"No, rakas Copperfieldini", lausui Traddles, tokaisten tukkaansa
pystyyn molemmilla käsillänsä, jotka hän sitten laski polvilleni, "minä
olen naimisissa!"
"Naimisissa!" huudahdin minä iloisesti.
"Totta totisesti!" lausui Traddles -- "kunnian-arvoisa Horace vihki
minut -- ja Sofian yhteen -- alhaalla Devonshire'ssä. No, rakas
poikani, hän on tuolla kartiinein takana! Katso tuonne!"
Kummastuksekseni tuli kaikkein suloisin tyttö mailmassa samalla
silmänräpäyksellä nauraen ja punehtuen esiin piilopaikastaan. Ja
iloisempaa, armaampaa, viattomampaa, onnellisempaa, tyytyväisempää
nuorta vaimoa ei ole koskaan mailmassa nähty, jota minun myöskin täytyi
paikalla sanoa. Minä suutelin häntä, niinkuin vanha tuttava suutelisi,
ja toivotin heille onnea kaikesta sydämestäni.
"Mikä hauska jälleen-yhtyminen tämä on!" sanoi Traddles. "Sinä olet
niin erittäin ruskoittunut, rakas Copperfield! Voi, kuinka onnellinen
minä olen!"
"Niin olen minäkin!" arvelin minä.
"Ja minä myöskin!" lausui punehtuva ja hymyilevä Sofia.
"Me olemme kaikki niin onnelliset, kuin mahdollista!" sanoi Traddles.
"Tytötkin ovat onnelliset. Voi sentään, minä totta puhuen olin kokonaan
unhottaa heidät!"
"Unhottaa?" kysyin minä.
"Tytöt", vastasi Traddles. "Sofian sisaret. He ovat meidän luonamme. He
ovat tulleet Londonia katsomaan. Asia on se, että, kun -- sinäkö se
olit, joka kompastuit portaissa, Copperfield?"
"Minä se olin", sanoin minä nauraen.
"Hyvä, kun sinä kompastuit portaissa", lausui Traddles, "peuhasin
tyttöjen kanssa. Totta puhuen me kävimme 'kissaa nurkassa'. Mutta koska
tämmöinen ei oikein sovi Westminster Hall'issa ja kosk'ei se näyttäisi
juuri ammatilliselta, jos joku neuvon-pyytäjä näkisi heidät, juoksivat
he tiehensä. Ja par'aikaa he -- kuuntelevat, sitä en epäile", arveli
Traddles, katsellen toisen huoneen ovea.
"Minä olen pahoillani", sanoin minä, nauraen uudestaan, "että tulin
häiritsemään".
"Sanani kautta", vastasi Traddles, suuresti iloiten, "jos olisit
nähnyt heidän juoksevan pois ja, sinun koputettuasi, taas juoksevan
takaisin noukkimaan pudonneita kampojansa ja menettelevän mitä
hullunkurisimmalla tavalla, et olisi sanonut niin. Lemmittyni, menetkö
noutamaan tyttöjä?"
Sofia kiiruhti pois ja me kuulimme, että hän läheisessä huoneessa
vastaan-otettiin kaikkuvalla naurulla.
"Oikein kuin soitettaisiin, eikö niin, rakas Copperfield?" arveli
Traddles. "Sitä on erittäin hauska kuulla. Se kokonaan valaisee näitä
vanhoja huoneita. Onnettomalle vanhalle pojalle, joka on elänyt kaiken
aikansa yksinään, on se suorastaan suloista. Se on viehättävää. Tyttö
raukoilta meni paljon hukkaan Sofian kanssa -- joka, minä vakuutan sen
sinulle, Copperfield, nyt on ja aina on ollut suloisin tyttö mailmassa!
-- ja se ilahuttaa minua sanomattomasti, kun havaitsen heidän olevan
semmoisella hyvällä tuulella. Tyttö-seura on sangen hupainen asia,
Copperfield. Se ei ole ammatillista, mutta se on hyvin hupaista".
Huomaten, että hänen äänensä hiukan vapisi, ja käsittäen, että hän
sydämensä hyvyydessä pelkäsi puheensa kautta tuottaneensa minulle
jonkunlaista tuskaa, myönnyin siihen semmoisella hartaudella, joka
ilmeisesti rauhoitti ja ilahutti häntä suuresti.
"Mutta lisäksi", lausui Traddles, "ovat kotilaitoksemmekin, totta
puhuakseni, kokonaan epä-ammatillisia, rakas Copperfield. Yksin
Sofiankin oleminen täällä on epä-ammatillinen. Mutta meillä ei ole
mitään muuta asuntopaikkaa. Me olemme laskeneet ruuhella merille,
mutta me olemme valmiit kestämään kaikkia. Ja Sofia on tavaton
taloudenpitäjä! Sinä kummastelet, kun näet, kuinka hän sijoittaa näitä
tyttöjä. Tuskin tiedän, kuinka se käy".
"Onko noita nuoria ladyjä montakin teillä?" kysyin minä.
"Vanhin, kaunotar, on täällä", vastasi Traddles matalalla,
tuttavallisella äänellä -- "Carolina ja Sarah on täällä -- se, joka,
niinkuin mainitsin sinulle, on jollakin tapaa kipeä selästään.
Sanomattoman paljon parempana! Ja molemmat nuoremmat, joita Sofia
kasvatti, ovat luonamme. Ja Louisa on täällä".
"Todella!" huudahdin minä.
"Niin", vastasi Traddles. "Nyt ei ole koko sarjassa -- minä tarkoitan
huonettemme sarjassa -- kuin kolme, mutta Sofia on tyttöjä varten
sovittanut kaikki mitä kummallisimmalla tavalla, ja he makaavat niin
mukavasti, kuin mahdollista. Kolme tuossa huoneessa", sanoi Traddles,
osoittaen sormellaan. "Kaksi tässä".
Minä en voinut olla ympärilleni katsomatta, nähdäkseni, mikä oltava jäi
jälille Mr. ja Mrs. Traddles'ille. Traddles ymmärsi minut.
"Hyvä!" lausui Traddles, "me olemme valmiit kestämään kaikkia, niinkuin
juuri nyt sanoin, ja viime viikolla kyhäsimme vuoteen tänne lattialle.
Mutta katon alla löytyy vielä vähäinen huone -- sangen sievä huone, kun
kerran on päässyt ylös sinne -- jonka Sofia itse minun tietämättäni on
varustanut tapeteilla; ja se on tätä nykyä meidän huoneemme. Se on
mainio pikkuinen mustalais-poikettava. Ja kuinka laajalle sieltä
näkee".
"Ja sinä olet vihdoin naimisissa, rakas Traddles'ini!" sanoin minä.
"Kuinka se ilahuttaa minua!"
"Kiitoksia, rakas Copperfield", vastasi Traddles, kun vielä kerran
pudistimme kättä. "Niin, minä olen niin onnellinen, kuin on mahdollista
olla. Tuossa on vanha ystäväsi, näetkö", lausui Traddles, riemuisesti
nyykäyttäen päätänsä kukkaruukulle ja alustalle. "Ja tuossa on pöytä
marmori-laikkoineen! Kaikki muut huonekalut ovat yksinkertaisia ja
käytöllisiä, niinkuin huomaat. Ja mitä hopea-serviisiin tulee, ei
meillä, totta puhuen, ole edes sen vertaa, kuin tee-lusikka".
"Kaikki vielä ansaittavat!" lausuin minä iloisesti.
"Juuri niin", vastasi Traddles, "kaikki ansaittavat. Tietysti on meillä
jotakin tee-lusikan tapaista, koska liikutamme teetämme. Mutta ne ovat
Britannia-metallia".
"Hopea hohtaa sitä enemmän, kun se tulee", arvelin minä.
"Sitä juuri itsekin sanomme!" huudahti Traddles. "Näetkö, rakas
Copperfield", ruveten taas puhumaan tuolla matalalla, tuttavallisella
äänellä, "kun olin esitellyt todistukseni Doe dem. _Jipes_ versus
_Wigzell_ jutussa, josta minulla oli paljon etua ammatissani, lähdin
alas Devonshire'en ja pidin yksityisesti muutamia totisia keskusteluita
kunnian-arvoisan Horace'n kanssa. Minä huomautin hänelle erittäin sitä
asiaa, että Sofia -- joka, vakuutan sinulle, Copperfield, on suloisin
tyttö! --"
"Siitä olen varma!" arvelin minä.
"Hän on todella!" vastasi Traddles. "Mutta minä pelkään, että hairahdan
aineestani. Mainitsinko kunnianarvoisaa Horace'a?"
"Sinä sanoit, että huomautit hänelle erittäin sitä asiaa --".
"Niin oikein! Sitä asiaa, että Sofia ja minä kauan aikaa olimme olleet
kihloissa, ja että Sofia vanhempiensa luvalla oli enemmän, kuin
tyytyväinen, tulemaan minulle, vaikka olisimmekin -- lyhyeltä", sanoi
Traddles vanhalla, suoralla hymyllänsä, "nykyisellä Britannia-metallin
kannallamme. No niin. Sitten esittelin kunnian-arvoisalle Horace'lle --
joka on mitä oivallisin pappi, Copperfield, ja jonka pitäisi olla
piispa, taikka jolla ainakin pitäisi olla kylläksi tuloja, ettei hänen
tarvitsisi elää niin tiukasti -- että, jos voisin ansaita kaksi sataa
ja viisikymmentä puntaa ensi vuonna ja varmaan toivoa seuraavana vuonna
ansaitsevani yhtä paljon taikka vielä enemmän sekä lisäksi voisin
yksinkertaisesti varustaa jonkun vähäisen asunnon, semmoisen, kuin
tämän -- silloin ja siinä tapauksessa saisimme Sofia ja minä mennä
naimisiin. Minä uskalsin muistuttaa, että olimme kärsivällisesti
odottaneet monta vuotta ja ettei sen asian, että Sofia oli erinomaisen
hyödyllinen kotona, tulisi vaikuttaa hänen rakkaisin vanhempiinsa niin,
että he vastustaisivat hänen elämänsä turvaamista -- ymmärrätkö?"
"Ei suinkaan sen tulisi", sanoin minä.
"Minua ilahuttaa, että sinä ajattelet niin, Copperfield", vastasi
Traddles, "sillä ilman vähintäkään viittausta kunnianarvoisaan
Horace'en luulen, että vanhemmat ja veljet ja niin edespäin välisti
ovat jotenkin itsekkäät semmoisissa asioissa. Hyvä! Minä sanoin
myöskin, että mielelläni tahdoin olla hyödyllinen perheelle ja että,
jos edistyin mailmassa ja jotakin tapahtuisi hänelle -- minä tarkoitan
kunnian-arvoisalle Horace'lle --".
"Kyllä ymmärrän", lausuin minä.
"-- Taikka Mrs. Crewler'ille -- minä hartaasti soisin saavani ruveta
tyttöjen isäksi. Hän vastasi aivan ihmeellisellä tavalla, joka erittäin
miellytti tunteitani, ja otti suostuttaaksensa Mrs. Crewler'iä tähän
tuumaan. Heillä oli kauhean paljon vastusta anopistani. Se nousi hänen
jaloistaan hänen rintaansa ja sitten hänen päähänsä --".
"Mikä nousi?" kysyin minä.
"Hänen surunsa", vastasi Traddles totisella katseella. "Hänen tunteensa
ylimalkain. Niinkuin toisessa tilaisuudessa mainitsin, hän on hyvin
etevä nainen, mutta hän ei voi enää käyttää jäseniänsä. Mitä hyvänsä
hänelle kiusausta tapahtuu, se asettuu tavallisesti hänen jalkoihinsa;
mutta tässä tilaisuudessa nousi se hänen rintaansa ja sitten hänen
päähänsä ja, lyhyeltä, tunki koko hänen ruumiinrakennukseensa mitä
huolettavimmalla tavalla. Kuitenkin he väsymättömällä ja hellällä
hoidolla saivat hänet toipumaan, ja me vihittiin, siitä oli eilen kuusi
viikkoa. Sinä et voi aavistaa, mikä hirviö mielestäni olin,
Copperfield, kun näin koko perheen joka taholla itkevän ja pyörtyvän!
Mrs. Crewler ei voinut nähdä minua ennen kuin lähdimme -- ei voinut
antaa anteeksi minulle silloin -- mutta hän on hyväluontoinen ihminen
ja on jälestäpäin antanut minulle anteeksi. Juuri tänä aamuna tuli
minulle hupainen kirje häneltä".
"Ja lyhyeltä, rakas ystäväni", sanoin minä, "sinä tunnet itsesi niin
onnelliseksi, kuin ansaitset tuntea!"
"Oh! Nämät sanat lähtevät sinun ystävyydestäsi!" nauroi Traddles.
"Mutta tilaani sopii todella kadehtia. Minä teen kovasti työtä ja luen
lakia väsymättä. Minä nousen kello viisi joka aamu eikä se haita minua
ollenkaan. Minä pidän tytöt piilossa päivällä ja hauskuttelen heidän
kanssansa iltaisin. Ja minä vakuutan sinulle, että oikein pahoittaa
minua, että he lähtevät kotiin tiistaina eli päivää ennen kuin Mikkelin
työkausi alkaa. Mutta tässä", sanoi Traddles, keskeyttäen tuttavallista
juttelemistaan ja ääneen puhuen, "ovat tytöt! Mr. Copperfield, Miss
Crewler -- Miss Sarah, Miss Louisa -- Margaret ja Lucy!"
He näyttivät niin terveiltä ja kukoistavilta kuin ruusuvihko. Kaikki
olivat sieviä, ja Miss Carolina oli erittäin kaunis; mutta Sofian
kirkkaissa katseissa oli jotakin armasta, iloista ja kodikasta, joka
voitti tämän kaiken ja vakuutti minulle, että ystäväni oli valinnut
hyvin. Me istuimme kaikki valkean ympärillä sillä aikaa kuin takkela
poika, joka, niinkuin nyt arvasin, oli papereita esiin vetäessään
hengästynyt, taas korjasi pois ne ja asetti esiin tee-astiat. Tämän
jälkeen lähti hän pois yöksi ja pamahutti kiinni ulkopuolisen oven
perästään. Kun Mrs. Traddles, jonka emännän-silmistä täydellinen
mielihyvä ja levollisuus säteili, oli valmistanut teen, paahti hän
hiljaisesti leipää, istuen nurkassaan valkean vieressä.
Hän oli tavannut Agnesin, kertoi hän minulle tätä tehdessään. "Tom" oli
häitten jälkeen vienyt hänet huviretkelle alas Kent'iin ja siellä oli
hän nähnyt myöskin tätini, ja sekä tätini että Agnes voivat hyvin eikä
kumpikaan heistä ollut puhunut mistään muusta, kuin minusta. "Tom" ei
ollut hänen kullaksensa kertaakaan päästänyt minua ajatuksistansa koko
sinä aikana, jona olin ollut poissa. "Tom" oli korkein tuomari kaikissa
asioissa. "Tom" oli ilmeisesti hänen elämänsä epäjumala, jota ei mikään
voinut järkyttää hänen kantakivellänsä, johon hänen aina täytyi luottaa
ja jota hänen aina täytyi kunnioittaa koko sydämensä uskollisuudella,
mitä ikänänsä tapahtui.
Se kunnioitus, jota sekä hän että Traddles osoittivat kaunottarelle,
huvitti minua sangen paljon. Minä en luullakseni pitänyt sitä erittäin
järkevänä, mutta se oli mielestäni hyvin hauskaa ja soveltui
täydellisesti heidän luontoonsa. Jos Traddles koskaan hetkeäkään
kaipasi noita tee-lusikoita, jotka olivat vielä ansaittavat, en epäile,
että se tapahtui silloin, kuin hän tarjosi teetä kaunottarelle. Jos
hänen lempeä puolisonsa olisi kyennyt ketään vastaan puollustamaan omaa
ajatustansa, tiedän varmaan, että se olisi tapahtunut ainoastaan sen
vuoksi, että hän oli kaunottaren sisar. Muutamia vähäisiä omapäisyyden
ja oikullisuuden oireita, joita kaunottaressa huomasin, katsoivat
Traddles ja hänen puolisonsa nähtävästi hänen esikois-oikeudekseen ja
luonnolliseksi perinnöksensä. Jos hän olisi syntynyt kuningattareksi
mehiläispesässä ja he työntekiöiksi, eivät he olisi alttiimmin
taipuneet siihen.
Mutta heidän itse-unhotuksensa ihastutti minua. Heidän ylpeytensä
näitten tyttöjen puolesta ja heidän myöntyväisyytensä kaikkiin näitten
mielitekoihin oli mitä hupaisin pikku todistus heidän omasta arvostaan,
minkä milloinkaan olisin tahtonut nähdä. Yhtä varmaan kuin Traddles'ia
kerta tämän illan kuluessa puhuteltiin "Tom kullaksi" ja häntä
pyydettiin tuomaan jotakin tänne taikka viemään jotakin sinne taikka
ottamaan ylös jotakin taikka laskemaan alas jotakin taikka etsimään
jotakin taikka noutamaan jotakin, yhtä varmaan se taikka tämä hänen
kälyistään ainakin kaksitoista kertaa tunnissa puhutteli häntä siksi.
Samoin he eivät saaneet mitään toimeen ilman Sofiatta. Minkä pääsivät
hiukset irti eikä kukaan, paitsi Sofia, pystynyt panemaan niitä ylös.
Mikä unhotti, kuinka joku erityinen nuotti kävi eikä kukaan, paitsi
Sofia, voinut hyräillä tätä nuottia oikein. Mikä tahtoi muistaa jonkun
paikan nimeä Devonshire'stä ja ainoastaan Sofia tiesi sen. Mikä tahtoi
jotakin kotiin kirjoitetuksi, ja ainoastaan Sofiaa voitiin pyytää
kirjoittamaan ennen seuraavan päivän aamiaista. Mille tuli silmipakko
kutoessaan eikä kukaan muu, kuin Sofia, saattanut parantaa asiaa. He
haltia-väkeä olivat, ja Sofia ja Traddles palvelioita. Kuinka monta
lasta Sofia oli hoitanut aikoinansa, en voi mielessäni kuvailla, mutta
hän näytti olevan kuuluisa siitä, että hän osasi jok'ikisen vähäisen
laulun, mikä ikinä lapsille Englannin kielellä viritettiin; ja hän
lauloi pyynnöstä niitä kymmenittäin perästyksin mitä raikkaimmalla
pikku äänellä mailmassa (kukin sisarista käski hänen laulaa jonkun eri
nuotin, ja kaunotar tavallisesti viimeiseksi), että minä olin kokonaan
hurmaantunut. Paras kaikista oli se, että kaikin vaatimuksineen kaikki
sisaret osoittivat suurta hellyyttä ja kunnioitusta sekä Sofialle että
Traddles'ille. Minä olen varma, että, kun jätin hyvästi, ja Traddles
tuli ulos seuraamaan minua kahvilaan, minusta tuntui, kuin en koskaan
olisi nähnyt minkään semmoisen itsepintaisen pörröpään taikka minkä
pään tahansa pyörivän semmoisessa suudelmien sateessa.
Ylimalkain se oli semmoinen näky, jota en voinut olla ilolla
ajattelematta kauan aikaa sen jälkeen, kuin olin palannut ja
toivottanut Traddles'ille hyvää yötä. Jos olisin nähnyt tuhansien
ruusujen kukkivan jossakin ylikerroksessa tuossa kuihtuneessa Gray's
Inn'issä, eivät ne olisi voineet valaista sitä puoleksikaan niin
paljon. Kun ajattelin, että nämät Devonshire'n tytöt olivat keskellä
kuivia lakimiesten kapinetten myyjiä ja asian-ajajien byroita, ja että
teetä, paahdettua leipää ja lasten lauluja tarjottiin tuommoisessa
karkeassa sandriakin ja pergamentin, punaisen langan, pölyisten
öylättien, läkkipullojen, koncepti- ja vekselipaperien, protokollien,
haastekirjeitten, selitysten ja kustannus-laskujen ilman-alassa --
tuntui melkein yhtä hupaiselta ja haaveelliselta, kuin jos olisin
uneksinut, että sultanin kuuluisa perhe oli päästetty asian-ajajain
joukkoon ja muassaan Gray's Inn'in eteiseen tuonut puhuvan linnun,
laulavan puun ja kultaisen veden. Tavalla taikka toisella huomasin,
että olin jättänyt Traddles'in hyvästi yöksi ja palannut kahvilaan
suuresti muuttuneena, mitä alakuloisuuteeni hänen puolestaan tuli. Minä
rupesin ajattelemaan, että hän edistyisi kaikkien Englannin
pääkyyppärien kiusallakin.
Minä asetin tuolin jonkun kahvi-huoneen valkean eteen, Traddles'ia
joutilaisuudessani ajatellakseni, ja rupesin, hänen onneansa
mietiskeltyäni, vähitellen katsomaan hehkuvien hiilien kuvia ja sitä
myöden kuin ne hajosivat ja muuttuivat muistelemaan elämäni
etevimpiä vaiheita ja eron-tapauksia. Minä en ollut nähnyt mitään
kivihiili-valkeata siitä saakka kuin kolme vuotta takaperin jätin
Englannin, vaikka kyllä olin katsellut monta puu-tulennosta, kun se
raukesi harmaaksi tuhaksi ja yhtyi liedellä olevaan höyheniseen läjään,
joka alakuloisuudessani soveliaasti esitteli minulle omia, kuolleita
toiveitani.
Minä voin nyt ajatella entisyyttä vakaasti, mutta ei katkerasti, ja
pystyin miettimään tulevaisuutta miehuullisesti. Kotia tämän sanan
parhaassa merkityksessä minä en saattanut enää toivoa. Häntä, johon
olisin voinut vuodattaa hellempää rakkautta, olin opettanut rupeamaan
sisarekseni. Hän oli naimisiin menevä, ja toiset vaatisivat hänen
hellyyttänsä itselleen, eikä hän siis koskaan saisi tietää mitään siitä
rakkaudesta, joka oli ylennyt sydämessäni. Se oli oikein, että saisin
rangaistusta ajattelemattomasta liitostani. Mitä niitin, sen olin
kylvänyt.
Minä mietin par'aikaa, olinko todella kurittanut sydäntäni niin, että
mielenlujuudella saatin kestää sitä ja Agnes'in kodissa levollisesti
asettua siihen tilaan, johon hän levollisesti oli minun kodissani
asettunut, kun havaitsin silmieni kiintyneen erääsen muotoon, joka
olisi voinut nousta valkeasta yhteydessään aikaisimpien muistojeni
kanssa.
Pikku Mr. Chillip, lääkäri, jolle kaikkein ensimäisessä luvussa tässä
kertomuksessa jouduin kiitollisuuden velkaan hänen avustaan, istui ja
luki jotakin sanomalehteä jonkun vastapäisen nurkan varjossa. Hän oli
jotenkin vanha tähän aikaan; mutta koska hän oli lempeä, suopea,
hiljainen pieni mies, oli hän kulunut niin vähän, että hän minusta
tällä hetkellä näytti juuri semmoiselta, kuin hän varmaan näytti sillä
kertaa, kuin hän istui vierashuoneessamme ja odotti mailmaan tuloani.
Mr. Chillip oli jättänyt Blunderstone'n kuusi tai seitsemän vuotta
takaperin enkä minä ollut nähnyt häntä sen jälkeen. Hän istui
siivosti ja luki sanomalehteänsä, vähäinen pää kallella ja lasillinen
lämmintä sherry-toddya vieressänsä. Hän oli niin erittäin
sovinnollinen käytöksessään, että hän näytti pyytävän anteeksi
itse sanomalehdeltäkin, että hän uskalsi lukea, sitä.